Harrastamassani uskontokritiikissä pyrin aina ensisijaisesti nojaamaan todistettaviin tosiasioihin ja terveeseen järkeen, samoin kuin mahdollisimman perustavanlaatuiseen analysointiin tahallisen pilkanteon sijaan. Myönnän harrastavani siinä sivussa melkoisen voimakasta provokaatiota, mutta se on täysin tarkoituksenmukaista ja pilkkaamista pyrin välttämään. En siksi, että se on (epäoikeudenmukaisesti) laissa kiellettyä vaan siksi, että se on yksinkertaisesti huonoa makua.
- Te käärmeen sikiöt, tämä on kauheaa jumalanpilkkaa! Teidän sielunne ovat hylänneet totuuden, ruskeaan mokkatakkiin pukeutunut maahanmuuttajataustainen mies huutaa, vaikka tapahtuma on hädin tuskin alkanut.
Minusta tämäkään ei ole järkevää toimintaa. Se, mikä on järkevää ja järkeä edustavaa toimintaa sekä ennen kaikkea retoriikkaa, on mahdotonta määritellä, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tällainen henkevä ja aikaintakainen kielenkäyttö on epäintellektuellia. Tätä on uskovaiselle hankalaa sulattaa, mutta minusta asia on näin. Erityisesti islam ja sitä edustavien rikkiviisaiden ajatollahien sun muiden puheet pursuavat harvinaisen epäselvää, mitäänsanomatonta, tulkinnanvaraista ja/tai vanhanaikaista retoriikkaa.
Olen verbaalisesti sangen lahjakas ja koetan soveltaa tällaista kielenkäyttöä. "Te ruojat, surun ruumiillistumat, pahan omenan maiskuttelijat, tomussa epähurskaina vaeltavat puupuhaltimen suukappaleet! Ikuisesti on teidän maatainne kynnettävä kera vuotavin sieluin, kun jumalten kyyneleet huuhtovat rokonarpiset poskenne!"
"Thou shalt never obey the dark side of the moon!" voisi joku englantilainen kelpo hurskastelija todeta. Tuo on niin sanottua vanhaa englantia. Noin ei puhuta 2010-luvulla. Kaikesta huolimatta on äärimmäisen mielenkiintoista, että mitä henkevämpää ja vertauskuvallisempaa retoriikkaa mahtavien uskonoppineiden (lue: teologisesta instituutista mainioin arvosanoin valmistuneita ihmisyksilöitä) puheet sisältävät, sitä enemmän heitä ylenkatsovat kansalaiset ovat niissä täysin rinnoin mukana!
Suosittelen ihmisiä katsomaan Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan Usva, josta löytyy - fiktiivisenä hahmona tosin - erinomainen vanhahtavaa retoriikkaa viljelevä himouskovainen, joka sortuu kaltaistensa tavoin harvinaisen suoraan kaksinaismoralismiin ja itsensä pussiin puhumiseen. Kaksinaismoralismi ja muu epärehellisyys yhteisöissä on aina pahasta, mutta rationalistisista ihmisistä poiketen himouskovaiset eivät yritäkään peitellä näitä ominaispiirteitään. Samanaikaisesti kaikkia halutaan rakastaa ja arvostaa avoimin sylein sekä tahrattomin mielin (huom. henkevää retoriikkaa), mutta seksuaalivähemmistöjä oltaisiin valmiita kohtelemaan kaltoin.
Miksi? Se vain nyt on näin. Kirjassa sanotaan näin ja that's it. Omaa aivotyötä ja käsitteiden sekä tärkeiden yhteiskunnan ilmiöiden prosessointia ei tarvitse suorittaa. Pitäköön joku tätä pilkantekona, mutta totuus on se, että uskovaisten kanssa keskustelu on kuin shakinpeluu pulun kanssa: ensin se kaataa nappulat ja paskantaa lopulta pelilaudalle.
Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomen luterilainen kirkko valitsi naisarkkipiispan. En olisi ikinä uskonut, että tätä tapahtuisi vielä kymmeniin vuosiin ja eräässä tämän vuoden aikana kirjoittamassani tekstissä heitin tällaisen mahdollisuuden täysin hypoteettisena, jopa absurdina! Myhäilen tyytyväisenä, jos ja kun kirkosta eroavien virta käy entistäkin vuolaammaksi tapauksen johdosta. Kirkon maallistumisen johdosta taajaan mainostamani vanhoilliset ovat tosin varmastikin eronneet jo aikoja sitten, ei heitäkään loputtomiin riitä, joten heikäläisistä ei ainakaan tulle enää lisäystä kirkosta eroavien alati kasvavaan joukkoon.
Miksipä siis olla iloinen asioista, jotka tapahtuvat yhteisössä, joka on täysin irrallinen omasta elämästään? Tasa-arvon vuoksi. Siihen kuulumattomien elämästä kirkkoinstituutio ei olekaan täysin irrallinen, koska laissa on erityisasemaa suojelevia pykäliä ja uskonto asettaa lähes kaikissa muissa instituutioissa, kuten puolustusvoimissa, kouluissa ja useilla työpaikoilla elämänmenoon omat rajoitteensa sekä pakonomaiset rutiininsa.
Ainoa ja samalla paras keino uskontojen legitiimin valta-aseman horjuttamiseksi on passiivinen provokaatio, kuten naispuolisen arkkipiispan nimittäminen. Aktiivinen provokaatio olisi systemaattista käännytystyötä, joka on typerää, mutta passiivisempi vaihtoehto, kuten eutanasian laillistamisen kaltainen täsmäisku sen sijaan on omiaan horjuttamaan kirkkoinstituutiota kuin tuulenpuuska korttitaloa.
Kuten olen mielestäni joskus aikaisemminkin sanonut, tulevat uskovaiset osoittamaan elämänkatsomuksensa vanhanaikaisuuden, irrationaalisuuden ja epätarkoituksenmukaisuuden itse itselleen tällaisten tapahtumien kautta. Näin ei olisi, mikäli uskontopiirit olisivat kaikessa ahdasmielisyydessään pitäytyneet mahdollisimman fundamentalistisessa linjassa, eikä naispappeutta kerta kaikkiaan sallittaisi. Tällöin uskovaiset voisivat olla hyvällä omallatunnolla itselleen rehellisiä.
Itselleen rehellisiä he eivät voi olla niin kauan kuin pyhästä sanasta muunnetaan edes pientä variaatiota tämän tästä ja em. sanomasta valitaan noudatettavaksi vain niitä mieleisiä kohtia kokonaisen absoluuttisen totuuden sijaan. Olisi melkeinpä sama asia valita kylmän viileästi kymmenestä käskystä vain puolet. Mikäli ei tapa tai tee huorin, voi mainita turhaan herransa nimeä ja varastella aina silloin tällöin, mikäli on sitten tällaiseen toimintaan mieltynyt.
Hyvän maun mukaan toteutettava provokaatio ja näkyvä kritisointi on aina tarpeen ja tässä tapauksessa etenkin siksi, että kristinuskolla on legitiimi erityisasema. Vapaa-ajattelijoiden tapauksessa provokaatio, epäasiallinen sellainen, toki puri, koska tempauksesta on järjestetty jopa tutkintapyyntö. Tämä ei toki ollut mikään yllätys, koska laistamme löytyy - kuten sanottua - uskontoja suojelevat muinaisjäänteet.
Asia on itsellenikin jokseenkin kinkkinen, koska tällaisissa tapahtumissa terveen, ja kannattamani, uskontokritiikin ja ihmisille rakkaan elämänkatsomuksen pilkkaamisen välillä on varsin häilyväinen raja. Poliisilaitoksella on joka tapauksessa tekemistä pohtiessaan aivonystyrät savuten sitä, ylitettiinkö jumalanpilkkarikoksen raja viikonloppuisessa tempauksessa.
