Oi kuuntelepas, vaari, tuota Mikko Paateroa

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero

Vanhojen tuttujen juttujen toisto on taas tarpeen. Eipä kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi nimittäin ole mitään tapahtunutkaan.

Lähes joka foorumilla on puhuttu jo vuosikausia ja hyvinkin tiiviisti rangaistuksien koventamisesta, koska se, kuinka olemattomasti ne vastaavat ihmisten loogista oikeustajua, on läpinäkyvyydessään aivan omaa luokkaansa. Kansan mielipide rangaistusten koventamisesta on yhtenäinen (k. gallup), epäkohdat ovat päivänselviä ja rehellisellä veronmaksajalla, yhteiskunnalle elintärkeällä tuottavalla yksiköllä, ei ole kuin nimellinen oikeusturva. Porvoon ampumavälikohtaus on nostanut tapetille keskustelun siitä, kuinka lepsusti henkirikoksista tuomittuja Suomessa kohdellaan.

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on sinänsä mies paikallaan. Pätkä on kuunneltavissa YLE Areenassa vain kuukauden ja linkitänkin kunnollisen uutisartikkelin heti kun sellaisen löydän. Paateron lyhykäinen haastattelu on onneksi aivan alkupäässä ohjelmaa, ennen kolmea ja puolta minuuttia, ja kirjoitanpa sen tähän. Aivan sanantarkasti en viitsi sitä laittaa, koska haastattelun puhekieli on vaikeaselkoista ja epäloogista.

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on valmis koventamaan väkivaltarikosten tuomioita.

Paateron mielestä tuomiot olisi myös istuttava vankilassa sen mittaisina kuin ne on määrätty.

- Itse olen sitä mieltä, että väkivaltarikosten tuomioita pitäisi saada kovennettua. Yhteiskunnan tulisi antaa tällainen signaali. Jos se tarvitsee lainsäädännön muutoksia niin silloin lainsäädäntöä tulee muuttaa, ja toisaalta, kun törkeistä rikoksista vapaudutaan vankilasta niin siihen olisi saatava psykiatrinen ja lääketieteellinen ammattitaito enemmän mukaan kuin tällä hetkellä.

Ohjaako raha liikaa vankilatuomioiden tai tuomioiden kärsimistä siinä suhteessa, että maksaa 50 000 euroa vuodessa pitää ihmistä vankilassa?

- Oma käsitykseni on se, että rahan perusteella kriminaalipolitiikkaa ei saisi tehdä, ja sen takia en hyväksy sitä, että asia ratkaistaisiin pelkästään sillä perusteella, että vankilassa olo maksaa paljon. Sillä perusteella tätä asiaa ei pidä ratkaista vaan jollain muilla perusteilla ja jos sitten päädytään samaan ratkaisuun niin hyvä on, mutta sitten täytyy löytyä niitä kriminaalipoliittisia keinoja. Itse suojaisin kyllä kansalaisia enemmän kuin mitä tällä hetkellä suojataan.

Poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan yleinen turvattomuus ei ole lisääntynyt yhteiskunnassamme viime viikolla kolmen ihmisen kuolemaan johtaneen Porvoon ampumavälikohtauksen takia.

Niin tyhmiä kansalaiset eivät olekaan, että kokisivat kollektiivista turvattomuutta siksi, että yksittäistapaus Esa, jonka toki kuuluisi istua linnassa koko lopun ikäänsä, hankki itselleen laittoman mutkan ja myös käytti sitä. Siksi turvattomuuden tunnetta tulisi kokea, että Esaan alun alkaen sovellettu rangaistuskäytäntö puolestaan ei ollut yksittäistapaus, sillä hyvin moni henkirikoksen tekijä pääsee aikanaan ehdonalaiseen ja tuomionsa loppupuolella vaikkapa opiskelemaan avovankilan kautta.

Poliisin voima lainsäädännössä on tunnetusti olematon ja poliisiylijohtaja toimii lähinnä mielipidevaikuttajana. Humaanit kukkahatut ovat Suomen rikoslainsäädännön ja kriminaalipolitiikan laatineet. Muutosta ei saada aikaiseksi noin vain, koska vaaleilla ei pystytä vaikuttamaan kuin osaan päätösvallan jakautumisesta. Muutos voisi syntyä Paateron kaltaisten auktoriteettien avatessa suunsa. Poliisilta, eli valovuoden oikeusministeriön kukkahattutätiä asiantuntevammalta instanssilta tuleva signaali rangaistusten koventamisesta on se luotettavin. Sisäministeriön pamput asuvat rauhallisissa lähiöissä ja työskentelevät ilmastoiduissa konttoreissaan. Poliisi toimii kentällä, tapahtumien ytimessä, ja sen viesti nykyrikollisuuden tasosta on se, mitä pitää kuunnella.

Paatero haluaisi siis suojella kansalaisia paremmin kuin se nykyään on mahdollista, mutta eipä se noin vain onnistu määrärahojen puuttuessa. No, sehän nyt ei ole edelleenkään mikään uutinen, ettei yhteiskunnan eteen itsensä piippuun ahertava veronmaksaja ole likimainkaan yhteiskunnan prioriteetti numero yksi. Suomi on säästynyt toistaiseksi suuremman mittakaavan järjestäytyneeltä rikollisuudelta, mutta Paatero on asiasta silti huolissaan. Luottaisin poliisiylijohtajan harkintakykyyn siinä, mistä tulee kantaa huolta. Jengiytymisestä puheen ollen huoleen onkin aihetta, kun melkein kokonaan erilaisten islamistikapinallisjärjestöjen hallinnassa olevasta Somaliasta maahamme raahataan varsin huomattava osa maahanmuuttajista.

Myös uusien rikollisjärjestöjen tulo Suomeen on Paateron mukaan vakava uhkakuva. Etnisten rikollisjengien leviäminen muista pohjoismaista Suomeen on maahanmuuttajaväestön kasvaessa jopa todennäköistä, Paatero sanoo.

Tällaistakin nimittäin sattui vastikään, vaikkei sitä kai moni suomalainen kummemmin noteerannut tapauksen tavanomaisuuden vuoksi. Äärimmäisen mainio juttu on se, että tärkeä motiivi tälle Al-Shabaabille oli se, että Uganda osallistuu parhaillaan Afrikan unionin rauhanturvaoperaatioon Somaliassa. Sehän se onkin varsinainen helmasynti, jos valtion X joukot osallistuvat rauhan turvaamiseen. Sietävätkin siviilit saada pommeista.

Mikko Paateron olisi mielipidevaikuttajana kuulunut avata suunsa jo aikapäiviä sitten. Nythän on nimittäin vaarana, että hänen maineensa tahriinnuttua ylinopeussakoista (kylläkin jo neljä vuotta sitten), siihen liittyneestä hyvä veli -epäilystä, kenties poliisihallituksen toiminnassa ilmenneistä epäselvyyksistä ja jopa isoäitijupakassa moni voi pitää kannanottoa kansaa erityisesti kuohuttavaan asiaan irtopisteiden keräilynä ja maineen putsailuna. Tarkoitan Paateron mahdollisia poliittisia vastustajia.

