Suomen kansallisidentiteetti hakusessa

Paljastan teille salaisuuden: Suomessakin on kulttuuri, jossa on ominaispiirteitä, riittejä, alakulttuureita ja historialliset juuret. Tätä eivät nimenomaan ulkomaisia kulttuureita ihannoivat meinaa ymmärtää, koska ovat niin haltioituneita kaikesta muusta. Niin ikään suomalaista perinteistä elämänmenoa pidetään jatkuvasti huonompana, sivistymättömämpänä ja sellaisena, josta tulisi joko päästä eroon tai kehittyä johonkin haluttuun suuntaan.

Monikulttuurisuusdoktriiniin kuuluu olennaisena osana jo varsin väsyneeksi käyvä mantra siitä, että suomalainen harmaa kulttuuri kaipaa jostain muualta eksotiikkaa, sykähtelyä, värähtelyä ja monimuotoisuutta, josta meidän tulisi ottaa silmä tarkkana oppia. Oman kulttuurimme, joka siis on ihan oikeasti olemassa, ominaispiirteisiin ollaan kasvettu ja totuttu siten, että niitä nähdään vain hyvinä, pahoina tai neutraaleina tapoina.

Suomalaista kulttuuria tulisi rikas... ei, enpäs nyt käytäkään tuota termiä vaan sanon, että monimuotoistaa ja kehittää joksikin muuksi kun tällaiseksi juroksi, harmaaksi, peräpohjolalaiseksi, juntiksi ja karuksi. Mitään hyvää omassa itsessämme ei tunnuta useinkaan näkevän. Liekö syynä se kollektiivisen surkea itsetunto. Otsikon mukaisesti kansallisidentiteetti lienee hukattu ja oman yhteiskuntamme sekä kulttuurimme kanssa eletään ikään kuin korvat luimussa.

Kaikkea ulkomaista ylenkatsotaan, koska se on luonnollisesti tottumattomille eksoottista. Aikansa Ranskassa asuttuaan moni suomalainenkin kokisi arkipäiväiseksi kaiken sen, mitä he tällä hetkellä, täältä käsin, ihannoivat. Tällaisen kokemuksen johdosta suomalainen voisi a) oppia arvostamaan suomalaista, myöskin historiallista, kulttuuriperimää ja b) ymmärtää, että ranskalaiselle oma elämänmeno ja kulttuuri ovat yhtä arkipäiväistä toimintaa, joka koostuu hyvistä, pahoista ja neutraaleista tavoista suorittaa askareensa.

Itseironiaa suomalaisilta ei puutu, mutta oman kulttuurin ominaispiirteitä - puhutaan nyt jostain muustakin kuin saunasta ja joulupukista - tavataan jossain määrin hävetä, koska niitä pidetään outoina ihan meidän itsemme toimesta. Jos joku on ihan oikeasti sitä mieltä, että suomalainen kulttuuri on aikansa elänyttä, noloa ja harmaata, en estä muuttamasta jonnekin missä pippuri kasvaa ja elämä on jatkuvalla syötöllä eksoottisesti värähtelevää sekä sykähtelevää.

Olkoonkin, että meitä pidetään maailmalla outoina ja hulluina. Montaa kymmentä muuta kulttuuria minä vasta sekopäisenä pidänkin, vaikka minkä tahansa edustaja saisi Suomeen tullessaan aikaan ties mitkä erityisjärjestelyt, jotta hänen olisi mahdollista harjoittaa kulttuuriaan ilman, että oma toimintamme sitä häiritsisi. Ne, jotka eivät pidä juuri suomalaisuutta minkäänlaisessa arvossa, eivät todennäköisesti arvosta enempää namibialaisuutta tai puolalaisuuttakaan omine piirteineen.

Moni kuitenkin paheksuisi myös sitä, kuinka minusta ja muista nationalisteista paistaa jatkuvasti "me ja muut" -asenne sen sijaan, että kaikki nähtäisiin samana massana. En tarkoita "meillä ja muilla" -asenteellani - jota en tosin tunnusta - mitään kahtiajakoa, jossa toiset olisivat parempia ja toiset huonompia vaan sitä, että kulttuureita ei ole tarpeen sulauttaa sillä seurauksella, että jompi kumpi tekee myönnytyksiä luopuen jostain omastaan.

Suomalaista kulttuuria ei nimittäin tarvitse parantaa mihinkään suuntaan ja minä ainakin olen kaikessa nationalismissani ylpeä juuri suomalaisesta kansallisidentiteetistä, johon kuuluu heittäytyä jätkäporukalla katsomaan jääkiekkoa sekä mekastamaan saunan lämpeämistä odotellessa. Olkoonkin se punavihreistä feministeistä tai akateemisista älyköistä kuinka junttia touhua tahansa. Minustakaan tuulipuvut eivät ole harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta sieltä muodikkaimmasta päästä ja myönnän, jos en nyt vallan pilkanneeni, niin ainakin vääntäneeni vitsiä näistä villityksistämme.

Suomalainen luonnon- ja käytännönläheisyys, joka näkyy muun muassa monien kotitalouksien omavaraisuutena ja siinä, että parhaat päivänsä nähnyt tuulipuku saa kyytiä sauvakävelylenkillä, on sitä meidän kulttuuriamme. Toistan, että mikäli joku elää Suomessa potien jatkuvaa myötähäpeää maanmiehistään ja -naisistaan, haikaillen jonkun ylenkatsomansa ns. korkeakulttuurin pariin, on hän hyvä ja nostaa kytkintä.

Kokonaan oma asiansa onkin se, kuinka paljon suomalaisessa yhteiskunnassa tullaan vastaan ja sopeudutaan soljuvana virtana maahamme integroituville muille kulttuureille. Mikäli olettamukseni käy toteen ja oma kansallisidentiteettimme on kaikessa alemmuudentunnossamme pahemman kerran kadoksissa, annetaan vaatimuksille siimaa niin kauan kunnes kela on loppu ja valtiomme identiteetteineen on muuttunut joksikin aivan muuksi - todennäköisimmin sekametelisopaksi Yhdysvaltojen malliin.

Vielä oma asiansa on se, että suuri osa vaateista on peräisin suomalaisilta itseltään. Muistutan, että huomattava osa vähemmistövaltuutetun virastolle tehdyistä ilmoituksista ovat olleet kantaväestön tekemiä. Ksenomaniassamme ja vastaavasti rasismikammossamme olemme hätääntyneet jo valmiiksi ja mahdollisia kulttuurisia yhteentörmäyksiä pyritään ennaltaehkäisemään luopumalla jo valmiiksi omasta tapakulttuuristamme pala palalta. Näin käy myös opetusjärjestelmässä, joka oli vielä taannoisessa vertailussa parasta a-ryhmää koko maailmassa.

Helsinkiläiskouluissa, joissa maahanmuuttajalasten prosentuaalinen osuus on pienempiä asuinkeskittymiä huomattavasti suurempi, ollaan luomassa kielimuuria sen sijaan, että sellaisesta yritettäisiin päästä eroon. Asiaan liittyen kehotan lukemaan Jussi Halla-ahon kirjoituksen siitä, millaisia vaateita ja hätäkakkareaktioita erään ala-asteen rehtorin vaatimus käyttää oppitunneilla ainoastaan suomen kieltä sai aikaan. Kirjoitus sisältää varsin kattavan analyysin siitä, millaisia käytännön vaikeuksia täysin lapasesta lähtenyt suvaitsevaisuus saisi aikaan oppilaille.

