Kirjoitusta olen laatinut jo pidemmän aikaa ja siksi käytetyt artikkelit sekä päivämäärät ovat kaksi kuukautta vanhoja. En pidä niitä silti liian vanhentuneina analysoinnin kannalta.
NATO-jäsenyyttä pidetään raivostuttavan sitkeästi esillä Suomessa. Tästä jos jostain pitäisi järjestää kunnon kansanäänestys, mikäli jäsenyyttä todella aiotaan joskus vakavasti harkita. Yhtäällä pelkään tätä pahoin, vaikka toisaalla luotan kansan harkintakykyyn. Jokaisen jäsenyyttä spekuloivan Iltalehden verkkoartikkelin yhteydessä on tismalleen sama gallupkysymys: ”Pitäisikö Suomen liittyä NATOon?” Onneksi Ei-vaihtoehdon napsauttaminen ei ole suuri urakka. Siltikin mietin, että montako kyselyä asiasta tarvitaan vai toivotaanko jossain nimeltä mainitsemattomalla taholla sitkeästi, että kansa alkaisi muuttaa mieltään? Tuoreimman gallupin prosentit olivat tätä kirjoitettaessa, eli 9.4.2009 klo. 17.40 seuraavanlaiset:
Kyllä: 35 %
Ei: 65%
Ääniä 7657
Osapuilleen tuon suuntaisiahan äänestystulokset ovat olleet joka kerta. Kansa ilmaisee tahtonsa. Tämän vuoksi onkin surullista, kuinka Ville Itälä mesoaa usean muun kokoomuslaisen, mukaan lukien myös ulkoministerimme, tavoin NATOn puolesta ja käyttää minusta erikoisia puolustusargumentteja.
”- Suomen pitäisi olla mukana Euroopan ytimessä, mutta emme todellakaan ole, kun emme ole mukana puolustusytimessä.”
Meillä on puolustettavaa, mutta ei tällä hetkellä ketään ketä vastaan puolustautua. Itälän ja kumppaneiden puheet ovat todella surullisia, koska ne elättelevät ja ylläpitävät kansan keskuudessa täysin turhia pelkotiloja mahdollisesta puolustautumisen tarpeesta. Minusta nämä vaikutusvaltaiset poliitikot eivät tunne vastuutaan, koska lietsovat tällaisia virheellisiä mielikuvia.
Vastuulla tarkoitan sitä, etteivät monet poliitikot ymmärrä, kuinka voimakkaasti heidän puheensa vaikuttavat ihmisten turvallisuudentunteeseen, sillä suurin osa valtamediaa seuraavista kansalaisista pitää heitä kaikkitietävinä. Usea tavallinen tallaaja ei osaa suhtautua kriittisesti, mikäli heidän ylenkatsomansa ministeri esittää lehdistössä täysin hypoteettiseksi tarkoitetun teorian turvallisuusriskin mahdollisuudesta ja tämä vaikuttaa heidän henkiseen hyvinvointiin sekä turvallisuudentunteeseen.
Toistan sen vielä: on turhaa käydä päivästä toiseen keskustelua puolustautumisesta vihollista vastaan ja turvallisuuspoliittisista uhista, koska uhkia ei ole eikä puolustautumiselle näin ollen tarvetta. Varusmiehet jakakoot Nokialla juomavettä, vahdatkoot katujen kulmissa turkkilaisen pormestarin vierailun aikana tai etsikööt maastosta sinne kadonneita marjastajia, mutta NATOa näihin asioihin ei tarvita.
”- Kanttimme kestää edelleenkin sanoa, että NATO on pahan ilmentymä. Tätä ajatellen ei ole suurikaan ihme, että meitä katsotaan EU:ssa vinoon, Itälä sanoo ja muistuttaa, että yli 90 prosenttia EU-kansalaisista on myös NATO-kansalaisia.”
Eli Itälän mielestä NATOon pitäisi liittyä siksi, että noin monet muutkin ovat näin tehneet, ja etteivät nämä muut Euroopan-vitun-unionissa katsoisi meitä vinoon? Sallikaa minun nauraa. Allekirjoittanutta ei kovin paljon kiinnosta, jos omahyväiset ranskalaiset tai britannialaiset katsovat meitä vinoon asian johdosta. Sotilaallinen puolueettomuus on ollut Suomen maanpuolustuksen tärkeimpiä, ehkä jopa tärkein, prioriteetti ja jos jotain haluan tämänhetkisessä maanpuolustusstrategiassa säilyttää niin ainakin sen.
Minun nähdäkseni juuri liittoutumattomuutensa ansiosta Suomi on saanut olla tähän asti suhteellisen rauhassa maailmalla tällä hetkellä vallitsevilta kriiseiltä, joista huomattava osa on NATOn perustajavaltio Yhdysvaltojen käymiä operaatioita. Puolueettomuuden ja neutraalisti hoidettujen ulkopoliittisten suhteiden ansiosta en usko, että Pohjois-Korea tai Iran ottaisi hurjistuessaan Suomea ensimmäisenä maalitaulukseen. Välimatkat helpottavat tilannetta meidän osaltamme ja tätäkään optimaalista tilannetta ei pitäisi pilata hakeutumalla sotilasliiton kautta lähemmäs maailman kriisipesäkkeitä.
”Itälän mukaan kysymys ei ole enää siitä, hyökkääkö Venäjä Suomeen, vaan eriasteisissa kriiseissä toimimisesta.”
No kappas kummaa, kun se ollaan vihdoin viimein ymmärretty. Minusta koko asian spekuloiminen on niin turhaa, että tunnen myötähäpeää Itälän puolesta siksi, että hän ylipäätään otti koko asian esille siitäkin huolimatta, että se on toivomani kaltaisessa kontekstissa. Venäjän oletettavasti aiheuttaman turvallisuuspoliittisen uhan jaarittelun lopettamiseksi tai lievittämiseksi toivoisin edelleenkin, että konkreettista keskustelua lisättäisiin.
Minä haluan Venäjän ja Suomen delegaatiot saman pöydän ääreen jutustelemaan asioista ja suoria kysymyksiä kehiin. ”Hyökkäättekö maahamme, mikäli liitymme NATOon? Haluaisitteko valloittaa meiltä jostain kumman syystä lisää maa-alueita nykyisten 17 075 400 neliökilometrinne kaveriksi? Mitä ihan oikeasti pelkäätte tapahtuvan, jos lisäämme yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa?”
”Itälän mielestä poliitikot välttelevät NATO-keskustelua.
- He pelkäävät kansan reaktiota eli oman uransa jatkumista eivätkä siksi uskalla tunnustaa realiteetteja.”
Hah, näinhän se asia juuri onkin. Poliitikot pelkäävät, että kansa reagoi entistä negatiivisemmin heti, kun NATO-keskustelua aletaan käydä todella konkreettisesti ja yleinen paine vaatii järjestämään kansanäänestyksen, jonka seurauksena porvaripuolueiden haikailema jäsenyys kuopataan. Poloiset ovat pattitilanteessa, sillä jäsenyyttä vastustetaan nykyäänkin, kuten aiemmat prosentit osoittivat, mutta asia vaatisi lisää näkyvää keskustelua, joka johtaa mitä todennäköisemmin vastustuksen lisääntymiseen.
Vaihtoehtona on toki sekin, että poliitikot osaavat manipuloida kansan valtaosan puolelleen toinen toistaan hienommilla korulaiseilla ja kapulakielen taidonnäytteillä. Tätä pelkäänkin, koska täytyy muistaa, että NATO-jäsenyyttä kannattavat isoimmat puolueet, joilla on takanaan merkittävin äänestäjäjoukko. Tästä kansanosasta suurinta osaa pidän tosin edelleenkin poliittisesti valveutumattomina ja sinisilmäisesti valtaapitävien pajunköyttä nielevinä reppanoina.
Ville Itälä ajaa Suomea Natoon - "Suomi on jo puolensa valinnut"
Olisi paitsi maailmanpoliittisesti tavattoman vapauttavaa, taloustilanteen osalta helpottavaa ja ennen kaikkea suunnattoman yksinkertaista, jos asevoimat lakkautettaisiin. NATO-asiaakaan ei tarvitsisi enää vatvoa. Sotilaat saisivat palata tekemään oikeita töitä perheidensä pariin eikä viattomia siviilejä tarvitsisi enää moukaroida. Tärkeintä on, että maiden välisessä yhteistyössä ei enää kummittelisi taustalla vastapuolen asevoimat ja tämä vapauttaisi neuvotteluilmapiiriä.
Lähes yhtä tärkeää tietenkin olisi se, ettei asevoimien ylläpitoon menisi nykyistä normaalin ihmisen käsityskyvyn ylittävää määrää rahaa sekä materiaalia. Ei ole todellakaan sattumaa, että sodan kanssa kiihkoilevien valtioiden sosiaaliturvajärjestelmät ovat pääsääntöisesti sieltä heikommasta päästä.
”Naton hävittäjät harjoittelivat Baltiassa
Tiistai 7.4.2009 klo 14.05
Sotilasliitto Nato järjesti tiistaina laajan ilmapuolustusharjoituksen Baltiassa. Kyse oli historian suurimmasta Nato-harjoituksesta Baltian ilmatilassa. Viron puolustusministerin Jaak Aaviksoon mukaan harjoitus osoitti, että Natolla on realistinen kyky puuttua kaikkiin mahdollisiin tapauksiin myös Baltian ilmatilassa.
- Käytännön valmius toteuttaa puolustusharjoituksia Baltiassa lähettää voimakkaan poliittisen viestin, että tänä päivänä kaikkien liiton jäsenmaiden turvallisuus on Natolle yhtä tärkeä.
Naton ilmapuolustusharjoitukseen otti osaa koneita Yhdysvalloista, Tanskasta, Puolasta, Tshekistä ja Liettuasta. Yhdysvaltain hävittäjien suunniteltu ylilento Tallinnassa peruuntui kuitenkin huonon ilman vuoksi. Tiistainen puolustusharjoitus on jatkoa viime lokakuussa järjestetylle ensimmäiselle Naton ilmavalvontaharjoitukselle Baltiassa.”
Kuvittelevatko sotakoneistoaan kansalaistensa hyvinvointia huomattavasti tarmokkaammin vaalivat maat meidän olevan rauhanomaisuudessamme täysiä idiootteja? Seuraavassa hieman mietittävää.
Erään arvion mukaan Yhdysvallat käytti puolustusmenoihinsa vuoden 2008 aikana vaivaiset 1 100 000 000 000 dollaria eli amerikkalaisittain reilun triljoonan. Poskettomien sotilaskulujen ansiosta Yhdysvallat velkaantuu arviolta miljardin dollarin päivävauhtia. Surullista, kuinka mahdottoman paljon hyviä asioita edes osalla tästä rahasummasta saisi tehtyä amerikkalaisten kansalaisten hyväksi. On todella mahtavaa, että puolustusmenoihin kuten yli 700 ympäri maailmaa sijoitettuun sotilastukikohtaan sun muuhun panostetaan surutta globaalista taantumasta huolimatta.
