Voi että minä taas rakastan elitismiä. Armaassa kotikaupungissani Jyväskylässä evättiin jo pitkälle suunnitellun ja kaupungin todella äärimmäisen kipeästi tarvitseman nuorisokodin rakentaminen, jonka kustannukset kymmenelle vuodelle jaettuna olisivat jääneet todella pieniksi - samoin kuin siis koko hankkeen kokonaiskulut. Sen sijaan kaupunginisät ovat varauksetta syytämässä rahaa jopa miljoonia euroja kilpajäähallin yritysaitioiden rakentamiseen.
Tällaista tavalliselle kansalle viestittää SKP:n kaupunginvaltuutettu ja sosiaalityöntekijä Riitta Tynjä yleisönosastokirjoituksessaan Suur-Jyväskylän lehdessä keskiviikkona 21.11.2007. On todella mukava tietää, millä sektorilla kaupungin johdon arvot liikkuvat, sillä kaupunginjohtajamme perustelut laajasti rahoittamalleen hankkeelle on "ihmisten hyvinvointiin panostaminen." Kumpi onkaan tärkeämpää: kriisitilanteessa apua kaipaavat lapset ja nuoret sekä heidän perheensä vai sikariporras, joka ei ilmeisesti kerrassaan mitenkään kykene seuraamaan jääkiekko-ottelua tavallisen rahvaan seurassa normaalilta penkkiriviltä?
Siis on se nyt jumalauta! Eihän tämä ilmiö mikään uusi ole, sillä näitä übervarusteltuja luksusaitioita löytyy jo monista muistakin jäähalleista ympäri suomenniemeä, mutta kyllä niitä tärkeämpiä rahanreikiäkin totta vie olisi. Laitospaikkojen kysyntä ylittää jo tälläkin hetkellä reilusti tarjonnan paitsi Jyväskylässä myös koko Keski-Suomessa, joten mitenhän kaupunkimme johto aikoo tilanteen jatkossa selvittää?
Kaupunginvaltuutettu Tynjän mukaan tästä kaikesta koituu lisäksi kaupungille jatkuvia tappioita, sillä sijoituspaikan tarpeessa olevia lapsia ja nuoria joudutaan toimittamaan huomattavasti kalliimpiin paikkoihin kauas maakuntarajojen ulkopuolelle. Ammatilliset perhekodit ja muut laitokset eivät ole mitään halpaa lystiä ja lisäksi samalla nuorisokotien myyntitulot ovat jostain kumman syystä romahtaneet. Kas kummaa, kun ei ole mitä myydä - kiitos priorisointitaitoisten kaupunginisiemme.
Minun puolestani isot pösöt saisivat kyllä istua lihavilla ahtereillansa ihan siellä tavallisten kansalaisten joukossa. Pehmustetut istuimet jäähallin nykyisessä hienossa "vip-aitiossa" vielä ymmärtää, mutta ei miljoonien eurojen erikoisaitiota. Jos rahapösöt mielivät erätauolla tuopposen olutta niin kyllähän sitä käytävien tarjoilupisteiltä löytyy, joutuvatpa vain reppanat seisomaan ja jonottamaan, kuten ihmiset ikään. Surkeus sentään. Voisihan tällaista "askeettisuutta" joku Hartwall-areenan VIP-palveluita jatkuvasti hyödyntävä kusipää katsoa nokan vartta myöten ja haukkua jyväskyläläisiä bisnestaidottomiksi lappalaisiksi, mutta mikäli pääkaupunkiseudun kansan tietoisuuteen tuotaisiin se mitä VIP-aition rahoilla lasten ja nuorten hyväksi päätettiin tehdä, saisivat Jyväskylän kaupunginvaltuuston jäsenet varauksetonta ihailua osakseen. Valitettavan usein moni vastaava seikka jää tavalliselta kansalta pimentoon. Lehdessä sanotaan, että korkeammat tahot päättivät näin ja tavallisten narusta talutettavien, herran pelko perseessä elävien pulliaisten ei auta muu kuin nyökkäillä tekopyhinä. Minkäs me millekään mahdamme.
En vastusta jäähallin remonttia, sillä kaupunki on ollut sellaisen tarpeessa jo pitkään. Sen sijaan sanon jyrkän vastalauseen elitismille, jota toteutetaan jatkuvasti kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella.
Saatana, että jokin aika sitten tapetilla olleet optiojärjestelytkin ottavat aivoon! Yksityiset yrityksethän saavat tehdä rahoillansa aivan niin älyttömiä asioita kuin vain ikinä keksivät, mutta Fortum on valtion yhtiö. Valtio omistaa siitä yli puolet (50,55% marraskuussa 2007) ja näin ollen yhtiössä on senkin rahaa pelissä. Kukaan - KUKAAN - ei tarvitse sellaisia summia käytettäväkseen kuin mitä optiojärjestelyissä luvattiin.