Tällaisia epäilyksiä ei ole vielä julkisesti annettu, mutta kansanedustajien tapauksessa tähän ei olisi mennyt kuin nanosekunti. Hieman siis tilanteen kehittymistä ennakoiden esitän vanhan tutun kysymyksen: miksi kansaa erityisesti huolettavien asioiden käsittely ja kansan yliyliylivoimaisen enemmistön mielipiteen mukaisten ehdotusten esittämistä pidetään irtopisteiden keräilynä, maineen kiillottamisena (sulkaa hattuun jne.) ja populistisena nuoleskeluna?

Esitän kiperän jatkokysymyksen: millainen siis on hyvä (= ei-populistinen) virkamies tai poliitikko? Implisiittisesti aiemmasta voidaan todeta, että hän toimii kansan yliyliylivoimaisen enemmistön toivomusten vastaisesti ja käsittelee julkilausumissaan asioita, jotka eivät heidät virkaan äänestäneitä kansalaisia liiemmin hetkauta.

Muistellaanpa millaiset syytökset Eero Heinäluoma sai ilmaistuaan, ettei Suomi tarvitsisi maahanmuuttoa nykymittakaavassa. Heinäluoma leimattiin epäkelvoksi poliitikoksi, koska hänen lausumansa myötäili kansaa erityisesti kiinnostavassa ja huolestuttavassa asiassa kansan yliyliylivoimaisen enemmistön mielipidettä. Vanhas-Masa totesi: "Vastenmielistä!"

Jos ei joku uuno nyt vieläkään tiedä tai tajua, että mikä Suomen oikeuslainsäädännössä ja ennemminkin kriminaalipolitiikassa on aivan päin v-i-t-t-u-a, on oiva bloggaaja Yrjöperskeles koonnut varsin havainnollistavan paketin järjettömiä tuomioita törkeistä pahoinpitelyistä. Seppo Lehto on melkoinen pelle, mutta edelleenkin hänen saamansa tuomio oli niin ikään järjetön, mikäli sitä vertaa törkeisiin pahoinpitelyihin.

Yhdyn Yrjöperskeleen ounasteluun siitä, josko Lehdosta pyrittiin saamaan tarpeeksi mojova julkinen ennakkotapaus, jotta poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä esittävät saataisiin peloteltua hiljaisiksi. Niin ikään heidät saa kipattua jatkossa helpommin kiven sisään lietsomasta epäsuotuisia asenteita. "Mitä!? Vuosi ehdotonta kiihoituksesta kansanryhmää vastaan?" "No vähällähän sinä pääsit, että älä marise. Vertaapa vaikka Seppo Lehtoon."

Minusta on tosin tuntunut kriminaali- ja maahanmuuttopolitiikkaa seuranneena jo pitkään siltä, että on lähestulkoon itsetarkoituksellinen tavoite aikaansaada kunnollisille veronmaksajille mahdollisimman paljon kärsimystä ja lietsoa heissä katkeruutta. Mitä systemaattisemmin veronmaksajia, joita pitäisi Mikko Paateroa lainatakseni suojella nykyistä paremmin, viedään kuin litran mittaa niin sen parempi. Onko tarkoitus saada sellainen herran pelko perseeseen, ettei kukaan varsinkaan uskalla nullikoida? "Yrittäkääpäs vain niin kyllä täältä lähtee sellaisella lotolla tuomioita ja voimaan astuu sellaisia direktiivejä, ettette ole ennen nähneet."

Mysteeri tosin on edelleenkin se, mitä määränpäätä tällaisella järjettömän epäloogisella touhulla tavoitellaan... Kuka hyötyy siitä, että suomalaisia veronmaksajia vertauskuvallisesti monotetaan minkä ehditään? Ehdollista ja ehdollista koko loppuelämän kestävästä epäinhimillisestä tuskasta. Ehdollista myös kuolemantuottamuksesta.

Onneksi ei käyty valtion virkamiesten kimppuun sanan säilällä. Pari poliittisesti epäkorrektia totuutta olisi katkaissut kamelin selän. Yliajettu mummeli, raiskattu kehitysvammainen tai aivovamman pahoinpitelystä saanut uhri sen sijaan eivät liikuta poliittista eliittiä.

Tuotteistaminen, tehostaminen, ankea harmaus...

Jokaisen kuviteltavissa olevan asian tuotteistaminen, brändäys ja markkinointi ottaa tarpeeksi pitkälle ja yli äyräiden mentyään kupoliin. Kirjoittelin Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja hänen aviomiehensä brändäyksestä häiden oltua akuutti. Heikki Kovalaisen, Ashley Simpsonin ja Avril Lavignen olisikin kai syytä laittaa allekirjoituksensa yhteyteen (TM) tai (R), kuten tein itse lapsena - pikkuvanhana ja rasittavana räkänokkana.

Käytännössä katsottuna et saa ostettua nykyään kuin vahingossa jotain, joka ei ole brändättyä. Oma lukunsa on runsaasti huomiota ja keskustelua saanut monikansallisten konsernien toiminnan vaikutus luontoon tai ilmastoon, mutta se ei minua hetkauta. Ostin tuokio sitten suurimman saatanan eli Nestlen mehujäätelöä ja se oli makoisaa.

Lyhykäisesti ja johdannonomaisesti todettakoon, että on jotenkin ikävää, kuinka melkein jokainen kaupasta löytyvä myyntiartikkeli on niin viimeisen päälle konsernin ja itse tuotteen logoon pakattu, lisäaineilla kyllästetty, mainoskampanjoilla kuluttajien tietoon saatettu sekä hyvässä lykyssä lapsi- ja/tai orjatyövoimalla valmistettu. Ja tällaisia aprikoiva mies (eli siis yours truly) haaveilee markkinointialasta...

Jos ei nyt orjatyövoimaan olla siirrytty, ollaan tehdastoiminta ajettu alas Suomessa ja siirretty halvempaa työvoimaa tarjoavaan maahan jopa toiselle puolelle maapalloa. Pidän monikansallisia yhtiöitä boikotoivia ihmisiä turhankin herkästi turhanpäiväisinä maailmanparantajina ja ituhippeinä, joiden toiminnalla ei ole mitään vaikutusta, mutta jalot periaatteet on silti helppo ymmärtää. Tavallaan heitä kunnioittaakin, mutta mikäli jokaisen vähänkään sortoa harjoittavan yrityksen laittaa pannaan, kuolee nälkään. Näin on.

Erityisesti kotimaisen työvoiman kärsimisen vuoksi nykymeno vituttaa kuin pientä sikaa häkissä. Samalla halutaan lisätä työperäistä maahanmuuttoa paikkaamaan työvoimapulaa, vaikka työpaikkojen absoluuttinen määrä todennäköisesti vain kutistuu entisestäänkin.

Luin tänään eräästä nettikeskustelusta hauskan ja kieltämättä osuvan termin, ABC-rahvas. Ennen puhuttiin Euro-, Saab- ja kännykkäjupeista, mutta tämän päivän juppi on ABC-rahvas, vaikka kauppaketju toimintaperiaatteineen onkin mainio ja pelastanut monta kertaa pulasta normaaleiden ruokakauppojen ollessa kiinni turhina juhlapyhinä.

