Kolmisenkymmentä vuotta sitten...

...kuoli 20-vuotias Nancy Spungen, jonka Deborah-äidin kirjoittaman koruttoman, mutta silti sangen liikuttavan kirjan luin juuri. Kirjan tarkoituksena oli kääntää ihmisille Nancyn toinen puoli sen tunnetumman, eli narkkarin ja huoran sijaan. Kuinkahan lie sitten pääsi käymään niin, että minulle kirjan lukeminen ainoastaan vankisti tuota jälkimmäistä kuvaa. Mikäli kaikki todella pitää paikkansa, on Manaajan tyttö pyhäkoululainen tuohon riiviöön verrattuna.

On ikävää, että tapahtumat sijoittuvat todellakin noin pitkän ajan taakse, jolloin lääketiede oli etenkin mielenterveysongelmien osalta vielä lapsenkengissään. Nykyään äitinsä murhaamisella uhkaavaan kaksi ja puolivuotiaaseen kersaan osattaisiin reagoida hieman vakavammin ja lastenhoitajaansa sakset kourassa murhauhkauksia lateleva ja itsemurhalla uhkaileva 11-vuotias älyttäisiin laittaa saman tien laitoshoitoon. Kärsivällisyys kunniaan, mutta eiköhän viimeistään 14-vuotias äidiltä varastetuilla koruilla harrastustaan rahoittava heroiiniaddikti olisi syytä laittaa lukkojen taakse.

Erityisen mielenkiintoista on kuitenkin se, miten - niin Suomessa kuin ympäri maailmaa - tuollaista ihmistä ja hänen lähes yhtä sekopäistä poikaystäväänsä (John Simon Ritchie, tuttavallisemmin Sid Vicious) ihailee lukuisat nuoret ja yllättäen erityisesti puberteetti-ikäiset teinitytöt. Maj Karman kappaleesta kenties lisäpontta saaneina nuoret romantisoivat kahden mielenvikaisen rappionarkomaanin väkivaltaista suhdetta kyselemällä "jos mä oisin sun Nancy niin olisiksä mun Sid? <3"

Ilman muuta. Mielelläni. Jos joku olisi minun itsensä reikiä täyteen huumeruiskulla tökkinyt, kaikelle liikkuvalle vittua haistatteleva, paranoidista skitsofreniaa sairastava ja kuolemaansa hautova pirihuora, voisin kernaasti olla tämän jatkuvasti milloin mistäkin aineista sekaisin oleva rockaripoikaystävä, joka hakkaa sinua kitaralla päähän ennen kuin lopulta tökkään metsästyspuukon mahastasi läpi. Tästähän tietenkään ei ole takeita, eikä tule koskaan olemaankaan, mutta kirjan tavoin oma epäilykseni on se, että aivosolujen tuhouduttua Vicious oli valmis murhaamaan Spungenin hänen toiveidensa mukaisesti. Matti ja Mervikään eivät ole (toistaiseksi) kyenneet noin intohimoiseen ja lempeä tulvivaan romanssiin, vaikka ovatkin tehneet parhaansa. Viciouksesta on kuitenkin todettava myös se, kuinka hänen huumeaddiktionsa paheneminen ja välirikko muun Sex Pistolsin kanssa olivat osaltaan juuri Spungenin ansiota.

Ajat muuttuvat, eikä aikoinaan toden totta ollut mahdollisuutta vaatia omaiselleen laitoshoitoa, vaikka todisteita olisi ollut lueteltavana sivukaupalla. Deborah Spungen -poloisen oli turhaa raportoida jokaiselle tapaamalleen lääkärille kaikkea sitä kuonaa, josta sai muun perheen kera kärsiä, koska sairauksia ei tiedetty tai otettu vakavasti. Tänä päivänä huoneen nurkkaan tarvitsisi sijoittaa pieni videokamera odottamaan häiriintyneen kersan tuloa, näyttää nauhalle tarttunut kaaos psykiatrille ja alta aikayksikön tulee valkotakkiset sedät viemään potilaan hyväksi toviksi sinne minne hän kuuluukin.

Hei haloo? Suomen uljas angstaava nuoriso vihaa opettajiaan, vanhempiaan ja poliiseja, mutta ihailee sekä palvoo itsensä päättömällä elämäntyylillään tapattaneita psykopaatteja, jotka eivät ole saaneet elämässään aikaan mitään muuta kuin kaaosta, jota on intouduttu glorifioimaan heidän "piireissä." Jopa siinä määrin, että gloria ei ole 30 vuoden aikana kuin kasvanut. Jim Morrisonia ja Jimi Hendrixiä vielä voikin ihailla, koska he saivat oikeasti jotain aikaan, olivat lahjakkaita ja vaikuttavat vielä edelleenkin inspiroivasti nuoriin muusikoihin - nimenomaan musiikillisesti.