Miksi todellisuudentajun pitää hämärtyä ellei jopa täysin kadota, kun pyramidissa kohotaan lähemmäs huippua? Rivityöntekijä on onnesta soikea mikäli saa sitouttamiskeinon omaisena elkeenä lahjaksi työpaikkansa logolla varustetun kahvikupin, mutta isoille kihoille pitää olla firman puolesta luksusautot ja miljoonien eurojen optiot! Tuollaista ei voi kertakaikkiaan tavallinen ihminen käsittää. Kukaan optioiden vastaanottajista ei elämiseensä tuollaisia rahoja tarvitse.
Tilanne olisi eri, mikäli ruokatarvikkeet hinnoiteltaisiin progressiivisesti eli Mikael Liliukselle maksaisi voipaketti pari sataa tuhatta euroa, Aatos Erkolle ja Björn Wahlroosille kenties muutaman miljoonan. Elintarvikkeet ja kaikki kulutushyödykkeet sattuvat vain olemaan kaikille saman hintaisia, eli suhteessa tavallinen kansalainen köyhtyy eläessään jatkuvasti, kun taas isorikkaille mikään ei tunnu missään. Siinä missä opiskelija joutuu tonnikalapurkkia ja ranskanleipää ostaessaan laskemaan viimeisetkin sentit kukkaronsa uumenista, ei teollisuuspohatoille tunnu viiden uuden henkilöauton ostaminen läheskään yhtä pahalle. Raha tulee rahan luo.
Jälleen: asia on näin ja tavallinen kansalainen ei sille mitään voi. Me olemme vain suolahippuja valtameressä ja meidän kohtaloillamme ei ole suuressa järjestelmässä mitään merkitystä. Jaa, mutta katsotaanpas, kun aikansa sisäfilettä aamu-, päivä- ja iltaruoakseen ahtanut teollisuuspamppu tai ministeri saa sydäninfarktin ja joutuu sairaalaan 5735x pienemmällä palkalla työtänsä tekevien hoidettavaksi. Siinä huomataan, kuinka kaikilla kunnon työntekijöillä on roolinsa yhteiskunnassa. Meitä tulisi vain motivoida säilyttämällä kaikessa suhteellisuudentaju.
Monilla työintoa laskee se, että tiedostaa isoilla palleillansa istuvien johtajien saavan vaivannäöstään sellaista kuukausipalkkaa, jolla itse kattaisi kokonaisen vuoden vuokrat. Minulle tämä tarkoittaa 5400 €, joka ei isoille johtajille ole palkka eikä mikään. Luonnollistahan on, että mitä korkeammalle hierarkiassa mennään, sitä vastuullisemmaksi työ muuttuu ja sen mukaisesti on palkkakin mitoitettava. Kelpo korvaus on omiaan lievittämään työn aiheuttamaa stressiä, vaikka se saattaakin monessa tapauksessa lietsoa epäterveellisiä elämäntapoja. Siltikin työntekijöiden hinnoittelu menee jossain vaiheessa yli äyräiden. Kaikkein vaikeinta sitä on käsittää valtion osaomistamassa yrityksessä ja vieläpä samaan aikaan, kun poliitikot vannovat käsi sydämellä ajavansa valtakunnan köyhemmässä ja heikommassa asemassa olevien oikeuksia.
Julistettuaan lehdistötilaisuudessa vaaliohjelmassaan pitäytymistä ja köyhien asioiden ajamista hyppäävät eturivin poliitikot verorahoista kustannettuun edustusmersuun - otetaan nyt vaikka joku karvan verran alle 100 000 € S-sarjan malli, luonnollisesti kaikilla herkuilla - ja karauttavat seuraavaan osoitteeseen verorahoista palkkaansa nauttivan kuljettajan ohjastamina. Suurimmalla osalla heistä on ajokortti ja lisäksi tilillään rahaa ostaa vaikka saman tien joku tavallinen ja varmasti pisteestä A pisteeseen B kulkeva uusi perheauto, Skoda Fabia tai Fiat Stilo, ja suorittaa matkansa sillä, mutta kun ei. Suhteellisuudentaju kun menee niin sitä ei takaisin saa, se on aivan täysi fakta. Iso perse pitää saada istutetuksi takapenkille, jottei tarvitse nähdä sitäkään vaivaa, joka ratin kääntelystä ja vaihteiden vaihtelusta syntyy. Johan vähempikin rehkiminen kirvoittaa hikikarpaloita isojen kihojen ohimolle!
