Ihminen on ainoa olento, jolla on oikeus puolustautua seurauksetta muita lajeja vastaan. Oikeus ei koske ainoastaan ihmisen omaa pyhättöä vaan myös toisen puolustuskyvyttömän lajin reviiriä. Tämän oikeuden on myöntänyt kätevästi ihminen itse. Karhu saattaisi olla tästä eri mieltä, jos osaisi puhua. Puhuvan karhun kylkeen tosin käytäisiin oitis ampumassa nukutuspiikki ja karvaturri kuljetettaisiin laboratoriokokeiden kautta eniten maksavaan eläintarhaan, jotta ihmiset saisivat käydä pällistelemässä sitä pääsylipun hintaa vastaan.
En ole tässä asiassa varsinainen pulmunen, sillä kävin viime kesänä pitkästä aikaa eläintarhassa Ähtärissä. Ei valtaosa eläimistä näyttänyt silmämääräisesti mitenkään kurjasti voivan. Eräs eläinpuiston karhuistakin oli ilmeisesti omaksunut showbisneksen ja tuli eteemme istumaan suu virneessä. Kovasti kallioisen maaston päälle rakennetun eläintarhan aitaukset karhuille ja susille ovat kärsineet eroosiosta vuosien aikana, eikä vehreyttä tai katvetta juurikaan löydy paria pystyyn kuollutta männynrunkoa lukuunottamatta. Joka karvaturri ja siipiniekka viihtyisi melko todennäköisesti paremmin vapaana luonnossa.
No, mutta takaisin uutiseen ja siitä seuranneeseen paatokseen. Vanhalla kunnon Iltalehden keskustelupalstalla, ykkösreferenssisivustollani, annettiin melko napakka selitys sille, miksi karhuja ylipäätään lähdettiin kaatamaan jonkun rauhanomaisemman ratkaisun sijaan. "Ukot voivat nyt täysin siemauksin nauttia lajitoveriensa heille suomasta kunniasta, osoittamastaan rohkeudesta ja taidoistaan, jonka kiikaritähtäimellä varustettu voimakas ase mahdollisti."
Ihmisen tuntien en olisi lainkaan yllättynyt, vaikka jotain tällaista toden totta paljastuisi pohjimmaiseksi syyksi. Lisäksi juuri teknologian suoma etumatka nalle-poloiseen nähden mahdollisti nirrin ottamisen. Jos metsästäjiä ja poliiseja olisi asetettu karhua vastaan paljain käsin tai vaikkapa vain morapuukoin varustautuneina, olisi hengen riistäminen tuottanut edes hieman vaivaa.
Ihmisten taannoin langettama syy kuolemantuomioon oli kaiketi virallisesti ihmisen päälle käyminen. Keskustelupalstalla ehdoteltiin sitäkin, josko ihmisten kanssa alettaisiin noudattaa samaa kaavaa. Raiskaajille ja muille päällekäyville saman tien niskalaukaus. Nirri pitäisi ottaa samalla pois myöskin lapsilta, jotka eivät osaisi enää huolehtia itsestään yksin jäätyään. Lisäksi vanhemmalta on saattanut tarttua takaraivoon huonoja käyttäytymismalleja.
Eikö voisi olla olemassa edes yhtä eliölajia, joka olisi ihmistä voimakkaampi ja kykenisi rankaisemaan meitä siitä kuinka me terrorisoimme muita lajeja oman mielemme mukaan? Jos susi käy syömässä lampaita niin kappas, ihminen napsauttaa sille napin otsaan. Ihanan vehreän pihanurmikon tärvelevät myyrät koetetaan hävittää myrkyillä ja ansoilla. Aivan kuin joku helvetin pihanurmikko olisi niin välttämätön, että sen edestä kannattaa lopettaa elämä muilta. Ihminen ei osaa sopeutua mihinkään tilanteisiin. Etenkään meidän osaltamme ei tahdota antaa milliäkään periksi omista turhanpäiväisistä hyödykkeistämme. Sen sijaan muita eläinlajeja sorretaan ja tarpeen tullen likvitoidaan sitä mukaan, kun niiden levinneisyyden katsotaan häiritsevän ihmisen oltavia.
Karhutkin ovat asuneet näillä leveys- ja pituusasteilla aika pitkään. Ihminen on oikein innostuttuaan pyrkinyt levittäytymään mahdollisimman laajalle, saamaan kaikki alueet yksityisomistukseensa ja täyteen kontrolliinsa. Samaan tahtiin on aikojen saatossa lisätty myös eläinten kaatolupia, jotteivat ne häiritsisi meidän neitseellistä rauhaa ja mahdollisuutta käyttää jokaista neliösenttiä luonnosta omien etujemme ajamiseen. Toisia lajeja tapetaan sukupuuttoon, jotta ihmisellä itsellään olisi mahdollisuus hamstrata aina vain enemmän luonnonvaroja ajaen samalla koko biodiversiteettiä kohti tuhoa. Kaikkeen löytyy toki motiivit: talouskasvu ja kulutushysteria.
