Puhutaanpa pitkästä aikaa hieman rahasta. Otsikko voisi olla myös imperatiivimuoto verbille rahastaa, mutta tällä kertaa tarkoitus on käsitellä rahaa, sen tarvetta ja lopuksi sen käyttöä erinäisine tarpeineen. En halua käskeä ketään rahastamaan toista ihmistä vastikkeetta. Voisinkin joskus kehitellä blogikirjoituksen alati keksimistäni sanaleikeistä, mutta se nyt ei varsinkaan ketään kiinnosta. Esimerkkinä ilmene, joka on sekä imperatiivi- että preesensmuoto verbistä ilmetä.
Tapahtui juhannuksena:
- Jussi! Mitään tulen tapaistakaan ei ilmene nuotiossamme!
- No, annas kun minä yritän noitua hiillosta: ILMENE, tuli!
Tai vastaavasti:
- Oletteko havainneet indoeurooppalaisissa kansoissa geneettisiä erityispiirteitä?
- En. Heissä ei ilmene kerrassaan mitään sellaisiin viittaavaakaan.
Potentiaalimuoto olisi ilmenne.
- Uskotteko, että indoeurooppalaisista kansoista löytyy joitain geneettisiä erityispiirteitä muihin etnisiin ryhmiin verrattuna?
- Henkilökohtaisesti en usko tähän. Heistä ei ilmenne mitään poikkeavuuksia sen suhteen.
No, nyt takaisin sinne kahisevan, riihikuivan, fyrkan ja valuutan puoleen.
Myönnän, että asumismuotomme on hieman kallis vuokramme ollessa 600 euroa kuukaudessa ja halvemmalla saman kokoisessa asunnossa (joka tosin ei sekään ole suuri, 43 m^2) asuisi jossain kauempana keskustasta. Bussikortit maksaisivat joka tapauksessa oman osuutensa.
Opintotuki on edelleen verojen jälkeen 470 ja risat kuukaudessa. Siitä lähtee kuukausittain 300 euroa osuuteeni vuokrasta. Avovaimoni tulot eivät ole tuon kummemmat. Vaihdoimme sähköyhtiötä halvemman markkinahinnan toivossa ja näin ollen sieltä tuli jo mukava yli 50 euron arviolasku kesäkuusta syyskuuhun ja lisäksi sähköä toimittavan Jyväskylän Energian reilun parin kympin lasku, yhteensä 91 euroa. Maksoimme juuri edellisen sähköntarjoajan tasauslaskun, joka oli vaivaiset 100 euroa.
Vesilaskukin oli kuukausi sitten jotakuinkin satasen verran. Kuukausittain tulee nettilasku, joka on vajaat 40 euroa, matkapuhelin on välttämättömyys ja opintolainan korot veloitetaan tililtä kesäkuussa, eli juurikin viikko-pari sitten. Joudun myös ostamaan lääkkeitä jos jonkunnäköiseen vaivaan. Olisi myös mukava syödä jotain välillä, joten tässä vaiheessa laskutoimitusta ollaan aika pitkälti miinuksen puolella. Listasta unohtui lisäksi henki- ja kotivakuutus, jotka tekevät sellaiset 70 euroa kerrallaan, olisikohan kolmen kuukauden välein.
Summa summarum: mielialat ovat harva sen päivä sellaisia, etten välttämättä vastaa seurauksista, jos palkattomasta työstä kotiin raahautuessani vastaan tulee kourat ojossa Amnesty-ihminen, Greenpeacen feissari tai joku muu kerjäläinen. Ei puutu kuin sormen heristely ja "hyvä antaa vähästä, paha ei anna paljostakaan!" tai joku muu vitunaikainen latteus ja tulee muuten feissarille noutaja.
Mistä pirusta tässä repisi rahaa elämiseensä? Ilman monen, monen tuhannen euron opintolainaa ja rakkaiden vanhempieni tukea olisin jo kuollut nälkään, rasvaisin köyttä ja/tai lopettanut opiskelun kesken. Vaihtoehtoisesti olisin työskennellyt opiskeluaikani ja olisin entistä enemmän jälkijunassa opinnoissani.
Olisinpa töissä eduskunnassa. Kuka vittu noista oikein päättää? Kuka korotukset ja aiemman palkkatason katsoo työmäärän mukaisiksi ja viime kädessä henkilöiden itsensä arvoa (työympäristössä tai peräti yhteiskunnassa) vastaaviksi?