Eniten vituttaa kansanedustajien taksietu, sillä ne, jotka eivät ajokorttia omista, kykenisivät vallan mainiosti maksamaan vähintään työn ja kodin väliset matkansa ylisuuresta palkkapussistaan. Mihinkä he niitä palkkojansa enää tarvitsevat, kun kaikki, johon rahaa voisi kulua, maksetaan vielä kaiken hyvän lisäksi heidän puolestaan? Muista matkoista korvaukset vielä ymmärtää, sillä maksetaanhan matkakorvauksia tavallisille pulliaisillekin, mutta Helsingin alueen joukkoliikennemahdollisuudet huomioon ottaen ei yksikään kansanedustaja voi käyttää työmatkakorvauksiin syynä sitä, ettei esimerkiksi linja-autoa olisi oikeaan aikaan (+/- 2h työn alkamisajankohdasta) ja oikeassa lähtöpisteessä (korkeintaan 3km kodista) saatavilla, kuten on meidän ruohonjuuritason kansalaisten kohdalla.
Pistää vain todella mietityttämään, että onko missään enää mitään järkeä.
perjantaina, marraskuuta 30, 2007
sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007
Jälleen pari sanasta tasa-arvosta
Ja kukahan peijakas se on aikoinaan ollut, joka päätti, että se on _MIES_, jonka pitää tehdä vaikutus naiseen maksamalla sitä ja tätä, olemalla urhea ja täydellinen, komea ja raamikas. Lista ei lopu tuohon. Väitättekö vastaan? No kertokaahan tunnetteko montakin sellaista miestä, joka olisi saanut naista ilmoittamalla olevansa yksinkertaisesti mukava, kohtelias, suvaitsevainen ja naisia kunnioittava. Ettei vai? Ymmärtäähän tuon, koska kukapa nainen nyt tyytyisi noin vähään etenkään jos ulkonäkö ei ole täydellinen ja lihaksisto priimaluokkainen.
Henkilökohtaisesti pidän suuresti asioiden yksinkertaistamisesta. Pähkinänkuoressa kunnollisen ja edes joten kuten keskivertonaiselle kelpaavan miehen ei tarvitse olla kuin miellyttävä, mutta urheilullinen, älykäs, mutta voimakas ja hyvätapainen, luja, mutta lempeä, herkkä, mutta päättäväinen, romanttinen, mutta miehekäs, vitsikäs ja iloinen, mutta vakavasti otettava ja arvokas, rohkea, mutta nallekarhu, energinen, mutta huolehtiva, luova, idearikas ja taitava, mutta vaatimaton ja ymmärtäväinen, elegantti, mutta johdonmukainen, lämmin, mutta viileä, intohimoinen, suvaitsevainen, mutta periaatteellinen, kunniallinen ja jalo, mutta käytännöllinen ja pragmaattinen, oikeudenmukainen, mutta valmis tekemään naisen vuoksi mitä tahansa. Lisäksi lähes välttämätöntä olisi olla epätoivoinen (rakkaudesta), mutta hillitty, charmikas, mutta pysyvä ja uskollinen, valpas ja haaveileva, mutta kunnianhimoinen, luotettava ja kunnioitettava, mutta valmis uhrauksiin ja - ennen muuta - maksukykyinen ja antelias. Valitettavasti kaikkien yllä lueteltujen ominaisuuksien noudattaminen ei ole mikään tae onneen, vaan miehenpuolikas saattaa alkaa tuntua naisesta jo liiankin täydelliseltä ja siksi ehkä dominoivalta! Tällöin naisella on oikeus tuntea halua kokea seikkailua ja lähteä heti seuraavasta kadunkulmasta löytyvän kitaransoittajan mukaan ja miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin niellä tappionsa. Reilu peli on perseestä.
Tämän päättänyt saisi tulla teostaan tilille tänne minun pakeilleni. Nyt.
Kyllä, tasa-arvossa olisi paljonkin tehtävissä naisten hyväksi (edelleen ne palkka-asiat), mutta se, joka vakavalla naamalla väittää parisuhteen olevan jollain tapaa miehille suotuisa, saa kunniatta kuolla. Onneksi olkoon naiset: teidän ei tarvitse kuin olla. Me tulemme teidän luo, kun iskette silmäänne. Mitäpä te tekisitte, jos vilauttaisin baarissa meisseliäni? Nauraisitte, kun portsari kantaa minut niskaperseotteella pihalle. Me palvomme teitä ja olemme myytyjä naiseutenne edessä. Toistan: onneksi olkoon.
Kuten me kaikki hyvin tiedämme, ovat miehet poikkeuksetta naisia esineellistäviä ja läpeensä pinnallisia seksihulluja. Kautta aikain on kritisoitu sitä, kuinka miestenlehdissä on heidän naiskuvaansa vääristävällä tavalla toinen toistaan seksikkäämpiä silikonirintaisia naisia kansikuvissa keikistelemässä. Lieneekö muuan Demi siis suuren suosionsa vuoksi ottanut asiakseen toimia vastapainona vanhoille tutuille "miesten kauneusihanteille" asettamalla toinen toistaan söpömpiä ja täydellisempiä jenkkisaippuasarjojen miestähtinäyttelijöitä ehkä tarpeettomankin positiiviseen valoon nuorten, mieskuvaa vasta muodostavien tyttöjen silmissä.
