Hyysäämään, hyysäämään, joka päivä sännätään. Osittain tuollainenkin, nykypäivinä jo perinteeksikin asti muodostunut, mielentila iskee päälle, kun lukee, kuinka Kauhajoen ampumatragedian (kutsutaan sitä tällä kertaa vaikka näin) synnyttämän hysterian seurauksena ollaan kieltämässä lapsilta leikkiaseiden vientiä päiväkoteihin.
Iltalehden haastattelema Helsingin kaupungin päivähoidon asiantuntija Pirkko Verta korostaa kuitenkin lelupäivän merkitystä ”päiväkodin ja oman kodin yhteisessä arjessa”, koska sen ”valinnoissa ja lasten leikeissä heijastuu ympäröivä elämä.” Sovitaan sitten vaikka näin, mutta eikö niin sanotusti elämää heijastamaan voisi löytää mitään mukavempia leluja vai onko ase kaikkein paras kuvastamaan asiaa? Heilutellaanko kotopuolessa aseita kaiket päivät tai ovatko ampumavälikohtaukset lasten kuullen kuumin puheenaihe?
Lehtiartikkelin yhteydessä kerrotaan kuvalla höystettynä, kuinka 6-vuotias Aarre-niminen pojannaskali osoittaa leikkiaseella pikkusiskoaan huutaen ”PAM PAM, suhun osui!” Yhtä hyvin hän olisi voinut huutaa ”PAM! Sä kuolit!” Ei tappamisella ja kuolemalla pitäisi leikkiä tuolla tavoin – etenkään, jos kyseessä on oma perheenjäsen. Ei tosin missään nimessä muutenkaan.
Lapset eivät toki vielä tuollaisessa kuuden vuoden iässä sisäistä täysin kuoleman todellista merkitystä siinä missä me aikuiset. Päiväkodin kaltaisen paikan ei mielestäni tulisi ainakaan edesauttaa aseisiin ja niiden käyttöön mahdollisesti kohdistuvaa myönteisyyttä.
”Aseettomia ei saa ampua”, päätti lastentarhanopettaja kaikessa viisaudessaan valistaa pilttejä. Alkaako armeija jo leikkikouluiässä? Kai opettaja muisti myös mainita, että antautuneet viholliset otetaan sotavangeiksi ja rintamakarkurit teloitetaan? Kontekstista erotettuna lause ”samoin sovittiin, että enää ei saanut ampua ’aseettomia’ kavereita” kuulostaa vähintäänkin hurjalta.
Kautta aikain pienet pojat ovat harrastaneet tällaisia aseleikkejä ja samoin allekirjoittanut ystävineen jo varsin nuorena. Siltikään kukaan meistä ei ole (tietääkseni) syyllistynyt henkirikokseen, joten kyllä syyt tällaiseen riskiin löytyvät aivan jostain muualta kuin leikistä, vaikka senkin suhteen on varmasti miettimistä. Onneksi nyt mietitäänkin! Kokonaan aseita tai aseen näköisiä vekottimia ei kuitenkaan toki olla kieltämässä kauppojen leluhyllyistä, mutta näkisin, ettei päiväkodeissa ”haha, sä kuolit” –leikkejä kaivata. Sellaisten on kuitenkin oltava mahdollisia jokaisen omassa kotipiirissä, jos vanhemmat sellaisia lapsilleen sallivat. Lisäksi mielenkiintoinen aspekti on, kuinka päiväkodissa saatetaan tulla loukanneeksi pasifistiperheen vakaumusta, vaikka kerhotäti sanoisi, että pikku-Lassea kohti ei aseella osoitella. No, eipä muuten saatu mekään heitellä talvisin lumipalloja jälki-istunnon uhalla.
Olennainen tekijä on tässäkin (paino lopputavulla ’–kin’) tapauksessa se, kuinka hyysäämiseen taipuvainen yhteiskunta lakaisee ongelmia maton alle kieltämällä sitä, tätä ja tuota. Loppupeleissä tällä tavoin syntyvä tabu saattaa tuntua lapsista entistä kiehtovammalta. Me tiedettiin kyllä juuri ja juuri kouluikäisinä, kuinka väkivaltaiset elokuvat olivat lapsilta kiellettyjä, joten osittain tästä syystä johtuneesta mielenkiinnosta niitä tiirailtiinkin vanhemmilta salaa.
Aikuisten osuutta, kuten yksinkertaisesti läsnäoloa ja vanhoja kunnon perhearvoja korostettiin lasten kasvattamisessa heti tuoreeltaan Jokelan tai Kauhajoen tragedian jälkeen, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun aletaan taas lätkimään kieltoja pöytään. Vanhas-Masa ja kumppanit toki esittivät tarkkuuspistooleihin vaikka mitä kieltoja ja rajoituksia jo suunnilleen samana päivänä. Olen jokseenkin sitä mieltä, että molempien ampumatapausten seurauksena ollaan vieläkin sellaisessa shokissa, että ollaan valmiita keksimään ja myös ratifioimaan vaikka mitä toinen toistaan mielikuvituksellisempia keinoja vastaavien tapahtumien ehkäisemiseksi, vaikka se onkin mahdotonta. Kyllä, luitte oikein: se on mahdotonta.