Eilen autoillessa muistelin, että millaisia huoltoasemia reitin varrella oli vielä noin kymmenen vuotta sitten. Nykyään kaikkialla on vain ABC- tai ST1-asemia, mieluiten vieläpä kylmäasemia, jotta löpöä saadaan jaettua oikein tehokkaasti ja pienillä kustannuksilla. Ainahan huoltoasemat ovat kuuluneet johonkin ketjuun (Esso, Shell, Neste, Seo jne.), mutta erityisen harvassa ovat pienet ja viihtyisät putiikit, joissa esimerkiksi leivotaan itse keittiössä ja ruokalista on itse kehitetty. Shell- tai Esso-ketjuilla tarjonta määräytyy kuitenkin usein itse ketjun politiikan mukaan. Lapset saavat nauravat nakkinsa, kävivätpä Shellillä sitten Kärsämäellä tai Pietarsaaressa. Ei, en tiedä, onko ko. paikkakunnilla Shellejä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana muuan ilmiö yleistyi koskemaan lähestulkoon jokaista huoltoasemaa: tiskinpätkä Scan Burgerille, Rosso Expressille, Rollsille tai Kotipizzalle. Valtateillä korkeintaan 50 km välein törröttävien ABC-asemien yhteydessä on useimmiten Hesburger. Huomatkaa millaisia taikasanoja: express, pikaruoka, helppoa, vaivatonta ja tehokasta. Emme ole kaukana siitä pisteestä, että mieleinen ruoka-annos pomppaa automaattisesta jääkaappi+mikroaaltouunihärpäkkeestä kypsennettynä nappia painamalla.

Pieniä konditorioita ja vanhoja kunnon grillikioskejakin toki on, mutta enimmäkseen lähiseuduilta löytyy vain sellaisia ruokapaikkoja, joihin sämpylät sun muut kuljetetaan keskusvarastoilta hienolla rekka-autolla ja itse tuote(TM) lämmitetään nenäsi eteen toimipisteessä. Rolls on hampurilaisketjuista oma suosikkini ja eilen kävimmekin moisessa. Hieman nykymeininki kuitenkin pisti mietityttämään, koska hampurilaisen tilattuani ukko meni pakastimelle ja poimi sieltä ottimella jäisen pihvin levylle tirisemään.

Kotipizzat ovat tunnetusti franchising-yrityksiä, joissa on tarkat "ylhäältä" tulevat säännöt esimerkiksi myymälän hygienia-asioille, mutta joku minulla kuitenkin tökkii sitä vastaan, että täytteet annostellaan joka pizzaan mitta-astialla. Joka annos on viimeisen päälle mainoksilla täytetyssä pahvilaatikossaan tismalleen samanlainen, kävitpä Kotipizzassa sitten Raumalla, Imatralla tai huoltoaseman yhteydessä Äänekoskella.

Joku ahdistaa, mutta on hankala sanoa tarkalleen, että mikä. Ruokaa saa rahaa vastaan nenänsä eteen aivan kuten vaihdantataloudessa kuuluukin olla. Sanotaanko näin, että homma alkaa muistuttaa liiaksi elokuvaa The Island (joka muuten on yksi suosikeistani). Kaikki on niin selvää, ohjattua, steriiliä ja hallinnassa. Ruokapaikaksi kaipaan enemmän sellaista ravintolaa, jossa ruoan laatu vaihtelee hieman sen tekijän mukaan. En tarkoita sitä, että yhtenä päivänä saman paikan ruoka olisi pahaa, vaan sitä, että joku työntekijä nakkaa annokseeni silmämääräisesti hieman reilummin tuorekurkkua kuin joku toinen. Puhumattakaan siitä, että kumpikin mittaa niiden määrän silmä tarkkana mitta-astian avulla.

Helppohan tämäkin ajatus on vetää överiksi antamalla minulle samalla rahalla annos, jossa on puolikas lihapulla ja yksi kuppainen tuorekurkun palanen. Näin siis olisi helppoa perustella se, miksi Kotipizzoissa raaka-aineet mitataan tarkoin, mutta ei-lapselliset ymmärsivät toivottavasti sen, mitä tarkoitin. Ravintolan penkeissä saa mielestäni olla naarmuja, aterimet saavat olla eri paria, eikä kaiken tarvitse mennä konseptinsa puolesta yksi yhteen. Grand Theft Auto San Andreaksessa pikaruokaloiden brändäystä on - kenties tahattomasti - parodioitu oivasti, sillä kaupungin Cluckin' Bell -pikaruokaloissa myyjillä on kanapäähineet.

Jokaisessa ruokaketjun X toimipisteessä kalustus ja työntekijöiden vaatetus on tunnetusti samanlainen. Sisustusta hallitsevat konsernin tunnusvärit ja myyjillä on paidat, joissa mainostetaan jotain huikeaa kampanjaa, kuten kahden täytteen pizzaa VAIN 12 eurolla (norm. 12,50 €)! Kaikki on niin fiiniä. Olen suhteellisen varma, että naarmuuntuneen penkin tilalle vaihdetaan ruokaketju X:n keskusvarastolta viipymättä uusi tilalle.

Ketjun johtaja tai ennemminkin hänen alaisensa laatupäällikkö on standardeja määritellessään tuumannut, että näin pidetään maine ja tuotto kohdallaan. Miksei se toki näin olekin. Olisihan mielenkiintoinen poikkeus olla olemassa pikaruokalaketju, jonka jokaisessa noin 40:stä toimipisteestä tarjottaisiin täysin toisistaan poikkeavaa evästä.

Niin fiiniä ja tehostettua kuin kaikki onkin, kaipaavat ihmiset toistuvasti jotain wanhoilta ajoilta. Urbaanissa asfalttiviidakossa, hektisessä oravanpyörässä, jatkuvassa menossa ja melskeessä elämäksikin(TM) joskus kutsuttua suoritusta tekevät ihmiset tekevät kultaakin kalliimpina vapaa-aikoinaan elämysmatkoja kaupunkia askeettisemmille seuduille.

Huvittavaa onkin se, että siinä missä kaupunkilaiset teknoautomaattiturboeuro-ABC-jupit tulevat hihattomissa t-paidoissa, Ray Banit nokalla ja vyölaukku elintasomahan pielessä katsomaan maalaismiljööseen sijoitetun kotieläinpuiston ihmeitä, on se niiden omistajalle jokapäiväistä elämää. Oi kuinka hieno elämys, kun saunakin lämpeää puilla! Miettikääpä tätä elämystä 365 päivänä vuodessa. Kukapa tosin joka päivä puusaunaa lämmittää, koska polttopuut pitää ihan itse pilkkoa, eikä niitä saa ostettua kätevästi ja tehokkaasti (Visalla) Plantagenista säkkiä kerrallaan.

Ympärivuotinen toimistossa ahertaminen on saatu viimein päätökseen ja on aika hinata uudenkarhealla leasing-turbodiesel-DOHC-bemarilla jäähallin kokoinen asuntovaunu leirintäalueelle. Kun vaunu pysähtyy ja ovet aukeavat, kirmaavat perheen pienokaiset propellihatuissa ja Transformers(TM)-shortseissa pitkin tannerta niin kuin perseeseen ammutut karhut. Vaunun saa onneksi lyötyä sähköpistokkeeseen, jotta digitelevisiosta saa pyörimään Suomen Robinsonin 24. jakson uusinnan tai America's Next Top Modelin niin halutessaan jopa ihan siellä luonnon helmassa, jonne on jouduttu ajamaan kolmatta sataa kilometriä.