Muut eläimet nauraisivat meidän onnettomalle touhullemme, mikäli osaisivat. Joka lajin huumorintaju on tosin vähissä tämän vuosisatojen sortamisen jälkeen. Minusta se, kuinka ihminen on pyrkinyt jatkuvasti helpottamaan elämäänsä, saamaan lisää kaikkea ja tappamaan toisiansa ahneuksissaan, ylittää valovuodella surkuhupaisuuden rajan. Kivikaudella ja jopa siitä hieman myöhemminkin ihmiset – joita oli vielä siedettävä määrä suhteessa muuhun luontoon – elivät sopusoinnussa ympäristönsä kanssa vailla jatkuvaa hinkua tuhota kaikkea mitä silmillään näkee. Niistä ajoista ihminen on vienyt itseään ja jokaista muutakin lajia yhä kiihtyvällä vauhdilla huonompaan suuntaan.
Muikulla, elefantilla, huuhkajalla tai antiloopilla ei ole missään vaiheessa ollut sanan sijaa tässä asiassa. Piipun päähän tai ansaan on päätynyt jokainen, joka on astunut liian lähelle herra tai rouva Ihmisen ylimitoitettuja asuinsijoja, kenties peloitellen poloisia marjastajia. Virtahevot, lahnat, koalat, villisiat sekä pääskyset asuisivat tällä planeetalla omia aikojaan niin kauan kun aurinko pysyy "hengissä" ja vieläpä vailla tarvetta hävittää otsonikehää, tuhota metsiä, kehittää ydinasetta, rehevöittää järviä tai tehdä terrori-iskuja toisiaan kohtaan.
Kurkatkaapas huviksenne vaikkapa tätä. Kyseessä on vain yksi esimerkki Suomesta ja Keski-Euroopan kartat näyttävät vielä hurjemmilta. Kysymys kuuluukin, että missä vitussa mahtuvat asumaan ketut, sudet, karhut tai hirvet, kun kaupunkeja sekä kuntia on vieri vieressä ja niiden välisiä alueita halkovat sadat maantiet?
Viime vuosina karhuhavaintoja asutusalueilla on tullut säännöllisesti muutama vuodessa.
Ihminen on niin hysteerinen itseään näennäisesti voimakkaamman luontokappaleen edessä, että haulikot kaivetaan kaapista välittömästi, kun jossain näkyy pari karvaisia korvia.
Itärajalla karhut kuuluvat luontoon, mutta yhä yleisemmin on alettu puhua citykarhuista.
Ihminen on keksinyt, että itärajan tienoilla karhut kuuluvat luontoon. Onko Hän sitten kaikessa viisaudessaan keksinyt myös sen, että esimerkiksi Hämeessä näin ei ole asia? Niin sanotut häirikkökarhut eivät ole missään vaiheessa tulleet häiriköimään ihmisten "cityjä", vaan "cityt" on laajennettu kaikkien eläinten luontaisille asuinseuduille.
Siinä, että asutusta keskittyy tai keskitetään jatkuvasti suuriin kasvukeskuksiin on ainakin se hyvä puoli, että syrjäiset seudut rauhoittuvat ihmisten toimilta kuten liikenteeltä ja tulevaisuudessa metsästystä voitaneen jättää vähemmälle. Väkimäärän kasvaessa entuudestaan ihmisen pitää tosin laittaa yhä enemmän metsää pakettiin. Sinne menee taas eläinten asuinsijoja hehtaari poikineen ja alueet, joilla niiden on vielä mahdollista asustella, käyvät yhä ahtaammiksi, kunnes kutistuvat kokonaan pois ihmisen ahneuden tieltä.
Kyllä siinä saatana alkaa nallekin aggressiiviseksi käydä, jos ei suunnilleen Oulun eteläpuolelta löydy ulkotiloista yhtään sellaista kolkkaa, jonne ei kuuluisi liikenteen ääni tai joku muu ihmisen toimista lähtöisin oleva meteli. Vastaavasti ei mene hyvässä lykyssä pesimäaikana viikkoakaan, ettei joku vitun kukkahattupäinen sienestäjä törmää maisemiin rymistelemään. Karhu ei ymmärrä, että kyseessä on sienestäjä, vaan pitää vierasta olentoa uhkana pelon vuoksi. Tapanani on pyrkiä ajattelemaan asioita mahdollisimman monelta kantilta. Ihminen ja karhu pelkäävät molemmat toisiaan, joten joidenkin mielestä ihmisen kimppuun hyökkäävä karhu ei ole kenties sen erikoisempaa kuin ihminen, joka menee ja ampuu suuresti pelkäämänsä metsien kuninkaan.