Pilaan seuraavassa osassa tekstiä yöunenne.
Todella vakavasti mielenterveysongelmainen, mutta kuitenkin jollain tapaa mielenhäiriönsä kanssaihmisiltään piilottanut abiturientti/insinööri/AD/lähihoitaja saattaa ottaa minä tahansa päivänä tuliluikun mukaansa ja laittaa ihmisiä nippuun. Useiden ihmisten onkin todella hankala hahmottaa sitä, että tällainen ihminen on mieleltään häiriintynyt eikä ajattele samalla tavoin kuin tavallaan abstrakti ryhmä nimeltään ”me muut”. Tai ”me terveet”.
Hän ei tunne välttämättä lainkaan empatiaa ja saattaa olla vilpittömän onnellinen siitä, mitä Matti Saari vastikään teki. Tämä tuntuu suurimmasta osasta aivan sairaalta (sairaudestahan tässä tosin suureksi osaksi puhutaankin), mutta moni ihminen saattaa silti aivan oikeasti ajatella yhtä empatiakyvyttömästi. Tällaisia ihmisiä pääsee ääneen erinäisiä tragedoita käsittelevillä keskustelupalstoillakin.
Tämä on mahdollista aivan yhtä hyvin kuin se, että arkkityyppi kadulta tempaistusta tuulipukukansan edustajasta pitää Kauhajoen tapahtumaa vilpittömästi kamalan surullisena. Tai Aurinkorannikolla tapahtunutta bussionnettomuutta järkyttävänä. Tai kaunista syysilmaa mukavana... Voitte nimetä tähän minkä tahansa poliittisesti korrektin perustotuuden.
Ihanan pirtsakan syysilman sekä ruskan mukanaan tuoman kauniin väriloiston on pakko olla kaikkien mielestä aivan ihanaa, koska se on sitä valtaväestön ja myös sinun mielestäsi. Raittiuden, kirjallisuusharrastuksen, huolitellun pukeutumisen ja urheilumenestyksen on ehdottomasti oltava absoluuttisia hyveitä, koska ne ovat perinteisesti olleet niitä aina ja ovat toki edelleenkin ylivoimaisen valtaväestön mielestä.
Murhan tai pienten lasten hengen vaatineen liikenneonnettomuuden on yksinkertaisesti oltava väärin ja surullista, koska se on sitä saman valtaväestön sekä myös sinun mielestäsi. Se ei siis ole ”jonkun mielestä” väärin vaan se _on_ väärin. Tässä kohden monella on oikeasti hankalaa ellei jopa täysin mahdotonta hahmottaa, kuinka jonkun toisen ihmisen pään sisällä vastaava asia voi olla täysin päinvastoin.
Valtaväestön poliittisesti korrektin mielipiteen mukaan empatiakyvytön ihminen on joukkomurhatapauksissa ja liikenneonnettomuuksissa jollain tapaa mieleltään sairas. Tässä en siis tarkoita murhaajaa vaan tapahtumaan välinpitämättömästi suhtautuvaa ihmistä. Jollain tapaa pointtini pystynee havainnollistamaan sillä, kuinka homoutta pidettiin ennen sairautena sen ollessa vielä nykyistäkin erilaisempaa väestön ylivoimaiseen enemmistöön verrattuna. Se oli poikkeavaa. Tällainen oikeasta mielipiteestä poikkeava ihminen pitäisi viedä jonnekin parannettavaksi, jotta hänen mielipiteensä saataisiin oikeaksi.
Minä EN pidä liikenneonnettomuuksia tai joukkomurhia oikeana tai hyväksyttävänä. Tarkoitan tällä vain sitä, kuinka asialla on kaksi puolta, joista juuri se toinen on muiden kuin ”meidän” ajattelumalli.
Takaisin kieltoihin ja rajoituksiin. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin verrattain harvinaisissa ampuma-asevälikohtauksissa, joten eikö pikkuautoleikit pitäisi kieltää myös? Eritoten pitäisi kieltää polkuautot ja miksei yksin tein polkupyöräily alle 8-vuotiailta näiden lapsipoloisten ”omaksi parhaaksi.” Tuntuu, että mitä enemmän huolesta soikeat päättäjät kieltävät asioita, sitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja kaikki ovat helisemässä, että mitäs nyt kielletään vai puretaanko joku kielto... Vai nostetaanko kenties veroja jos ei nyt aivan kieltämään innostuta?