Kukahan tai mikä instanssi on jossain vaiheessa päättänyt, että tavoitteena on mahdollisimman heterogeeninen Eurooppa? Ilmeisesti jossain on todettu syystä X, että kansallisuuksien isolaatio omien rajojensa sisäpuolelle on tullut tiensä päähän ja on aika siirtyä kohti monikansallista Eurooppaa. Ilmeisen vaikutusvaltaiset päättäjät ovat olleet asialla, koska sen verran moni Euroopan unionin jäsenvaltio on sitoutunut hankkeeseen täysin rinnoin.

Positiivinen syrjintä

Jatkanpa hieman samalla teemalla kuin taannoisessa suvaitsevaisuuskirjoituksessani. Yhä ja edelleen ymmärrykseni tuolla puolen keikkuva uudistermi, suvaitsevaisuuskonsepti "positiivinen syrjintä", painaa nimittäin mieltäni varsin kovasti. Ei vähiten käytännössä tapahtuvan tosiasiallisen syrjinnän, eikä varsinkaan siihen sisältyvän teoreettisen virheen johdosta.

Kaiken hyvän lisäksi Helsingin kaupungin ohjeistus rekrytointiin rikkoo Suomen perustuslakia. Perustuslain kuudennessa pykälässä sanotaan näin:

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Tästäkin huolimatta Helsingin kaupungin eepos "Rasismin ja etnisen syrjimisen ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa" näyttää suomalaiselle kantaväestön edustajalle keskisormea ilmoittamalla sivulla 4 seuraavalla tavalla:

Etninen tausta ei siten ole merkityksellinen seikka esimerkiksi työhönottotilanteessa.

[...]

Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva. Positiivinen erityiskohtelu on sallittua, jos siihen on objektiiviset ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät perusteet ja jos se on oikeassa suhteessa tavoiteltavaan etuun (ks. perustuslain 6§, yhdenvertaisuuslain 7§).

On vähintäänkin härskiä, että aiempi katkelma perustuslaista ja mainittu osuus yhdenvertaisuuslaista löytyvät myös rasisminehkäisyoppaasta.

Kansalaiset: herätkää jo tähän todellisuuteen, jossa valtaapitävät monottavat teitä persuuksille.

Helvetin puutarha -blogia pitävä Jiri Keronen kirjoitti tästä jo aikoinaan varsin mainiosti ja hänen itsensä luvalla siteeraan muutamaa kirjoituksen ydinkohtaa. Päällimmäisenä omissakin mietteissäni on se, että positiivisväritteisestä sanamuodosta huolimatta myös tässä syrjinnän muodossa tapahtuu ihan oikeaa, faktista, syrjintää.

Teoreettinen virhe, eli käytännön lähtökohtainen mahdottomuus, muodostuu juuri tästä. Kaikki syrjintä on kaunokielisestä ilmaisutavasta huolimatta negatiivista, joka sortaa jonkun ryhmän edustajaa. Toistaiseksi kun ei olla alettu eritellä vähemmistöön kohdistuvaa syrjintää negatiiviseksi ja enemmistöön kohdistuvaa positiiviseksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita.

Tällainen yhä enemmän ja enemmän jalansijaa byrokratiassa saava erityiskohtelu ei palvele edes siitä itselleen etulyöntiaseman saavien etua. Kuten suvaitsevaisuuskirjoitukseenikin Jussi Halla-ahon tekstiä lainasin, on erityisten etnisyyteen, sukupuoleen ja/tai kansalaisuuteen perustuvien kiintiöiden asettaminen omiaan lietsomaan syrjityssä enemmistössä vihaa ja katkeruutta, joista ei ole koskaan etua kenellekään. Nämä ovat juuri ne ainekset, jotka johtavat purkautuessaan rasismiin.

Niin ikään kenenkään etua ei palvele se, ettei ihmisiä kohdella työnhaussa tai sosiaaliturvajärjestelmässä enää yksilöinä vaan erityiskohteluun oikeuttavan tai ei-oikeuttavien ominaisuuksien haltijoina. Ryhmän jäsenenä. Erikseen luodut kiintiöt koskevat, tai niiden toivottaisiin koskevan, erilaisia virka-asemia, joihin saisi siis hakutilanteessa etulyöntiaseman edustamalla tiettyä sukupuolta, etnistä vähemmistöä ja/tai ikäluokkaa.

Tyhmempihän voisi kuvitella, että kaikkien näiden erityiskohteluun oikeuttavien ominaisuuksien haltija löisi muut laudalta heti kättelyssä. Varsinainen osaaminenkin kaiketi puntaroidaan, mutta kuinka kahden vähemmistöominaisuuden omaaminen tasapainottaa vertailua taitavamman, mutta vain yhden ominaisuuden haltijan kanssa? Siinäpä pulmaa kerrakseen. Rasismikammossaan suomalaiset ovat ajaneet itse itsensä selät seinää vasten tilanteeseen, jossa rationaalisia päätöksiä ei ole enää mahdollista tehdä.

Analyysini on helppo ymmärtää turhana kärjistämisenä, mutta siten tällaiset järjettömät ja - tavoitteistaan huolimatta - sortoa ja epätasa-arvoa lietsovat käytänteet pitääkin mielestäni käsitellä. Poliittisesti korrektin totuuden mukaan tosiasiallista syrjintää on ainoastaan sellainen, joka kohdistuu - suorasti tai epäsuorasti - vähemmistön edustajiin. Tällöin unohdetaan se, että myös enemmistön edustajat ovat tasavertaiseen kohteluun oikeutettuja yksilöitä.

Suvaitsevaisuuslasit nokalla aiheuttavat sen, että kaikki ne julki tuodut tosiasiat, jotka ovat kaikessa paikkansapitävyydessään vähemmistöryhmän edustajalle haitaksi, eivät ole faktisia totuuksia. Vastaavasti kaikki ne esitetyt tosiasiat, jotka koituvat vähemmistöryhmän edustajalle eduksi, ovat faktisia totuuksia.

Hieman tätä mukaillen kaikki ne esitetyt seikat, jotka epäävät vähemmistöryhmän edustajaa saavuttamasta työpaikkaa, eivät ole ainakaan totta ja kumpuavat paljolti rasismista. Olivatpa ne totta tai eivät.

Vastaavasti kaikki ne seikat, jotka ilmoitetaan enemmistön edustajan syyksi jäädä ilman työpaikkaa, ovat totuudenmukaisesti osa normaalia hakumenettelyä, jolle ei voi mitään. Sitä sattuu. Aina ei voi voittaa, koska joku on parempi. Sen kanssa pitää oppia elämään jo lapsesta saakka. Olivatpa ne totta tai eivät.

Kuten niin monen muunkin suvaitsevaiston ajaman asian kanssa käy, ei myöskään positiivisella erityiskohtelulla tulla loppujen lopuksi saavuttamaan mitään myönteistä jalosta ajatuksesta huolimatta. Tarkemmin sanottuna ajatus ei tosin ole jaloa nähnytkään, koska sillä pyritään lähtökohtaisesti saavuttamaan jotain syrjimällä. Surullista onkin se, että poliitikot pitävät jalona, mikäli suomalaisia veronmaksajia monotetaan päähän minkä ehditään.

Ironic enough, etnisyyteen, sukupuoleen ja/tai kieleen perustuvaa syrjintää harjoittamalla, eli järjestämällä vähemmistöryhmille kiintiöitä, pyritään auttamaan juuri näitä vähemmistöjä sopeutumisessa. Niiden avulla pyritään ehkäisemään syrjäytymistä.

Jiri Keronen kiteyttikin asian ytimen:

Kiintiöt perustuvat yleensä sukupuoleen, kieleen tai etnisyyteen, eli niihin asioihin, joiden perusteella nimenomaan ei saisi syrjiä.

