Viattomien luontokappaleiden kohtelusta

Ensinnäkin: monikaan muista eläimistä ei käy ihmisen kimppuun ilman, että sitä on ensin härnätty tai sen oloa on uhattu. Spontaanisti ihmisiä popsivat tai edes meikäläisten kimppuun käyvät eläimet ovat melko harvassa. Ainoana mieleen tulee hai, eikä ole toki varmuutta siitäkään, etteivätkö ihmisten kimppuun hyökänneet hait olisi tunteneet oloaan uhatuksi.

Suomen pelätyin eläin, karhu, käy ihmisen kimppuun vain ja ainoastaan silloin, kun kokee itsensä tai lähinnä pentunsa uhatuksi ihmisen läsnäolon vuoksi. Mitä todennäköisimmin paljon luonnossa liikkuvat ovat olleet tietämättään tilanteessa, jossa karhu on aistinut heidät jo kaukaa, mutta lähtenyt peloissaan itse toiseen suuntaan.

Tästä on itse asiassa tehty tutkimuksiakin, joissa paikanninlaitteella varustetun karhun liki on kulkenut ihminen tai ihmisiä ja miltei poikkeuksetta karhu kääntyi suurin piirtein kannoillaan päinvastaiseen suuntaan ihmisen havaittuaan.

Niissä kuuluisissa tapauksissa, joissa koira on käynyt lapsen tai aikuisenkin kimppuun (lapsille tilanteissa on käynyt huonommin), on koiraa mitä suurimmalla varmuudella ensin härnätty tai sitten sen kasvatus on lyöty laimin jo pennusta pitäen ja tällöin ihmiset saavat maistaa omaa lääkettään. Koirien käytöshäiriöt, jotka johtavat useimmiten eläimen lopettamiseen sen käytyä sitä härnänneiden ihmisten kimppuun, johtuvat yleensä siitä, että sitä on kohdeltu kaltoin jo pennusta asti.

Muutama miljardi eläinlajia ei voi vahingoittaa ihmistä, vaikka (hyvällä syyllä) haluaisivatkin. Useampi niistä, joiden kantaa ei tarvitse säätää metsästämällä ja jotka eivät edes kelpaisi ruoaksi, on katsottu niin harmittomaksi, että ne on päätetty rauhoittaa. Yksi tällainen on viattomin luontokappale, jonka moni yhtäkkiä keksii: siili.

Joku tuokio sitten uutisotsikoita selaillut arvanneekin, että minua ikään kuin hieman vituttaa se, kuinka kävi vailla pahaa aikomusta tietä ylittäneelle siiliperheelle Tornion seudulla. Annoin savun nousta korvistani tuossa äskettäin hetken aikaa, mutta en meinaa silti keksiä sanoja kuvaamaan sitä suunnatonta raivoa, jota tällä hetkellä tunnen.

Olen kenties näiden seutuvien rauhallisin ja leppoisin kaveri, mutta silti minua pelottaa, että kuinka pahasti itsehillintäni pettäisi todistaessani tuollaista julmuutta. Yksinkertaisesti noin räävittömät kersat pitäisi piestä tajuttomiksi. Niin kauan nyrkkiä ja raippaa, ettei veri enää kierrä. Siitä oppisivat saatanan äpärät olemaan kunnolla. Tuollaiset nulikat viattomien kiusaksi saattaneiden vanhempien kylkiluut voisi potkia sisään. Ei ole ollut kotona kaikki kohdallaan, jos jälkikasvu noin älyttömiin julmuuksiin ryhtyy.

Ja minulle on muuten (varsinkin nyt) ihan vitun turha tulla sössöttämään jotain vapaasta kasvatuksesta, pikkupoikien pienestä ilkikurisuudesta, luontaisesta vallattomuudesta ja lastensuojelusta. Äpäröille pitäisi antaa niin vitusti nyrkkiä, että hyvä kun henki pihisee. Ehkä siitä oppisivat kerrasta. Toivottavasti vanhemmat ovat sen verran ajan tasalla, että tajuavat antaa noiden rääpäleiden maistaa remmiä. Hehän ne joutuvat eläinsuojelurikkomuksesta tulevat sakot maksamaan. Toivottavasti tuntuu lompakossa ja oikein kunnolla.

Kataloniassa on suureksi ihmeekseni tultu järkiin ja härkien - erikseen härnäämättä sangen harmittomien luontokappaleiden - kiusaaminen on päätetty kieltää. Läheskään jokainen Katalonian parlamentin edustaja ei kuitenkaan ole täysissä järjissään, sillä päätös syntyi mitättömällä äänierolla 68-55, eikä 9 jäsentä edes äänestänyt.

Kielto astuu voimaan vuoden 2012 alussa.