Voin vain kuvitella, kuinka näitä elämysmatkailupalveluiden tarjoajia naurattaa aina kun sesonkiaikoina maisemiin pöllähtää kylpyammeilla, laajakaistayhteyksillä ja hierovilla sängyillä varustettujen asuntovaunujen kanssa kaupunkilaisia rasavilleine jälkeläisineen. Manit bois sanoi jo P-P Peteliuskin aikoinaan. Koko revohka on kuin puulla päähän lyötyjä, kun vettä pumpataankin kaivosta ja se maistuu puhtaalta.

Viimeinen naula arkkuun on matkailuyrittäjän vaimo, joka käy Noita Nokinenäksi pukeutuneena tarjoamassa lapsille vähän Taikapipareita ja kertoo samalla - ikään kuin vaivihkaa - maagisen tarinan siitä, kuinka kanttiinin nurkalta lähtee Haltiattarien Elämyspolku kulkien pitkin Ikiaikaisen Lumouksen Metsää, jossa saattaa tavata vaikka Anselmi Aaveen tai Keijo Kääpiön. Pääsymaksu polulle on 15 euroa per hemmoteltu räkänokka ja jokainen elämyksiä tarjoava teemarasti, kuten Keijo Kääpiön luola, tekee femman lisää. Kersat kuuntelevat maagista tarinaa kuin puusta pudonneet teerenpojat ja pakkohan isin on höllätä lompakon nyörejä.

Kun Keijo Kääpiötä on morjestettu, Taikuri Tenhomielen voimajuomaa (= yrittäjän siskon keittämää punaviinimarjamehua) maistettu, Kuiskausten Laakson (= sadevesioja) köysiradasta selviydytty ja euro poikineen törsätty on otollista lähteä kotimatkalle. Sen lomassa passaa pysähtyä ABC:lle, josta lapset saavat nauravia nakkeja ja tosi-vitun-ison jäätelöannoksen. Oijoi, isi vähän siistiä, hei, kun ostit oikein tosi ison jätskin! Omnomnom! 85 % siitä jää syömättä, mutta olipahan iso ja komea. Ja kallis. Brändäystä, baby, brändäystä!

Lähti vähän teksti taas lapasesta, mutta ei kai se mitään.

Eilisellä automatkalla ajoimme maaseudulla ja sanoimme kaikki, neljä nuorta ihmistä, liki yhteen ääneen, ettemme kuuna päivänä pystyisi asumaan niin keskellä ei mitään. Kesälomalla perämetsässä voisi käydä asustelemassa elämysmielessä vaikkapa viikon, mutta etäisyyksien, aktiviteettien puutteen ja korven vuoksi ajatus vakituisesta asumisesta tuntuu todella epämiellyttävältä. Itselläni suurin syy on se, että mitäpäs kaukana korvessa teet hädän sattuessa? Pelastushenkilökunnalla kestää hyvässä lykyssä puoli tuntia saapua paikalle, jos talo syttyy palamaan tai tapahtuu tapaturma.

Tämä on seurausta kaupungistumisesta, tehostamisesta, säästämisestä, keskittämisestä ja muusta touhotuksesta. Tämän vuoksi syrjäseudut autioituvat ja meille on ennen pitkää tarjolla ainoastaan parin hassun ison ketjun ruokapaikkoja, jotka ovat kuin toistensa kopioita työntekijöistä ja kattovalaisimistaan lähtien.

Onpa kaupungissamme (tai oli ainakin joskus) Wanha apteekki, joka oli sisustettu nostalgiahengessä hyvin vanhanaikaisesti. Juuri tällaisia vanhanaikaisuuksia monet ihmiset pitävät trendikkään arkensa keskellä mukavina piristysruiskeina. Isommat ja vaikutusvaltaisemmat ketjut, niin apteekeiden, huoltoasemien kuin ruokaravintoloidenkin tapauksessa, ajavat kuitenkin pieniä yrityksiä nurin. Kotikunnassani Muuramessa oli ennen pieni Siwa T-marketin vieressä omassa rakennuksessaan. Tällä hetkellä rakennusta ei ole olemassakaan vaan tilalla on T-marketin tilalle jo aikoja sitten tulleen S-marketin parkkialuelaajennus.

Saippuasarja Salatuissa elämissä Ismo-nimisen kaverin kyläkaupan kohtalo on loistava ja fiktiivisyydestään huolimatta todenperäinen esimerkki. Ohjelmassahan Ismon oli pakko siirtyä putiikkeineen tanskalaisen konsernin alaisuuteen pystyäkseen jatkamaan toimintaansa. Kertokaapa, että montako sellaista elintarvikeliikettä tiedätte, jotka eivät kuulu johonkin kauppaketjuun? Minä tiedän tasan yhden, mutten ole varma, onko sekään enää toiminnassa. Kaikki ovat Siwoja, K-ryhmän kauppoja, Valintataloja ja S-Marketeja. Jokaisella on myös omat tuotemerkkinsä ja bonusjärjestelmänsä, joiden avulla ne pyrkivät saamaan asiakkaat keskittämään ostoksensa juuri heidän liikkeisiin.

Yksityisiäkin ravintoloita täällä toki on, muttei juuri muita kuin kebab-pizzerioita ja muutama kiinalainen tai thaimaalainen ravintola. Jyvässeutu ja koko Keski-Suomi on niin käsittämättömän laajalti Keskimaan hallussa, että edelleenkin tulee ihmeteltyä huomatessaan S-etukortin käyvän suunnilleen pysäköintimittareihinkin. Olemme mekin myyneet sydämemme S-bonusjärjestelmälle ja kyllä ostosten keskittäminen kannattaakin taloudellisesti - tiettyyn rajaan asti. Raja menee siinä, että mikäli ei edes harkitsisi käyvänsä jossain muussa kaupassa, menettää monet taloudellisesti kannattavammat tarjoukset.

S-etujärjestelmään kuuluvat ruokapaikat, kuten Amarillo, Torero, Huviretki ja Rosso, samoin kuin ABC-huoltoasemien yhteydessä olevat ravintolat, ovat toki äärimmäisen luotettavia, koska niiden laatu on taatusti sertifioitua, valvottua ja tasaisen varmaa. Siksi ne toki ovatkin suosittuja, enkä minä missään nimessä suuria ketjuja ykskantaan "dissaa". Olisi ja onkin kuitenkin joskus mukavaa vaihtelua etsiä asiointipaikakseen joku ei-niin-äärimmäisyyksiin-brändätty ja samasta puusta veistetty ravintolaketjun toimipiste.

Harvassa ovat pienet kahvila-konditoriat, joissa uuttera yrittäjä herää kukonlaulun aikaan avaamaan liikettään leipomalla päivää varten itse korvapuusteja ja tippaleipiä. Todennäköisemmin yrittäjä herää kyllä varhain, mutta vastaanottaakseen pakastimeensa tukkuliikkeen edustajalta pullia, joita lämmitellä mikrossa sitten asiakkaiden tultua. Harvassa on yrittäjä, joka häärää mieleisissään vaatteissa tarjoilemassa asiakkaille itse suunnittelemiaan tuotteita, jotka on saanut itse hinnoitella ja tarjoilla.