Ja koska silloin, kun jotain annetaan toisaalle, on se pois jostain toisaalta. Syrjinnäksi tämän tekee se, että ottaminen ja antaminen tapahtuu sukupuolen, kielen ja/tai etnisyyden perusteella. Muussa tapauksessa tapahtuisi normaalia vaihdantataloutta, ansaintalogiikkaa ja resurssien vapaata tasapainottumista. Markkinatalouden luonnollista kiertokulkua.

Aamuvoimistelu jäi väliin, joten taivuttelenpa rautalankaa:

Suomalainen on kansalaisuus. Mies on sukupuoli. Suomen kieli on kieli. Näiden kiistämättömien tosiseikkojen johdosta harrastetaan raakaa ja läpinäkymätöntä syrjintää, mikäli mainittujen ominaisuuksien haltijan ohittaa senegalilainen, ranskankielinen, nainen, nimenomaan siksi, että hän omaa juuri ne ominaisuudet, joita suomalaisella miehellä ei ole.

Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mikäli ei olisi todistettavissa, että kyseessä on kiintiötyöpaikka. Tällöin suomalainen mies ja senegalilainen nainen olisivat samalla lähtöviivalla, heidät arvioitaisiin yksilöinä edustamiensa ryhmien sijaan, eikä mikään ennalta määritelty toista syrjivä ominaisuus olisi kummankaan hakijan eduksi tietotaidon sijaan.

Tasaväkisyys myöskin kannustaisi tällä hetkellä kielivähemmistöön kuuluvia opiskelemaan suomen kieltä kunnolla. Mikäli työpaikkaa hakevilla on tai tulee olemaan mahdollisuus tuudittautua siihen, että juuri vähemmistöstatus tulee auttamaan heidän urakehitystään, on meillä jälleen kerran yksi tapa, jolla valtio passivoi kansalaisia.

Ei ole myöskään loogista, että tietyt ryhmät katsotaan ikään kuin hiljaa hyväksyen huonommiksi kuin toiset ja tämän johdosta valtio ryhtyy auttamaan heitä erityistoimin. Kerosen sanoin kiteytettynä:

Positiivisen syrjinnän taustalla piilee ajatus, että ns. "heikommassa asemassa olevat ryhmät", eli esimerkiksi maahanmuuttajat tai naiset, eivät pärjää omillaan, vaan he tarvitsevat ja vaativat erityiskohtelua ja erityislakeja saavuttaakseen saman aseman kuin muut.

"Sama asema kuin muilla" on sitä paitsi niin ja näin, koska se on keinotekoinen tila. Erityiskohtelua nauttivana potisin huonoa omatuntoa. Kunkin työpaikan kiintiöluonteen todistaminen on toki mahdotonta ja mikäli työpaikatta jäänyt suomalaismies edes epäilisi tällaista, häntä pidettäisiin joko rasistina tai vainoharhaisena. Mieluiten molempina.

Jonkunlaiseen kiintiöön pohjautunee - ja on jo kenties hyvän aikaa pohjautunutkin - jonkin suuruinen osa valtion viroista, mutta vasta viime vuosina asiasta on alettu keskustella. Kiintiöiden muodostamista on alettu vähitellen ehdottaa erinäisiin virkoihin, mutta uskoisin sellaisia pidetyn jo jonkun aikaa.

Sillä, että viranhaltijoissa, kuten vahtimestareina, siistijöinä, keittäjinä, autonkuljettajina ja huoltomiehinä työskentelee sopiva määrä maahanmuuttajia, on toki myönteinen vaikutus siihen, kuinka kantaväestö heihin suhtautuu. Yksinomaan negatiivista suhtautumista sen sijaan aiheuttaa, mikäli työpaikkojen tiedetään annetun kiintiöperusteella tai sellaista on edes syytä epäillä viimeaikaisten uutisten perusteella.

Valtio kärsii todennäköisesti hamaan tulevaisuuteen saakka luottamuspulasta, koska kiintiömenettelyä ollaan ylipäätään ehdoteltu. Tämän johdosta työpaikatta jääneiden kantaväestön edustajien mielessä kytee aina katkera epäilys siitä, että toisen osapuolen valintaan vaikuttivat kiintiössä vaivihkaa määritellyt perusteet. Tällainen keinotekoinen ja näennäinen tasa-arvo ei ole oikeaa tasa-arvoa, perustuuhan se faktiseen syrjintään.

Kuinka härskiksi touhun annetaan mennä ennen kuin siihen havahdutaan oikein tosissaan? On melko selvää, että koska maahanmuuttajien näkyminen valtion viroissa on itseisarvoltaan myönteistä ja ohjaa kansalaisia suhtautumaan maahanmuuttoon myönteisesti, pyrkii suvaitsevaisuusdoktriinin ohjaama valtio ohjaamaan kansalaisten ajatuksia myönteisiksi asettamalla tällaisia mannekiineja näkösälle. Näkyvyys on avainsana. Periaatteessa valtio voisi ainoastaan vaatettaa etnisiä ryhmiä virkapukuihin ja käskeä heitä kulkemaan pitkin kaupunkia touhukkaan näköisinä, jotta ihmiset nyökkäilisivät hyväksyvästi.

Minulle on aivan sama, että minkä etnisen ryhmän edustaja hoitaa hampaani, myy minulle imurin, huoltaa taloyhtiön putket tai lukee televisiouutiset. Tärkeintä on se, että tekijä osaa asiansa. Se, että tietyn vähemmistöstatuksen haltija ohittaa työnhaussa paremman tietotaidon omaavan enemmistön edustajan, ei palvele kenenkään etua. Lopulta siinä kärsii koko Suomen osaamistaso ja kansainvälinen kilpailukyky.

Summa summarum: kiintiöissä ja suojatyöpaikoissa on kauniilla ulkokuorella koristeltu jalo ajatus tehdä hyvää, mutta lopputuloksena on odotettavissa pelkkää potaskaa. Tämä ei ole uutta suvaitsevaisissa tai holhoavissa toimenpiteissä. Ihmisiä ei tulisi aliarvioida. Tekisi mieleni sanoa, että yhteiskunta ohjautuu oikeille uomilleen ilman yltiöpäistä holhoamistakin, mutta ei totuus tietenkään aivan niinkään mene.

Ihmiset ovat joka tapauksessa onnellisempia ja tuntevat olonsa vapaammaksi, kun valtio ei astu liiaksi poikkiteloin lannistamalla selviämisvaistoa, kunnianhimoa, tavoitehakuisuutta, omaa harkintakykyä ja tärkeimpänä: maalaisjärkeä.

Rangaistukset ovat suhteellisia, holhous itseisarvo

Suomi ottaa kunniakkaan ensiaskeleen pyrkimyksessä kohti täysin tupakkatuotteetonta valtiota. Aivan näin megalomaaniseksi en tavoitetta uskonut luettuani jo aikoja sitten alustavia suunnitelmia siitä, mutta tänään kokonaisuus iski tajuntaan.

En jaksaisi enää purkaa turhautumistani sitä kohtaan, että valtion holhoaminen ja asettautuminen kolmanneksi huoltajaksi alaikäisisille on mielestäni väärin. Sen sijaan tämä passivoi kansalaisia entisestäänkin kantamasta vastuutaan jälkikasvunsa terveysvalistuksesta. Oma harkintakyky ja maalaisjärjen käyttö jäävät edelleen yhä kauemmas taka-alalle.

Kansalaisille viestitetään näin siitä, kuinka valtaisan suuri synti tupakkatuotteiden käyttö ja jopa hallussapito on, maahantuonnista puhumattakaan. Otsikon mukaisesti tulevien, osittain jo heti lokakuun alusta voimaan astuvien, lakiuudistusten rangaistukset ovat parin kohdan osalta mielenkiintoisessa mittakaavassa.

