Asiaa realiteettien horjumisesta

Olen innostunut kirjoittelemaan viime aikoina varsin runsaasti elämän eri realiteettien horjumisesta ja jopa osittaisesta katoamisesta, joka ilmenee karkeasti arvioituna 2/5 lehtiartikkeleista, joita luet. Lisäksi tervejärkiset voivat tehdä moisia johtopäätöksiä melko usean tuttavansa kanssa keskustellessaan - suoraan elävästä elämästä.

Aloitetaan tuttuun tapaan ylimitoitettu vuodatus tunnustamalla, että ajan itsekin usein autolla ylinopeutta, mutta en kuitenkaan tosiaankaan runsaasti. En halua missään nimessä ylpeillä sillä, että olen rikkonut tieliikennelakia, mutta ihmettelen silti montaakin seikkaa. Vauhdin kanssa ahnehtiminen on asia erikseen ja niin ovat myös ajopelit, joilla sitä ahnehditaan.

Minulla oli vielä vuosi sitten vuosimallin 1994 Mazda, jossa oli tehoa hieman yli 70 hevosvoimaa, eli ei mitenkään erityisen huikea määrä. Voitteko silti uskoa, että sain kuin ihmeen kaupalla loihdittua ajokkini sellaiseen nopeuteen, että ajokorttini olisi päätynyt poliisikonstaapelien hoiviin pidemmäksi toviksi? Kyllä, kovaa mentiin jopa vanhalla Mazdalla.

Mihin ihmeeseen Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan kuin kilparadoilla siis tarvitaan reilusti yli 200-hevosvoimaisia autoja, jotka mahdollistavat yli 200 km/h nopeuden tai tarpeettoman suuren kiihtyvyyden? Talvella teholla ei ole lisäksi mitään merkitystä, koska "normaalikin" auto jää sutimaan paikoilleen. Ties kuinka tehokkaalla moottorilla, mutta vetoluistonestolla varustetun auton omistajat tuskailevat edelleen, kuinka ajopeli ei liiku mihinkään, vaikka jäisessä ylämäessä lyö kaasun pohjaan.

Minun mielestäni, ja jos sallitte sanoa niin melko terveiden realiteettien mukaan, alle viiden vuoden ikäiset turbodieselmoottorilla varustetut autot, kuten vaikkapa 2-litraiset Volkswagen Passatit tai Skoda Octaviat, kiihtyvät takuulla jokaisen tarpeita vastaavasti. Sen huomaa jo ihan kadun varresta tarkkaillessaan. Kolmelitraisella turbodieselkoneella ryyditetyt ajopelit ovat minun silmissäni jo melkoisia ohjuksia etenkin, jos kyseessä on automaattivaihteinen peli.

Kyllin tehokas auto on toki turvallinen ohitustilanteissa, kun vastaantulevien kaistalla ei tarvitse viettää turhan kauan aikaa, mutta tällaisen turvallisen ohituksen saa tehtyä jopa alle 100-hevosvoimaisella autolla, jos osaa valita ohituspaikan ja -hetken oikein. Minun nähdäkseni mahdottoman tehokkaan auton hankinnassa on vanhaa tuttua realiteettien horjuntaa ja ajokin pitämistä statussymbolina. Tähän sortuvat eivät sitä helposti itselleen myönnä, mutta valtaosa ihmisistä on silti ilmiöstä varsin vakuuttuneita.

Politiikassa turhanpäiväiseen prameiluun sorrutaan tunnetusti helpoiten. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, saisivat ministerit vaihdettua maisemaa turvallisesti ja luotettavasti millä tahansa normaalilla perheautolla (Renault Megane/Citroën C4/Honda Civic/Opel Astra/Peugeot 308) ökyluokan ajopelien sijaan. Suotavaa tämä olisi etenkin siksi, että ökyautot kustannetaan verorahoista.