Kuten siis sanottua, on karhun elintila käynyt hieman pienenpuoleiseksi. Osa heikäläisistä on vieläpä pyydystetty betoniaitauksiin ihmisten äimisteltäväksi. Näinkin voi siis joskus käydä, vaikka tapaus lienee esimerkiksi minun elinaikanani ainoa laatuaan.
Karhu on ajettu parin aarin kokoiseen kyhäelmään vastoin tahtoaan. Siellä poloinen koettaa puolustaa tätä huikean kokoista reviiriään. Lopulta häntä mennään sinneKIN kiusaamaan ja karhun puolustautuessa nerokas ihminen latoo turkin täyteen lyijyä konekiväärillä. Nukuttaminen ei tullut ainakaan tässä tapauksessa asiantuntijan mukaan kysymykseen. Jotkut rapsut aitaukseen loikanneelle miehelle voisi kuitenkin antaa koettelemustensa lisäksi. Voisinhan minäkin lähteä tästä ehdoin tahdoin rymistelemään metsään ja jos luonnon asukki tulee vastaan, pyydän itku kurkussa paikallisia metsästäjiä tarttumaan toimeen.
Voidaan ajatella sitäkin, kuinka ihmisillä on vähintään mielenkiintoinen logiikka ratkaista tällaisia asioita - vaivannäön ja todellisen uhrautumisen sijaan. "Minulla on tässä 50 lammasta, mutta liian pieni aitaus. Mikäpä ratkaisuksi? Luovunko suunnitelmistani ostaa uuden pakastimen vanhan, kylläkin yhä toimivan, mutta vanhan tilalle vai käytänkö rahat laajentaakseni aitausta? Pah, noudan kaapista haulikon ja lahtaan 20 lammasta, jotta jäljelle jäävät mahtuvat aitaukseen."
"Jaa mutta hirvillä kulkee tuon läheisen maantien poikki niiden vuosikymmenien ajan käyttämä kulkureitti. Tästä aiheutuu huomattava riski The Ihmisille, joiden pitää päästä kulkemaan paikasta toiseen vähintään sata kilometriä tunnissa 40 000 euron saksalaisilla ökyautoillaan. Laitammeko alueelle törmäysten välttämiseksi 50 km/h nopeusrajoituksen? Pah, lisätään kaatolupia ja laitetaan kilometritolkulla aitaa tien varteen, jotteivat hirvet pääse enää liikkumaan mihinkään."
Toisaalta karhu, harpyija, mangusti ja ihminen - olipa kyseessä sitten suomalainen, afganistanilainen, kolumbialainen tai myanmarilainen - ovat kaikki asettautuneet omille alueilleen. Ainoa riski toisille syntyy siitä, kun ihmiset eri puolilla maailmaa sikiävät niin mahdottomalla vauhdilla, että muista eläinlajeista puhumattakaan toisia kansalaisuuksia ja heimoja pitää listiä itsensä tieltä.
Kenties Hitler, Hussein, Milocevic ja Stalin apureineen olivatkin suurmetsästäjiä – harvoja ihmisiä toden teolla ja lähes oikeassa suhteessa metsästäneitä – ja heidän hirmuteoistaan sietäisi olla kiitollinen. Nykyään Eurooppa vasta olisikin ylikansoittunut ilman toisen maailmansodan tuomaa helpotusta. Jos ihmisiä todella vertaa eläimiin, kuten itse teen puhtaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että mielestäni ihminen on eläin, voisi kansanmurhia toteuttaneiden ajatella rajoittaneen ihmislajin kantaa siinä, missä kaatolupia muiden eläinten lahtaamiseen annetaan nimenomaan kannan säätelyn vuoksi.
Kantaa tosin säädellään aivan ihmisen asettamien ehtojen mukaan, ja ehdothan määräytyvät tasan sen mukaan kuinka ihminen on minnekin suuntaan levittäytynyt. Yhteen maakuntaan/provinssiin/lääniin mahtuu 75% ihmisiä ja vain 25% eläimiä – ei enempää. Mielellään kuitenkin toki suhteessa 90-10, jotta ihmisellä olisi oikein lokoisaa, eikä iso paha karhu eksyisi yhtä herkästi takapihalle pelottelemaan karvaisella olemuksellaan.