- Lain mukaan yhdenkin savukkeen myyminen tai savukeaskin hakeminen kaupasta alaikäiselle on tupakan myyntirikos. Tästä voidaan tuomita sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.

Kuusi kuukautta vankeutta saattaa hyvässä lykyssä saada lievähköstä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta yleisimmin selviää sakkorangaistuksella, jonka kuitenkin toivon painivan hieman eri kokoluokassa kuin savukeaskin alaikäiselle noutamisesta koituvat rapsut.

Suomi valittiin toden totta juuri maailman parhaaksi asuinvaltioksi ja minä, paha kurki, ennätin kritisoimaan tätäkin ilouutista heti tuoreeltaan. Liekö syynä saman teeman runsas toisto tai silkka unohdus, mutta valintaa vastaan puhuvissa perusteissa jätin huomiotta sen, kuinka suomalainen oikeusjärjestelmä on edelleen täysi vitsi.

Lainsäätäjille ei tuota kovin suurta vaivaa ratifioida toinen toistaan mielikuvituksellisempia lainvoimaisia rajoitteita, jotka koskevat ihmisten henkilökohtaista laillisten nautintoaineiden käyttöä. Sen sijaan lienee aivan turha odottaa tiukennuksia oikeaan kriminaalipolitiikkaan, joka käsittää väkivalta- ja omaisuusrikollisia.

Tupakkatuotteiden välittämisestä alaikäiselle saatava maksimissaan kuuden kuukauden vankeusrangaistus on luultavasti ehdollinen. Edelleen on ikävää, että termistössä vankeusrangaistus voi olla myös sellainen, joka ei vaikuta yksilön vapauteen tulla ja mennä miten huvittaa.

Ei näytä tuottavan ongelmia nuijia suomalaisten pääosin oikeudenmukaisuuteen perustuvaa oikeustajua maan rakoon langettamalla ehdollisia "vankeus"rangaistuksia alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tuomioissa ei katsota täyttyvän törkeän hyväksikäytön mittasuhteet edes silloin, kun tapaukseen sisältyy fyysistä väkivaltaa. Ehdollista vankeutta ja sakkoja tulee saamaan yhtä lailla tupakkatuotteen välittämisestä alaikäiselle.

Kukkahattupoliitikot rinnastanevat tupakkatuotteen, kiistatta terveydelle haitallisen substanssin, välittämisen alaikäisille fyysiseen väkivaltaan ja näin ollen rangaistukset kulkevat käsi kädessä. Täysi-ikäiset pahoinpitelevät lapsukaisten keuhkoja paholaisen silmien lailla punahehkuisina viekoittelevilla savukkeilla.

- Tupakkatuotteiden maahantuonti ja hallussapito kielletään alle 18-vuotiailta. Maahantuonnista voidaan tuomita sakkorangaistus. Tupakkatuotteiden myyjän on oltava vähintään 18-vuotias.

En sano, etteikö laittoman maahantuonnin tulisi olla sakkorangaistuksen arvoista. Mieleni minun tekevi silti nostaa esiin se, että myös väkivaltaa sisältävästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä selviää tavan takaa ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella marginaalisella sakkorangaistuksella.

Langetettavan sakkorangaistuksen määrä vaihdellee näiden kahden rikosnimikkeen kesken melko suuresti, eikä tupakka-askin välittämisestä alaikäiselle tultane langettamaan kovinkaan usein kuuden kuukauden mittaista maksimirangaistusta. Mikäli näin käy, muistutan, että alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on selvitty vain noin kymmenen kuukauden ehdollisella vankeusrangaistuksella.

Rangaistukset eivät siis ole edelleenkään laisinkaan oikeassa tasapainossa. Suomalaisten terveeseen järkeen sekä oikeudenmukaisuuteen perustuvalle oikeustajulle nauretaan jälleen päin naamaa ja räkäisesti.

Minustakin jonkunlaiset toimet alaikäisten tupakoinnin ja päihteidenkäytön estämiseksi ovat paikallaan, mutta niiden pitää lähteä vanhempien kasvatustyöstä, eikä aivonystyrät savuten laadituista lakiuudistuksista. Vastustan edelleen kansalaisten passivointia elämänhallintaansa kohtaan, joka saavutetaan liiallisella holhoamisella. Maahanmuuttajien ja syrjäytymispisteessä olevien kantasuomalaisten työnhakijoiden tapauksesta kirjoitinkin jo eilen.

- Tupakointikieltoja laajennetaan muun muassa lasten ja nuorten käytössä olevissa tiloissa, asuinkiinteistöjen yhteisissä tiloissa, ulkona järjestettävissä tilaisuuksissa ja hotellihuoneissa.

Tällainen uudistus on täysin tervetullut. Ihmettelenkin ennemmin sitä, ettei tupakointi ole ollut kiellettyä kaikissa kiinteistöissä - etenkin valtion omistuksessa olevissa. Ei tupakointi kuulu sisätiloihin, eikä minulla ainakaan ole mitään hinkua röyhytellä koululuokassa, ostoskeskuksessa tai kotona.

Vuosikausia tupakoineena kerron, että mikäli siihen hirveä hinku on, ehtii itse kukin pilata terveytensä vallan hyvin vanhemmallakin iällä. Ei alaikäisenä röökaamisessa ole minusta muutenkaan mitään coolia, vaikka sellaisen tavoittelu onkin nykyään ennemmin klise kuin totuus.

Suvaitsevaisuutta suvaitsemattomille

On jo jokseenkin kulunut virsi perustella maahanmuuttoa suvaitsevaisuudella ja vieläpä sen tarkoituksesta riippumatta. Minua ainakin on alkanut viime aikoina turhauttaa yhä enemmän ja enemmän se, että lämmintä syliä tarjotaan väestöryhmille, jotka ovat itse pahimman kaliiperin arkkityyppejä suvaitsemattomuudesta.

Omanlaisensa oppitunnin suvaitsevaisuudesta antoi kolumnissaan Helsingin Sanomien (kuinka yllättävää) toimittaja Johanna Korhonen 11. elokuuta. Kirjoitus on ihan nokkela tai ainakin yrittää olla sitä. Ensimmäisen harjoituksen - luvalla sanoen moniulotteisen - esimerkkihenkilön tarkoitus ei tosin täysin valkene.

Leikin silti tietäväni, mitä Korhonen ajaa takaa. Tämä afrikkalaistaustaisten vanhempien lapsi, körttiläisyyden ja agnostisismin välillä tasapainotteleva henkilö, on itsensä siksi, että kyseisille ominaisuuksille löytyy vastakohtien edustajia, jotka puolestaan havainnoivat nämä mainitut ominaisuudet. Eikö multi-ihminen sitten itse tiedosta itsessään ominaisuuksia, kuten etnistä taustaansa ja elämänkatsomustaan?

Onnekseni tämä tulkinta meni väärin.

Toki juutalainen on juutalainen ilman antisemiittiäkin. Väitteen pointti onkin se, että jos joku on minun silmissäni ennen kaikkea juutalainen – tai ruotsinkielinen tai somali tai homo tai muslimi tai vammainen – vika on minussa, koska en näe mitään muuta.

Olisi huvittavaa tavata ihminen, joka tiedostaa toisen olevan homo, vegaani, norjalainen ja riippuliitäjä, mutta ehdottomasti ennen kaikkea vegaani. Vegaani hän on aivan ylitse muiden. Jos jotain niin vegaani nyt ainakin, herran pieksut sentään.