Puolustusmenojen radikaalien leikkausten sijaan kaavaillaan valtaisia talouden elvytyspaketteja sekä lisää velkaa, jotta ainakaan aseista ja ohjuksista ei joutuisi luopumaan. Sosiaali- ja terveysmenoja kyllä kärsii leikata aina silloin tällöin, kuten entinen presidentti Bush jokunen vuosi sitten tekikin puolustusmenoja kasvattaakseen. Taantuman vuoksi puolustusmenoja olisi toki leikattava jokaisessa maassa – myös meidän Suomessa. Ihan oikeasti: kumpi on elämiselle tärkeämpää: terveydenhuolto- vai maanpuolustusmenot?
Jokaisen asian verotusta kasvatetaan, elintarvikkeet kallistuu, julkinen terveydenhuolto kusee reisille monella paikkakunnalla, mutta armeijaan kyllä riittää rahaa törsättäväksi. Näillä asioilla ei ole taaskaan mitään tekemistä todellisuudentajun kanssa. Valtaapitävät eivät kerta kaikkiaan käsitä, että ihmisillä on hätä ja nälkä puhumattakaan siitä, että puolustusmenot ovat ehdottomasti turhin sektori, josta saisi karsia rahavaroja tarpeellisempaan käyttöön aivan mielin määrin.
Aiemmin oli puhetta takapajuisuudesta. Samojen asioiden jankuttamisesta on tullut paha tapa, joten muistutan jälleen siitä, kuinka takapajuisia ollaan myös Suomessa. Yleinen asevelvollisuus voitaisiin oikein hyvin lakkauttaa, totaalikieltäytyjät vapauttaa ja valmiudessa olevien miesten sekä naisten määrä kutistaa kymmenesosaan. Asevoimat voitaisiin lakkauttaa tyystin ja kaikki niiden ylläpitämiseen käytetyt rahat, kiinteistöt, materiaali, miestyövoima, aika sekä vaiva voitaisiin ohjata vanhusten huoltoon, yleiseen kunnossapitoon, terveydenhoitoon ja tuhanteen muuhun asiaan, jolla parannetaan kansalaisten hyvinvointia. En jaksa uskoa, että välittömästi puolustusvoimien lakkautuspäätöksen jälkeen Äiti Venäjän panssarit alkaisivat vyöryä yli rajan valloittamaan maatamme, kuten alituisesti pelätään. Meitä ei voi verrata esimerkiksi Georgiaan.
Nämä kaikki ovat jälleen niitä asioita, joille ei mahda mitään, vaikka järki toista sanoisikin. Ihminen on lystinä veitikkana ollut aina sotaisa oman rotunsa edustajia kohtaan ja tämä lienee vähitellen iskostunut syvälle geneettiseen perimäänkin. Tuhansia vuosia sitten naapuria hutkittiin nuijalla tai viskottiin keihäillä, nykyään risteilyohjuksilla. Porukkaa pitää laittaa hengiltä aivan solkenaan maailmankatsomuksen, etnisen alkuperän ja milloin minkäkin vuoksi. Välillä pitää muistaa mesota kadulla plakaatteja heilutellen.
maanantaina, kesäkuuta 22, 2009
Huolestuneisuus maailman turvallisuuspoliittisesta tilasta, osa 2
Asevarustelulla uhittelusta puheen ollen erityistä pelkoa muussa maailmassa herättävä valtio on Pohjois-Korea. Sen maine meidän silmissämme on suurilta osin yhdysvaltalaislähtöisen ”axis of evil” -demonisoinnin syytä, mutta ydin- ja ohjuskokeita tekevä sekä kansanvälisistä sopimuksista kieltäytyvä maa on tietenkin vakavasti otettava turvallisuuspoliittinen uhka.
Täkäläinen henkilökultin asteelle vedetty hallinnollinen järjestelmä, jossa kansan manipulointi on arkipäivää, on vaarallista. Siellä maankolkassa saatetaan ehkä hieman kärjistettynä tuumata ykskaks, että valtionpäämies on omnipotentti, ja jos olet eri mieltä, saat kuulan kalloosi, ellet ilmaise muuttaneesi kantaasi. Ei ole siis ihme eikä mikään, että kansalaiset ovat hyvin yksimielisiä asioista ja vastustajia häviää kuin ilmaan.
On epäilty, että Pohjois-Korea suunnittelee avaruusohjelmaksi naamioidussa projektissa kantorakettia epäillylle ydinaseelleen. Sanomalla "epäilty ydinase" tarkoitin sitä, kuinka toisaalla on esitetty veikkauksia siitä, että Pohjois-Korean ydinkoe lokakuulta 2006 olisikin ollut maan juhlallisesta ilmoituksesta huolimatta toteutettu tavanomaisilla räjähteillä, koska sen aiheuttama maanjäristys oli sen verran pieni.
Joka tapauksessa varsin suuri todennäköisyys ydinaseen olemassaoloon löytyy tänä vuonna tehdyn ydinkokeen johdosta, ja mikäli hurmoshenkisten sotapäälliköiden päässä naksahtaa tai Suuri Johtaja kokee maansa uhatuksi, voi aseellinen konflikti olla hyvinkin lähellä. Kauhun tasapainon kuitenkin luulisi pitävän tuoreimmat ydinasevaltiot aisoissa ottaen huomioon, että yksistään Venäjällä ja Yhdysvalloilla on tuhansia ydinkärkiä.
Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että Venäjä paheksuu muiden IAEA:n jäsenvaltioiden tavoin Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, vaikka sen ensimmäinen ydinvoimala valmistettiin Neuvostoliiton tuella vuonna 1986.
Toiselta kantilta katsottuna olen pohtinut ydinaseiden historian tutkijana usein sitä, kuinka typerää tavallaan on, että maailmassa on kahdeksan ydinasevaltiota, jotka ovat tehneet aikoinaan mielin määrin ydinkokeita ja tehtailleet liukuhihnalta yhä tuhovoimaisempia pommeja, mutta sanelevat nyt ehtoja ja uhkavaatimuksia muille maille. Kukaan näistä kahdeksasta kun ei ole valmis luopumaan kokonaan ydinaseistuksestaan, vaikka USA ja Venäjä purkavatkin tasatahtiin valmiita ydinkärkiään melko huomattavissa erissä.
Tietenkään en halua, että ydinaseiden tai varsinkaan niitä hallussaan pitävien valtioiden määrä lisääntyy yhdenkään kappaleen verran, mutta ilmiössä on kaikessa kaksinaismoraalisuudessaan jotain huvittavaa. Hyvähän vain tietenkin on, että ydinvarustelun rajoittamiseksi on laadittu ydinsulkusopimuksia, joita allekirjoittamaan pyritään saamaan mahdollisimman paljon niitäkin maita, jotka uhittelevat rikastamalla uraania tai tekemällä ohjuskokeita.
Ainahan Pohjois-Koreaa voi yrittää saada liittymään takaisin IAEA:han, mutta tuskinpa tätä tulee tapahtumaan. Kaksi merkittävää tapahtumaa kyseisen maan ydinohjelman historiassa ovat eroaminen IAEA:sta ja asetarkastajien pääsykielto ydinvoimalaan vuonna 1994 sekä ero ydinaseita rajoittavasta NPT-sopimuksesta (Non-Proliferation Treaty) vuonna 2003.
"Eristäytynyt kommunistivaltio Pohjois-Korea haluaa pitää kiinni oikeudestaan ydinaseisiin niin kauan kuin maa kokee Yhdysvaltain uhkaavan turvallisuuttaan. Pohjois-Korean ulkoministeriö ilmoitti lauantaina, että suhteiden normalisointi Yhdysvaltoihin ei automaattisesti johda ydinaseista luopumiseen.
Pohjois-Koreasta palannut amerikkalainen asiantuntija Selig Harrison sanoi, että maalla on tiettävästi riittävä määrä väkevöitettyä plutoniumia neljän tai viiden ydinpommin rakentamiseen. Harrison sanoi pohjoiskorealaisten isäntien vakuuttaneen, että maa halua ystävällismieliset suhteet Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta maa ei halua luopua ydinohjelmastaan eikä suostu siihen, että sen aseistus alistetaan kansainväliseen tarkkailuun.”
Pohjois-Korea pitää kiinni ydinaseistuksesta
"Pohjois-Korea uhkasi keskiviikkona ampua alas kaikki yhdysvaltalaiset tiedustelulentokoneet, jotka loukkaavat sen ilmatilaa. Maan epäillään valmistelevan lähipäiville ohjuksen laukaisua, ja se uskoo Yhdysvaltojen lähettävän lentokoneita tarkkailemaan tilannetta.
Puheet maan ohjuksenlaukaisuaikeista ovat kiristäneet sen ja Yhdysvaltojen välejä päivä päivältä. Pohjois-Korea on ilmoittanut laukaisevansa satelliitin Maata kiertävälle radalle 4.-8. huhtikuuta välisenä aikana. Yhdysvallat ja Pohjois-Korean naapurimaat epäilevät kuitenkin, että satelliitin sijaan taivaalle sinkoaa pitkän matkan ballistinen ohjus.”
Pohjois-Korea uhkaa ampua alas USA:n tiedustelukoneita
Tällä hetkellä YK on koventanut Pohjois-Korealle asettamiaan talouspakotteita. Pienempi osapuoli sen sijaan on kylmän viileästi ilmoittanut, että perääntymisen sijaan uudet ja laajamittaisemmat pakotteet ainoastaan yllyttävät kasvattamaan sotavarustelua. Korean sodasta viisastuneena heidänkin luulisi tietävän, mihin kilpavarustelu ja sotatoimet johtavat. Ei kai se nyt kovin kivaakaan ollut, kun miljoonat ihmiset menettivät henkensä ja maata myllättiin pommeilla moneen kertaan. YK:n asettamien pakotteiden uhataan johtavan vastatoimenpiteisiin, joita maata hallitsevan kommunistisen puolueen virallinen Rodong Sinmun -lehti ei kuitenkaan määritellyt.
Pohjois-Korea: YK:n pakotteet vain lisäävät sotahaluja
Odotan hyvin huolissani sitä, mihin tämä kaikki tulee ennen pitkää johtamaan.
Sotakoneiston ylläpitäminen on tunnetusti päättymätön noidankehä, koska niin kauan kuin Iran tai Pohjois-Korea testailee ohjuksia ja jatkaa uraanin rikastamista, on Yhdysvallat liittolaisineen epäluuloinen ja säilyttää oman asevarustuksensa vähintään ennallaan - lukuunottamatta ydinaseita, joiden määrää siis supistetaan yhteistuumin Venäjän kanssa.
Yhdysvaltojen järkeen perustuvat keskusteluyhteydet Iraniin ovat lukossa, kiitos rikkiviisaan ajatollahin, joka ei tunnu elävän tätä päivää. Asian johdosta ei ole lähitulevaisuudessa laisinkaan todennäköistä, että tämän ideologisen kiistan osapuolet solmisivat rauhan ja lakkaisivat yhtä aikaa hankkimasta uutta aseteknologiaa tai tekemästä ohjuskokeita, jotka ylläpitävät epävarmaa ilmapiiriä.
En ole varsinaisesti kallellani Yhdysvaltojen suuntaan ja olen äärimmäisen turhautunut siitä, millaisella tarmolla jenkit ovat pykänneet sotatukikohtiaan ympäri Eurooppaa, ja siitä, millainen hinku niitä on saada Venäjän rajan läheisyyteen. Viimeaikoina sijoituspaikkana on ollut ainakin Turkki. Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä.
Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista!
Tässä linkkiä edellä oleviin tietoihin.