Ei ole yhtään näitä vanhoja - muka kaikkien miesten kohdalla - naisia koskevia kauneusihanteita perustelemattomampaa epäillä, kuinka tällainen O.C.:n ja muiden pääsääntöisesti ulkomaalaisten sarjojen yli-ihanien miestähtien hehkuttaminen vaikuttaa naisten miesihanteisiin ja aiheuttaa pitkässä juoksussa sen, ettei vähän heikommalla lihaksistolla, vähemmän täydellisellä takamuksella ja ruskeiden ylisöpöjen nappisilmien sijaan vaikka vihreänharmailla hieman tavanomaisemmilla silmillä varustettu nuori mies enää niin vain kelpaakaan.
Entäpä kuva, jonka erinäiset aikakauslehdet antavat parisuhteesta? Feministitoimittajat eivät päätänsä lepoon kallista, ennen kuin ovat saaneet haukkua miesten putkiaivoisuutta, yksinkertaisuutta, vaikeutta, mahdottomuutta elämänkumppanina ja ala-arvoisuutta naistenhakkaajina oikein sydämensä kyllyydestä. Mikäs sen mainiompaa iltalukemista nuorille tytöille, jotka painivat mielessään parisuhdeasioiden kera. Tarjokkaitakin olisi tekemään lähempää, huom. ihmisen kehitykselle NORMAALIA, kanssakäymistä, mutta epävarmuus kalvaa mieltä paitsi miehiä pilkkaavan myös ah-niin-ihanaa sinkkuutta ylistävän median johdosta. Ah-niin-ihanan itsenäisiä ja dynaamisia sinkkunaisia katsotaan ylös päin - he eivät elämäänsä mitään miehenpuolikasta kaipaa, he luovat uraa ja paahtavat menemään!
Parisuhteen arvo on selkeästi menettänyt statustaan nyky-yhteiskunnassa. Kun isovanhempani, 70-vuotiaat veikkoset, alkoivat tapailemaan silloin aikoinaan, en usko heistä kummankaan miettineen sitä, uskaltaisivatko he kaikesta tuntemastaan rakkaudesta huolimatta sitoutua, koska eivät olleet saavuttaneet sinkkuna olossa tiettyä kiintiötä kaikenmaailman sinkkuutteen olennaisena osana kuuluvien kokemusten osalta. Käsitettä sinkkuus ei silloin edes tunnettu kansan kielessä: jokaisella oli tavoitteena löytää itselleen sopiva elämänkumppani, jonka kanssa jakaa arjen surut sekä ilot ja jatkaa kunniakkaasti sukua. Nykyään vakiintumista ja sitoutumista katsotaan nenän vartta pitkin ja arvotaan sinne kolmen kympin hujakoille, koska ah-niin-ihanien sinkkunuoruussekoiluvuosien ihannointi on hömppä-tv-sarjojen ja ties minkä johdosta aivan uskomattoman kovassa huudossa. Tietenkään asialle ei mahda mitään. What's done is done.
Olen pahoillani arvoisat tiedotusvälineiden edustajat. Minä en istu teidän valamaanne muottiin. Vaihtaisin vaikka 20 ihqpihq-yhden illan sekoilua kunnolliseen, toimivaan, uskollisuuteen ja molemminpuoliseen rakkauteen perustuvaan parisuhteeseen. Vaihtotavaraa minulle ei vain toistaiseksi ole. Täytynee alkaa sekoilla oikein urakalla, jotta joku voisi sitten kymmenen vuoden päästä edes harkita sitoutuvansa minun kanssani.
Henkilökohtaisesti pidän suuresti asioiden yksinkertaistamisesta. Pähkinänkuoressa kunnollisen ja edes joten kuten keskivertonaiselle kelpaavan miehen ei tarvitse olla kuin miellyttävä, mutta urheilullinen, älykäs, mutta voimakas ja hyvätapainen, luja, mutta lempeä, herkkä, mutta päättäväinen, romanttinen, mutta miehekäs, vitsikäs ja iloinen, mutta vakavasti otettava ja arvokas, rohkea, mutta nallekarhu, energinen, mutta huolehtiva, luova, idearikas ja taitava, mutta vaatimaton ja ymmärtäväinen, elegantti, mutta johdonmukainen, lämmin, mutta viileä, intohimoinen, suvaitsevainen, mutta periaatteellinen, kunniallinen ja jalo, mutta käytännöllinen ja pragmaattinen, oikeudenmukainen, mutta valmis tekemään naisen vuoksi mitä tahansa. Lisäksi lähes välttämätöntä olisi olla epätoivoinen (rakkaudesta), mutta hillitty, charmikas, mutta pysyvä ja uskollinen, valpas ja haaveileva, mutta kunnianhimoinen, luotettava ja kunnioitettava, mutta valmis uhrauksiin ja - ennen muuta - maksukykyinen ja antelias. Valitettavasti kaikkien yllä lueteltujen ominaisuuksien noudattaminen ei ole mikään tae onneen, vaan miehenpuolikas saattaa alkaa tuntua naisesta jo liiankin täydelliseltä ja siksi ehkä dominoivalta! Tällöin naisella on oikeus tuntea halua kokea seikkailua ja lähteä heti seuraavasta kadunkulmasta löytyvän kitaransoittajan mukaan ja miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin niellä tappionsa. Reilu peli on perseestä.