Korhonen hakenee ihmisten tasapäistämistä. Korhonen haluaa nähdä kaikki yksilöt yhtä arvokkaina ja tärkeinä olentoina. Olen toki itsekin tasa-arvon kannalla, mutta valitettavasti ihmisissä on ja tuleekin olla ominaisuuksia ja piirteitä, joiden mukaan meitä voidaan kategorisoida. Miltä kuulostaisivat CP-vammaiset ja autistit puolustusvoimissa? Entä muslimit työvoimatoimiston osoittamassa työpaikassa palvaamossa sikoja teurastamassa?

Korhosen maalailema herttainen visio kaikista maailman lapsista rotuun ja sukupuoleen katsomatta ystävinä on kuin Pikku G:n kappaleista tai vastaavasti suvaitsevaisuuteen ohjaavista esikoulukerhon hengellisistä veisuista. Tämä on suvaitsevaiseen doktriiniin kuuluva perinteisen jalo ja kaikessa naiiviudessaankin liikuttava johtoajatus.

Tätä tulkintaa ei ole kovin haasteellista tehdä; samoin ei sitä, kenelle kirjoitus on etupäässä suunnattu. Meillehän se, kurttuotsaisille rasistijunteille. Korhosta lainatakseni me huudamme, parumme ja vingumme yksilöiden ominaisuuksista. Tosiasiassa meidän ei tarvitse korottaa ääntämme tai vinkua kuin palosireenit. Normaali äänensävy riittää.

Ääripäiden retoriikasta on aina mielenkiintoista poimia tiettyjä sanavalintoja, joilla pyritään alitajuntaisesti vaikuttamaan siihen, kuinka kohdeyleisö vastaanottaa sanoman. Näinhän toki pyrin itsekin tekemään muun muassa tässäkin kirjoituksessa, eikä siinä ole mitään väärää. Pallo heitetään aina lukijalle ja on tämän sisälukutaidosta kiinni, kuinka kirjoituksen ymmärtää.

On hyvin todennäköistä nähdä kirjoittaja moisista sanavalinnoista johtuen ylimielisenä. Kriittinen ääni on parkumista, vinkumista, mussutusta, pälpätystä, kitisemistä, sössötystä ja milloin mitäkin. Eri mieltä olevia kuvataan joka tapauksessa vähättelevään sävyyn: ei heidän turhanaikaisella mankumisella ole lähtökohtaisesti mitään painoarvoa. Antaa noiden vääräuskoisten ruikuttaa.

Kansalaisuus ja etninen alkuperä ovat "hieman" espoolaisuutta tai ruokatottumuksia mittavampia ihmistä määrittäviä tekijöitä. Etnisyys itsessään koostuu niin monesta muusta huomattavasta osatekijästä, ettei vertaus ole onnistunut.

Suomalaisissa tuntuu riittävän virtaa keiden tahansa "erilaisten" nimeämiseen, luokitteluun ja vainoamiseen. Mitä epävarmempi ihminen, sitä tarmokkaampi luokittelija hän on.

Mitä perustavanlaatuista pahaa on luokitella ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan, kunhan ei solvata, sorreta ja väheksytä? Pidän historian tutkimusta ja yhteiskunnan toimintaa huomattavasti helpottavana seikkana kutsua väestöryhmiä peloponnesoslaisiksi, etruskeiksi ja hanteiksi. Kannattaako Korhonen maailmanvaltiota? Tärkeimpänä asiana tiedustelen, että keitä me oikein vainoamme? Minä henkilökohtaisesti en ainakaan vainoa ketään.

En kohdista systemaattista ja perustelematonta vihaa ketään kohtaan turmellakseni toisen/toisten elämää. En vainoa edes somaleita, vaikka Korhonen hengenheimolaisineen katsoisikin minun tekevän niin luettuaan tekstejäni. Minä totean tosiseikkoja, joiden perusteella teen johtopäätöksiä. Sanoin, että etninen tausta sisältää monta osatekijää, joiden mukaan ihmisiä voidaan ja on syytäkin puntaroida. Suvaitsevaiston doktriinille tyypilliseen tapaan tosiasioiden toteaminen nähdään vainona.

Amartya Senin ehdotus on yksinkertainen: Katso ihmistä. Hänessä on kaikki.

Mitä muutakaan voi juuri nobelistilta odottaa kuin humaania ja filosofista sanahelinää. Olisin lukenut mielelläni Korhoselta jonkunlaisen tulkinnan tästä henkevästä sutkautuksesta, vaikkakin koko kirjoitus oli mitä ilmeisimmin tarkoitettu juuri sellaiseksi. Letkautus vain toimi loppukaneettina ja kulminaatiopisteenä.

Yksi asia, mikä suvaitsevaiston tuntuu olevan hankalaa ymmärtää, on se, etteivät muutamat tummaihoiset kansat ole valikoituneet kritiikin kohteeksi sattumalta. Mikäli Suomeen ja muihin länsimaihin kohdistuva sekä haitallinen muuttovirta olisi peräisin Moldovasta, olisi kritiikki täysin samaa. Ei kritiikkiä esitetä siksi, että tarkoituksena olisi vainota nimenomaan tummaihoisia. Ei minua henkilökohtaisesti pelota mikään heidän ulkoisessa olemuksessaan.

Mikäli kritiikin kohteena olisivatkin moldovalaiset, olisi suvaitsevaisto ihmeissään. Nyt rasistit - anteeksi, maahanmuuttokriitkot, jotka ovat erikoistuneet moldovalaisten maahanmuuttoon - vainoavat valkoihoista kansaa!

Suvaitsevaiston, varsinaisten ksenomaanikkojen, on siis hankala käsittää sitä, ettei maahanmuuttoa kritisoivilla ole mitään tummaihoisia, mulatteja, kaukoitäläisiä tai Ville Itäläisiä vastaan. Tavoitteena on kartoittaa sitä, millaisia riskejä sekä ongelmia eri kulttuuriryhmien invaasioon sisältyy, kuinka niiltä voitaisiin välttyä ja miten voitaisiin aikaansaada mahdollisimman tasapainoinen Suomi, jossa kantaväestö on turvattu.

Jos meillä junteilla sanotaan olevan päässämme tietynväriset silmälasit vääristämässä totuutta, ovat sellaiset kiistatta myös ksenomaaneilla. Toinen tapa, jolla suvaitsevaiston näkökenttä mielestäni sumenee, onkin nimittäin aiemmin mainitsemani käsittämätön logiikka ymmärtää tosiseikkojen esittämistä jonkun sortin vainona.

Ksenomaanisessa doktriinissa todennettu väite X on tosi, jos väitteen X todenmukaisuus on etnisten vähemmistöjen tai niiden imagon eduksi. Sangen usein sama(kin) väite X sen sijaan muuttuu epätodeksi, jos sen todenmukaisuudesta on haittaa etnisille vähemmistöille tai näiden imagolle.

Käänteisesti valkoihoisia länsimaalaisia syyllistäessä väitteen X todenmukaisuus on kovaa valuuttaa, mikäli sen todenmukaisuudesta on haittaa heidän imagolleen ja niin edelleen. Halla-ahon kirjoituksesta löytyy lisää mielenkiintoisia havaintoja niin sanotusta suvaitsevaisesta diskurssista. Itse puhuisin mielelläni dogmeista.

Kolmantena tapana mainittakoon tällaista, josta Halla-aho kirjoitti samaisessa tekstissä, tosin jo kolmisen vuotta sitten kansanedustaja Arto Satosen teettämän työperusteista maahanmuuttoa edistävän raportin ilmestyttyä.

