Autoilun realiteeteista, alias jäitä hattuun

Teksti on klassikkoautojen fiilistelyä, johon on mahtunut sekaan ripaus oikeaa asiaakin överiksi vedetyllä ironialla verhottuna. Klassikoista fiilisteltävinä ovat tällä hetkellä ns. itäautot, eli pääosin muinaisen SEV:n alueella valmistetut laatuajoneuvot, mutta ehkäpä kirjoitan joskus länsiautoista vastaavan glorifiointitekstin.

Ajokorttiin vaadittava ikä, 18 vuotta, on ensinnäkin minusta aivan sopiva. Kirjoitin jo hyvän aikaa sitten sitten siitä, kuinka riskialtis yhtälö on yltiöpäisen tehokas auto ja sen ohjaimissa nuori pojankloppi bensaa suonissaan. Suomalaisittain keskituloisen perheen jälkikasvulle on hankittavissa tehokas, mutta ikänsä johdosta hankalasti hallittava auto. Rahalla on hankalempi ostaa turvallisuutta kuin ankarasti tehoa.

Ratin ja istuimen väliin asettuu 18-vuotias pojankloppi (istuu äärimmäisen epäergonomisesti, coolisti ja vitun tyhmän näköisesti nojaten etukenossa pää vaihdekepin päällä), jolla ei ole käytännössä minkään valtakunnan kokemusta ajoneuvonsa hallinnasta etenkään vaikeissa olosuhteissa. Tehoa on vetävien pyörien käytettävissä toista sataa hevosvoimaa, joka on kymmeniä yksiköitä enemmän kuin keskimäärin autokouluautoissa. Soppaan lisätään nuoruuden intoa, puutetta kunnioittaa auktoriteetteja, uhmaa, liikaa itsevarmuutta, humaltuneita kavereita, yllytyshulluutta ja kohta mennään eikä meinata.

Mihin tarvitsee autoa, jonka huippunopeus on jouduttu rajoittamaan 250 km/h, joka on yli kaksi kertaa enemmän kuin korkein sallittu nopeusrajoitus kaikki suomalaiset tieosuudet huomioituna? Kolme kertaa enemmän kuin yleisnopeusrajoitus. Mihin muuhun vastuuntunnottomat, itsestään liikoja kuvittelevat pojankoltiaiset sellaista autoa tarvivat kuin itsensä, kyytiläistensä ja vastaantulijoiden tapattamiseen? Pimeä syysilta, musiikki huutaa, tienpinnassa alijäähtynyttä vettä sillan kohdalla, vauhtia 150 km/h 60 km/h alueella ja se on tervemenoa.

No, se siitä.

Minä olen tällainen nostalginen kaveri ja olenkin viettänyt tämän sunnuntaipäivän melkein kokonaan fiilistellessä entisessä Itäblokissa valmistettuja kelpo henkilöautoja. Tekniikka oli toisen maailmansodan jälkeen alkeellista vielä pitkän aikaa. Itäeurooppalainen ja neuvostoliittolainen autoteollisuus oli hyvin pitkälti länsimaalaisten autotehtaiden avun varassa ja olisi melko todennäköistä saada tietää, että moni yllättävän paljon länsiautoa muistuttanut itäauto olisikin saatu aluilleen teollisuusvakoilun ansiosta.

Jugoslavian, Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian ja Puolan katujen varsilla olikin varsinaisia helmiä siinä 1960-1980-luvuilla, eikä sellaisesta saa enää nauttia. Minusta uudehkot, eli noin korkeintaan kymmenen vuotta vanhat autot, menevät aika pitkälti samaan harmaaseen massaan. Nyt tilannetta katsotaan tietenkin nostalgialasien läpi ja vanhojen itäautojen seasta löytyy todellisia aarteita, vaikka jokainen tehdas pyrkikin tuottamaan mahdollisimman edullisen kansanauton. Trabanteja ja Volgia, samoin kuin toki kuplavolkkareita, olikin siellä täällä talojen pihoissa, mutta eipä niitä näy enää.

Sydämeni itkee verta, koska tiedän, millä mitalla peltojen reunoilla sekä metsiköissä ruostuu piloille autojen historian ehdottomia timantteja sen sijaan, että ne olisivat yhä käytössä tai edes entisaikojen loistossa. Jyry- (R149 BPT) ja Karhu-Sisut (LV 131) sekä Vanajat kun olisivat vielä reilassa niin kyllä liikkuisi puuta metsästä sellutehtaalle kaksin verroin ja ihmisilläkin olisi töitä.



Tähän väliin Vanaja's Seal of Approval.