Harvassa on yrittäjät, joiden rintapieltä ei korista isomman ketjun logo, eivätkä niskaan hiillosta maakunnan aluepäällikkö, jakelupäällikkö, logistiikkainsinööri ja viime kädessä ravintolapäällikkö. Ei steriiliys ja tehokas tuotteistaminen silti takaa nopeaa palvelua ja moitteetonta laatua. Asiakkaiden määrään (minun ja isäni lisäksi kaksi [2] henkeä) suhteutettuna olen odottanut pisimpään ja mitäänsanomattominta ravintolaruokaa Geneven lentokentällä olleessa, lähinnä teho-osastohuonetta muistuttaneessa, ravintolassa.

Anoppini työskentelee erään isomman huoltoasemaketjun toimipisteessä, mutta onneksi hän saa - tai hänen täytyy - itse suunnitella ruokalistan ja valmistaa annokset. Hän ei todellakaan mittaa raaka-aineita mitta-astioilla vaan valmistaa ja tarjoaa oikeaa kunnon kotiruokaa. Syömään tullut Jussi saattaa saada neljä perunaa, mutta Olaville meneekin viisi. Seuraukset eivät ole samanlaiset kuin kalapuikkopojan tapauksessa.

Kerran McDonald'sissa - joka on tietenkin tuotemerkkinä aivan oma lukunsa - jouduin odottamaan tilaamaani annosta hieman tavanomaista pidempään. Myyjä oli mukava ja sanoi, että laittoi hieman ekstraranskalaisia mukaan, koska jouduin hänenkin mielestään odottamaan. En kylläkään huomannut niiden määrässä mitään eroa "normaaliin," ja aika usein olen kyseisessä lafkassa asioinut.

Jokohan sitä nyt malttaisi lopettaa kirjoittamisen tältä erää. Punainen lanka saattoi hukkua välillä, mutta ajoin kuitenkin takaa sitä, kuinka harmaaksi kulutushyödykkeiden ja niitä tarjoavien liikkeiden yhdenmukaisuus, tehostaminen sekä keskittäminen ajaa ankeaa arkeamme.

Rahasta

Ketä yllättää, että keskusta ja kokoomus iloitsevat rakennusluvista kahdelle uudelle ydinvoimalalle? Minua se ei yllätä. Muutama kyseisten puolueiden kansanedustaja asettui vastahankaan, mutta se on pelkkää kosmetiikkaa. Jyrki Käteinen... krhm, Katainen, kuitenkin iloitsee selkeästä lopputuloksesta.

Puhutaanpa pitkästä aikaa hieman rahasta. Otsikko voisi olla myös imperatiivimuoto verbille rahastaa, mutta tällä kertaa tarkoitus on käsitellä rahaa, sen tarvetta ja lopuksi sen käyttöä erinäisine tarpeineen. En halua käskeä ketään rahastamaan toista ihmistä vastikkeetta. Voisinkin joskus kehitellä blogikirjoituksen alati keksimistäni sanaleikeistä, mutta se nyt ei varsinkaan ketään kiinnosta. Esimerkkinä ilmene, joka on sekä imperatiivi- että preesensmuoto verbistä ilmetä.

Tapahtui juhannuksena:

- Jussi! Mitään tulen tapaistakaan ei ilmene nuotiossamme!
- No, annas kun minä yritän noitua hiillosta: ILMENE, tuli!

Tai vastaavasti:

- Oletteko havainneet indoeurooppalaisissa kansoissa geneettisiä erityispiirteitä?
- En. Heissä ei ilmene kerrassaan mitään sellaisiin viittaavaakaan.

Potentiaalimuoto olisi ilmenne.

- Uskotteko, että indoeurooppalaisista kansoista löytyy joitain geneettisiä erityispiirteitä muihin etnisiin ryhmiin verrattuna?
- Henkilökohtaisesti en usko tähän. Heistä ei ilmenne mitään poikkeavuuksia sen suhteen.

No, nyt takaisin sinne kahisevan, riihikuivan, fyrkan ja valuutan puoleen.

Myönnän, että asumismuotomme on hieman kallis vuokramme ollessa 600 euroa kuukaudessa ja halvemmalla saman kokoisessa asunnossa (joka tosin ei sekään ole suuri, 43 m^2) asuisi jossain kauempana keskustasta. Bussikortit maksaisivat joka tapauksessa oman osuutensa.

Opintotuki on edelleen verojen jälkeen 470 ja risat kuukaudessa. Siitä lähtee kuukausittain 300 euroa osuuteeni vuokrasta. Avovaimoni tulot eivät ole tuon kummemmat. Vaihdoimme sähköyhtiötä halvemman markkinahinnan toivossa ja näin ollen sieltä tuli jo mukava yli 50 euron arviolasku kesäkuusta syyskuuhun ja lisäksi sähköä toimittavan Jyväskylän Energian reilun parin kympin lasku, yhteensä 91 euroa. Maksoimme juuri edellisen sähköntarjoajan tasauslaskun, joka oli vaivaiset 100 euroa.

Vesilaskukin oli kuukausi sitten jotakuinkin satasen verran. Kuukausittain tulee nettilasku, joka on vajaat 40 euroa, matkapuhelin on välttämättömyys ja opintolainan korot veloitetaan tililtä kesäkuussa, eli juurikin viikko-pari sitten. Joudun myös ostamaan lääkkeitä jos jonkunnäköiseen vaivaan. Olisi myös mukava syödä jotain välillä, joten tässä vaiheessa laskutoimitusta ollaan aika pitkälti miinuksen puolella. Listasta unohtui lisäksi henki- ja kotivakuutus, jotka tekevät sellaiset 70 euroa kerrallaan, olisikohan kolmen kuukauden välein.

Summa summarum: mielialat ovat harva sen päivä sellaisia, etten välttämättä vastaa seurauksista, jos palkattomasta työstä kotiin raahautuessani vastaan tulee kourat ojossa Amnesty-ihminen, Greenpeacen feissari tai joku muu kerjäläinen. Ei puutu kuin sormen heristely ja "hyvä antaa vähästä, paha ei anna paljostakaan!" tai joku muu vitunaikainen latteus ja tulee muuten feissarille noutaja.

Mistä pirusta tässä repisi rahaa elämiseensä? Ilman monen, monen tuhannen euron opintolainaa ja rakkaiden vanhempieni tukea olisin jo kuollut nälkään, rasvaisin köyttä ja/tai lopettanut opiskelun kesken. Vaihtoehtoisesti olisin työskennellyt opiskeluaikani ja olisin entistä enemmän jälkijunassa opinnoissani.

Olisinpa töissä eduskunnassa. Kuka vittu noista oikein päättää? Kuka korotukset ja aiemman palkkatason katsoo työmäärän mukaisiksi ja viime kädessä henkilöiden itsensä arvoa (työympäristössä tai peräti yhteiskunnassa) vastaaviksi?