"... [m]aahanmuuttajia ei toistaiseksi juurikaan näe viranomaisina. Asenteet maahanmuuttajia kohtaan paranisivat, mikäli suomalaiset kohtaisivat heitä enemmän esimerkiksi terveydenhuollon tehtävissä, poliisin virkapuvussa ja virastoissa." (s. 20)

[...]

"Näkyvillä paikoilla toimivat maahanmuuttajat olisivat myös rohkaiseva signaali muille maahanmuuttajille. Suomi näyttäytyisi maana, jossa menestys ei ole riippuvainen yksilön etnisestä taustasta."

Halla-ahoa lainatakseni hölmömpi voisi kuitenkin kuvitella tästä, että menestys on nimenomaan riippuvainen etnisestä taustasta, koska maahanmuuttajia pitäisi Satosen mukaan ohjata "näkyviin virkoihin" asettamalla kiintiöitä. Tällöin heitä valittaisiin pätevämpien kantaväestön edustajien ohi virkoihin juuri etnisyytensä perusteella. Tässä tapahtuu tosiasiallista rotuun perustuvaa sortoa, josta käy myös ilmi se, että muut etnisyydet kuin suomalaisuus ovat merkittäviä.

Satonen, samoin kuin muutkaan hänen suvaitsevaiset hengenheimolaisensa, eivät ole käsittäneet sitäkään tosiseikkaa, että tällainen menettely nimenomaan on omiaan lisäämään kantaväestön katkeruutta ja sitä myöten myös rasismia. En siis ymmärrä, että mihin Satosen logiikka kantaväestön hyväksynnän kasvusta perustuu, mikäli ottaa huomioon erään suomalaisten suurimmista helmasynneistä, kateuden.

Minä ainakin katkeroidun järjestelmää kohtaan, mikäli tällainen menettely implementoidaan osaksi sitä ja näin ollen tiedostan, että tuttavani James, Yussuf tai Jong saa hakemani työpaikan hyvin todennäköisesti heitä koskevan etnisen etulyöntiaseman, erityismenettelyn, perusteella.

Tiedän kyllä, että mihin perustuu se, etteivät suomalaiset ole etnisyydeltään samanarvoisia. Me olemme tuhmaa kantaväestöä. Juuri meillä on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset nousujohtoiseen urakehitykseen kielenhallinnan ja kulttuurintuntemuksen johdosta. Tilannetta tasapainottaessaan suvaitsevaisto syyllistyy, tahallisesti tai tahattomasti, positiiviseen syrjintään, jossa kantaväestön arvo nakataan romukoppaan.

Missä menee suvaitsevaisuuden raja? Minusta sellaisenkin täytyy kulkea jossain muualla kuin punaisena juovana vedessä. Pitääkö suvaita kaikkea mahdollista, jotta voi kutsua itseään suvaitsevaiseksi vai saako asiassa käyttää joitain maalaisjärkeen pohjautuvia kriteereitä? Minua ei ainakaan saada suvaitsemaan väkivaltaisia somaliheimoja, vaikka tapasin etenkin muutama vuosi sitten kutsua itseäni suvaitsevaiseksi paljolti siksi, että hyväksyn eri seksuaalivähemmistöt.

Tässäkin tosin on muutama poikkeus. Jos asiaa väännetään vielä enemmän päälaelleen, voisi kaiketi pitää suvaitsemattomana sitä, etten ymmärrä tai hyväksy suurta osaa eri parafilioista, mukaan luettuina kopro-, nekro- ja pedofilia. Saisiko asiassa soveltaa sitä, mikä on laillista ja mikä ei - saamatta säröä suvaitsevaisuuteensa?

Voisiko joissain tapauksissa soveltaa erästä tämän päivän suosikkitermeistäni, ansaintalogiikkaa? Hyväksyntä ja suvaitseminenkin täytyy ansaita. Vanhoillisia uskovaisia omine virityksineen ei tarvitsisi suvaita, koska he itse ovat sieltä suvaitsemattomimmasta päästä. Myöskään alati toistensa kurkuissa kiinni olevia hutuja ja tutseja ei tarvitse suvaita maailman tappiin saakka.

Korhosen kolumni palautti mieleeni erään maahanmuuttoasenteita koskevan aspektin. Tahallisellakin väärinymmärtämisellä maahanmuuttokriittiselle keskustelulle pyritään saamaan yksinomaan negatiivinen (lue: paheksuttava) konnotaatio, vaikka periaatteessa termi on tyystin neutraali sen suhteen, millaiset odotukset maahanmuuttopolitiikkaan kohdistetaan.

Voisivathan ääntä pitävät kritisoida sitä, ettei Suomi haali ja hyysää maahanmuuttajia alkuunkaan niin paljon kuin pitäisi. Kritiikkiä se sekin on.

Suomen kilpailukyky tulevaisuudessa

Valtioiden paremmuuden vertailuun vielä palatakseni jatkuva maahanmuutto, joka käsittää runsaasti ei-koulutettua porukkaa, tulee pudottamaan Suomen oppimistilastoissa nopeasti alaspäin. Lukutaitoisuus tulee laskemaan noin 100%:sta alle 90%:n varsin pian. Aiempaan kirjoitukseen linkittämäni juttu somalialaisten lukutaidottomuudesta on jo yli puolitoista vuotta vanha, mutta esiin nousee eräs mielenkiintoinen kohta:

Maahanmuuttoviraston ylijohtaja Jorma Vuorio patistaa varautumaan tulijoiden tulvaan jo nyt, sillä koko järjestelmä on rakennettu 2 000 turvapaikanhakijalle.

Ketä Vuorio patisti? Virkamiehiä ja vieläpä mainostelevision verkkosivulla viraston oman sisäisen markkinoinnin sijaan? Vai patistiko hän minua ryhtymään jonkun sortin varotoimiin?

Otteessa on eräs tuotakin merkittävämpi sanoma, mikäli muistamme, että suomalaiset maksavat somalialaisturvapaikanhakijoiden lentoliput. Maahanmuuttovirastossa ollaan helisemässä suurensuuren pakolaistulvan johdosta, koska tulijoiden määrä ylittää jälleen kerran järjestelmälle mitoitetut resurssit.

Mikä tässä on oikeasti se ongelma ja mikä olisi siihen sopivin ratkaisu?

Humaanissa ratkaisussa kehitettäisiin vaikka kivenkolosta lisää työvoimaa, vastaanottokeskuksia ja rahaa lentolippuihin, jotta maahanmuuttoviraston työntekijät saavat patistaa toisiaan sinne tänne kahta kauheammin.

Rationaalisessa ratkaisumallissa pilettejä ei kustanneta yhtään enempää kuin kaksi tuhatta (2000). Ihanteellisimmassa ratkaisussa resurssit tosin skaalattaisiin hieman tuosta kahdesta tuhannesta pienempään mittakaavaan tuhannesti mainituista ja varsin pätevistä syistä.

Yksilöiden tehokkaampi integraatio, kaikessa yksinkertaisuudessaan kysynnän ja tarjonnan laki sekä ghettoutumisen todennäköisesti aiheuttamat konfliktitilanteet.

Härskeimpien turvapaikanhakijoiden kerrotaan tuumineen leppoisasti, että Suomeen tekisi mieli muuttaa, koska meillä on niin laadukas sosiaaliturvajärjestelmä. Somaleja käy tiettävästi jonkunlaisen toimeentulon saavutettuaan synnyinmaassaan tervehtimässä sukulaisiaan ja tälläkin tavalla myönteinen, jopa tavoiteltava, kuva Suomesta kulkeutuu sinne kauas asti.