Mikä tämänkin asian voimaanastumisessa voi kestää, vitun alkuihmiset? Espanja on paska maa, no offense.

En voi käsittää sitäkään, että oheisessa gallupissa 11 % suomalaisista on sitä mieltä, ettei härkätaisteluita tulisi kieltää kaikkialla. Mikä siinä suomalaisia liikuttaa? Antaa brutaalin "harrastuksen" olla vaikka kuinka traditionaalista ja hienoa Espanjassa, mutta silti se pitäisi ehdottomasti lopettaa. Jokaisessa maailmankolkassa. Kyseessä on eläinrääkkäys. Mautonta, julmaa ja täysin hohdotonta touhua.

Jokaisesta perinnekulttuurista jotain hohdokasta löytävän ihme mussuttajan mielestä tältä "uhoamiseltani" katoaa saman tien pohja, koska kerron pitäväni suuresti häränlihasta. Paljastan tämän seikan vain aasinsiltana sille, että mainitsin aiemmin osan suojelua kaipaavista eläimistä olevan syömäkelvottomia.

Teuraaksi päätyvien härkien kohtelussa on paljon puuttumisen varaa, kuten mainitaan tässä rapujen kokemaan suunnattomaan tuskaan liittyvässä Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen tiedotteessa. Ja miksi? Että jotkut itseään kulinaristeina pitävät homostelijat saavat mitättömän määrän suuhunpantavaa elitisti-rapujuhliinsa.

Olisi helppo sanoa ravustuksesta vaikka mitä painavaa, koska en ole koskaan maistanut murustakaan noita saksiniekkoja, sen paremmin kuin hummereitakaan. Ellen sitten vahingossa. Olen itsekin jonkun sortin kulinaristi, mutta jossain menee raja. Mielipiteiden pohjaaminen siihen, ettei "elintarviketta" X nauti, ei kuulu tapoihini ja on mielestäni pahin argumentaatiovirhe sitten ad hominemin. Tapa valmistaa rapuja on äärimmäistä kärsimystä viattomille eläimille tuottava.

Mikäli hifikokit keksivät, että kolibrista saatava pikkuvarpaan kynnen kokoinen siipipala on erityisen makoisa elitistiherkku suoraan eläimestä haukattuna, ei menisi aikaakaan, kun eläviä lintuja popsittaisiin siipipuoliksi kourakaupalla. Tällaisia ovat ihmiset, luoma-vitun-kunnan kruunut.

Loppukevennyksenä... tai, no, kevennys on suhteellinen käsite. Joka tapauksessa Tuksukin on kantanut kortensa kekoon mitä tulee eläinten kiusaamiseen:

Hän kertoo pahimpien herjojen sisältävän huorittelua ja käsiteltyjä kuvia, joissa hänen kasvonsa on yhdistetty esimerkiksi eläinten vartaloihin.

Huorittelu on rumasti tehty, vaikkakaan ei tässä tapauksessa täysin perusteetonta. Tuplasti enemmän viattomilla eläinraukoilla olisi syytä haastaa kuvanmuokkaajat oikeuteen...

Saatanan ihmiset taas kerran!

Otan taas toivottavasti askeleen eteenpäin ”luontopopulismin” saralla. Lanseerasin tuon termin aivan itse. Tälläkin kertaa minua vituttaa aivan suunnattomasti ihmisen alituinen pyrkimys kaiken mahdollisen hallintaan. Kiteytettynä homma on niin, että mikäli karhusta näkyy vähänkään hännänpäätä taajama-asutuksen liepeillä, hälytetään paikalle sekuntiakaan empimättä metsästäjät napsauttamaan sille kuula kalloon. Toisaalta: jos marjastajat sattuvat karhun asuinalueelle, missä otso puolustaa jälkikasvuaan aivan kuten ihmisetkin alinomaa tekevät, tulee perässä paikalle lisää ihmisiä "asianmukaisesti varustautuneina" ja karhu laitetaan kylmäksi. Reilu meininki?

Ihminen on ainoa olento, jolla on oikeus puolustautua seurauksetta muita lajeja vastaan. Oikeus ei koske ainoastaan ihmisen omaa pyhättöä vaan myös toisen puolustuskyvyttömän lajin reviiriä. Tämän oikeuden on myöntänyt kätevästi ihminen itse. Karhu saattaisi olla tästä eri mieltä, jos osaisi puhua. Puhuvan karhun kylkeen tosin käytäisiin oitis ampumassa nukutuspiikki ja karvaturri kuljetettaisiin laboratoriokokeiden kautta eniten maksavaan eläintarhaan, jotta ihmiset saisivat käydä pällistelemässä sitä pääsylipun hintaa vastaan.