Täkäläinen henkilökultin asteelle vedetty hallinnollinen järjestelmä, jossa kansan manipulointi on arkipäivää, on vaarallista. Siellä maankolkassa saatetaan ehkä hieman kärjistettynä tuumata ykskaks, että valtionpäämies on omnipotentti, ja jos olet eri mieltä, saat kuulan kalloosi, ellet ilmaise muuttaneesi kantaasi. Ei ole siis ihme eikä mikään, että kansalaiset ovat hyvin yksimielisiä asioista ja vastustajia häviää kuin ilmaan.
On epäilty, että Pohjois-Korea suunnittelee avaruusohjelmaksi naamioidussa projektissa kantorakettia epäillylle ydinaseelleen. Sanomalla "epäilty ydinase" tarkoitin sitä, kuinka toisaalla on esitetty veikkauksia siitä, että Pohjois-Korean ydinkoe lokakuulta 2006 olisikin ollut maan juhlallisesta ilmoituksesta huolimatta toteutettu tavanomaisilla räjähteillä, koska sen aiheuttama maanjäristys oli sen verran pieni.
Joka tapauksessa varsin suuri todennäköisyys ydinaseen olemassaoloon löytyy tänä vuonna tehdyn ydinkokeen johdosta, ja mikäli hurmoshenkisten sotapäälliköiden päässä naksahtaa tai Suuri Johtaja kokee maansa uhatuksi, voi aseellinen konflikti olla hyvinkin lähellä. Kauhun tasapainon kuitenkin luulisi pitävän tuoreimmat ydinasevaltiot aisoissa ottaen huomioon, että yksistään Venäjällä ja Yhdysvalloilla on tuhansia ydinkärkiä.
Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että Venäjä paheksuu muiden IAEA:n jäsenvaltioiden tavoin Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, vaikka sen ensimmäinen ydinvoimala valmistettiin Neuvostoliiton tuella vuonna 1986.
Toiselta kantilta katsottuna olen pohtinut ydinaseiden historian tutkijana usein sitä, kuinka typerää tavallaan on, että maailmassa on kahdeksan ydinasevaltiota, jotka ovat tehneet aikoinaan mielin määrin ydinkokeita ja tehtailleet liukuhihnalta yhä tuhovoimaisempia pommeja, mutta sanelevat nyt ehtoja ja uhkavaatimuksia muille maille. Kukaan näistä kahdeksasta kun ei ole valmis luopumaan kokonaan ydinaseistuksestaan, vaikka USA ja Venäjä purkavatkin tasatahtiin valmiita ydinkärkiään melko huomattavissa erissä.
Tietenkään en halua, että ydinaseiden tai varsinkaan niitä hallussaan pitävien valtioiden määrä lisääntyy yhdenkään kappaleen verran, mutta ilmiössä on kaikessa kaksinaismoraalisuudessaan jotain huvittavaa. Hyvähän vain tietenkin on, että ydinvarustelun rajoittamiseksi on laadittu ydinsulkusopimuksia, joita allekirjoittamaan pyritään saamaan mahdollisimman paljon niitäkin maita, jotka uhittelevat rikastamalla uraania tai tekemällä ohjuskokeita.
Ainahan Pohjois-Koreaa voi yrittää saada liittymään takaisin IAEA:han, mutta tuskinpa tätä tulee tapahtumaan. Kaksi merkittävää tapahtumaa kyseisen maan ydinohjelman historiassa ovat eroaminen IAEA:sta ja asetarkastajien pääsykielto ydinvoimalaan vuonna 1994 sekä ero ydinaseita rajoittavasta NPT-sopimuksesta (Non-Proliferation Treaty) vuonna 2003.
"Eristäytynyt kommunistivaltio Pohjois-Korea haluaa pitää kiinni oikeudestaan ydinaseisiin niin kauan kuin maa kokee Yhdysvaltain uhkaavan turvallisuuttaan. Pohjois-Korean ulkoministeriö ilmoitti lauantaina, että suhteiden normalisointi Yhdysvaltoihin ei automaattisesti johda ydinaseista luopumiseen.
Pohjois-Koreasta palannut amerikkalainen asiantuntija Selig Harrison sanoi, että maalla on tiettävästi riittävä määrä väkevöitettyä plutoniumia neljän tai viiden ydinpommin rakentamiseen. Harrison sanoi pohjoiskorealaisten isäntien vakuuttaneen, että maa halua ystävällismieliset suhteet Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta maa ei halua luopua ydinohjelmastaan eikä suostu siihen, että sen aseistus alistetaan kansainväliseen tarkkailuun.”
Pohjois-Korea pitää kiinni ydinaseistuksesta
"Pohjois-Korea uhkasi keskiviikkona ampua alas kaikki yhdysvaltalaiset tiedustelulentokoneet, jotka loukkaavat sen ilmatilaa. Maan epäillään valmistelevan lähipäiville ohjuksen laukaisua, ja se uskoo Yhdysvaltojen lähettävän lentokoneita tarkkailemaan tilannetta.
Puheet maan ohjuksenlaukaisuaikeista ovat kiristäneet sen ja Yhdysvaltojen välejä päivä päivältä. Pohjois-Korea on ilmoittanut laukaisevansa satelliitin Maata kiertävälle radalle 4.-8. huhtikuuta välisenä aikana. Yhdysvallat ja Pohjois-Korean naapurimaat epäilevät kuitenkin, että satelliitin sijaan taivaalle sinkoaa pitkän matkan ballistinen ohjus.”
Pohjois-Korea uhkaa ampua alas USA:n tiedustelukoneita
Tällä hetkellä YK on koventanut Pohjois-Korealle asettamiaan talouspakotteita. Pienempi osapuoli sen sijaan on kylmän viileästi ilmoittanut, että perääntymisen sijaan uudet ja laajamittaisemmat pakotteet ainoastaan yllyttävät kasvattamaan sotavarustelua. Korean sodasta viisastuneena heidänkin luulisi tietävän, mihin kilpavarustelu ja sotatoimet johtavat. Ei kai se nyt kovin kivaakaan ollut, kun miljoonat ihmiset menettivät henkensä ja maata myllättiin pommeilla moneen kertaan. YK:n asettamien pakotteiden uhataan johtavan vastatoimenpiteisiin, joita maata hallitsevan kommunistisen puolueen virallinen Rodong Sinmun -lehti ei kuitenkaan määritellyt.
Pohjois-Korea: YK:n pakotteet vain lisäävät sotahaluja
Odotan hyvin huolissani sitä, mihin tämä kaikki tulee ennen pitkää johtamaan.
Sotakoneiston ylläpitäminen on tunnetusti päättymätön noidankehä, koska niin kauan kuin Iran tai Pohjois-Korea testailee ohjuksia ja jatkaa uraanin rikastamista, on Yhdysvallat liittolaisineen epäluuloinen ja säilyttää oman asevarustuksensa vähintään ennallaan - lukuunottamatta ydinaseita, joiden määrää siis supistetaan yhteistuumin Venäjän kanssa.
Yhdysvaltojen järkeen perustuvat keskusteluyhteydet Iraniin ovat lukossa, kiitos rikkiviisaan ajatollahin, joka ei tunnu elävän tätä päivää. Asian johdosta ei ole lähitulevaisuudessa laisinkaan todennäköistä, että tämän ideologisen kiistan osapuolet solmisivat rauhan ja lakkaisivat yhtä aikaa hankkimasta uutta aseteknologiaa tai tekemästä ohjuskokeita, jotka ylläpitävät epävarmaa ilmapiiriä.
En ole varsinaisesti kallellani Yhdysvaltojen suuntaan ja olen äärimmäisen turhautunut siitä, millaisella tarmolla jenkit ovat pykänneet sotatukikohtiaan ympäri Eurooppaa, ja siitä, millainen hinku niitä on saada Venäjän rajan läheisyyteen. Viimeaikoina sijoituspaikkana on ollut ainakin Turkki. Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä.
Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista!
Tässä linkkiä edellä oleviin tietoihin.
Huolestuneisuus maailman turvallisuuspoliittisesta tilasta, osa 1
Kaiken maailman älyttömyyksille ei näy loppua. Moni kansalainen saattaa globalisaation hehkutuksen vuoksi kuvitella, että elämme kollektiiviseen rauhaan ja kansainväliseen yhteistyöhön pyrkivässä korkean teknologian länsimaalaisessa yhteiskunnassa. Usea meistä saattaa sinisilmäisyyttään luulla, että sodista, joiden laskemiseen eivät riitä sormet eikä varpaat, oltaisiin otettu opiksi ja nykypäivinä pyrittäisiin ihan oikeasti avaamaan keskusteluyhteyksiä, ennaltaehkäisemään konflikteja ja supistamaan asevoimia niiden lisäämisen sijaan. Maailman tapahtumat osoittavat jatkuvasti nämä käsitykset vääriksi.
Maailmanpolitiikan johtavimpana valtiona Yhdysvallat on ottanut askeleen parempaan suuntaan uuden presidenttinsä Barack Obaman myötä. Hän on ottanut ainakin näennäisen avoimin mielin yhteyttä vanhojen kiistakumppaneiden johtoon rauhan aikaansaamiseksi. Valitettavaa näitä pyrkimyksiä kohtaan on, jos vastapuolelta löytyy porukkaa, joilla ei ole vastaavankaltaisia tavoitteita.
Iranissa uskonto ja politiikka kulkevat islamilaisten tasavaltojen tapaan käsi kädessä. Valtion johdosta löytyy presidentin lisäksi hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, joka sanoo viimeisen sanan kaikkiin valtion asioihin ja on näin ollen presidentin sijaan tosiasiallinen valtionjohtaja. Oikein suivaannuttuaan tällä kaverilla on mahdollisuus julistaa sota toista valtiota kohtaan aivan omin nokkinensa. Barack Obama ehdotti Iranille 20.3.2009 uutta alkua ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa rehellistä yhteistyötä maiden välisiin suhteisiin. Mitäpä tuumattiin vastapuolelta?
”He sanovat ojentaneensa kätensä Iranille. Mutta minkälainen käsi tämä on? Jos ojennettu käsi on peitetty samettihansikkaalla, mutta sen sisällä oleva käsi on tehty valuraudasta, eivät kyseessä ole hyvät aikomukset, Khamenei sanoi.”
Iran lupaa muuttua, jos Yhdysvallat muuttuu ensin
Otapas tuosta sitten selvää. Täytyy sanoa, että menettäisin rauhanomaista yhteistyötä tarjoavana valtionpäämiehenä hermoni, jos saisin vastaukseksi moista liirumlaarumia. Poliitikkona eli diplomatiaa työkaluna käyttävänä miehenä Obamalla olisi täysi oikeus olla todella turhautunut joutuessaan toistuvasti kommunikoimaan henkeviä metaforia latelevan papparaisen kanssa sen sijaan, että vastapuoli olisi niin ikään diplomatiaan pyrkivä kollega, joka on älynnyt erottaa uskonnolliset höpinät ja poliittisen harkintakykynsä.
Teokratiasta puhuttaessa en varsinaisesti lukeudu niihin, jotka assosioivat islamismin automaattisesti terrorismiin tai väkivaltaan. Takapajuisuuteen tosin syntyy melko vahva mielleyhtymä, eivätkä Iranin valtaapitävät poliitikot suvaitsekaan uudistuksia, koska edustavat Islamin konservatiivista siipeä. Valtiossa opposition ja poliittisen vastapuolen muodostavatkin juuri uudistusmieliset poliitikot.