Etenkin japanilaisia autoja jaksetaan mollata yhtenään, mutta kukaan ei voi väittää vastaan, etteivätkö kaikki – sanotaanko juuri korkeintaan viisi vuotta vanhat ja minkä tahansa maalaiset – kulkineet täyttäisi normaalin ihmisen laatuvaatimuksia. Normaalilla ihmisellä tosin on realiteetit hallussa. Minä olen kiitollinen, jos pääsen paikasta toiseen millä tahansa autolla. Ennemmin poden huonoa omaatuntoa, jos suoritettava matka olisi käveltävissäkin. Jotkut sen sijaan jaksavat itkeä, jos joutuvat taittamaan taksimatkansa baari-illan jälkeen keskustasta kotiin jollain muulla kuin saksalaisella luksusautolla.

Asia on niin, että lähes minkä tahansa alle kymmenen vuotta vanhan umpikorisen auton rakenteet pitävät vettä ja ne ovat näin ollen mukavia sekä lämpöisiä kulkuvälineitä. Voitteko te, realiteettinne menettäneet ihmiset, uskoa sellaista käsittämätöntä asiaa, että suoritimme monta täysin onnistunutta, näin ollen ongelmatonta ja vieläpä tasaista kyytiä tarjonnutta automatkaa perheemme vuosimallin 1992 Volvo 460 DL:llä?

Nyt tulee varsinainen pommi: jollain ihmeen kaupalla aiemmin mainittu vuosimallin 1994 Mazdani, eli teidän silmissänne juuri ja juuri autoksi laskettava ajoneuvo, kuljetti minut jokusen kerran Helsinkiin ja takaisin täysin ongelmitta. Missään vaiheessa ei iskenyt tunnetta, että nyt ei kyllä näin onnettoman halvan ja vanhan ajopelin kyydissä taitu matka ollenkaan arvolleni sopivalla tavalla.

Minusta on myös harmi, kuinka uusia autoja autokouluissa tapaa olla. Auton käsittelyä vasta harjoittelevalla ja näin ollen taitamattomalla kuljettajalla ei pitäisi olla ajopelissään lukkiutumattomia jarruja elektronisesta ajonhallintajärjestelmästä puhumattakaan. Kuinkas sitten käy, kun ajoneuvon käyttäytymistä uudenkarhealla autolla opetellut saakin alleen vanhan ja vaikeammin hallittavan auton, joka ei taitukaan kurviin yhtä kevyesti.

Minäkin ajoin tosin ajokorttia opetteluluvilla isäni autolla, jossa oli ABS-jarrut ja siirtyminen ensimmäisen oman auton rattiin oli näin ollen ajotuntumaltaan aika suuri muutos. Tämän johdosta voisi sanoa, että tiedän mistä puhun ja suotavampi vaihtoehto ajoharjoitteluun olisi voinut olla alkeellisempi auto. Ajoneuvon käsittelyä olin tosin opetellut jo vuosikausia aiemmin vanhoilla autoilla, joissa ei ollut minkään valtakunnan erikoisvarusteita edes valmistusvuoden mittapuun mukaan.

Moni todennee tähän väliin, että paremman hallittavuuden vuoksi uudet autot ovat mukavia, enkä sitä kielläkään. Aiemmin tosin mainitsinkin, että minkä tahansa maalainen uusi, eli minun mittapuuni mukaan korkeintaan kymmenen vuotta vanha auto on taatusti kestävä, turvallinen ja ajomukavuudeltaan kyllin hyvä kenelle tahansa. Kestävyyteen vaikuttaa ensisijaisesti se, kuinka autoaan pitää. Jopa usein ylenkatsottu saksalainenkin auto lahoaa ennen pitkää, jos et huolla tai puhdista sitä säännöllisesti.

Uskaltaudun tässä väittämään, että Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri kyettäisiin kuin ihmeen kaupalla saattamaan lähtöpisteestä määränpäähänsä Skoda Favoritilla, Citroën XM:llä, Peugeot 406:lla tai Toyota Carina E:llä, mikäli auto on asianmukaisesti huollettu ja tankissa on polttoainetta.

Voitteko kuvitella?