Näin äkkiseltään sanon sen mitä jo aikaisemmin: kukaan ei tarvitse tuollaisia summia rahaa elämiseensä. Jos vaikka eduskunnan viroista alakanttiin mitoitetun 5000 euron nettopalkan suhteuttaa omaan arkeen, jäisi rahaa säästöön reilusti suurin osa, ellen törsäisi sitä aivan holtittomasti. Aiemmin listaamieni menojen jälkeen (syömiset mukaan luettuina) jäisi pientä käyttörahaa vaikkapa 4000 euroa. 300 euron vuokran päälle 700 euron törsääminen pelkkiin laskuihin, ruokaan ja vaikka ryyppäämiseen vaatisi jo mielikuvitusta.

Sitähän voisi ostaa vaikka kelvollisen auton joka toinen kuukausi. Väliin jäävinä kuukausina voisin ostaa vaikkapa pari uutta kitaraa. Soittimien kerryttyä voisin varata niin ikään yhden kuukauden palkasta ylijäävällä osuudella matkan Tahitille. Seuraavan kuun palkasta riittäisi pätäkkää matkata Melbourneen. Niin, jos jättää kitarat ja auton ostamatta. Ei ole tietenkään sattumaa, että kyllin varakkaat rakennuttavat omakotitaloja, eivätkä kitkuta vuokra-asunnoissa. Kahden-kolmen kuukauden palkkoja säästelemällä saisi jo todella hyvän henkilöauton.

Älkää opiskelko, ellei suvussa ole aivan pirusti rahaa tai ellette ole sellaisia kadehdittavia yli-ihmisiä, jotka jaksavat panostaa suurimman osan vuorokaudestaan kouluun, käydä samalla useana päivänä viikossa tekemässä työvuoroja ja kaiken kukkuraksi menestyä harrastuksissaan. Kaikki matkat tietenkin polkupyörällä tai juosten (takaperin). Sellaisiakin onnellisia on ja kuten sanoin, heitä käy kateeksi.

Korkeasti kouluttautumatta valtion hallintoon ei ole asiaa työskentelemään kuin roskia lakaisemaan (ehkä), joten kunnianhimoisimmille yksilöille se on välttämätöntä. Minun on kuitenkin pakko ilmoittautua sellaiseksi snobiksi, joka ei halua asua solukämpässä. Ne olisivat tietenkin jopa niin edullisia, että opiskeluajan pärjäisi harkiten rahaa käyttämällä ilman opintolainaa. Näin on moni lähipiiristänikin pärjännyt, mutta minä en ole sellaista halunnut, enkä ole siihen ryhtynytkään.

Vannon, etten pidä soluasumista minkäänlaisena alentumisena. En ole ökyrikkaasta perheestä kotoisin, joten minulta olisi turha odottaakaan mitään sellaista asennetta ylipäätään yhtikäs mihinkään. En yksinkertaisesti kykenisi sellaiseen asumismuotoon. Sen tarkemmin erittelemättä syitä.

Ilmoitin aiemmin ihailevani ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan täysillä likimain kaikilla elämänsä sektoreilla ja samalla tavalla nostan kovasti hattua niille, jotka saattavat muuttaa soluasunnosta toiseen, ventovieraiden kanssa samaan "kommuuniin" jopa useamman kerran opiskelunsa aikana tai saavat vastaavasti asuttamaansa "kommuuniin" uusia asukkeja useita.

Tiedän myös sen, että olen monen monituisen ihmisen mielestä pelkkä surkea ja varsinkin patalaiska narisija, joka ruikuttaa blogiinsa, vaikka syy rahapulaan on siinä, etten syö tai elä muutoinkaan kaikkein halvimmalla mahdollisella tavalla, tupakoin ja käytän alkoholia. Myöskään en tahdo käydä opiskellessa töissä, koska haluan keskittää rajallisen tarmoni itse asiaan.

On myös melko typerää perustella tämä ruikuttaminen sillä, että moni muukin samalla tavalla elävä on samassa - ellei pahemmassakin - taloudellisessa tilanteessa. Minä en kuitenkaan kaipaa kansalaispalkkaa - ainoastaan tasapainoa, järkeä, oikeudenmukaisuutta ja todellista kannustusta pelkän selkääntaputtelun sijaan.

Jostain näistä samoista maisemista kumpuaa myös ehtymätön inhoni nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. En halua perustella asiaa sen tarkemmin, mutta jokainen lukija saa luvan uskoa kun sanon, että tiedän Suomessa asuvan ihmisiä, joilla on asiat ilman omaa vaikutustaan huonosti, eikä kukaan auta. Suomen kansa on aina etusijalla, kun sen toiminnasta kertyviä verorahoja jaetaan sosiaaliturvajärjestelmässämme.

Vaihtoehtoisia juonenkulkuja, osa 2

Tässä se vihdoin ja viimein tulee - jatko-osa jo tovi sitten kirjoittamilleni vaihtoehtoisille ja realistisemmille juonenkuluille.

Tällä kertaa sysäyksen ideoille antoi se, kuinka propagandalla höystettyjä ja yksiselitteisen positiivisen lopputuloksen antavia TV- ja radiomainokset lopulta ovat. Muunnellaanpa reseptiä ja vaihdetaan perinteisten ainesten tilalle hieman mustaa huumoria, epäonnea ja realismia.

1

Pirkko ja Mirja ovat kuntosalilla harjoittelemassa ja saapuvat täysissä meikeissä pukuhuoneeseen, jonne paistaa aurinko. Mirjaa hymyilyttää vain hieman, koska hänen hartioita kolottaa.

- Vaivaako hartiasärky? tiedustelee Pirkko, pyyhkien hikeä ohimoltaan.
- Joo, mun hartioita on särkenyt viime päivinä kun töissä on niin raskasta ja ei oikein ehdi venytellä...
- Ota siis tästä Zolgradenthal-emulgeeniä! Voitele sitä hartioihisi ja tuota pikaa kipu helpottaa.

Mirja ottaa tuubin ja levittää sen sisältöä kipeään kohtaan. Pirkko katsoo häntä kysyvästi, odottavaisesti hymyillen.
- No? hän kysyy viimein.
- Ei tapahdu mitään, vastaa Mirja. - Huono olo tässä vaan on ennemminkin.

Kuluu viisi minuuttia.

- Ei vieläkään mitään. Ihan hanurista tämä lääke. Ihan niinku se nyt tosta vaan vaikuttas?

2

- Keksituoteperheemme on saanut isänpäivän kynnyksellä makoisan uutuuden! Yllätä isäsi vadelma-minttukrokanttimurukekseillä isänpäivän aamuna.

Pikku-Lassi juoksee aurinkoista ja idyllisen putipuhtaan omakotitalon käytävää tahrattomassa pyjamassaan kohti vanhempiensa makuuhuoneen ovea.

- Isä, isä! Ota tästä Jyväshyvän (tmv.) uusia vadelma-minttukrokanttimurukeksejä isänpäivän kunniaksi! Niissä on vain 2,4 % rasvaa ja runsaasti kuituja sekä C-vitaminoitua maissitärkkelystä!

Makuuhuoneen kaihtimet ovat kiinni ja Pikku-Lassin nenään lehahtaa vanha viina sekä hiki.

- Mees nyt perkele muualle siitä ja anna mun nukkua tää darra pois.