”Barack Obama on luvannut tarjota Iranille rauhan kättä, kunhan maa ensin ”avaa oman kätensä nyrkistä”. Obaman tarjousta on diplomaattipiireissä ehditty pitää ainutlaatuisena tilaisuutena lopettaa vuosikymmenten vihollisuudet. Diplomaatit tosin arvelevat, että Iranin kovan linjan edustajat saattavat silti estää sovintoaikeet.
- Toivotamme muutoksen tervetulleeksi, kunhan muutos on perustavanlaatuinen ja oikeansuuntainen, Ahmadinejad arvioi keskiviikkona.
Viime kädessä Iranin ja Yhdysvaltain vuoropuhelun alkaminen riippuu korkeimman johtajan ajatollah Ali Khamenein kannasta.”
Iran epäilee Obaman rauhantarjouksen todellista luonnetta
Miksei Iran tartu tähän heille esitettyyn tarjoukseen ja avaa rehellistä keskusteluyhteyttä Yhdysvaltain johdon kanssa erimielisyyksien ratkaisemiseksi? Poliittisen ideologian radikaaleista eroista johtuen Neuvostoliitto oli olemassaolonsa aikana alituisesti epäilemässä Yhdysvaltojen pyrkimyksiä ja jokaisessa mahdollisessa asiassa, mutta keskusteluyhteys toimi silti Moskovan ja Washingtonin välillä. Kuuma linja avattiin maiden päämiesten välille heti Kuuban kriisin jälkeen vastaavien yhteenottojen ennaltaehkäisemiseksi.
”Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman mukaan maa jatkaa pakotteita Irania vastaan ainakin yhden vuoden ajan. Obama sanoo, että Iran on edelleen epätavallinen ja poikkeuksellinen uhka Yhdysvalloille.
Obama on aiemmin vihjannut, että Iranin suuntaan voitaisiin jatkossa tehdä diplomaattisia avauksia.
Länsimaat ovat asettaneet Irania vastaan pakotteita, koska se ei ole luopunut ydinohjelmastaan. Iranin epäillään kehittelevän salassa ydinaseita, mutta Iran itse sanoo ohjelmansa tähtäävän vain energiantuotantoon."
Obama venyttää pakotteita Irania vastaan vuodella
Tämän uutisen mukaan Obama ainoastaan peräti hieman vihjailee tuohon suuntaan. Diplomaattisten suhteiden luonnin luulisi olevan niin itsestäänselvä prioriteetti, ettei moiseen pyrkimistä tulisi edes harkita. Toisesta ja aiemmin lainaamastani artikkelista olisi voinut päätellä Obaman olevan hanakampi maiden välisen diplomatian parantamiseksi, mutta mikä mahtaakaan olla totuus?
Onko Obamakin, mies jonka varaan olen uskaltautunut asettamaan myönteisiä odotuksia sekä toiveita, yhtä – ei nyt kenties haluton – mutta pidättyväinen luomaan kestävän rauhan maiden välille kuin miltä vallan mainio ajatollah Ali Khamenei vaikuttaa? Obamalla on toki hyvät syyt koettaa säilyttää suhteet Iranin valtionjohtoon edes nykyisellä tasolla eikä pahentaa niitä entisestään. Äärifundamentalisteja fanaatikkoja ei tarvitsisi paljonkaan ärsyttää, kun alkaisi tapahtua.
Minun mieleeni tulee kuitenkin lähinnä se, ettei Iranilla ole juurikaan halukkuutta rauhaan - tarkoittaen asevarustelusta luopumista - ja avoimuuteen, koska epäilisi tästä syntyvän turvallisuuspoliittinen uhka heille itselleen. Tiedän, tässä ei ole kerrassaan mitään logiikkaa, mutta se tästä kaikesta tulee ensinnä mieleen. Pääpaino on monenlaisten epäilysten vuoksi asevarustelulla. Seuraavassa pari uutista:
10.7.2008: Iran testasi lisää ohjuksia. Maan television mukaan armeijaan kuuluva vallankumouskaarti testasi useita ohjuksia Persianlahdella.
19.2.2009: Iran jatkaa yhä uraanin rikastamista. IAEA:lla ei ole todisteita Iranin sotilaallisista tarkoitusperistä. YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n mukaan Iran ei ole vieläkään lopettanut uraanin rikastamista ydinlaitoksissaan. YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut rikastamisen keskeyttämistä jo useaan otteeseen.
8.3.2009: Iran on testannut uutta pitkän matkan ohjusta. Asiasta kertoi Iranin englanninkielinen televisio. Muita yksityiskohtia ei ollut heti saatavilla.
Lähteenä vaihteen vuoksi Iltalehden verkkoliite. Artikkelit löytyvät hakemalla otsikoita (päivämäärän jälkeinen lause).
Vallankumouskaarteja ja uhmakkaasti Allahin nimeen ohjuskokeita tekeviä islamistifanaatikkoja. Voi turhautuneisuuden multihuipennus. Ovatko nämä mesoajat koskaan hämmästelleet, mikseivät Suomi, Luxemburg tai Islanti testaa jatkuvasti ballistisia ohjuksia tai miksei Helsingissä räjäytellä joka toinen päivä muiden maiden konsulaatteihin ja eri uskontokuntien kokoontumispisteisiin suunnattuja autopommeja?
Oudoksutaanko noissa jatkuvaa älämölöä pitävissä maissa sitä, ettei Suomesta näytetä presidentinvaalien jälkeen videokuvaa Senaatintorilta, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet huutamaan kurkut suorina ja sapelit kourissa vaalitappion kärsineen, edellisellä kerralla siis Sauli Niinistön, ja Jeesuksen nimeen? Emme me suomalaiset kai osaa todellakaan omistautua asioillemme. Miten kummassa voimme elää tyytyväisinä elämiimme, vaikka olemme näin rauhallisia ja kiihkoilemattomia?
”Jihad in the name of Allah. Osama will bomb you.”
Hurraa. Videon mielipuolinen vauhkoaminen liittyy luonnollisesti Muhammed-pilakuvajupakkaan. Eipä länsimaissa ole juolahtanut mieleen käynnistää vastaavaa kalabaliikkia, mikäli Jeesuksesta oltaisiin tehty pilakuvia. Sitä paitsi, onhan sellaisia laadittukin, mutta onneksi moista älämölöä ei olla asiasta käynnistetty. Tietenkin asia on täysin eri, koska Muhammedista on yksinkertaisesti kielletty esittämästä mitään kuvia. Eiköhän tämä kielto osata vastaisuudessa ottaa vakavasti, koska muslimit osoittivat melko selkeästi, etteivät paina villaisella sitä, että heidän uskontoaan soimataan.
Todettakoon vaihteen vuoksi siitä, että minusta meidän ja islamilaisen kulttuurin keskinäiset integraatiomahdollisuudet ovat heikot, elleivät jopa olemattomat. Siinä missä valtaosa meidän kulttuurimme edustajista pyrkii konsensukseen keskustelemalla diplomaattisesti, kaivavat toiset kaapista huivit, raapustavat pyhää sotaa julistavat taulut, kokoontuvat kadulle mekastamaan kuin mitkäkin mielipuolet ja rukoilevat tuhoa sekä hävitystä heitä loukanneita kohtaan. Polttavat kenties muutaman auton siinä sivussa vaikutuksen tehostamiseksi.
Muistutan myös erään aiemman tekstini kakkososasta, vaikkei se Iraniin liitykään.
Tällä hetkellä Iranin pääkaupungissa, Teheranissa, käydään rajuja mellakoita, koska uudistusmielisen opposition kannattajat eivät ole tyytyväisiä vastikään käytyjen presidentienvaalien lopputulokseen. Istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad voitti ja vaaleissa epäillään tapahtuneen vilppiä. Iranin vaalien valvontaneuvosto on ilmoittanut olevansa valmis laskemaan satunnaisotannalla uudelleen 10 prosenttia viime viikon presidentinvaaleissa annetuista äänistä, mutta ilmeisestikään äänestystuloksia ei aiota mitätöidä kokonaan rajusta protestoinnista huolimatta. Mitätöintiä on hävinneistä ehdokkaista vaatinut ainakin Mirhossein Mousavi.
Turhauttavaahan on, että Mousavi on uudistusmielinen ja minun korvaani tämä kalskahtaa aina positiiviselta, mikäli puhutaan konservatiivisesta islamistivaltiosta. Mousavin valinnasta olisin uskonut syntyvän joukon ulkopoliittisia uudistuksia, kuten avoimempia suhteita länsivaltioihin ja ydinaseohjelmalla uhittelun lopettamista. Tarkalleen en tiedä, mitä islamistivaltiossa tarkoitetaan uudistusmielisyydellä, mutta epäilen sen suunnan edustajien olevan vähemmän periksiantamattomia kuin perinteisten fundamentalistien.
Barack Obama on antanut tukensa mielenosoittajille, koska haluaa Iranin kunnioittavan kokoontumis- ja sananvapautta sen sijaan, että koettaisi tukahduttaa mielenilmaukset väkivaltaisesti kansallisen poliisin voimin. Viranomaiset ovatkin virallisesti kieltäneet oppositiota järjestämästä mielenilmauksia.
Lievästi sanottuna epäilyttävää on myös se, kuinka jyrkkäsanaisesti Ison-Britannian uutistoimisto BBC:tä on vaadittu muuttamaan uutisointia Iranista seurausten uhalla. Lisäksi ulkomaalaisia viestimiä on kielletty uutisoimasta opposition järjestämistä mielenosoituksista. Eräiden tietojen mukaan Iranin viranomaiset olisivat jopa häirinneet BBC:n satelliittien toimintaa uutisoinnissa. Lisäksi toimittajia kielletään työskentelemästä muualla kuin toimistoissaan.
Olisihan se valtaapitävien kannalta ikävää, mikäli ympäri maailman nähtäisiin, millä keinoilla opposition kannattajia kohdellaan: pamppua ja savupommeja. Iranissa on tällä hetkellä vangittuna useita toimittajia ja mellakoiden aikoihin telkien taakse on päätynyt useita lisää. Erityisen mielenkiintoinen tapaus on toimittaja Jila Baniyaghoob aviomiehineen, sillä he ovat laatineet reportaaseja erityisesti naiskysymyksestä ja toimineet uudistusmielisten (huom!) lehtien avustajina.
Sittenpä taas lähteitä edellisissä kappaleissa mainittuihin tietoihin.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169784581_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906209801365_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169785317_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906219804582_ul.shtml
Iranista täytyy muistaa, että YK:n ultimaatumeista huolimatta kansainvälisellä atomienergiajärjestöllä, eli IAEA:lla ei ole useista tutkimuskäynneistä huolimatta vieläkään asianmukaisia todisteita siitä, että maa todella kehittelisi ydinaseita.
Voikin olla, että näin länsimaalaisena arvioin itsekin tyystin väärin Iranin pyrkimyksiä epäillessäni presidentin sekä itse herra ajatollahin vakuutteluita siitä, ettei maa pyri valmistamaan ydinasetta vaan rikastaa uraania puhtaasti rauhanomaisiin tarkoituksiin, eli ydinvoimaloita varten. Ohjuskokeet antavat kuitenkin syytä huoleen.