Tämän päättänyt saisi tulla teostaan tilille tänne minun pakeilleni. Nyt.
Kyllä, tasa-arvossa olisi paljonkin tehtävissä naisten hyväksi (edelleen ne palkka-asiat), mutta se, joka vakavalla naamalla väittää parisuhteen olevan jollain tapaa miehille suotuisa, saa kunniatta kuolla. Onneksi olkoon naiset: teidän ei tarvitse kuin olla. Me tulemme teidän luo, kun iskette silmäänne. Mitäpä te tekisitte, jos vilauttaisin baarissa meisseliäni? Nauraisitte, kun portsari kantaa minut niskaperseotteella pihalle. Me palvomme teitä ja olemme myytyjä naiseutenne edessä. Toistan: onneksi olkoon.
Kuten me kaikki hyvin tiedämme, ovat miehet poikkeuksetta naisia esineellistäviä ja läpeensä pinnallisia seksihulluja. Kautta aikain on kritisoitu sitä, kuinka miestenlehdissä on heidän naiskuvaansa vääristävällä tavalla toinen toistaan seksikkäämpiä silikonirintaisia naisia kansikuvissa keikistelemässä. Lieneekö muuan Demi siis suuren suosionsa vuoksi ottanut asiakseen toimia vastapainona vanhoille tutuille "miesten kauneusihanteille" asettamalla toinen toistaan söpömpiä ja täydellisempiä jenkkisaippuasarjojen miestähtinäyttelijöitä ehkä tarpeettomankin positiiviseen valoon nuorten, mieskuvaa vasta muodostavien tyttöjen silmissä.
Ei ole yhtään näitä vanhoja - muka kaikkien miesten kohdalla - naisia koskevia kauneusihanteita perustelemattomampaa epäillä, kuinka tällainen O.C.:n ja muiden pääsääntöisesti ulkomaalaisten sarjojen yli-ihanien miestähtien hehkuttaminen vaikuttaa naisten miesihanteisiin ja aiheuttaa pitkässä juoksussa sen, ettei vähän heikommalla lihaksistolla, vähemmän täydellisellä takamuksella ja ruskeiden ylisöpöjen nappisilmien sijaan vaikka vihreänharmailla hieman tavanomaisemmilla silmillä varustettu nuori mies enää niin vain kelpaakaan.
Entäpä kuva, jonka erinäiset aikakauslehdet antavat parisuhteesta? Feministitoimittajat eivät päätänsä lepoon kallista, ennen kuin ovat saaneet haukkua miesten putkiaivoisuutta, yksinkertaisuutta, vaikeutta, mahdottomuutta elämänkumppanina ja ala-arvoisuutta naistenhakkaajina oikein sydämensä kyllyydestä. Mikäs sen mainiompaa iltalukemista nuorille tytöille, jotka painivat mielessään parisuhdeasioiden kera. Tarjokkaitakin olisi tekemään lähempää, huom. ihmisen kehitykselle NORMAALIA, kanssakäymistä, mutta epävarmuus kalvaa mieltä paitsi miehiä pilkkaavan myös ah-niin-ihanaa sinkkuutta ylistävän median johdosta. Ah-niin-ihanan itsenäisiä ja dynaamisia sinkkunaisia katsotaan ylös päin - he eivät elämäänsä mitään miehenpuolikasta kaipaa, he luovat uraa ja paahtavat menemään!
Parisuhteen arvo on selkeästi menettänyt statustaan nyky-yhteiskunnassa. Kun isovanhempani, 70-vuotiaat veikkoset, alkoivat tapailemaan silloin aikoinaan, en usko heistä kummankaan miettineen sitä, uskaltaisivatko he kaikesta tuntemastaan rakkaudesta huolimatta sitoutua, koska eivät olleet saavuttaneet sinkkuna olossa tiettyä kiintiötä kaikenmaailman sinkkuutteen olennaisena osana kuuluvien kokemusten osalta. Käsitettä sinkkuus ei silloin edes tunnettu kansan kielessä: jokaisella oli tavoitteena löytää itselleen sopiva elämänkumppani, jonka kanssa jakaa arjen surut sekä ilot ja jatkaa kunniakkaasti sukua. Nykyään vakiintumista ja sitoutumista katsotaan nenän vartta pitkin ja arvotaan sinne kolmen kympin hujakoille, koska ah-niin-ihanien sinkkunuoruussekoiluvuosien ihannointi on hömppä-tv-sarjojen ja ties minkä johdosta aivan uskomattoman kovassa huudossa. Tietenkään asialle ei mahda mitään. What's done is done.
