Olen kirjoittanut rungon tähän minua aina kismittäneeseen aiheeseen jo siellä vuoden 2004 tienoilla, mutta nyt päätin hioa sen julkaisukelpoiseksi muutaman ajankohtaisen tapahtuman innoittamana. Ihmettelen suuresti, miksen ollut aiemmin tullut viimeistelleeksi tätä tekstiä, koska sanottavaa asiasta on totta vie löytynyt jo vuosikausia – etenkin siitä asti, kun sain ajokortin.
I – Moottoriajoneuvot
Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.
Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.
Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.
Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.
En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.
Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.
Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.
Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.
Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.
Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.
Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.
Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.
Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.
En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.
II – Kevyt liikenne
Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.
Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.
Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.
Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.
Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.
Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?
Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.
Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.
Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.
No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.