18 vuotta on tosiaan ihan sopiva ikäraja ajokortin hankinnalle, mutta 300-hevosvoimaiseen Bemariin voisi olla oikeutettu vaikkapa 25-vuotiaana. Heti ajokortin huomattavasti nykyistä inssiajoa tiukempien koettelemusten ja arviointien jälkeen alkaa ammattikorkeakoululaisittain kypsyysnäyte ja ensimmäinen ajopeli ei ole sen kummempi kuin FSM 126. 26 hevosvoimalla ei holtittomuuden ja vastuuttomuuden vuoksi tapateta itseään eikä viattomiakaan paitsi oikein huonolla tuurilla.

20 vuoden ikään ehdittyään vinolippaiset räkänokat, hyppyritukat, tissiposket, uhmakkaat ja vastuuntunnottomat asfalttisoturit ja kaikki muut vitun pellet varustettaisiin esimerkiksi sellaisin kaunottarin kuin ukrainalaisvalmisteisilla vuosimallin 1967 ZAZ 966:lla, joita kyydittää 30-hevosvoimainen 900 cm3 ilmajäähdytteinen V4-moottori. Siihen loppuisi hurjastelu ja ajokokemustakin karttuisi, kun rattia saisi vääntää kainalot hiessä ohjaustehostimen ja ajonhallintajärjestelmäarsenaalin puuttuessa.

Jos vaikkakin jo kokonaista kaksi kuukautta kortin omistaneella, mutta luvalla sanoen varsin kokemattomalla kuljettajanalulla on yhtään järkeä päässä, jäisivät riskialttiit ohitukset ja auton huippunopeus kokeilematta, kun ajopeliksi langetetun Moskvits Izh-408:n ratti väpättää, renkaat täristää, tuuli heittelee autoa puolelta toiselle ja moottorin huutaessa ei kuule vänkärin penkillä istuvan puhetta.

Mikäli nuori kuljettaja tai vaikkapa pariskunta on farmariauton tarpeessa ja FSM, ZAZ tai Mosse katsotaan kokonsa puolesta riittämättömäksi, kaivetaan alle Wartburg 353W, jossa matkustaa kyllä ihan hyvin koira, matkatavarat ja jokunen mööpelikin. 50 hevosvoimaa riittää kuljettamaan väen pisteestä a pisteeseen b.

Kerran-pari holtittomasta ajotyylistä narahtaneille perheenisille tulisi laittaa sen katumaasturin sijaan alle FSO Polonez MR'87, joka on nuorille pojan- ja tytönkoltiaisille luovutettaviin ZAZeihin verrattuna varsinainen ohjus 82 hevosvoimallaan, muttei kuitenkaan mahdollista yletöntä kaahaamista. Tilojensa puolesta timangi ajopeli on myös Talbot 1510.

Edustuskäyttöön käy tilojensa puolesta aivan loistavasti Tatra T603. Niiden loppuessa mailta ja mannuilta sallittakoon käytettäväksi tuoreempi malli T613. Ministerit, diplomaatit sun muut saavat asettaa isot ja karvaiset perseensä näiden laatupelien takapenkeille. Takamoottorisen Tatra T613:n tapauksessa takapenkki tarjoaa myös automaattisesti hieronnan, mikäli ajelee korkeammilla kierroksilla.

Jo olisi taas paikat mallillaan, jos käyttäisi pikkuisen järkeä.

Nuoret miehet ja auto

Annos Fifth Gearia, 2 Fast and 2 Furiousia ja/tai Need For Speediä tekevät tehtävänsä nopeista autoista innostuneisiin nuorukaisiin. Ajokortti-iän lähestyessä tietämys tarjolla olevien ajopelien tehomääristä sekä niihin saatavista tuningvarusteista lisääntyy ja nälkä kasvaa nopeammin kuin kupu vetää. Lopulta alla on se budjettiin mitoitettu unelma-auto, jolla kelpaa kyyditä kavereita sekä kenties hyvännäköisiä autoista tykkääviä nuoria naisia.

Kyydissä istuvien ei tarvitse välttämättä edes stereotyyppisesti yllyttää posottamaan ylinopeutta vaan tarve moiseen saattaa tulla kuin itsestään silloin kun ihanteellisen auton on saanut hankittua. Lisänä saattavat olla vielä reilun kokoiset kevytmetallivanteet, spoileri, helmalevikkeet, efektori ja lisävalot. Ainoa mikä puuttuu on ajokokemus.

Sunnuntaipäivän aikana on mietityttänyt sekä surettanut tässä Jyväskylän liepeillä, Kirrissä, edellisyönä sattunut ja kaksi henkeä vaatinut raju ulosajo. Yksikään kyytiläisistä ei ainakaan tiettävästi ollut tuttavapiiriä, mutta nämä uutiset pistävät aina miettimään etenkin, mikäli onnettomuus on ensimmäinen asia, jonka lukee klikattuaan itsensä uutissivustoille.