Keskusteluissa on otettu esille myös se, kuinka ristiriitaista tällainen aseiden kanssa huolehtiminen on valtiossa, jossa on edelleen käytössä vain toiselle sukupuolelle pakollinen palkaton asevelvollisuus, jota moni kutsuu suorastaan tappokouluksi. Voihan armeijan toki niinkin ajatella, koska maata puolustaessa joudutaan väistämättä listimään vihollisen sotilaita etenkin vanhan mallin mukaisessa sodankäynnissä.
Tämä kuitenkin on edelleen vanha malli. Suomella ei ole ydinasetta ja omistamme noin nelisenkymmentä hävittäjää Venäjän tuhatta vastaan. Venäjänhän toki pelätään alati hyökkäävän Suomeen ja vieläpä vuoden 1939 tapaan maateitse sankoin joukoin rynnistäen. Olkoonkin niin, että maavoimat osallistuvat hyökkäykseen, mutta tällöinkin Venäjältä saattaa löytyä se ”pari ratkaisevaa” (sarkasmia) panssaroitua ajoneuvoa enemmän kuin meiltä poloisilta. Minun näkemykseni mukaan peli on pelattu ennen kuin sitä on ehditty edes aloittaa.
Talvisota oli traaginen ja on edelleen – ehkä valitettavankin – suuri osa suomalaisten kansallista identiteettiä, mutta silti Suomi on nähdäkseni takapajuinen sekä vanhoihin aikoihin kangistunut, koska ei ole siirtynyt lähes jokaisen muun länsivaltion tavoin palkka-armeijaan tai vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Jopa Venäjällä asevelvollisuuden suorittavien miesten määrä on enää siellä 15 % hujakoilla per ikäluokka.
Miten olisi vaikka parin-kolmen kuukauden mittainen molemmille sukupuolille mahdollinen, mutta silti jossain määrin vapaaehtoinen kansalaispalveluskoulutus, jossa opittaisiin niitä useilta hukkuneita selviytymistaitoja, joita käytetään puolustusvoimien tarpeellisuutta puolustaessa? Hauskaahan on muutenkin se, että nuoria miehiä opetetaan tekemään nuotio ja pystyttämään teltta pakollisen asevelvollisuuden luomalla pakolla.
Minä karsastan jyrkästi sitä, että nykyään pohditaan älynystyrät savuten sitä, mistä saataisiin varoja vanhusten (mukaan lukien veteraanit!) auttamiseksi ja osittain jopa peruspalveluihin, mutta kuitenkin ylläpidetään jotain niin turhaa instituutiota kuin sotakoneistoa. Eikö tässä rauhaan pyrkivässä ja kymmenistä sodista sekä konflikteista näennäisen viisastuneessa maailmassa pitäisi kaiken aikaa pyrkiä olemaan omistamatta ajatustakaan sotimiselle? Asevelvollisuuden ymmärrän pakollisena korkeintaan silloin, kun maa on joutunut sotatilaan.
Vaarini opetti minua lapsena, ettei toista ihmistä saa osoittaa aseella, leikkiaseella tai edes puusta vuollulla ”pistoolilla.” Olin tuolloin aivan ihmeissäni siitä, että eikö vaari nyt aavistuksen verran ylireagoi sekä aliarvioi minun – vaikkakin pienen pojan – arviointikykyä hyppysissä olevan esineen suhteen. Nyttemmin olen kyllä ymmärtänyt, mihin hän pyrki etenkin, kun ottaa huomioon vanhan ihmisen huolehtivaisen logiikan.
Samaan sarjaan menee toki sekin tapahtuma, kun ostin 12-vuotiaana legendaarisilta Muuramen markkinoilta leikkisavukkeita, joihin puhaltaessa ilmaan pöllähti vaaleaa jauhetta, joka kieltämättä muistutti tupakansavua. ”Vanhan mummun” (sukumme nimitys edesmenneelle äidin äidin äidilleni) johdolla oli tuota pikaa senioriosasto kauhistelemassa tätä ja huolehtimassa, ettei pikku-Jannen ala tehdä kohta mieli oikeaa tupakkaa. Niinhän siinä sitten noin kuuden vuoden päästä tosin kävikin, että pikku-Janne alkoi polttaa ihka oikeaa tupakkaa vakituisesti, mutta ensisavujen yhteydessä tämä viikari ei kyllä muistanutkaan tuota leikkisavuketta, jonka osti silloisen ykkösidolin, Albert Järvisen, hengessä.
Ehkä syytämmen sitten edesmennyttä kitaravirtuoosi Järvistä nykyisestä paheellisesta tavastani? Johan tupakan esittäminen mainoksissa ja sarjakuvissa on kielletty, eli hyysääjien logiikan mukaisesti asia on pihvi sekä omatunto puhdas. Onneksi Albert Järvisen materiaalia saa edelleen kaupoista, vaikka kansilehdessä hänen suupielestään roikkuisikin itse savuke helvetin kurimuksen lailla punaisena hohkaavan tulipesän kera.