Minusta tätä asiaa voitaisiin testata jossain autoaiheisessa tv-sarjassa, kuten Ajoneuvoksessa. Kamerat seuraavat, kuinka juontaja Jussi Halli kuljettaa Matti Vanhasen Eduskuntatalolta esimerkiksi Tikkurilaan vuosimallin 1998 Seat Toledolla ja toimittajat ovat ällistyneitä, kuinka pääministeri kipuaa auton takapenkiltä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Monet, usein parempiosaiset, nuoret (miehet) pilkkaavat niitä ikätovereitaan, jotka ajelevat 80- tai 90-luvulla valmistetuilla japanilaisilla autoilla. Kaikki eivät olekaan syntyneet kultalusikka suupielessä tai omaa mahdollisuutta tehdä töitä ostaakseen itselleen heti kättelyssä uudehkoa autoa. Maksoin itse ensimmäisestä autostani vain suunnilleen kolmanneksen ja se vituttaa edelleenkin. Loput maksoivat kiltit ja poloiset vanhempani selkänahoistaan revityillä rahoilla.

Minulle ei tulisi mieleenikään ostattaa vanhemmillani jotain yli 10 000 € autoa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita. Monelle tuonkin hintainen auto on tosin vielä halpa romu, jollaisen kelpuuttaisi hädin tuskin kakkosautokseen. Hohhoijaa. Vilkaisinkin joutessani Nettiauto.comia ja 6000-8000 euron haarukasta tarjolla olisi päällisin puolin hyväkuntoista ja vähän ajettua Fiat Bravoa, Citroën C5:sta, Audi A3:sta, Honda Civiciä sekä Nissan Almeraa, joista jokainen kelpaisi minulle oikopäätä, mikäli minulla olisi varaa ylläpitää minkäänlaista autoa. Saakin kyllä elää aivan muissa maailmoissa, mikäli on vakavissaan sitä mieltä, ettei moisilla normaaleilla perheautoilla saa vaihdettua maisemaa kyllin hyvin.

Asennoitumiseni vanhempieni rahoilla elämiseen olisi toki todennäköisesti täysin erilainen, jos näin olisi ollut aina ja kuuluisin kultalusikka ahterissani syntyneeseen kansanosaan. Mikäli jonkun sortin äkkirikastuminen tapahtuisi nyt, potisin huonoa omaatuntoa ja kiusallista oloa vastaanottaessani isukin miljoonilla ostettua autoa tai asuntoa. Huonoa omaatuntoa tosin poden tätä nykyäänkin lähestulkoon kaikesta, mitä kiltit ja rakastavat vanhempani minulle lahjoittavat – olipa kyseessä sitten pullollinen viinimarjamehua tai partakone.

Täytyy tietenkin muistaa, että jokainen yksilö ja perhe saa tehdä tismalleen miten haluaa, mutta elämän realiteettien kanssa ei olla kenties jatkossa paljonkaan tekemisissä. Kermaperseiden on kenties täysin mahdotonta ymmärtää, että olen matkustanut lukuisia kertoja mitättömien ja ala-arvoisten ranskalaisten autojen kyydissä sekä ohjaimissa täysin ongelmitta ja pitkiäkin matkoja kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki: monissa niistä on ollut surkea ja onneton 1,6- tai 1,8-litrainen ja alle 100-hevosvoimainen moottori! Kuinka voi olla mitenkään mahdollista, että matkat sujuivat mainiosti ja kunkin tieosuuden suurinta sallittua nopeutta? Perille päästiin, takaisin tultiin ja matkatavarat mahtuivat kyytiin. Ohhoh!

Tietotekniikkaa opiskelevana ja lähes koko elämäni harrastaneena eräs realiteettien horjumista oivasti kuvaava asia on mietityttänyt useammin kuin monesti. Ihmiset ovat liian moderniin totuttuaan tulleet suorastaan kohtuuttomiksi tietojärjestelmien suhteen. Internetoperaattorit, pankkipalveluiden tarjoajat, sanomalehtien verkkoliitteiden ylläpitäjät ja keskustelufoorumien moderaattorit ollaan valmiita lynkkaamaan joka käyttökatkoksen vuoksi.