Olen pahoillani arvoisat tiedotusvälineiden edustajat. Minä en istu teidän valamaanne muottiin. Vaihtaisin vaikka 20 ihqpihq-yhden illan sekoilua kunnolliseen, toimivaan, uskollisuuteen ja molemminpuoliseen rakkauteen perustuvaan parisuhteeseen. Vaihtotavaraa minulle ei vain toistaiseksi ole. Täytynee alkaa sekoilla oikein urakalla, jotta joku voisi sitten kymmenen vuoden päästä edes harkita sitoutuvansa minun kanssani.
Antautumista yhteiskunnan epäkohdille oman hyvinvoinnin kustannuksella
Homoavioliittojen ja etenkin homojen adoptio-oikeuden vastustajat käyttävät perusteenaan varsin taajaan sitä, että homoparien ”jälkikasvulle” olisi mitä otollisinta joutua kokemaan koulukiusausta. Mikähän tässä nyt sitten on se todellinen ongelma? Syynä adoptio-oikeuden eväämiselle käytetään ongelmaa - se tarkoittaa ainakin minulle ongelman hyväksymistä osaksi koulu- ja yhteiskuntajärjestelmää.
Olisihan naiivia väittää, että kiusaamisen eri muotoja kuten julkista pilkan tekoa, syrjintää ja eristämistä saataisiin kokonaan kitketyiksi, mutta siihenhän tässä pitäisi ainakin minun järjen mukaan pyrkiä – ei vain elelemään asian kanssa kaikki epäkohdat nöyrästi myöntäen. Sama koskee montaa muutakin asiaa. Moni käyttänee koulussa hieman maltillisempia vaatteita kuin mitä vapaa-ajallaan, koska pelkää saavansa massasta räikeästi erottuvan pukeutumistyylinsä vuoksi kiusallista huomiota osakseen. Samaan sarjaan kuuluu myös aiemmissa teksteissä käsittelemäni rikollisuus: kunnon veronmaksajat ovat jo pitkään pysytelleet poissa kaupunkien keskustoista yöaikaan, koska silloin on suurin riski joutua rikollisten uhriksi. Miltäpä kuulostaisi, jos näihin perusteina käytettyihin ongelmiin tartuttaisiin sen sijaan, että jatkamme ainaista pelkäämistä ja varomista?
Koulukiusaaminen ja se, että sitä tapahtuu ja ettei sille mitään voi (vai halutaanko edes voida sen vakavemmin kuin pyytämällä viisaita kukkahattutätiprofessoreita esittelemään tilastojansa) ovat jo oksettavalla tavalla itseisarvoisia kouluyhteisöiden elementtejä. Otetaan esimerkkiskenaario tuolta ensimmäisestä aihepiiristä: kaksi homomiestä todella haluaisi adoptoida itselleen lapsen kasvatettavakseen ja hakuprosessin edetessä heidän todellinen into ja rakkaus tehtävää kohtaan on tullut selväksi kaikille osapuolille.
Moni neuvotteluihin osaaottava lienee reilusti vastustavalla kannalla ja esittää varmasti kysymyksiä koskien esimerkiksi lapsen kasvamista kahden isän kanssa sellaiseksi koululaiseksi, joka toimii kouluyhteisössä normaalisti muiden kanssa JA se oleellisin, että entä jos hän tilanteensa vuoksi joutuu kiusaajien erityisen huomion kohteeksi?
Tässähän on selkeästi kaksi ratkaisumallia: 1) homopari antaa periksi tälle yhteiskunnan epäkohdalle eikä saa itselleen jälkikasvua, ettei ilkeä ja ahdasmielinen maailma aiheuta heidän elämäänsä mitään epämiellyttävää tai 2) koulukiusaukseen puututaan niin kertakaikkisen kollektiivisella ja perinpohjaisella intensiteetillä ettei ole moista ennen nähty.
Aiempia tekstejäni lukeneet ovat varmasti saaneet tarkan kuvan siitä mitä mieltä minä olen koulukiusaukseen syyllistyvistä kusipäistä. Puhuminen ei monessa asiassa auta pätkääkään, joten valitettavasti pitäisi siirtyä radikaaleimpiin keinoihin. Niitä on hankala keksiä, vaikka kyllä minulta visioita löytyy.