3

- Äitiii, yääh! Naapurin Teppo löi mua vasaralla ohtaan ja nyt uudet valkoiset shortsini ovat ihan veressä! huutaa Simppa puoli-itkua rynnätessään - jälleen kerran - auringonvalossa kylpevään kodinhoitohuoneeseen, jossa perheenäiti häärää vailla huolen häivää tyytyväisesti myhäillen.
- No, no, ei hätä ole tämän näköinen. Meillä on onneksi niin paljon rahaa hukkaan heitettäväksi, että lyödäänpä vain puoli koneellista pyörimään tuonne pyykinpesukoneeseen puoleksitoista tunniksi. Pesuaineeksi lyödään tietenkin Omo Bio Luvil Extra Über Sensational Whitening Spectacular Bueno Ultraa.

Kamera feidaa pois, ruutuun feidaantuu takaisin vinhasti pyykinpesukoneessa pyöriviä shortseja ja selostaja pitää ylistyspuhettaan, kunnes kuva feidaantuu pienen pimennyksen jälkeen äitiin, joka noukkii pyykkejä koneesta.

- Voi hemmetti, siellä oli kirjopyykkiäkin seassa, 60 asteessa vieläpä, ja nyt on shortsit vihreät.
- Äiti oot ihan tyhmä, yhyy, ääh!

4

- Mikko, näytätpä sinä huonovointiselta! Tärkeä kokouskin alkamassa! Voi, voi! Mikäs miehellä on, häh?
- Tuli syötyä vähän rasvaista, oon juonu liikaa kahvia ja nukkunu viikonloppuna huonosti kun olin kaverin mökillä ottamassa mukia.
- Ei se kuule mitään, otahan tästä nopeasti vatsan liikahappoisuuteen auttavaa Bryxolaksiivia! Se helpottaa heti. Alle 12-vuotiaille vain lääkärin määräyksestä apteekista ilman reseptiä!

Mikko kuuntelee kärsivällisesti, heittää napin naamariin ja miehet jäävät odottelemaan tuokioksi. Minuutin kuluttua Mikko juoksee vessaan oksentamaan ja vähän pitkää siimaa valuu suupielestä konttorin lattialle jo ennen ovea.

5

- Nyt on Rossossa asiakasomistajapäivät!

Pariskunta astelee aurinkoista kävelykatua pitkin, kunnes nenän eteen tulee tuttu Rosson logo ko. ravintolan ikkunassa.

- Kulta, menisimmekö syömään Rossoon? Sieltä saa nyt S-etukortilla lihamestarin porsasta haluamallaan lisukkeella ja vapaavalintaisella juomalla vain 18,90 eurolla ja lisäksi viereen on juuri avattu kanta-asiakkaille ilmainen pysäköinti iltakuudesta alkaen.
- Mulla ei oo kyllä yhtään rahaa, tilipäivä on vasta huomenna ja tänään erääntyi luottokunnalle menevä lasku.
- No voi vit... Mennääs sitten vaan Mäkkäriin.
- Jos sä maksat tän kerran.

Vaihtoehto:

- Kanta-asiakkuudesta puheenollen tuossa kulman takana on S-market, josta saa pussillisen Rainbown lohkoperunoita ja 30 % alennuksella porsaanleikkeitä, jos päiväys on menossa umpeen, että eiköhän mennä kotiin syömään? Sieltä saa siksarin oluttakin kyytipojaksi kuuteen euroon.
- No eiköhän mennä.

6

- Lauantai-ilta, eikä mitään syötävää? Ei se mitään, R-kioskit palvelevat kello 21:00 asti kautta maan!

- Pari jauhelihapizzaa, tölkki maitoa... Mitä helvettiä? 1,25 €! Sillähän saa jo 1½ litraa ruokakaupasta. Paristojakin tarvitsee, siksarin voisi ottaa saunajuomaksi, kortongit on loppu, viedäänpä emännälle tuliaiseksi suklaalevy... Täh, tällä hinnalla saisi taas ruokakaupasta jo kaksi levyä. Ite voisin ottaa perunalastuja... Ei jumalauta, 200 g pussi ja kilohinta tuplaten ku normi kaupoissa. No, vuokrataanpas vielä leffa ja tosta huomiseks tölkki energiajuomaa.

Kassatyöntekijä hinnoittelee ostokset hymyillen.

- Otatkos sitten muuta?
- Joo, aski punaista Bonusta ja paketti Sultaneja... Ja sitten hei muovipussi (mitä vittua, 25 senttiä).
- Eli tekisi sitten 46,40 €, ilmoittaa myyjä hymyillen.
- Vittuako virnuilet siinä? Toi oli niinku mun yhden päivän palkka.

R-kioski - nopeaa ja mukavaa on asiointi!

7

- Tule nyt lähimpään Rakettitukun toimipisteeseen hakemaan räiskyvät tulitteet uudeksi vuodeksi! Roomalaiset kynttilät vain viisi euroa 10 kappaleen jättipakkauksessa!
- ...
- Sanoin, että roomalai...
- Joo, joo, kyl kamera kuvaa, mutta ei nää vittu syty... Eikun nyt HEI JUSSI VARO, nyt sytty toi taustalakana palamaan! Helvetti, hei, huutakaas apua...

8

- Tutustu oitis L'Órealin uusiin itseruskettaviin voiteisiin, hilseshampooseen ja muihin tämän kesän sesonkituotteisiin.

Kaunis tuotteita käyttänyt muija käyskentelee lantio seksikkäästi keinuen tienvartta pitkin jossain Välimeren seudulla, kunnes paikalle kurvaa varsinainen alfauros avo-Porschellaan. Purukumia pureskeleva blondi raottaa aurinkolasejaan ja iskee silmää.

- Sori, mutta mä oon menossa ihan toiseen suuntaan ja mulla on kiire, vaikka oisitkin kuinka pantavan näköinen. Lisäks mä oon naimisissa.

Blondi taivaltaa lentokentälle apostolinkyydillä.

9

- Tule nyt Yyteriin lomalle! Täällä on Suomen kauneimmat luonnonhiekkarannat, yliveto leirintäalue, karavaanialue ja täyden palvelun ravintola sisäkylpylän yhteydessä! Täällä on tosi kivaa!

Kamera kiertää ympäri Yyterin aluetta, vettä tulee kuin Esterin perseestä, eikä ketään näy missään.

10

- Hei me mennään Ähtäriin ja ihan pian uudelleen! Voit nähdä karhut, ilvekset! Ahmat, peurat, jänikset! Trallallei!

Kamera kiertää eläinten häkkien edessä, vettä tulee kuin Esterin perseestä eikä yhdestäkään asukkaasta näy hännäntupsuakaan.

Autoilun realiteeteista, alias jäitä hattuun

Teksti on klassikkoautojen fiilistelyä, johon on mahtunut sekaan ripaus oikeaa asiaakin överiksi vedetyllä ironialla verhottuna. Klassikoista fiilisteltävinä ovat tällä hetkellä ns. itäautot, eli pääosin muinaisen SEV:n alueella valmistetut laatuajoneuvot, mutta ehkäpä kirjoitan joskus länsiautoista vastaavan glorifiointitekstin.

