Teksti on klassikkoautojen fiilistelyä, johon on mahtunut sekaan ripaus oikeaa asiaakin överiksi vedetyllä ironialla verhottuna. Klassikoista fiilisteltävinä ovat tällä hetkellä ns. itäautot, eli pääosin muinaisen SEV:n alueella valmistetut laatuajoneuvot, mutta ehkäpä kirjoitan joskus länsiautoista vastaavan glorifiointitekstin.
Ajokorttiin vaadittava ikä, 18 vuotta, on ensinnäkin minusta aivan sopiva. Kirjoitin jo hyvän aikaa sitten sitten siitä, kuinka riskialtis yhtälö on yltiöpäisen tehokas auto ja sen ohjaimissa nuori pojankloppi bensaa suonissaan. Suomalaisittain keskituloisen perheen jälkikasvulle on hankittavissa tehokas, mutta ikänsä johdosta hankalasti hallittava auto. Rahalla on hankalempi ostaa turvallisuutta kuin ankarasti tehoa.
Ratin ja istuimen väliin asettuu 18-vuotias pojankloppi (istuu äärimmäisen epäergonomisesti, coolisti ja vitun tyhmän näköisesti nojaten etukenossa pää vaihdekepin päällä), jolla ei ole käytännössä minkään valtakunnan kokemusta ajoneuvonsa hallinnasta etenkään vaikeissa olosuhteissa. Tehoa on vetävien pyörien käytettävissä toista sataa hevosvoimaa, joka on kymmeniä yksiköitä enemmän kuin keskimäärin autokouluautoissa. Soppaan lisätään nuoruuden intoa, puutetta kunnioittaa auktoriteetteja, uhmaa, liikaa itsevarmuutta, humaltuneita kavereita, yllytyshulluutta ja kohta mennään eikä meinata.
Mihin tarvitsee autoa, jonka huippunopeus on jouduttu rajoittamaan 250 km/h, joka on yli kaksi kertaa enemmän kuin korkein sallittu nopeusrajoitus kaikki suomalaiset tieosuudet huomioituna? Kolme kertaa enemmän kuin yleisnopeusrajoitus. Mihin muuhun vastuuntunnottomat, itsestään liikoja kuvittelevat pojankoltiaiset sellaista autoa tarvivat kuin itsensä, kyytiläistensä ja vastaantulijoiden tapattamiseen? Pimeä syysilta, musiikki huutaa, tienpinnassa alijäähtynyttä vettä sillan kohdalla, vauhtia 150 km/h 60 km/h alueella ja se on tervemenoa.
No, se siitä.
Minä olen tällainen nostalginen kaveri ja olenkin viettänyt tämän sunnuntaipäivän melkein kokonaan fiilistellessä entisessä Itäblokissa valmistettuja kelpo henkilöautoja. Tekniikka oli toisen maailmansodan jälkeen alkeellista vielä pitkän aikaa. Itäeurooppalainen ja neuvostoliittolainen autoteollisuus oli hyvin pitkälti länsimaalaisten autotehtaiden avun varassa ja olisi melko todennäköistä saada tietää, että moni yllättävän paljon länsiautoa muistuttanut itäauto olisikin saatu aluilleen teollisuusvakoilun ansiosta.
Jugoslavian, Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian ja Puolan katujen varsilla olikin varsinaisia helmiä siinä 1960-1980-luvuilla, eikä sellaisesta saa enää nauttia. Minusta uudehkot, eli noin korkeintaan kymmenen vuotta vanhat autot, menevät aika pitkälti samaan harmaaseen massaan. Nyt tilannetta katsotaan tietenkin nostalgialasien läpi ja vanhojen itäautojen seasta löytyy todellisia aarteita, vaikka jokainen tehdas pyrkikin tuottamaan mahdollisimman edullisen kansanauton. Trabanteja ja Volgia, samoin kuin toki kuplavolkkareita, olikin siellä täällä talojen pihoissa, mutta eipä niitä näy enää.