Ei ketään maahanmuuttajaa voi tietenkään kieltää matkustamasta omaan piikkiinsä sukulaisiaan morjestamaan, jos se on mahdollista, eikä kieltää kertomasta Suomen oloista. Tällainen olisi ilman muuta tuomittavaa ja lähes Pohjois-Korean tyylistä meininkiä, ei enempää eikä vähempää. Jotain asialle on silti tehtävissä.

Suomen elinolosuhteet pysyisivät myönteisinä, elleivät jopa entistä ehompina, mikäli maahanmuutossa alettaisiin nuivan vaalimanifestin mukaisesti edellyttää huomattavasti aktiivisempaa toimintaa integroitumisessa. Valtion takaama laina, jonka takaisinmaksua tietyllä aikavälillä vaadittaisiin pysyvää oleskelulupaa ja kansalaisuutta varten, olisi mielestäni erinomainen esimerkki tällaisesta.

Nykyisen sosiaaliturvan avokätisyys passivoi maahamuuttajia. Niin ikään se passivoi suomalaista kantaväestöä, vaikka teemmekin asiassa melko huomattavan poikkeuksen moneen muuhun etniseen ryhmään kulttuuriperimämme johdosta.

Ei vaadi kummoisia älynlahjoja keksimään esimerkkiä siitä, kuinka passivointi tapahtuu käytännössä. Eivät ihmiset huvikseenkaan tee raskaita ja likaisia töitä, mikäli tietävät saavansa riittävän toimeentulon tekemättä mitään. Tämä korostuu afrikkalaisissa paimentolaiskulttuureissa, kuten somaleissa.

Tulkki Abdulahi Mohammedilla on selkeä selitys maanmiestensä työhaluttomuuteen:

"Kun sataa ja on vihreää ja kamelit lypsävät maitoa, paimentolaisten ei tarvitse rehkiä. He keskustelevat ja rupattelevat ja pelaavat öisin pelejä. Mutta kun kuivuus koittaa, paimentolaiset työskentelevät ankarammin kuin yksikään ruotsalaisviljelijä varmistaakseen, että kamelit, lehmät ja vuohet selviytyvät aavikolla. Kun nämä ihmiset tulevat Ruotsiin, täällä sataa koko ajan - sosiaalitukia, lapsilisiä, asumistukia ja kaikkia muita tukia. Niinpä he käyttäytyvät kuten paimentolaiset silloin, kun sataa ja on vihreää: istuvat ja ottavat rennosti. Ja täällä Ruotsissa voi ottaa rennosti ympäri vuoden, istua kahvilassa ja rupatella. Kun asiat ovat näin hyvin, miksi mennä töihin?"

Lainaus koski ruotsalaisten somaleiden asemaa. Ikävää, että jokaisen Ruotsiin ja Suomeen - samoin kuin minne tahansa muuallekin - muuttaneen somalin kamelit ja aavikko ovat tainneet jäädä kotopuoleen. Kuvaus hahmottaakin etupäässä juuri sitä, millainen somalialainen paimentolaiskulttuuri on - mitä tulee työntekoon.

Osmo Soininvaara, eräs maahanmuuton aisankannattaja, kertoili tämän vuoden maaliskuussa siitä, kuinka hyvin somalialaiset ovat muka kotoututuneet Suomeen nimenomaan heihin kohdistetuista ennakkoluuloista huolimatta.

Suvi Linnanmäki-Koskela Helsingin kaupungin tietokeskuksesta on tutkinut vuosina 1989-93 maahan tulleiden maahanmuuttajien asumisuraa. Varsin moni on vaurastunut mikä näkyy myös asumisoloissa. Noina vuosina Suomeen tulleista somaleista nyt esimerkiksi 36 prosenttia asui vuonna 2007 omistusasunnossa. Iranista ja Afganista tulleista omistusasunnoissa asui peräti 48 prosenttia. Aika hyvin ”lukutaidottamilta kamelinajajilta”, sillä pakolaisilla on harvoin mukanaan pääomaa heidän tullessaan maahan.

Jussi Halla-aho vastaa hänelle kommenttiosiossa:

Sen sijaan huomauttaisin siitä seikasta, että 80-90-lukujen taitteessa saapuneet somalit eivät olleet lukutaidottomia kamelinajajia, eikä sellaista ole kukaan väittänytkään. He olivat Siad Barren virkamies- ja sotilaseliittiä, joka oli toverisopimuksella opiskelemassa Neuvostoliitossa.

Näinä päivinä Suomeen saapuvat somalimaahanmuuttajat sen sijaan ovat kuin ovatkin luku- ja kirjoitustaidottomia. Suomi24:n keskustelupalstalla eräs neropatti tuumi, että väliäkös tuolla, koska niin monessa ammatissa, esimerkiksi siivoajana, pärjää, vaikkei osaisi lukea. Hatarampaa perustelua sille, että somalialaisten maahanmuutto voisikin olla humanitaarisuuden sijaan työperäistä, en ole vielä tähän päivään mennessä kuullut. Eiköhän lukutaito ole yhteiskunnassa yksi ehdottomia perusedellytyksiä hieman muista syistä kuin siksi, että se olisi siivoajan työuran kannalta näennäisen toissijainen. Putkenavaajan levittäminen lattialle Tolun sijaan ei tekisi muutenkaan hyvää jälkeä.

Vielä hieman siitä, kuinka yhteiskunta toimii usein passivoivasti. Työmarkkinatuki on osapuilleen samansuuruinen kuin työttömyyspäivärahakin, joten miksipä perisuomalainen puliukko lähtisi työnhakuun, kun tulee toimeen viinaa juomalla? Vaivannäkö vaatii aina kannustimen, jollainen suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä puuttuu. Tällaista tehokkaampaan työnhakujaan puskevaa kannustinta voidaan toki pitää kansalaisten ohjailuna, "Orwell-meininkinä", mutta eittämättä kansantaloudellisesti myönteisenä sellaisena.

Suomi on maailman paras maa!

Kuten huomannette, muutin taas pitkästä aikaa blogin ulkoasua. Nyt tekstin pitäisi olla erityisen miellyttävää lukea värien puolesta ja paljolti myös siksi, että levensin itse tekstipalstaa. Minusta ainakin on ikävä lukea kirjoituksia, joiden palstanleveys on olematon.

Asiaan.

Otsikon mukaisesti yhdysvaltalainen Newsweek (tässä juttua lehden omalta sivulta) rankkasi Suomen kuukausien aikana laatimassaan tutkimuksessa mieluisimmaksi asuinvaltioksi koko maailmassa.

Ykköstitteli ei ole myöskään ensimmäinen laatuaan valtioiden välisessä vertailussa. Onhan tällainen kieltämättä kivaa luettavaa suhteellisen arvovaltaisen lehden ja sen kasaaman raadin laatimasta tutkimuksesta, vaikkei asia noin yksiselitteinen olekaan.

Lehti on pannut sata maata järjestykseen viiden kriteerin perusteella: terveys, taloudellinen dynaamisuus, koulutus, poliittinen ympäristö ja elämänlaatu.

Pakko tähän paremmuuteen lienee myöntyä, vaikka suomalaisesta yhteiskunnasta ja elinoloista yleensäkin tulee valitettua jatkuvasti. Melko pienillä muutoksilla Suomesta saisi joka tapauksessa vielä nykyistäkin miellyttävämmän paikan asua.

Nyt köyhimmätkään suomalaiset eivät kehtaa enää valittaa, koska Suomen erinomaisuudesta on näyttöä. Toki meissä on aika paljonkin sitä vikaa, että kun näinkin hyvään ollaan totuttu, löytyy sitä vikaakin helpommin kuin muinoin pula-aikoina.