Jatkoa luvassa samalla otsikolla, osassa kaksi. Päätin jakaa kirjoituksen kahteen osaan, jottei yhdessä artikkelissa olisi aivan tuhottoman paljon tekstiä, vaikka se onkin minulle ominaista.
Maailmanpolitiikan johtavimpana valtiona Yhdysvallat on ottanut askeleen parempaan suuntaan uuden presidenttinsä Barack Obaman myötä. Hän on ottanut ainakin näennäisen avoimin mielin yhteyttä vanhojen kiistakumppaneiden johtoon rauhan aikaansaamiseksi. Valitettavaa näitä pyrkimyksiä kohtaan on, jos vastapuolelta löytyy porukkaa, joilla ei ole vastaavankaltaisia tavoitteita.
Iranissa uskonto ja politiikka kulkevat islamilaisten tasavaltojen tapaan käsi kädessä. Valtion johdosta löytyy presidentin lisäksi hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, joka sanoo viimeisen sanan kaikkiin valtion asioihin ja on näin ollen presidentin sijaan tosiasiallinen valtionjohtaja. Oikein suivaannuttuaan tällä kaverilla on mahdollisuus julistaa sota toista valtiota kohtaan aivan omin nokkinensa. Barack Obama ehdotti Iranille 20.3.2009 uutta alkua ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa rehellistä yhteistyötä maiden välisiin suhteisiin. Mitäpä tuumattiin vastapuolelta?
”He sanovat ojentaneensa kätensä Iranille. Mutta minkälainen käsi tämä on? Jos ojennettu käsi on peitetty samettihansikkaalla, mutta sen sisällä oleva käsi on tehty valuraudasta, eivät kyseessä ole hyvät aikomukset, Khamenei sanoi.”
Iran lupaa muuttua, jos Yhdysvallat muuttuu ensin
Otapas tuosta sitten selvää. Täytyy sanoa, että menettäisin rauhanomaista yhteistyötä tarjoavana valtionpäämiehenä hermoni, jos saisin vastaukseksi moista liirumlaarumia. Poliitikkona eli diplomatiaa työkaluna käyttävänä miehenä Obamalla olisi täysi oikeus olla todella turhautunut joutuessaan toistuvasti kommunikoimaan henkeviä metaforia latelevan papparaisen kanssa sen sijaan, että vastapuoli olisi niin ikään diplomatiaan pyrkivä kollega, joka on älynnyt erottaa uskonnolliset höpinät ja poliittisen harkintakykynsä.
Teokratiasta puhuttaessa en varsinaisesti lukeudu niihin, jotka assosioivat islamismin automaattisesti terrorismiin tai väkivaltaan. Takapajuisuuteen tosin syntyy melko vahva mielleyhtymä, eivätkä Iranin valtaapitävät poliitikot suvaitsekaan uudistuksia, koska edustavat Islamin konservatiivista siipeä. Valtiossa opposition ja poliittisen vastapuolen muodostavatkin juuri uudistusmieliset poliitikot.
”Barack Obama on luvannut tarjota Iranille rauhan kättä, kunhan maa ensin ”avaa oman kätensä nyrkistä”. Obaman tarjousta on diplomaattipiireissä ehditty pitää ainutlaatuisena tilaisuutena lopettaa vuosikymmenten vihollisuudet. Diplomaatit tosin arvelevat, että Iranin kovan linjan edustajat saattavat silti estää sovintoaikeet.
- Toivotamme muutoksen tervetulleeksi, kunhan muutos on perustavanlaatuinen ja oikeansuuntainen, Ahmadinejad arvioi keskiviikkona.
Viime kädessä Iranin ja Yhdysvaltain vuoropuhelun alkaminen riippuu korkeimman johtajan ajatollah Ali Khamenein kannasta.”
Iran epäilee Obaman rauhantarjouksen todellista luonnetta
Miksei Iran tartu tähän heille esitettyyn tarjoukseen ja avaa rehellistä keskusteluyhteyttä Yhdysvaltain johdon kanssa erimielisyyksien ratkaisemiseksi? Poliittisen ideologian radikaaleista eroista johtuen Neuvostoliitto oli olemassaolonsa aikana alituisesti epäilemässä Yhdysvaltojen pyrkimyksiä ja jokaisessa mahdollisessa asiassa, mutta keskusteluyhteys toimi silti Moskovan ja Washingtonin välillä. Kuuma linja avattiin maiden päämiesten välille heti Kuuban kriisin jälkeen vastaavien yhteenottojen ennaltaehkäisemiseksi.
”Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman mukaan maa jatkaa pakotteita Irania vastaan ainakin yhden vuoden ajan. Obama sanoo, että Iran on edelleen epätavallinen ja poikkeuksellinen uhka Yhdysvalloille.
Obama on aiemmin vihjannut, että Iranin suuntaan voitaisiin jatkossa tehdä diplomaattisia avauksia.
Länsimaat ovat asettaneet Irania vastaan pakotteita, koska se ei ole luopunut ydinohjelmastaan. Iranin epäillään kehittelevän salassa ydinaseita, mutta Iran itse sanoo ohjelmansa tähtäävän vain energiantuotantoon."
Obama venyttää pakotteita Irania vastaan vuodella
Tämän uutisen mukaan Obama ainoastaan peräti hieman vihjailee tuohon suuntaan. Diplomaattisten suhteiden luonnin luulisi olevan niin itsestäänselvä prioriteetti, ettei moiseen pyrkimistä tulisi edes harkita. Toisesta ja aiemmin lainaamastani artikkelista olisi voinut päätellä Obaman olevan hanakampi maiden välisen diplomatian parantamiseksi, mutta mikä mahtaakaan olla totuus?
Onko Obamakin, mies jonka varaan olen uskaltautunut asettamaan myönteisiä odotuksia sekä toiveita, yhtä – ei nyt kenties haluton – mutta pidättyväinen luomaan kestävän rauhan maiden välille kuin miltä vallan mainio ajatollah Ali Khamenei vaikuttaa? Obamalla on toki hyvät syyt koettaa säilyttää suhteet Iranin valtionjohtoon edes nykyisellä tasolla eikä pahentaa niitä entisestään. Äärifundamentalisteja fanaatikkoja ei tarvitsisi paljonkaan ärsyttää, kun alkaisi tapahtua.
Minun mieleeni tulee kuitenkin lähinnä se, ettei Iranilla ole juurikaan halukkuutta rauhaan - tarkoittaen asevarustelusta luopumista - ja avoimuuteen, koska epäilisi tästä syntyvän turvallisuuspoliittinen uhka heille itselleen. Tiedän, tässä ei ole kerrassaan mitään logiikkaa, mutta se tästä kaikesta tulee ensinnä mieleen. Pääpaino on monenlaisten epäilysten vuoksi asevarustelulla. Seuraavassa pari uutista:
10.7.2008: Iran testasi lisää ohjuksia. Maan television mukaan armeijaan kuuluva vallankumouskaarti testasi useita ohjuksia Persianlahdella.
19.2.2009: Iran jatkaa yhä uraanin rikastamista. IAEA:lla ei ole todisteita Iranin sotilaallisista tarkoitusperistä. YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n mukaan Iran ei ole vieläkään lopettanut uraanin rikastamista ydinlaitoksissaan. YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut rikastamisen keskeyttämistä jo useaan otteeseen.
8.3.2009: Iran on testannut uutta pitkän matkan ohjusta. Asiasta kertoi Iranin englanninkielinen televisio. Muita yksityiskohtia ei ollut heti saatavilla.
Lähteenä vaihteen vuoksi Iltalehden verkkoliite. Artikkelit löytyvät hakemalla otsikoita (päivämäärän jälkeinen lause).
Vallankumouskaarteja ja uhmakkaasti Allahin nimeen ohjuskokeita tekeviä islamistifanaatikkoja. Voi turhautuneisuuden multihuipennus. Ovatko nämä mesoajat koskaan hämmästelleet, mikseivät Suomi, Luxemburg tai Islanti testaa jatkuvasti ballistisia ohjuksia tai miksei Helsingissä räjäytellä joka toinen päivä muiden maiden konsulaatteihin ja eri uskontokuntien kokoontumispisteisiin suunnattuja autopommeja?
Oudoksutaanko noissa jatkuvaa älämölöä pitävissä maissa sitä, ettei Suomesta näytetä presidentinvaalien jälkeen videokuvaa Senaatintorilta, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet huutamaan kurkut suorina ja sapelit kourissa vaalitappion kärsineen, edellisellä kerralla siis Sauli Niinistön, ja Jeesuksen nimeen? Emme me suomalaiset kai osaa todellakaan omistautua asioillemme. Miten kummassa voimme elää tyytyväisinä elämiimme, vaikka olemme näin rauhallisia ja kiihkoilemattomia?
”Jihad in the name of Allah. Osama will bomb you.”
Hurraa. Videon mielipuolinen vauhkoaminen liittyy luonnollisesti Muhammed-pilakuvajupakkaan. Eipä länsimaissa ole juolahtanut mieleen käynnistää vastaavaa kalabaliikkia, mikäli Jeesuksesta oltaisiin tehty pilakuvia. Sitä paitsi, onhan sellaisia laadittukin, mutta onneksi moista älämölöä ei olla asiasta käynnistetty. Tietenkin asia on täysin eri, koska Muhammedista on yksinkertaisesti kielletty esittämästä mitään kuvia. Eiköhän tämä kielto osata vastaisuudessa ottaa vakavasti, koska muslimit osoittivat melko selkeästi, etteivät paina villaisella sitä, että heidän uskontoaan soimataan.
Todettakoon vaihteen vuoksi siitä, että minusta meidän ja islamilaisen kulttuurin keskinäiset integraatiomahdollisuudet ovat heikot, elleivät jopa olemattomat. Siinä missä valtaosa meidän kulttuurimme edustajista pyrkii konsensukseen keskustelemalla diplomaattisesti, kaivavat toiset kaapista huivit, raapustavat pyhää sotaa julistavat taulut, kokoontuvat kadulle mekastamaan kuin mitkäkin mielipuolet ja rukoilevat tuhoa sekä hävitystä heitä loukanneita kohtaan. Polttavat kenties muutaman auton siinä sivussa vaikutuksen tehostamiseksi.
Muistutan myös erään aiemman tekstini kakkososasta, vaikkei se Iraniin liitykään.
Tällä hetkellä Iranin pääkaupungissa, Teheranissa, käydään rajuja mellakoita, koska uudistusmielisen opposition kannattajat eivät ole tyytyväisiä vastikään käytyjen presidentienvaalien lopputulokseen. Istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad voitti ja vaaleissa epäillään tapahtuneen vilppiä. Iranin vaalien valvontaneuvosto on ilmoittanut olevansa valmis laskemaan satunnaisotannalla uudelleen 10 prosenttia viime viikon presidentinvaaleissa annetuista äänistä, mutta ilmeisestikään äänestystuloksia ei aiota mitätöidä kokonaan rajusta protestoinnista huolimatta. Mitätöintiä on hävinneistä ehdokkaista vaatinut ainakin Mirhossein Mousavi.