Sydämeni itkee verta, koska tiedän, millä mitalla peltojen reunoilla sekä metsiköissä ruostuu piloille autojen historian ehdottomia timantteja sen sijaan, että ne olisivat yhä käytössä tai edes entisaikojen loistossa. Jyry- (R149 BPT) ja Karhu-Sisut (LV 131) sekä Vanajat kun olisivat vielä reilassa niin kyllä liikkuisi puuta metsästä sellutehtaalle kaksin verroin ja ihmisilläkin olisi töitä.
Tähän väliin Vanaja's Seal of Approval.
18 vuotta on tosiaan ihan sopiva ikäraja ajokortin hankinnalle, mutta 300-hevosvoimaiseen Bemariin voisi olla oikeutettu vaikkapa 25-vuotiaana. Heti ajokortin huomattavasti nykyistä inssiajoa tiukempien koettelemusten ja arviointien jälkeen alkaa ammattikorkeakoululaisittain kypsyysnäyte ja ensimmäinen ajopeli ei ole sen kummempi kuin FSM 126. 26 hevosvoimalla ei holtittomuuden ja vastuuttomuuden vuoksi tapateta itseään eikä viattomiakaan paitsi oikein huonolla tuurilla.
20 vuoden ikään ehdittyään vinolippaiset räkänokat, hyppyritukat, tissiposket, uhmakkaat ja vastuuntunnottomat asfalttisoturit ja kaikki muut vitun pellet varustettaisiin esimerkiksi sellaisin kaunottarin kuin ukrainalaisvalmisteisilla vuosimallin 1967 ZAZ 966:lla, joita kyydittää 30-hevosvoimainen 900 cm3 ilmajäähdytteinen V4-moottori. Siihen loppuisi hurjastelu ja ajokokemustakin karttuisi, kun rattia saisi vääntää kainalot hiessä ohjaustehostimen ja ajonhallintajärjestelmäarsenaalin puuttuessa.
Jos vaikkakin jo kokonaista kaksi kuukautta kortin omistaneella, mutta luvalla sanoen varsin kokemattomalla kuljettajanalulla on yhtään järkeä päässä, jäisivät riskialttiit ohitukset ja auton huippunopeus kokeilematta, kun ajopeliksi langetetun Moskvits Izh-408:n ratti väpättää, renkaat täristää, tuuli heittelee autoa puolelta toiselle ja moottorin huutaessa ei kuule vänkärin penkillä istuvan puhetta.
Mikäli nuori kuljettaja tai vaikkapa pariskunta on farmariauton tarpeessa ja FSM, ZAZ tai Mosse katsotaan kokonsa puolesta riittämättömäksi, kaivetaan alle Wartburg 353W, jossa matkustaa kyllä ihan hyvin koira, matkatavarat ja jokunen mööpelikin. 50 hevosvoimaa riittää kuljettamaan väen pisteestä a pisteeseen b.
Kerran-pari holtittomasta ajotyylistä narahtaneille perheenisille tulisi laittaa sen katumaasturin sijaan alle FSO Polonez MR'87, joka on nuorille pojan- ja tytönkoltiaisille luovutettaviin ZAZeihin verrattuna varsinainen ohjus 82 hevosvoimallaan, muttei kuitenkaan mahdollista yletöntä kaahaamista. Tilojensa puolesta timangi ajopeli on myös Talbot 1510.
Edustuskäyttöön käy tilojensa puolesta aivan loistavasti Tatra T603. Niiden loppuessa mailta ja mannuilta sallittakoon käytettäväksi tuoreempi malli T613. Ministerit, diplomaatit sun muut saavat asettaa isot ja karvaiset perseensä näiden laatupelien takapenkeille. Takamoottorisen Tatra T613:n tapauksessa takapenkki tarjoaa myös automaattisesti hieronnan, mikäli ajelee korkeammilla kierroksilla.
Jo olisi taas paikat mallillaan, jos käyttäisi pikkuisen järkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tähän palautetta, joka voi olla aivan mitä vain mielessäsi liikkuu. Kaikki luetaan ja noteerataan - niin ruusut kuin risutkin.