Näin äkkiseltään sanon sen mitä jo aikaisemmin: kukaan ei tarvitse tuollaisia summia rahaa elämiseensä. Jos vaikka eduskunnan viroista alakanttiin mitoitetun 5000 euron nettopalkan suhteuttaa omaan arkeen, jäisi rahaa säästöön reilusti suurin osa, ellen törsäisi sitä aivan holtittomasti. Aiemmin listaamieni menojen jälkeen (syömiset mukaan luettuina) jäisi pientä käyttörahaa vaikkapa 4000 euroa. 300 euron vuokran päälle 700 euron törsääminen pelkkiin laskuihin, ruokaan ja vaikka ryyppäämiseen vaatisi jo mielikuvitusta.
Sitähän voisi ostaa vaikka kelvollisen auton joka toinen kuukausi. Väliin jäävinä kuukausina voisin ostaa vaikkapa pari uutta kitaraa. Soittimien kerryttyä voisin varata niin ikään yhden kuukauden palkasta ylijäävällä osuudella matkan Tahitille. Seuraavan kuun palkasta riittäisi pätäkkää matkata Melbourneen. Niin, jos jättää kitarat ja auton ostamatta. Ei ole tietenkään sattumaa, että kyllin varakkaat rakennuttavat omakotitaloja, eivätkä kitkuta vuokra-asunnoissa. Kahden-kolmen kuukauden palkkoja säästelemällä saisi jo todella hyvän henkilöauton.
Älkää opiskelko, ellei suvussa ole aivan pirusti rahaa tai ellette ole sellaisia kadehdittavia yli-ihmisiä, jotka jaksavat panostaa suurimman osan vuorokaudestaan kouluun, käydä samalla useana päivänä viikossa tekemässä työvuoroja ja kaiken kukkuraksi menestyä harrastuksissaan. Kaikki matkat tietenkin polkupyörällä tai juosten (takaperin). Sellaisiakin onnellisia on ja kuten sanoin, heitä käy kateeksi.
Korkeasti kouluttautumatta valtion hallintoon ei ole asiaa työskentelemään kuin roskia lakaisemaan (ehkä), joten kunnianhimoisimmille yksilöille se on välttämätöntä. Minun on kuitenkin pakko ilmoittautua sellaiseksi snobiksi, joka ei halua asua solukämpässä. Ne olisivat tietenkin jopa niin edullisia, että opiskeluajan pärjäisi harkiten rahaa käyttämällä ilman opintolainaa. Näin on moni lähipiiristänikin pärjännyt, mutta minä en ole sellaista halunnut, enkä ole siihen ryhtynytkään.
Vannon, etten pidä soluasumista minkäänlaisena alentumisena. En ole ökyrikkaasta perheestä kotoisin, joten minulta olisi turha odottaakaan mitään sellaista asennetta ylipäätään yhtikäs mihinkään. En yksinkertaisesti kykenisi sellaiseen asumismuotoon. Sen tarkemmin erittelemättä syitä.
Ilmoitin aiemmin ihailevani ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan täysillä likimain kaikilla elämänsä sektoreilla ja samalla tavalla nostan kovasti hattua niille, jotka saattavat muuttaa soluasunnosta toiseen, ventovieraiden kanssa samaan "kommuuniin" jopa useamman kerran opiskelunsa aikana tai saavat vastaavasti asuttamaansa "kommuuniin" uusia asukkeja useita.
Tiedän myös sen, että olen monen monituisen ihmisen mielestä pelkkä surkea ja varsinkin patalaiska narisija, joka ruikuttaa blogiinsa, vaikka syy rahapulaan on siinä, etten syö tai elä muutoinkaan kaikkein halvimmalla mahdollisella tavalla, tupakoin ja käytän alkoholia. Myöskään en tahdo käydä opiskellessa töissä, koska haluan keskittää rajallisen tarmoni itse asiaan.
On myös melko typerää perustella tämä ruikuttaminen sillä, että moni muukin samalla tavalla elävä on samassa - ellei pahemmassakin - taloudellisessa tilanteessa. Minä en kuitenkaan kaipaa kansalaispalkkaa - ainoastaan tasapainoa, järkeä, oikeudenmukaisuutta ja todellista kannustusta pelkän selkääntaputtelun sijaan.
Jostain näistä samoista maisemista kumpuaa myös ehtymätön inhoni nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. En halua perustella asiaa sen tarkemmin, mutta jokainen lukija saa luvan uskoa kun sanon, että tiedän Suomessa asuvan ihmisiä, joilla on asiat ilman omaa vaikutustaan huonosti, eikä kukaan auta. Suomen kansa on aina etusijalla, kun sen toiminnasta kertyviä verorahoja jaetaan sosiaaliturvajärjestelmässämme.