Turhauttavaahan on, että Mousavi on uudistusmielinen ja minun korvaani tämä kalskahtaa aina positiiviselta, mikäli puhutaan konservatiivisesta islamistivaltiosta. Mousavin valinnasta olisin uskonut syntyvän joukon ulkopoliittisia uudistuksia, kuten avoimempia suhteita länsivaltioihin ja ydinaseohjelmalla uhittelun lopettamista. Tarkalleen en tiedä, mitä islamistivaltiossa tarkoitetaan uudistusmielisyydellä, mutta epäilen sen suunnan edustajien olevan vähemmän periksiantamattomia kuin perinteisten fundamentalistien.
Barack Obama on antanut tukensa mielenosoittajille, koska haluaa Iranin kunnioittavan kokoontumis- ja sananvapautta sen sijaan, että koettaisi tukahduttaa mielenilmaukset väkivaltaisesti kansallisen poliisin voimin. Viranomaiset ovatkin virallisesti kieltäneet oppositiota järjestämästä mielenilmauksia.
Lievästi sanottuna epäilyttävää on myös se, kuinka jyrkkäsanaisesti Ison-Britannian uutistoimisto BBC:tä on vaadittu muuttamaan uutisointia Iranista seurausten uhalla. Lisäksi ulkomaalaisia viestimiä on kielletty uutisoimasta opposition järjestämistä mielenosoituksista. Eräiden tietojen mukaan Iranin viranomaiset olisivat jopa häirinneet BBC:n satelliittien toimintaa uutisoinnissa. Lisäksi toimittajia kielletään työskentelemästä muualla kuin toimistoissaan.
Olisihan se valtaapitävien kannalta ikävää, mikäli ympäri maailman nähtäisiin, millä keinoilla opposition kannattajia kohdellaan: pamppua ja savupommeja. Iranissa on tällä hetkellä vangittuna useita toimittajia ja mellakoiden aikoihin telkien taakse on päätynyt useita lisää. Erityisen mielenkiintoinen tapaus on toimittaja Jila Baniyaghoob aviomiehineen, sillä he ovat laatineet reportaaseja erityisesti naiskysymyksestä ja toimineet uudistusmielisten (huom!) lehtien avustajina.
Sittenpä taas lähteitä edellisissä kappaleissa mainittuihin tietoihin.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169784581_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906209801365_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169785317_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906219804582_ul.shtml
Iranista täytyy muistaa, että YK:n ultimaatumeista huolimatta kansainvälisellä atomienergiajärjestöllä, eli IAEA:lla ei ole useista tutkimuskäynneistä huolimatta vieläkään asianmukaisia todisteita siitä, että maa todella kehittelisi ydinaseita.
Voikin olla, että näin länsimaalaisena arvioin itsekin tyystin väärin Iranin pyrkimyksiä epäillessäni presidentin sekä itse herra ajatollahin vakuutteluita siitä, ettei maa pyri valmistamaan ydinasetta vaan rikastaa uraania puhtaasti rauhanomaisiin tarkoituksiin, eli ydinvoimaloita varten. Ohjuskokeet antavat kuitenkin syytä huoleen.
Jatkoa luvassa samalla otsikolla, osassa kaksi. Päätin jakaa kirjoituksen kahteen osaan, jottei yhdessä artikkelissa olisi aivan tuhottoman paljon tekstiä, vaikka se onkin minulle ominaista.
Suomalaisuudesta ja alkoholikulttuurista vol. n+1
Suomesta ja suomalaisuudesta on aina mukavaa naputella. Olen sivunnut stereotyyppistä suomalaista elämänmenoa useammassa aiemmassakin tekstissä, mutta kirjoitetaan nyt lisää, jos saisin ammennettua jotain uutta kansallisista erityispiirteistämme. Hieman kylläkin tuntuu siltä, että kyseinen luu on jo loppuun kaluttu, ja ehkä maltan keskittyä tulevaisuudessa muihin aiheisiin.
Eräs englantilainen luennoitsija kävi viime lukuvuonna koulullamme ja antoi pienryhmille tehtäväksi piirtää kuva ihmisestä, joka on mahdollisimman stereotyyppinen suomalainen. Hän oli oikein mukava rouva ja näyttikin heti alkuun kuvan siitä, millaisena hänen kotimaansa stereotyyppisiä miehiä kenties pidetään. Bowler-hattuinen ja viiksekäs herrasmies ruudullisessa pyjamassa istumassa nojatuolissaan nauttimassa kello viiden teetä.
Ryhmästämme piirtäminen lankesi minun vastuulleni ja myönnän, että piirsin perinteisesti suomalaisen miehen viinapullo kourassa saunan lauteille ja kerroin muulle salille tarinaksi, että Suomi on juuri hävinnyt Ruotsille jääkiekkomaaottelussa. Kylpytakin taskusta pilkotti Nokian matkapuhelin ja muuta perinteistä rataa. Suunnilleen samansisältöiseen piirrokseen päätyi usea muukin ryhmä.
Kaljaa tai – luoja paratkoon – itseänsä viinaa (hui kauhistus) litkivä juntti on luultavasti väestömme valtaosan mielestä se kaikkein parhaiten suomalaista kuvaava ihmistyyppi. Minusta se yltää kuitenkin listalla hädin tuskin viiden parhaan joukkoon. Minusta korkeimmalle pallille asettuva suomalainen on yksinkertainen, maltillinen, sentimentaalinen, vaatimaton, käytännönläheinen, kateellinen, ujo ja omaa (ainakin selvin päin) heikohkon itsevarmuuden, muttei maltillisuutensa vuoksi juurikaan viinaksiin koske, sillä pitää niitä turmiollisina ja niiden käyttö sotii poliittisesti korrektia kantaa vastaan. Näissä minun nähdäkseni tyypillisimmissä piirteissä on hyvää ja huonoa - koskien sekä yksilöä että ympäristöä.
Suomalaisille tyypillinen käytännöllisyys kuvastuu ainakin siitä, että samoja vaatteita käytetään niin kauan kun ne kuluvat puhki, ja tämän johdosta saammekin nauttia katukuvassa 70-luvun iki-ihanaa tyyliä edustavista verryttelyasuista. Tämä pätee tietenkin lähinnä keski-ikäisiin ihmisiin, mutta yhtä kaikki he muodostavat prosentuaalisesti suurimman osan väestöstämme. Säästeliäisyys ja maltillisuus kumpuavat tuohon ikäluokkaan sodan jälkeisistä ajoista, jolloin he viettivät lapsuuttaan. Säästäminen ja hyvin vaatimaton kituuttaminen on käynyt veriin, vaikka mahdollisuuksia olisi elää vapaamminkin. Eniten soisin ihmisten toteuttavan haaveitaan.
En jaksa uskoa, että kenellekään suurin tavoite on suorittaa elämänsä mahdollisimman vaatimattomasti ikään kuin pyrkien saamaan siitä hyvän arvosanan. En ainakaan halua uskoa, että jonkun mielestä vuoden jokaisen päivän soisi olevan mahdollisimman samankaltainen sisältäen samat rutiinit sekä saman aikataulun, josta poikkeaminen tuo kokonaisuuteen särön ja pahan mielen. Haluan uskoa, että tarkemmin miettiessään jokainen löytää jotain suurempaa, jota haluaisi toteuttaa. Jotain, mitä haluaa kokeilla, paikan jossa haluaa käydä tai asian, jonka haluaa hankkia.
Turhaan prameiluun sortuvia ihmisiä on toki myös paljon, koska onhan Suomi yksi tuloerojen luvatuista maista. Silti kulutustavaroissa, kalusteissa, kulkuneuvoissa sun muissa käytännönläheiset ihmiset ovat enemmistö paljolti siksi, että pieni- tai keskituloisia on ökyrikkaita suurempi osa. Käytännöllisemmät ihmiset eivät ole mahdottoman tarkkoja ulkonäöstään. Pääasia, että vaatteet lämmittävät, polkupyörä toimii, puhelimella pystyy soittamaan ja lakissa oleva lippa suojaa silmiä auringolta. Sama, vaikka se onkin saatu lahjana paikalliselta S-marketilta eikä olekaan Adidaksen trendikkäästä kesämallistosta. Eipä sillä, muotilippis saattaisi näyttää huomattavasti epäsovinnaisemmalta.
Metsolat-TV-sarjan, suuren suosikkini, vanha pariskunta Antti ja Annikki on fiktiivisistä hahmoista paras mieleeni tuleva esimerkki vaatimattomuudesta ja maltillisuudesta. Huusholliin ei saa tuoda mitään uutta ”hömpötystä”, koska vanhoilla on tultu toimeen hyvin siihenkin asti. Isoäidinäidinäidin kutoma pöytäliina täytyy laittaa kahvipöytään, vaikka olisi kuinka virttynyt. Niin on aina tehty eikä tästäkään traditiosta uskalla luopua, ettei sydän pakahdu. Minnekään loitommalle ei rohkene lähteä matkaamaan, vaikka tarjottaisiin, koska hyvinhän sitä pärjää kotioloissakin tutusti ja turvallisesti. Kaikki rikkoutuva korjataan niin pitkään kuin se vain on suinkin mahdollista. Porstupaan ei välttämättä tarvitse huippuhienoa naulakkoa, johon ripustaa takkinsa. Muutama naula sinne tänne ja pysyväthän ne pukimet niissäkin. Kakkosneloseen lyödystä kahden tuuman naulasta tuulipuvun takki ei tipahda lattialle, eli se ajaa asiansa täydellisesti.
Olen harvoin oikeasti kiireinen ihminen. Silti kaupungilla liikkuessa verenpainetta uhkaa nostattaa ihmiset, joita tituleeraan ”ihme haahuilijoiksi”. Tuntuu, että liki jokaisessa nurkassa seisoo joku puusta pudonneen ja vähän säikähtäneen näköinen tyyppi pälyilemässä ohikulkijoita tai muuten vain luimistelemassa omia aikojansa. En jaksa uskoa, että liikenteessä on niin paljon avohoitopotilaita. Varsinaisiin haahuilijoihin kuuluvat myös muuten vaan kaikkea ympärillään olevaa hämmästelevät ja siksi soljuvaa jalankulkuliikennettä häiritsevät ihmispoloiset. Katuvaloja, katutason yläpuolella olevien asuntojen ikkunoita, puiden latvoja, parvekkeita tai peräti niillä seisoskelevia lajitovereita?
Välillä minusta tuntuu, että näiden haahuilijoiden ulkoisesta olemuksesta korostuu se, mitä he ovat sisältäänkin: etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Lisäksi ihme haahuilijoihin kuuluvat ihmiset, jotka eivät osaa kävellä ja puhua samaan aikaan. He tukkivat siksi kulkuväylät rupatellessaan keskenään. Liikuntarajoitteisia ihmisiä en tietenkään tarkoita. Vähän minullakin on sentään tapoja.
Perusmuotin mukaisille suomalaisille tyypillistä on puute rohjeta eri asioihin. Vuorokausirytmistä ja kellon sekä kalenterin orjallisesta noudattamisesta puhuminen menee reilusti vanhan toistoksi, mutta on silti mielestäni erityinen perussuomalaisen ihmisen piirre. Liian myöhään ei saa tehdä tiettyjä asioita, liian myöhään aamulla ei saa nukkua, liian aikaisin illalla ei saa löysätä pipoa. Kaikkein suurin synti on edelleen se, mikäli kylmän keskioluttölkin napsauttaa janonsa sammuttamiseksi tai ihan vain itsekkäiden mielihalujensa tyydyttämiseksi vaikka niinkin absurdiin aikaan kuin tiistai-aamupäivällä kello 11.00. Onko yksilön kannalta paras vaihtoehto viettää elämänsä aivan loppuun saakka mahdollisimman tarkasti säntillisyyttä, huomaamattomuutta ja vaatimattomuutta korostavien kirjoittamattomien normien mukaisesti?