Erityisen outoa on, kuinka tietojärjestelmiin perehtyneet ihmiset ovat palvelimen päivittämisen tai muun normaalin järjestelmän ylläpitoon liittyvän toimenpiteen vuoksi aiheutuvan käyttökatkoksen aikana kuin myrkyn nielleitä. Meidän pitäisi tietää nämä asiat ja suhtautua käyttökatkoksiin tyynesti. Itse laittelin tuossa hiljattain opintolainahakemusta verkkopankkipalvelussa ja hämmästelin, kuinka kätevää kaikki nykyään onkaan. Palvelu kuitenkin kaatui juuri, kun painoin viimeisen ja ratkaisevan kerran ”hyväksy”-painiketta.

Arvatkaa mitä?

En menettänyt malttiani. En ottanut sadatellen yhteyttä asiakaspalveluun. Sen sijaan odottelin noin vuorokauden ja hoidin asian. Jos asialle vihkiytymättömät ihmiset tietäisivät edes murto-osan siitä, kuinka monimutkaisia komplekseja nykypäivän tietojärjestelmät ovat, he eivät kehtaisi älähtäkään, kun heidän käyttämänsä internetsovellus ilmoittaa palvelimen kuormittumisesta johtuvasta väliaikaikaisesta käyttökatkoksesta.

Ikuisuuskysymyksiä tietokoneharrastajien keskuudessa ovat luonnollisesti eri komponentit ja käyttöjärjestelmät. Kaikkihan tietävät, että mikä tahansa Microsoftin tuote on perseestä ja sitä ei ainoastaan ole lupa vaan velvollisuus pilkata jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Microsoft Windowsia kohtaan lietsottavan vihan syistä kysyttäessä saa yleensä vastaukseksi jotain niinkin nokkelaa kuin ”kaikki” tai ”noku windowssi vaa on niin paska” ja rutkasti räkäistä naurua perään.

Mitenkä voikin olla mahdollista, että olen käyttänyt tässä tuntikaupalla näinkin ala-arvoista asiaa kuin Windows XP:llä varustettua tietokonetta ilman, että järjestelmä on kaatunut kertaakaan tai edes oikutellut? Kone oli lisäksi koko yön päällä. Vaikka koko vehje kaatuisi tähän paikkaan, en alkaisi riehua. Tietokoneharrastuksen kautta tiedän sen, mitä jokaisen peruskäyttäjänkin kuuluisi tietää, eli käyttöjärjestelmän kaltaisen valtaisan monimutkaisen kokonaisuuden virheherkkyyden. Tämä kokonaisuus on ”hieman” enemmän kuin pari riviä koodia.

Windowsin jatkuvan pilkkaamisen ohella on tapana kehua ja ylistää eri Linux-distroja tai erityisesti Macin käyttöjärjestelmiä. Kakkoskoneeni Linux on tosin sen verran jumissa, ettei käyttäminen meinaa onnistua. Mitenkä lie olen sellaisen taivaallisen luomuksen kanssa onnistunut moiseen tilaan pääsemään. Joillain on lisäksi otsaa väittää, ettei muiden käyttöjärjestelmien GUI:t tai toiminnallisuudet olisi ottaneet mallia Windowsista. Paskat.

Itsekö eri distrojen kehittäjät ovat keksineet asettaa ikkunan sulkevan tai pienentävän painikkeen ruudun oikeaan ylänurkkaan ja jotenkin yllättävän paljon jo Windows 3.1:stä tutun otsikkorivin laitaan. Hiiren oikealla painikkeella aukeaa perin erikoisella tavalla Windowsin toiminnallisuutta muistuttava valikko, josta löytyy hämmästyttävän paljon samoja valintoja. Erityisen jännää. Linuxeja en soimaa, sillä pyörää ei ole syytä keksiä uudestaan. Koko käyttöjärjestelmän ydin ja tiedostojärjestelmä ovat täysin erilaisia Windowsiin verrattuna, mutta ulkoasusta ja käytettävyydestä moisen lässyttämisen voi unohtaa.