Eipä ole aikaakaan, kun kirjoitin siitä, kuinka useilla autoilevilla miehillä on haaveissa mahdollisimman tehokas auto, jollaiselle ei ole tämän maan nopeusrajoitukset huomioon otettuina mitään järkevää perustetta. Nykyään sellaisen saa hankittua vaikkapa Saksasta tuotuna varsin edullisesti, mutta useammassa vanhemmassa yksilössä noin 200 hevosvoiman kylkiäisenä on hankala ohjattavuus.

Kävin uteliaana paskiaisena katsastamassa onnettomuuspaikan ja mikäli olisin osannut yhdistää tien nimen oikein, olisin voinut osata veikata sen sijainnin tismalleen oikein. Tieosuudella on jyrkkiä mäkiä sekä melko kiperiä mutkia. Paikka oli näistä nyppylöistä kenties jyrkin ja sitä seuraa loiva vasemmalle kaartuva mutka. Olen jo vuosikausia sitten katsonut tuota pätkää ja tuuminut, ettei liian suurella tilannenopeudella ole hyvää jälkeä luvassa. Lisäksi tie oli juuri päällystetty ja sateella tai syysyön kostealla sekä kolealla kelillä yllättävän liukas.

Harjanteen kohdalle tultaessa auto kevenee vähänkään liian suurella nopeudella kummasti ja sitä mukaa pienenevät hallintamahdollisuudet etenkin liukkaalla asfaltilla. Eiväthän ralliautot muuten mäennyppylöiden kohdalta ilmaan singahtaisi. Hallinnan menetyksen jälkeen auto on pyörinyt useita kertoja katon kautta ympäri niin pitkälle peltoa, ettei laonneen viljan takaa nähnyt iltahämärässä kuin hiljaiseksi vetävän kynttilämeren sekä surevia nuoria. Tällä kertaa he eivät surreet sitä, etteivät mahtuneet lähipiirin komeimman sekä tehokkaimman tuningauton kyytiin.

Minä en ole mikään Jeesus tässä asiassa. Olen saanut yhdet sakot (STOP-merkin huomiotta jättäminen) ja kolaroinut ensimmäisen autoni kaksi viikkoa ajokortin saannin jälkeen. Tämä tapahtui soratiellä 50 km/h vauhdissa, eikä itselleni käynyt kuinkaan. 2000 euron korjauslasku päin puita menneen ajopelin kunnostamiseen sen sijaan laittoi kummasti malttia takaraivoon. Kantapään kautta asioita ei mielellään oppisi, mutta ilmeisesti se kuuluu ihmisen perusluonteeseen.

Hyvä ystäväni ei päässyt yhtä helpolla vaan menehtyi tolkuttomasta ylinopeudesta johtuneessa kolarissa vain 18-vuotiaana. Viime aikoina nuorten onnettomuudet ovat tuntuneet yleistyneen dramaattisesti, mutta pelkät otsikot lehtien kansissa eivät valitettavasti riitä hillitsemään menohaluja. Niin ikään valitettavaa on, kuinka ainoa riittävän suuri "paukku" tuntuu olevan onnettomuus lähipiirissä. Meidän kaveriporukallemme Iivarin (nimi muutettu) onnettomuus oli juuri sellainen tapaus, joka varmasti kevensi jokaisen kaasujalkaa.

Olen melko vakuuttunut, ettei tilannetta korjaa peltipoliisit tai nopeusrajoitusten laskeminen. 80 km/h lätkä on myös yhdentekevä niin kauan kun kukaan ei aja perässä. Joku onnistuu aina purkamaan ajokistaan nopeusrajoittimen, mikäli sellaisia aletaan jakamaan alkolukon tavoin. Täysin yhdentekevää on myös alkaa kieltää alle 18-vuotiailta Need For Speedin tai Richard Burns Rallyn pelaaminen. Ihmisen perusluonteeseen kuulunee uhmakkuuden lisäksi myös tarve vaihtaa maisemaa mahdollisimman rivakasti.

Laaja kattaus näkemyksiä liikennekäyttäytymisestä

Olen kirjoittanut rungon tähän minua aina kismittäneeseen aiheeseen jo siellä vuoden 2004 tienoilla, mutta nyt päätin hioa sen julkaisukelpoiseksi muutaman ajankohtaisen tapahtuman innoittamana. Ihmettelen suuresti, miksen ollut aiemmin tullut viimeistelleeksi tätä tekstiä, koska sanottavaa asiasta on totta vie löytynyt jo vuosikausia – etenkin siitä asti, kun sain ajokortin.

I – Moottoriajoneuvot

Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.

Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.

Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.

Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.

En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.

Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.

Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.

Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.

Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.

Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.

Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.

Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.

Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.

En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.

II – Kevyt liikenne

Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.

Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.

Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.

Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.

Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.

Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?

Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.

Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.

Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.

Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.

No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.