Ylipäätään oppilaat ovat melko nihkeästi paljastamassa kouluissa mahdollisesti esiintyvää kiusaamista, jotteivat saisi kantelupukin leimaa niskaansa ja kyllähän sen ymmärtää. Toinpa taas esiin uuden ongelman. Tulee lievästi sanottuna ”älkää nyt hyvät sinisilmäiset ihmiset puhuko paskaa” -tunne, kun lukee koululaisten mielipiteitä siitä, kuinka heidän kouluissaan on täydellisen cool ilmapiiri ja kaikki ovat kavereita keskenään. Tietenkinhän meitä on moneksi ja toiset pitävät toisia asioita vakavempina kuin toiset, mutta koulumaailmaa nähneenä tuntuisi vähintään epäuskottavalta, jos joissain kouluissa ei muka minkäänlaista kiusaamista ilmenisi.
Kenenkään ei tarvitsisi koulua ja sen oppilaita tyrannin ottein hallinnassaan ja pelon vallassa pitävien kiusaajien takia valehdella tilanteesta oikeasti huolestuneiden esittämiin kysymyksiin. Uusia keinoja kehiin. Kiusaajat ja häiriköt eristykseen omiin oppilaitoksiinsa tarpeeksi kauaksi kunnon kilteistä koululaisista.
Yläasteen, eli sen varsinaisen maanpäällisen helvetin, soisi olevan sellainen paikka, jossa ainoita huolenaiheita ovat varsinaiset koulutehtävät. Sen sijaan stressin aiheuttajana eivät saa olla ihmiset, jotka käyvät koulussa toisten ilmapiiriä ja oppimisintoa pilaamassa. Surutta oman kattonsa alle mokomat kiusaamaan toisiansa. Miksi viattomien pitää aina kärsiä?
Henkilökohtaisesti en kannata homoseksuaalien adoptio-oikeutta pitkälti humaaneista ja biologisista syistä, mutta toivon, että tätä kirjoitusta osattaisiin käsitellä siltä kantilta, että ihmiskunnalla on taipumus tehdä päätöksiä käyttäen perusteena sellaisia ongelmia, jotka olisivat ratkaistavissa.
Olisihan naiivia väittää, että kiusaamisen eri muotoja kuten julkista pilkan tekoa, syrjintää ja eristämistä saataisiin kokonaan kitketyiksi, mutta siihenhän tässä pitäisi ainakin minun järjen mukaan pyrkiä – ei vain elelemään asian kanssa kaikki epäkohdat nöyrästi myöntäen. Sama koskee montaa muutakin asiaa. Moni käyttänee koulussa hieman maltillisempia vaatteita kuin mitä vapaa-ajallaan, koska pelkää saavansa massasta räikeästi erottuvan pukeutumistyylinsä vuoksi kiusallista huomiota osakseen. Samaan sarjaan kuuluu myös aiemmissa teksteissä käsittelemäni rikollisuus: kunnon veronmaksajat ovat jo pitkään pysytelleet poissa kaupunkien keskustoista yöaikaan, koska silloin on suurin riski joutua rikollisten uhriksi. Miltäpä kuulostaisi, jos näihin perusteina käytettyihin ongelmiin tartuttaisiin sen sijaan, että jatkamme ainaista pelkäämistä ja varomista?
Koulukiusaaminen ja se, että sitä tapahtuu ja ettei sille mitään voi (vai halutaanko edes voida sen vakavemmin kuin pyytämällä viisaita kukkahattutätiprofessoreita esittelemään tilastojansa) ovat jo oksettavalla tavalla itseisarvoisia kouluyhteisöiden elementtejä. Otetaan esimerkkiskenaario tuolta ensimmäisestä aihepiiristä: kaksi homomiestä todella haluaisi adoptoida itselleen lapsen kasvatettavakseen ja hakuprosessin edetessä heidän todellinen into ja rakkaus tehtävää kohtaan on tullut selväksi kaikille osapuolille.
Moni neuvotteluihin osaaottava lienee reilusti vastustavalla kannalla ja esittää varmasti kysymyksiä koskien esimerkiksi lapsen kasvamista kahden isän kanssa sellaiseksi koululaiseksi, joka toimii kouluyhteisössä normaalisti muiden kanssa JA se oleellisin, että entä jos hän tilanteensa vuoksi joutuu kiusaajien erityisen huomion kohteeksi?
Tässähän on selkeästi kaksi ratkaisumallia: 1) homopari antaa periksi tälle yhteiskunnan epäkohdalle eikä saa itselleen jälkikasvua, ettei ilkeä ja ahdasmielinen maailma aiheuta heidän elämäänsä mitään epämiellyttävää tai 2) koulukiusaukseen puututaan niin kertakaikkisen kollektiivisella ja perinpohjaisella intensiteetillä ettei ole moista ennen nähty.