Ajokorttiin vaadittava ikä, 18 vuotta, on ensinnäkin minusta aivan sopiva. Kirjoitin jo hyvän aikaa sitten sitten siitä, kuinka riskialtis yhtälö on yltiöpäisen tehokas auto ja sen ohjaimissa nuori pojankloppi bensaa suonissaan. Suomalaisittain keskituloisen perheen jälkikasvulle on hankittavissa tehokas, mutta ikänsä johdosta hankalasti hallittava auto. Rahalla on hankalempi ostaa turvallisuutta kuin ankarasti tehoa.

Ratin ja istuimen väliin asettuu 18-vuotias pojankloppi (istuu äärimmäisen epäergonomisesti, coolisti ja vitun tyhmän näköisesti nojaten etukenossa pää vaihdekepin päällä), jolla ei ole käytännössä minkään valtakunnan kokemusta ajoneuvonsa hallinnasta etenkään vaikeissa olosuhteissa. Tehoa on vetävien pyörien käytettävissä toista sataa hevosvoimaa, joka on kymmeniä yksiköitä enemmän kuin keskimäärin autokouluautoissa. Soppaan lisätään nuoruuden intoa, puutetta kunnioittaa auktoriteetteja, uhmaa, liikaa itsevarmuutta, humaltuneita kavereita, yllytyshulluutta ja kohta mennään eikä meinata.

Mihin tarvitsee autoa, jonka huippunopeus on jouduttu rajoittamaan 250 km/h, joka on yli kaksi kertaa enemmän kuin korkein sallittu nopeusrajoitus kaikki suomalaiset tieosuudet huomioituna? Kolme kertaa enemmän kuin yleisnopeusrajoitus. Mihin muuhun vastuuntunnottomat, itsestään liikoja kuvittelevat pojankoltiaiset sellaista autoa tarvivat kuin itsensä, kyytiläistensä ja vastaantulijoiden tapattamiseen? Pimeä syysilta, musiikki huutaa, tienpinnassa alijäähtynyttä vettä sillan kohdalla, vauhtia 150 km/h 60 km/h alueella ja se on tervemenoa.

No, se siitä.

Minä olen tällainen nostalginen kaveri ja olenkin viettänyt tämän sunnuntaipäivän melkein kokonaan fiilistellessä entisessä Itäblokissa valmistettuja kelpo henkilöautoja. Tekniikka oli toisen maailmansodan jälkeen alkeellista vielä pitkän aikaa. Itäeurooppalainen ja neuvostoliittolainen autoteollisuus oli hyvin pitkälti länsimaalaisten autotehtaiden avun varassa ja olisi melko todennäköistä saada tietää, että moni yllättävän paljon länsiautoa muistuttanut itäauto olisikin saatu aluilleen teollisuusvakoilun ansiosta.

Jugoslavian, Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian ja Puolan katujen varsilla olikin varsinaisia helmiä siinä 1960-1980-luvuilla, eikä sellaisesta saa enää nauttia. Minusta uudehkot, eli noin korkeintaan kymmenen vuotta vanhat autot, menevät aika pitkälti samaan harmaaseen massaan. Nyt tilannetta katsotaan tietenkin nostalgialasien läpi ja vanhojen itäautojen seasta löytyy todellisia aarteita, vaikka jokainen tehdas pyrkikin tuottamaan mahdollisimman edullisen kansanauton. Trabanteja ja Volgia, samoin kuin toki kuplavolkkareita, olikin siellä täällä talojen pihoissa, mutta eipä niitä näy enää.

Sydämeni itkee verta, koska tiedän, millä mitalla peltojen reunoilla sekä metsiköissä ruostuu piloille autojen historian ehdottomia timantteja sen sijaan, että ne olisivat yhä käytössä tai edes entisaikojen loistossa. Jyry- (R149 BPT) ja Karhu-Sisut (LV 131) sekä Vanajat kun olisivat vielä reilassa niin kyllä liikkuisi puuta metsästä sellutehtaalle kaksin verroin ja ihmisilläkin olisi töitä.



Tähän väliin Vanaja's Seal of Approval.

18 vuotta on tosiaan ihan sopiva ikäraja ajokortin hankinnalle, mutta 300-hevosvoimaiseen Bemariin voisi olla oikeutettu vaikkapa 25-vuotiaana. Heti ajokortin huomattavasti nykyistä inssiajoa tiukempien koettelemusten ja arviointien jälkeen alkaa ammattikorkeakoululaisittain kypsyysnäyte ja ensimmäinen ajopeli ei ole sen kummempi kuin FSM 126. 26 hevosvoimalla ei holtittomuuden ja vastuuttomuuden vuoksi tapateta itseään eikä viattomiakaan paitsi oikein huonolla tuurilla.

20 vuoden ikään ehdittyään vinolippaiset räkänokat, hyppyritukat, tissiposket, uhmakkaat ja vastuuntunnottomat asfalttisoturit ja kaikki muut vitun pellet varustettaisiin esimerkiksi sellaisin kaunottarin kuin ukrainalaisvalmisteisilla vuosimallin 1967 ZAZ 966:lla, joita kyydittää 30-hevosvoimainen 900 cm3 ilmajäähdytteinen V4-moottori. Siihen loppuisi hurjastelu ja ajokokemustakin karttuisi, kun rattia saisi vääntää kainalot hiessä ohjaustehostimen ja ajonhallintajärjestelmäarsenaalin puuttuessa.

Jos vaikkakin jo kokonaista kaksi kuukautta kortin omistaneella, mutta luvalla sanoen varsin kokemattomalla kuljettajanalulla on yhtään järkeä päässä, jäisivät riskialttiit ohitukset ja auton huippunopeus kokeilematta, kun ajopeliksi langetetun Moskvits Izh-408:n ratti väpättää, renkaat täristää, tuuli heittelee autoa puolelta toiselle ja moottorin huutaessa ei kuule vänkärin penkillä istuvan puhetta.

Mikäli nuori kuljettaja tai vaikkapa pariskunta on farmariauton tarpeessa ja FSM, ZAZ tai Mosse katsotaan kokonsa puolesta riittämättömäksi, kaivetaan alle Wartburg 353W, jossa matkustaa kyllä ihan hyvin koira, matkatavarat ja jokunen mööpelikin. 50 hevosvoimaa riittää kuljettamaan väen pisteestä a pisteeseen b.

Kerran-pari holtittomasta ajotyylistä narahtaneille perheenisille tulisi laittaa sen katumaasturin sijaan alle FSO Polonez MR'87, joka on nuorille pojan- ja tytönkoltiaisille luovutettaviin ZAZeihin verrattuna varsinainen ohjus 82 hevosvoimallaan, muttei kuitenkaan mahdollista yletöntä kaahaamista. Tilojensa puolesta timangi ajopeli on myös Talbot 1510.

Edustuskäyttöön käy tilojensa puolesta aivan loistavasti Tatra T603. Niiden loppuessa mailta ja mannuilta sallittakoon käytettäväksi tuoreempi malli T613. Ministerit, diplomaatit sun muut saavat asettaa isot ja karvaiset perseensä näiden laatupelien takapenkeille. Takamoottorisen Tatra T613:n tapauksessa takapenkki tarjoaa myös automaattisesti hieronnan, mikäli ajelee korkeammilla kierroksilla.

Jo olisi taas paikat mallillaan, jos käyttäisi pikkuisen järkeä.