Toisaalta pyrkimykset elinolosuhteiden jatkuvaan kehitykseen kääntävät niin sanotun hyvinvointiyhteiskuntamme kurssia entistä jyrkemmin kohti aiemminkin mainitsemaani karhunpalvelusta, jossa elinolojen näennäinen parantaminen on aina siinä määrin pois jostain muualta, ettei varsinaista kehitystä välttämättä edes tapahdu. Talouskasvusta puhuttaessa olisi kieltämättä mukavaa, jos laskutoimituksen lopussa olisi joku kaunis päivä kaikille kelpaava rivi numeroita viivan alla.

"Huolimatta pitkästä talvestaan Suomi on melko mahtava paikka elää - itse asiassa paras", Newsweek kirjoittaa.

Kylmä talvi on sivuseikka, vaikka sen oletetaan vaikuttavan muualta tarkasteltuna yllättävän olennaisesti suomalaisten mielialaan ja hyvinvointiin. No, poiminta YLE:n artikkelista:

Elämänlaadun mittauksessa vertailuarvoja oli useita: sukupuolten tasa-arvo, köyhyydessä elävien vähäisyys, varakkuuden tasainen jakautuminen, itsemurhien määrä, ympäristön tila sekä työssäkäyvien osuus väestöstä. Suomen sijoitus oli neljäs. Edellä olivat Norja, Sveitsi ja Luxemburg.

Kas, siellä ovat itsemurhatkin mukana kriteereissä. Laji, jossa kamppailemme kärkipaikasta Japanin kanssa. Melko erikoista. Tulojen tasaisesta jakautumisesta voisi kyllä olla montaa mieltä ja mikäli asia kansainvälisesti vertailtuna on näin vielä nyt, ei se ole sitä enää pitkään. Niin ikään työssäkäyvien osuus ei ole enää pitkään häävi maahanmuuton lisääntyessä.

On oikeastaan kumma, että Suomi päihitti vertailussa kakkossijalle päätyneen Sveitsin, koska kärkikolmikkoon pääsimme ainoastaan parissa useasta eri kategoriasta. Vertailun lopputulos saatiin aikaan ilmeisesti tasaisuudella, vaikkei ykkössijoja tullut kuin yksi (koulutuksen taso) ja juuri Sveitsi sekä Ruotsi tuntuvat olevan edellä melkein kaikissa muissa kategorioissa, joissa Suomikin toki oli tasaisesti kärjen tuntumassa. No, tiedä häntä, kuinka lopputulos ratkaistiin.

Aiemmin mainittuja vuodenaikoja pätevämpää referenssimateriaalia löytyy minusta tällaisella Google-haulla.

Mikäli juuri ostovoimaa pyritään kasvattamaan, kuten joku voisi kuvitella käyvän talouden nousukaudella, tarkoittaako se samalla luopumista jostain toisesta hyvinvoinnin mittaamiseen käytetystä muuttujasta? Eiköhän. Olisiko joku toinen muuttuja kuitenkin vähemmän tärkeä tässä yhtälössä? Mahdollisesti. Mikäli julkista terveydenhuoltoa nuijitaan jatkossakin yhtä tehokkaasti, saattaa ostovoiman kaltaisella pariteetilla olla ratkaiseva merkitys kansalaisten terveyteen ja hyvinvointiin.

MTV3:n uutislähetyksessä heitettiin ilmoille seuraava kysymys: kuinka todennäköistä on, että Suomi-kuva kirkastuu oikein kertaheitolla Amerikan mantereella? Ainahan meidän on pyrkimys näyttää paremmalta juuri amerikkalaisten silmissä. Kirjeenvaihtaja arveli myötävaikutuksen olevan huomattava ja lisäksi pelkkää Pohjois-Amerikan manteretta laajempi, koska Newsweekillä on maailmanlaajuinen levikki.

Maahanmuutosta puhuttaessa Suomea pidetään asuinpaikkana houkuttelevana ja tämän houkuttelevuuden vähentämistä on esitetty keinona pienentää turvapaikanhakijoiden alati kiihtyvää virtaa. Uskaltaisin väittää, että mikäli juuri kohdemaa joutuu kustantamaan hakijoiden lentoliput, on pakolaisilla melko vähän mahdollisuuksia valita. Köyhimmät kriisialueet ovat muutenkin joukkoviestinten tavoittamattomissa. Lisäksi esimerkiksi somaleista ylivoimaisesti suurin osa on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Sinänsä on kyllä harmi, että somalit on nostettu esiin ainoana, vaikkakin todennäköisesti räikeimpänä, esimerkkinä lukutaidottomista ryhmistä. Kirjoitetun informaation sijaan puskaradioa pidetäänkin merkittävänä tekijänä siinä, millainen kuva mistäkin valtiosta nimenomaan asuinpaikkana välitetään köyhiltä alueilta poistumista hinkuville. Suomesta se on kattavan sosiaaliturvan vuoksi myönteinen ja se tiedetään muuallakin. Tästä aiheesta ja paljon muustakin kattavammin täällä.

Yksi valtioiden arvioinnissa käytetty mittari oli niin sanottu poliittinen ympäristö, jota pidän jo käsitteenäkin mielenkiintoisena. Suomessa hyvä veli -järjestelmä, selkärangaton konsensusmeininki, pieni poliittinen eliitti, kabinettipäätökset, hieman tavanomaisesta lahjonnasta poikkeava korruptio, salailu, kiertely, kaartelu ja läpinäkymättömyys näyttelevät yhä niin suurta osaa, etten halua välttämättä edes tietää, kuinka kehnoa politiikkaa muissa länsimaissa harjoitetaan. Puhun juuri muista länsimaista siksi, että sieltä vertailun 50. sijaluvun huonommalta puolelta löytyvät kehitysmaat ovat tässä kaikessa luonnollisesta aivan oma lukunsa.

Viimeisenä asiana lista pienempiä asioita, jotka ovat näin paikallisen silmin omiaan laskemaan sijoitusta ainakin pari pykälää alemmas. Suomi on rajoitusten, kieltojen ja vaikka minkä verojen luvattu maa: mikä ei vielä ole kiellettyä, rajoitettua, yltiöpäisen holhoamisen vuoksi rajusti verotettua tai viranomaisten erityisvalvonnassa, voi hyvinkin olla sitä jo huomenna. Missään muualla rikollisia ei paapota kuin hotelliasukkaita.

Silti asun tällä hetkellä mieluiten Suomessa. Ei maisemanvaihto mitään lopullisesti ratkaise. Ennemmin asustelen täällä ja harrastan rajua kansalaisaktivismia, jolla ei tosin toistaiseksi kuuhun mennä.

Loppukevennyksenä numero yksi on toinen rankingia käsittelevä blogikirjoitus, jonka voisi mieltää vallan mainiosti huonoksi poliittiseksi satiiriksi. Valitettavasti kirjoittaja lienee tuiki tosissaan.

Toinen ja varsin hupaisa loppukevennys löytyy MTV3:n artikkelista:

Suomen taakse jäivät Sveitsi, Ruotsi, Australia, Luxemburg, Norja, Kanada ja Alankomaat. Sadasta mitatusta maasta huonoimmaksi noteerattiin Burkina Faso.

Piikkipaikan saavuttaneen taakse jääneitä valtioita ei ole kovin hankalaa keksiä...

Joka tapauksessa toivon, ettei tästä kirjoituksesta välity synkeä katkeruus ja tikusta väännetyt valittamisen aiheet, vaikka eipä kai tuolta pysty täysin välttymään. Pyrin olemaan realisti hamaan loppuun saakka, vaikka monet väittävätkin (tapauskohtaisesti, tosin) realismilla ja pessimismillä olevan yhtä häilyvän pieni raja kuin neroudella ja hulluudella.