Eräälle vanhempien naisihmisten kielenkäytölle ominaiselle piirteelle on hankala keksiä kyllin kuvaavaa termiä. Kaipa jonkun sortin demonisoinnin, kärjistämisen ja inhon lietsonnan risteytys hyvin vaatimatonta asiaa kohtaan on se, mikä kuvaa tarkoittamaani käsitettä parhaiten. ”Ainako sitä pitää vaan kitata sitä kaljaa,” tai ”siellä se taas istui sekin vaan se kaljapönttö kourassaan lirppimässä.” Kyseessä saattavat olla perheenisät, jotka ovat työviikon päätteeksi pistäytyneet muutamalle tuopille paikalliseen anniskeluravintolaan. Miksei heistä voi todeta, että miehet ovat parhaillaan tuossa viereisen korttelin pubissa nauttimassa olutta? No eihän niin neutraalia ilmaisua voi käyttää. ”Siellä ne ukot taas vaan sitä kaljaa LITKII ja KITTAA.” Vivahde-eron huomaa melko selvästi. ”Kulta, toisitko minulle kaupasta pari saunaolutta?” ”No minähän en ala ukolle sitä kaljaa selkä vääränä tänne kotiin kiikuttamaan niin kuin millekin rokkoherralle!”
Vieläkin kurjempaa on, jos ihmisten puheessa kaikki alkoholituotteet niputetaan viinaksi, eli tällainen raivostuttava demonisoiva kärjistäminen viedään aivan äärimmilleen. Tätä kuulee turhankin usein. Kukapa nyt on tilivelvollinen erittelemään tarkalleen joka desin päivän aikana nauttimistaan juomista, mutta minusta on ikävää, mikäli humalahakuisesti juotuaan on nauttinut vaikkapa 12 tölkkiä keskiolutta, puhutaan tapauksesta viinan juontina.
Viina: näiksi lasketaan vodkat, maustamattomat viinat, akvaviitit, anisviinat, geneverit, ginit, hedelmäviinat, grapat, tequilat ja calvadosit ja maustetut viinat. Eipä näy listassa olutta, siideriä, lonkeroa, viiniä, vermuttia tai whiskyä.
Olut ja laitetaanpa oheen vielä luettelo oluttyypeistä.
Makoisa keskiolut elää edelleen kansan syvissä riveissä aivan järisyttävänä ja katastrofaalisena perisyntinä, vaikka onkin maailman suosituin ja lisäksi vanhin alkoholijuoma. Lisäksi ei ole laisinkaan varmaa, että kittaavatko ne ukot siellä ravintolassa sitä kaljaa. Voihan olla, että eräs heistä on ottanut kuivan päärynäsiiderin ja toinen taas talon lonkeron kurkkunsa kostukkeeksi. Rouvat kyräilevät ja jupisevat kulmat kurtussa vain sitä, kuinka he ovat sitä kaljaa taas kittaamassa JA LIRPPIVÄT SITÄ TUOPIT KOURISSA SIELLÄ NIIN OIKEIN TAAS!
Palataanpa alussa esittelemääni juopottelevaan ukkeliin, joka tulee monelle suomalaisia stereotypioita mietittäessä helposti mieleen. Suurin osa lähipiiristäni on nimittäin alkoholin käytön suhteen enemmänkin paheksuvia sekä maltillisia eivätkä näin ollen itse kyseiseen aineeseen koske kuin harvoin jos silloinkaan. Puheista kuulee enemmänkin juuri paheksuntaa. Osa sentään sijoittuu kultaiselle keskitielle, joka ei lietso avointa vihaa eikä taas vastaavasti idolisoi, joka on yhtä väärin sekin. Nuoremmasta tuttavapiiristä löytyy rutkasti alkoholia viihteen vuoksi käyttäviä ja vieläpä varsin usein, kuten itsekin teen.
Mielestäni minulla on melko hyvä ihmistuntemus ja katsellessani kaupungilla kulkiessani ihmisiä, tulee suurimmasta osasta aikuisia mieleen, kuinka säntillisiä ja kelvollisia he taatusti ovat. Kulkevat hyvin arvokkaasti, eivät kenties kovinkaan muodikkaissa vaatteissa – ennemminkin päin vastoin – ja viimeistään rouvan habituksesta käy ilmi, mitä mieltä taloudessa ollaan paheellista ja turmiollista ”riekkumista” kohtaan. Naisen sana jyrää parisuhteessa.
Teksti uhkaa kääntyä liiaksi pois alkuperäisestä aiheesta ja lisäksi osittain liikaa kohti taannoista paatostani "Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin", joten lukaiskaapa vaikka se, mikäli ette ole jo näin tehneet. Minulla piti kyllä olla enemmän uusia ajatuksia, mutta taisinpa unohtaa suurimman osan, koska kuumeisella mietintähetkellä saatavilla ei ollut muistiinpanovälineitä.
Ilmeisesti en osaa/malta olla kirjoittamatta suomalaisesta (alkoholi)kulttuurista, koska se on niin käsittämättömän nurinkurinen. Yhtäällä iso osa kumoaa viinaa kurkustaan kaksin käsin sillä seurauksella, että keskiarvo per capita on maailman suurimpia. Toisaalla suurin osa paheksuu koko ainetta nyrkit pystyssä ja on valmis korottamaan alkoholiveroa tai puoltamaan toinen toistaan älyttömämpiä lakialoitteita aina kun joku rikkiviisas keksii moisia ehdottaa.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, erityisesti tekstissäni "EI keskioluen lantraamiselle ja pilaamiselle", saadaan Suomessa poikkeuksellisen mainiosti läpi uudistuksia alkoholipolitiikkaan syyllistämällä kansalaisia suuresta kulutuksesta ja olemalla tiedoitusvälineiden edessä huolesta soikeina kyseisestä asiasta.
Syyllistäminen puree siitäkin huolimatta, että jokainen tietää tasan tarkkaan sen, kuinka paljon kuluttaa ja aiheuttaa omalla alkoholikäyttäytymiseltään harmia yhteiskunnalle. Todennäköisemmin vähän kuluttavat eivät syyllisty, vaan heitä vituttaa edelleenkin se, kuinka heidän verorahoistaan kustannetaan toisten aiheuttamat ongelmat. Lisäksi, edelleen itseäni lainatakseni, maltilliset ja alkoholia paheksuvat ihmiset pitävät usein sitä käyttäviä ihmisarvoltaan alhaisempina ja heikompina. Yhtä kaikki nämä kaksi ääripäätä ovat nyt ja tulevaisuudessa tukkanuottasilla alkoholipolitiikan uudistusten suhteen.
Niin kurjaa kuin se maltillisista ja alkoholia paheksuvista suomalaisista onkin, ei veroja yksinkertaisesti voida enää korottaa kansantaloudellisista syistä. Tulevaisuudelle kaavaillut korotukset tulevat laskemaan kotimaan myyntiä entisestään ja kasvattavat tuontia ulkomailta, vaikka yhtenä suurimmista kulutushyödykkeistä juuri alkoholituotteet olisivat hyviä artikkeleita kotimaalaisuuteen satsaamiseen, josta ollaan puhuttu paljon taantuman hetkellä.
Eräs englantilainen luennoitsija kävi viime lukuvuonna koulullamme ja antoi pienryhmille tehtäväksi piirtää kuva ihmisestä, joka on mahdollisimman stereotyyppinen suomalainen. Hän oli oikein mukava rouva ja näyttikin heti alkuun kuvan siitä, millaisena hänen kotimaansa stereotyyppisiä miehiä kenties pidetään. Bowler-hattuinen ja viiksekäs herrasmies ruudullisessa pyjamassa istumassa nojatuolissaan nauttimassa kello viiden teetä.
Ryhmästämme piirtäminen lankesi minun vastuulleni ja myönnän, että piirsin perinteisesti suomalaisen miehen viinapullo kourassa saunan lauteille ja kerroin muulle salille tarinaksi, että Suomi on juuri hävinnyt Ruotsille jääkiekkomaaottelussa. Kylpytakin taskusta pilkotti Nokian matkapuhelin ja muuta perinteistä rataa. Suunnilleen samansisältöiseen piirrokseen päätyi usea muukin ryhmä.
Kaljaa tai – luoja paratkoon – itseänsä viinaa (hui kauhistus) litkivä juntti on luultavasti väestömme valtaosan mielestä se kaikkein parhaiten suomalaista kuvaava ihmistyyppi. Minusta se yltää kuitenkin listalla hädin tuskin viiden parhaan joukkoon. Minusta korkeimmalle pallille asettuva suomalainen on yksinkertainen, maltillinen, sentimentaalinen, vaatimaton, käytännönläheinen, kateellinen, ujo ja omaa (ainakin selvin päin) heikohkon itsevarmuuden, muttei maltillisuutensa vuoksi juurikaan viinaksiin koske, sillä pitää niitä turmiollisina ja niiden käyttö sotii poliittisesti korrektia kantaa vastaan. Näissä minun nähdäkseni tyypillisimmissä piirteissä on hyvää ja huonoa - koskien sekä yksilöä että ympäristöä.
Suomalaisille tyypillinen käytännöllisyys kuvastuu ainakin siitä, että samoja vaatteita käytetään niin kauan kun ne kuluvat puhki, ja tämän johdosta saammekin nauttia katukuvassa 70-luvun iki-ihanaa tyyliä edustavista verryttelyasuista. Tämä pätee tietenkin lähinnä keski-ikäisiin ihmisiin, mutta yhtä kaikki he muodostavat prosentuaalisesti suurimman osan väestöstämme. Säästeliäisyys ja maltillisuus kumpuavat tuohon ikäluokkaan sodan jälkeisistä ajoista, jolloin he viettivät lapsuuttaan. Säästäminen ja hyvin vaatimaton kituuttaminen on käynyt veriin, vaikka mahdollisuuksia olisi elää vapaamminkin. Eniten soisin ihmisten toteuttavan haaveitaan.
En jaksa uskoa, että kenellekään suurin tavoite on suorittaa elämänsä mahdollisimman vaatimattomasti ikään kuin pyrkien saamaan siitä hyvän arvosanan. En ainakaan halua uskoa, että jonkun mielestä vuoden jokaisen päivän soisi olevan mahdollisimman samankaltainen sisältäen samat rutiinit sekä saman aikataulun, josta poikkeaminen tuo kokonaisuuteen särön ja pahan mielen. Haluan uskoa, että tarkemmin miettiessään jokainen löytää jotain suurempaa, jota haluaisi toteuttaa. Jotain, mitä haluaa kokeilla, paikan jossa haluaa käydä tai asian, jonka haluaa hankkia.