Aiempia tekstejäni lukeneet ovat varmasti saaneet tarkan kuvan siitä mitä mieltä minä olen koulukiusaukseen syyllistyvistä kusipäistä. Puhuminen ei monessa asiassa auta pätkääkään, joten valitettavasti pitäisi siirtyä radikaaleimpiin keinoihin. Niitä on hankala keksiä, vaikka kyllä minulta visioita löytyy.
Ylipäätään oppilaat ovat melko nihkeästi paljastamassa kouluissa mahdollisesti esiintyvää kiusaamista, jotteivat saisi kantelupukin leimaa niskaansa ja kyllähän sen ymmärtää. Toinpa taas esiin uuden ongelman. Tulee lievästi sanottuna ”älkää nyt hyvät sinisilmäiset ihmiset puhuko paskaa” -tunne, kun lukee koululaisten mielipiteitä siitä, kuinka heidän kouluissaan on täydellisen cool ilmapiiri ja kaikki ovat kavereita keskenään. Tietenkinhän meitä on moneksi ja toiset pitävät toisia asioita vakavempina kuin toiset, mutta koulumaailmaa nähneenä tuntuisi vähintään epäuskottavalta, jos joissain kouluissa ei muka minkäänlaista kiusaamista ilmenisi.
Kenenkään ei tarvitsisi koulua ja sen oppilaita tyrannin ottein hallinnassaan ja pelon vallassa pitävien kiusaajien takia valehdella tilanteesta oikeasti huolestuneiden esittämiin kysymyksiin. Uusia keinoja kehiin. Kiusaajat ja häiriköt eristykseen omiin oppilaitoksiinsa tarpeeksi kauaksi kunnon kilteistä koululaisista.
Yläasteen, eli sen varsinaisen maanpäällisen helvetin, soisi olevan sellainen paikka, jossa ainoita huolenaiheita ovat varsinaiset koulutehtävät. Sen sijaan stressin aiheuttajana eivät saa olla ihmiset, jotka käyvät koulussa toisten ilmapiiriä ja oppimisintoa pilaamassa. Surutta oman kattonsa alle mokomat kiusaamaan toisiansa. Miksi viattomien pitää aina kärsiä?
Henkilökohtaisesti en kannata homoseksuaalien adoptio-oikeutta pitkälti humaaneista ja biologisista syistä, mutta toivon, että tätä kirjoitusta osattaisiin käsitellä siltä kantilta, että ihmiskunnalla on taipumus tehdä päätöksiä käyttäen perusteena sellaisia ongelmia, jotka olisivat ratkaistavissa.
Prologi
Pitkään ellen pidempäänkin bloggauksen aloittamista mietittyäni olen nyt viimeinkin ryhtynyt tuumasta toimeen. Yhteiskuntakriittisiä, ja tyylillisesti kenties osin mielipidekirjoitusten puolelle meneviä, kolumnejani on voinut lukea internetistä aiemminkin, mutta lisäilen niitä kaikkia tiivistettyinä pikkuhiljaa tänne.
Harrastan lähinnä yhteiskunnan epäkohtien pyörittelyä ja muutamaa vakioaihetta huomattavasti toisia enemmän. Erityisesti tekstit sisältävät poliittisen järjestelmän kritisointia ja yli päätään kaikkea, mikä minua yhteiskunnassa kiinnostaa ja useimmiten aiheet ovat juuri niitä, joihin haluaisin muutosta.
Maahanmuutto-/monikulttuurisuuskriittisyys ei ole kirjoituksissani ollenkaan tavatonta ja eiköhän niitäkin tekstejä tännekin tulle ihan vain leppoisan kuulumisten kertomisen lomassa. Olen enemmän kuin iloinen, mikäli tänne pursuavat hengentuotteeni tulevat herättämään mahdollisissa mutta epätodennäköisissä lukijoissa ajatuksia. Siihen luonnollisesti pyrin.
Harrastan lähinnä yhteiskunnan epäkohtien pyörittelyä ja muutamaa vakioaihetta huomattavasti toisia enemmän. Erityisesti tekstit sisältävät poliittisen järjestelmän kritisointia ja yli päätään kaikkea, mikä minua yhteiskunnassa kiinnostaa ja useimmiten aiheet ovat juuri niitä, joihin haluaisin muutosta.
Maahanmuutto-/monikulttuurisuuskriittisyys ei ole kirjoituksissani ollenkaan tavatonta ja eiköhän niitäkin tekstejä tännekin tulle ihan vain leppoisan kuulumisten kertomisen lomassa. Olen enemmän kuin iloinen, mikäli tänne pursuavat hengentuotteeni tulevat herättämään mahdollisissa mutta epätodennäköisissä lukijoissa ajatuksia. Siihen luonnollisesti pyrin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)