Tietotekniikan ammattilaisilla on tietenkin huikeasti peruskäyttäjiä korkeammat vaatimukset paitsi itse kokoonpanon myös käyttöjärjestelmän suhteen. Hyvin vaatimaton kokoonpano ja Windows Vista soveltuvat aivan loistavasti siihen, jos perheen lapset käyvät pari kertaa päivässä kurkkaamassa Habbo Hotelia ja isä katsoo RedTubesta jynkmeisteriä, mikäli oletamme, että flash-tuki on asennettu koneeseen. Minkä tahansa koneen tosin saa kyykkyyn ajamalla tuhottomasti prosesseja, kuten kymmentä selainikkunaa, ties kuinka monta terminaaliyhteyttä, kuvankäsittelyohjelmaa ja vaikka virtuaalikonetta samaan aikaan. Minun päivästäni tosin ei tunnit lopu, vaikka joudunkin välillä sulkemaan ohjelmia siksi aikaa kun en käytä niitä ja joudun näin ollen odottamaan tovin niitä uudelleen availlessani. Moni voisi ainakin harkita vakavasti nöyrtyvänsä tällaiseen toimintaan.

Tietotekniikkaa lähentelee myös nykyisten medialaitteiden kyky toistaa kuvaa ja ääntä. ”Hifistelijät” väittävät kivenkovaa, että elokuvan tai televisiosarjan katselunautinto pilaantuu merkittävästi, mikäli toistolaitteina on jotain muuta kuin 15.7 Dolby Digital Surround Mega Stereo –äänentoistojärjestelmä tai 80 tuuman Plasma Digi Multihyper-Full-HD –televisio. Miten voikaan siis olla mahdollista, että saan ammennettua poikkeuksetta uskollisesti palvelleesta 28 tuuman yli kymmenen vuotta vanhasta putkitelevisiostani sekä sen askeettisista kaiuttimista sataprosenttisesti sen, mitä elokuvalla on annettavanaan niin ääntä kuin kuvaa myöten? Erotan repliikit ja kuvan täydellisesti. Myönnän, että uudenkarheissa ja mahdollisimman suurikokoisissa televisioissa sekä äänentoistolaitteissa katselunautinto kasvaa, muttei kuitenkaan niin ratkaisevasti, että nyrpistelisin nokkaani aina kun laitan televisioni päälle.

Se, että leveyssuunnassa 640 pikselin kokoisen avi-videon laittaa pyörimään koko näytöltä niin ikään uskollisesti palvelleelta 19-tuumaiselta CRT-näytöltäni tai alkeellisen supervideo-out-liitännän kautta televisiosta ei ole vielä kertaakaan estänyt minua ymmärtämästä katsomani elokuvan juonta tai erottamasta siinä lausuttuja repliikkejä. Tämä pätee siitäkin huolimatta, että kuva on kieltämättä melko rankasti pikselöitynyt. Näyttelijöiden kasvonpiirteet erottaa silti aivan mainiosti.

Meneekö tekniikka elokuvan juonen edelle? Katselen tätä kirjoittaessani Yleisradion kullanarvoisen Areena-palvelun välityksellä erästä Metsoloiden jaksoa ja kuvakoko lienee pienempi kuin 640x480 pikseliä, mutta siltikin elän juonessa täysillä mukana. Tavallaan eri asia onkin nykypäivinä yleinen tyyli, että elokuvat ovat tarkoituksella nimenomaan visuaalista ilotulitusta, jonka annin saa parhaiten ammennettua juuri mahdollisimman superlaatuisilla välineillä.

Ovatko aistini yli kymmenen vuotta evoluutiota jäljessä vai onko minussa itsessäni jotain muuta ratkaisevasti pielessä? Toisaalta voisi ajatella, että aistini ovat normaalilla tasolla ja moni muu ihminen on kehittynyt kymmenen vuoden ajan evoluutiossa alakanttiin, mikäli ei kykene erottamaan televisiosta kyllin hyvin (=ymmärrettävästi) muuta kuin HD-tallennetta.

Tässä, tietojärjestelmissä ja ensimmäisessä aiheessa, eli ajoneuvoissa, on toivon mukaan monelle hieman mietittävää.