Eikö uskovaisten kuuluisi viitata tällaiselle asialle kintaalla, etenkin jos ovat niin sanotusti uskossaan vahvoja? Reaktiosta esittää poliisille tutkintapyyntö tulee mieleen pilkan kohteeksi joutunut pikkulapsi, joka juoksee itku silmässä isän tai äidin kainaloon sanomaan, että heidän pitää mennä laittamaan nuo toiset aisoihin. Lapsuuden asuinseuduilla tällainen toteutui siten, että aikansa ärsytettyään ja sitten kuonoonsa saatuaan pennut juoksivat käskemään isoveljen tai isän sanomaan pari valittua sanaa.
Jos uskonnolla ei olisi legitiimiä erityisasemaa, olisi sille muotoutunut ajan mittaa omasta takaa keinot suojella sanomaansa. Nämä keinot olisivat todennäköisesti nykyaikaisen rationaaleja ja edes joten kuten perusteltuja. Uskikset saisivat olla itselleen rehellisiä. Nyt tämä kirkon erityisaseman suojelu voidaan ulkoistaa poliisilaitokselle aina jos ilkeät vapaa-ajattelijat ovat aiheuttaneet mielipahaa. Tällainen touhu ei käy minun järkeeni.
Pidän suuresti black metal -musiikista, mutta tyylilajin lyriikoissa esiintyvä kristittyjen pilkkaaminen ei ole alkuunkaan lähellä sydäntäni. Oman elämänkatsomukseni mukaan ei voi toivottaa muutoin mainion Horna-yhtyeen kappaleen mukaisesti "Tappakaa Kristus!" koska tämän niminen heppu eli, kuoli ja kuopattiin jo aikoja sitten. Ajantuhlausta janota kuolemaa jo joskus kuolleelle. Ei äiti Teresan tai Saddam Husseinin tappamista ole ajantasaista kaipailla. Kyseisenkin kappaleen sanoma on toki enemmänkin vertauskuvallista kristinuskon (=uskonnon) jalansijan heikentymistä. Niin ikään Magdalenan Marian ja toisinaan itse Jessenkin huoraksi kutsuminen on lähinnä lapsellista. Kyllähän se provosoi uskovaisia ja aiheuttaa heille pahaa mieltä, mutta siihen se vaikuttaminen jääkin.
Mikäli eräs haaveeni toteutuu ja saan perustetuksi black metal -henkisen musiikkikokoonpanon tai liityn sellaisen jäseneksi, soisin sanoman olevan "anti-religious black metal," mikäli ajatusta ei kovin suorasti tyrmättäisi. En haluaisi musiikinkaan turvin pilkata uskontoja epäintellektuellisti. Valjastaisin lyriikkani rationalismin ja järkevästi perustellun kritiikin käyttöön. Black metalin taustalla on joka tapauksessa enemmän saatanaa ylistävä ideologia kuin itse musiikki, joka on saanut nykyisin valitettavankin helposti määriteltävissä - jopa tunnistettavissa - olevat linjat sekä jokusen alagenrenkin. Olen siis täysin antiuskonnollisena ihmisenä kykenemätön juuri black metal -muusikoksi, mutta koska piireissä on tapana tuumia, ettei black metalilla ole useinkaan musiikillista yhteneväisyyttä, voisin lainata omaa ideologiaani varten juuri sen puolen olematta siis minkään sortin saatananpalvaaja.
Toivottavasti en puhu itseäni pussiin ja sorru liian suoran paasaamisen puolelle. Suurimman osan mielestä näin varmastikin kävi tämänkin tekstin tiimoilta. Alun perin aikomukseni oli vain käsitellä varsin lyhykäisesti Vapaa-ajattelijoiden "nerokasta" tempausta, mutta kuten vauhtiin päästyäni useimmiten käy, lähti homma lapasesta.