Turhaan prameiluun sortuvia ihmisiä on toki myös paljon, koska onhan Suomi yksi tuloerojen luvatuista maista. Silti kulutustavaroissa, kalusteissa, kulkuneuvoissa sun muissa käytännönläheiset ihmiset ovat enemmistö paljolti siksi, että pieni- tai keskituloisia on ökyrikkaita suurempi osa. Käytännöllisemmät ihmiset eivät ole mahdottoman tarkkoja ulkonäöstään. Pääasia, että vaatteet lämmittävät, polkupyörä toimii, puhelimella pystyy soittamaan ja lakissa oleva lippa suojaa silmiä auringolta. Sama, vaikka se onkin saatu lahjana paikalliselta S-marketilta eikä olekaan Adidaksen trendikkäästä kesämallistosta. Eipä sillä, muotilippis saattaisi näyttää huomattavasti epäsovinnaisemmalta.
Metsolat-TV-sarjan, suuren suosikkini, vanha pariskunta Antti ja Annikki on fiktiivisistä hahmoista paras mieleeni tuleva esimerkki vaatimattomuudesta ja maltillisuudesta. Huusholliin ei saa tuoda mitään uutta ”hömpötystä”, koska vanhoilla on tultu toimeen hyvin siihenkin asti. Isoäidinäidinäidin kutoma pöytäliina täytyy laittaa kahvipöytään, vaikka olisi kuinka virttynyt. Niin on aina tehty eikä tästäkään traditiosta uskalla luopua, ettei sydän pakahdu. Minnekään loitommalle ei rohkene lähteä matkaamaan, vaikka tarjottaisiin, koska hyvinhän sitä pärjää kotioloissakin tutusti ja turvallisesti. Kaikki rikkoutuva korjataan niin pitkään kuin se vain on suinkin mahdollista. Porstupaan ei välttämättä tarvitse huippuhienoa naulakkoa, johon ripustaa takkinsa. Muutama naula sinne tänne ja pysyväthän ne pukimet niissäkin. Kakkosneloseen lyödystä kahden tuuman naulasta tuulipuvun takki ei tipahda lattialle, eli se ajaa asiansa täydellisesti.
Olen harvoin oikeasti kiireinen ihminen. Silti kaupungilla liikkuessa verenpainetta uhkaa nostattaa ihmiset, joita tituleeraan ”ihme haahuilijoiksi”. Tuntuu, että liki jokaisessa nurkassa seisoo joku puusta pudonneen ja vähän säikähtäneen näköinen tyyppi pälyilemässä ohikulkijoita tai muuten vain luimistelemassa omia aikojansa. En jaksa uskoa, että liikenteessä on niin paljon avohoitopotilaita. Varsinaisiin haahuilijoihin kuuluvat myös muuten vaan kaikkea ympärillään olevaa hämmästelevät ja siksi soljuvaa jalankulkuliikennettä häiritsevät ihmispoloiset. Katuvaloja, katutason yläpuolella olevien asuntojen ikkunoita, puiden latvoja, parvekkeita tai peräti niillä seisoskelevia lajitovereita?
Välillä minusta tuntuu, että näiden haahuilijoiden ulkoisesta olemuksesta korostuu se, mitä he ovat sisältäänkin: etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Lisäksi ihme haahuilijoihin kuuluvat ihmiset, jotka eivät osaa kävellä ja puhua samaan aikaan. He tukkivat siksi kulkuväylät rupatellessaan keskenään. Liikuntarajoitteisia ihmisiä en tietenkään tarkoita. Vähän minullakin on sentään tapoja.
Perusmuotin mukaisille suomalaisille tyypillistä on puute rohjeta eri asioihin. Vuorokausirytmistä ja kellon sekä kalenterin orjallisesta noudattamisesta puhuminen menee reilusti vanhan toistoksi, mutta on silti mielestäni erityinen perussuomalaisen ihmisen piirre. Liian myöhään ei saa tehdä tiettyjä asioita, liian myöhään aamulla ei saa nukkua, liian aikaisin illalla ei saa löysätä pipoa. Kaikkein suurin synti on edelleen se, mikäli kylmän keskioluttölkin napsauttaa janonsa sammuttamiseksi tai ihan vain itsekkäiden mielihalujensa tyydyttämiseksi vaikka niinkin absurdiin aikaan kuin tiistai-aamupäivällä kello 11.00. Onko yksilön kannalta paras vaihtoehto viettää elämänsä aivan loppuun saakka mahdollisimman tarkasti säntillisyyttä, huomaamattomuutta ja vaatimattomuutta korostavien kirjoittamattomien normien mukaisesti?
Eräälle vanhempien naisihmisten kielenkäytölle ominaiselle piirteelle on hankala keksiä kyllin kuvaavaa termiä. Kaipa jonkun sortin demonisoinnin, kärjistämisen ja inhon lietsonnan risteytys hyvin vaatimatonta asiaa kohtaan on se, mikä kuvaa tarkoittamaani käsitettä parhaiten. ”Ainako sitä pitää vaan kitata sitä kaljaa,” tai ”siellä se taas istui sekin vaan se kaljapönttö kourassaan lirppimässä.” Kyseessä saattavat olla perheenisät, jotka ovat työviikon päätteeksi pistäytyneet muutamalle tuopille paikalliseen anniskeluravintolaan. Miksei heistä voi todeta, että miehet ovat parhaillaan tuossa viereisen korttelin pubissa nauttimassa olutta? No eihän niin neutraalia ilmaisua voi käyttää. ”Siellä ne ukot taas vaan sitä kaljaa LITKII ja KITTAA.” Vivahde-eron huomaa melko selvästi. ”Kulta, toisitko minulle kaupasta pari saunaolutta?” ”No minähän en ala ukolle sitä kaljaa selkä vääränä tänne kotiin kiikuttamaan niin kuin millekin rokkoherralle!”
Vieläkin kurjempaa on, jos ihmisten puheessa kaikki alkoholituotteet niputetaan viinaksi, eli tällainen raivostuttava demonisoiva kärjistäminen viedään aivan äärimmilleen. Tätä kuulee turhankin usein. Kukapa nyt on tilivelvollinen erittelemään tarkalleen joka desin päivän aikana nauttimistaan juomista, mutta minusta on ikävää, mikäli humalahakuisesti juotuaan on nauttinut vaikkapa 12 tölkkiä keskiolutta, puhutaan tapauksesta viinan juontina.
Viina: näiksi lasketaan vodkat, maustamattomat viinat, akvaviitit, anisviinat, geneverit, ginit, hedelmäviinat, grapat, tequilat ja calvadosit ja maustetut viinat. Eipä näy listassa olutta, siideriä, lonkeroa, viiniä, vermuttia tai whiskyä.
Olut ja laitetaanpa oheen vielä luettelo oluttyypeistä.
Makoisa keskiolut elää edelleen kansan syvissä riveissä aivan järisyttävänä ja katastrofaalisena perisyntinä, vaikka onkin maailman suosituin ja lisäksi vanhin alkoholijuoma. Lisäksi ei ole laisinkaan varmaa, että kittaavatko ne ukot siellä ravintolassa sitä kaljaa. Voihan olla, että eräs heistä on ottanut kuivan päärynäsiiderin ja toinen taas talon lonkeron kurkkunsa kostukkeeksi. Rouvat kyräilevät ja jupisevat kulmat kurtussa vain sitä, kuinka he ovat sitä kaljaa taas kittaamassa JA LIRPPIVÄT SITÄ TUOPIT KOURISSA SIELLÄ NIIN OIKEIN TAAS!
Palataanpa alussa esittelemääni juopottelevaan ukkeliin, joka tulee monelle suomalaisia stereotypioita mietittäessä helposti mieleen. Suurin osa lähipiiristäni on nimittäin alkoholin käytön suhteen enemmänkin paheksuvia sekä maltillisia eivätkä näin ollen itse kyseiseen aineeseen koske kuin harvoin jos silloinkaan. Puheista kuulee enemmänkin juuri paheksuntaa. Osa sentään sijoittuu kultaiselle keskitielle, joka ei lietso avointa vihaa eikä taas vastaavasti idolisoi, joka on yhtä väärin sekin. Nuoremmasta tuttavapiiristä löytyy rutkasti alkoholia viihteen vuoksi käyttäviä ja vieläpä varsin usein, kuten itsekin teen.
Mielestäni minulla on melko hyvä ihmistuntemus ja katsellessani kaupungilla kulkiessani ihmisiä, tulee suurimmasta osasta aikuisia mieleen, kuinka säntillisiä ja kelvollisia he taatusti ovat. Kulkevat hyvin arvokkaasti, eivät kenties kovinkaan muodikkaissa vaatteissa – ennemminkin päin vastoin – ja viimeistään rouvan habituksesta käy ilmi, mitä mieltä taloudessa ollaan paheellista ja turmiollista ”riekkumista” kohtaan. Naisen sana jyrää parisuhteessa.
Teksti uhkaa kääntyä liiaksi pois alkuperäisestä aiheesta ja lisäksi osittain liikaa kohti taannoista paatostani "Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin", joten lukaiskaapa vaikka se, mikäli ette ole jo näin tehneet. Minulla piti kyllä olla enemmän uusia ajatuksia, mutta taisinpa unohtaa suurimman osan, koska kuumeisella mietintähetkellä saatavilla ei ollut muistiinpanovälineitä.
Ilmeisesti en osaa/malta olla kirjoittamatta suomalaisesta (alkoholi)kulttuurista, koska se on niin käsittämättömän nurinkurinen. Yhtäällä iso osa kumoaa viinaa kurkustaan kaksin käsin sillä seurauksella, että keskiarvo per capita on maailman suurimpia. Toisaalla suurin osa paheksuu koko ainetta nyrkit pystyssä ja on valmis korottamaan alkoholiveroa tai puoltamaan toinen toistaan älyttömämpiä lakialoitteita aina kun joku rikkiviisas keksii moisia ehdottaa.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, erityisesti tekstissäni "EI keskioluen lantraamiselle ja pilaamiselle", saadaan Suomessa poikkeuksellisen mainiosti läpi uudistuksia alkoholipolitiikkaan syyllistämällä kansalaisia suuresta kulutuksesta ja olemalla tiedoitusvälineiden edessä huolesta soikeina kyseisestä asiasta.
Syyllistäminen puree siitäkin huolimatta, että jokainen tietää tasan tarkkaan sen, kuinka paljon kuluttaa ja aiheuttaa omalla alkoholikäyttäytymiseltään harmia yhteiskunnalle. Todennäköisemmin vähän kuluttavat eivät syyllisty, vaan heitä vituttaa edelleenkin se, kuinka heidän verorahoistaan kustannetaan toisten aiheuttamat ongelmat. Lisäksi, edelleen itseäni lainatakseni, maltilliset ja alkoholia paheksuvat ihmiset pitävät usein sitä käyttäviä ihmisarvoltaan alhaisempina ja heikompina. Yhtä kaikki nämä kaksi ääripäätä ovat nyt ja tulevaisuudessa tukkanuottasilla alkoholipolitiikan uudistusten suhteen.
Niin kurjaa kuin se maltillisista ja alkoholia paheksuvista suomalaisista onkin, ei veroja yksinkertaisesti voida enää korottaa kansantaloudellisista syistä. Tulevaisuudelle kaavaillut korotukset tulevat laskemaan kotimaan myyntiä entisestään ja kasvattavat tuontia ulkomailta, vaikka yhtenä suurimmista kulutushyödykkeistä juuri alkoholituotteet olisivat hyviä artikkeleita kotimaalaisuuteen satsaamiseen, josta ollaan puhuttu paljon taantuman hetkellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)