En ole tässä asiassa varsinainen pulmunen, sillä kävin viime kesänä pitkästä aikaa eläintarhassa Ähtärissä. Ei valtaosa eläimistä näyttänyt silmämääräisesti mitenkään kurjasti voivan. Eräs eläinpuiston karhuistakin oli ilmeisesti omaksunut showbisneksen ja tuli eteemme istumaan suu virneessä. Kovasti kallioisen maaston päälle rakennetun eläintarhan aitaukset karhuille ja susille ovat kärsineet eroosiosta vuosien aikana, eikä vehreyttä tai katvetta juurikaan löydy paria pystyyn kuollutta männynrunkoa lukuunottamatta. Joka karvaturri ja siipiniekka viihtyisi melko todennäköisesti paremmin vapaana luonnossa.

No, mutta takaisin uutiseen ja siitä seuranneeseen paatokseen. Vanhalla kunnon Iltalehden keskustelupalstalla, ykkösreferenssisivustollani, annettiin melko napakka selitys sille, miksi karhuja ylipäätään lähdettiin kaatamaan jonkun rauhanomaisemman ratkaisun sijaan. "Ukot voivat nyt täysin siemauksin nauttia lajitoveriensa heille suomasta kunniasta, osoittamastaan rohkeudesta ja taidoistaan, jonka kiikaritähtäimellä varustettu voimakas ase mahdollisti."

Ihmisen tuntien en olisi lainkaan yllättynyt, vaikka jotain tällaista toden totta paljastuisi pohjimmaiseksi syyksi. Lisäksi juuri teknologian suoma etumatka nalle-poloiseen nähden mahdollisti nirrin ottamisen. Jos metsästäjiä ja poliiseja olisi asetettu karhua vastaan paljain käsin tai vaikkapa vain morapuukoin varustautuneina, olisi hengen riistäminen tuottanut edes hieman vaivaa.

Ihmisten taannoin langettama syy kuolemantuomioon oli kaiketi virallisesti ihmisen päälle käyminen. Keskustelupalstalla ehdoteltiin sitäkin, josko ihmisten kanssa alettaisiin noudattaa samaa kaavaa. Raiskaajille ja muille päällekäyville saman tien niskalaukaus. Nirri pitäisi ottaa samalla pois myöskin lapsilta, jotka eivät osaisi enää huolehtia itsestään yksin jäätyään. Lisäksi vanhemmalta on saattanut tarttua takaraivoon huonoja käyttäytymismalleja.

Eikö voisi olla olemassa edes yhtä eliölajia, joka olisi ihmistä voimakkaampi ja kykenisi rankaisemaan meitä siitä kuinka me terrorisoimme muita lajeja oman mielemme mukaan? Jos susi käy syömässä lampaita niin kappas, ihminen napsauttaa sille napin otsaan. Ihanan vehreän pihanurmikon tärvelevät myyrät koetetaan hävittää myrkyillä ja ansoilla. Aivan kuin joku helvetin pihanurmikko olisi niin välttämätön, että sen edestä kannattaa lopettaa elämä muilta. Ihminen ei osaa sopeutua mihinkään tilanteisiin. Etenkään meidän osaltamme ei tahdota antaa milliäkään periksi omista turhanpäiväisistä hyödykkeistämme. Sen sijaan muita eläinlajeja sorretaan ja tarpeen tullen likvitoidaan sitä mukaan, kun niiden levinneisyyden katsotaan häiritsevän ihmisen oltavia.

Karhutkin ovat asuneet näillä leveys- ja pituusasteilla aika pitkään. Ihminen on oikein innostuttuaan pyrkinyt levittäytymään mahdollisimman laajalle, saamaan kaikki alueet yksityisomistukseensa ja täyteen kontrolliinsa. Samaan tahtiin on aikojen saatossa lisätty myös eläinten kaatolupia, jotteivat ne häiritsisi meidän neitseellistä rauhaa ja mahdollisuutta käyttää jokaista neliösenttiä luonnosta omien etujemme ajamiseen. Toisia lajeja tapetaan sukupuuttoon, jotta ihmisellä itsellään olisi mahdollisuus hamstrata aina vain enemmän luonnonvaroja ajaen samalla koko biodiversiteettiä kohti tuhoa. Kaikkeen löytyy toki motiivit: talouskasvu ja kulutushysteria.

Muut eläimet nauraisivat meidän onnettomalle touhullemme, mikäli osaisivat. Joka lajin huumorintaju on tosin vähissä tämän vuosisatojen sortamisen jälkeen. Minusta se, kuinka ihminen on pyrkinyt jatkuvasti helpottamaan elämäänsä, saamaan lisää kaikkea ja tappamaan toisiansa ahneuksissaan, ylittää valovuodella surkuhupaisuuden rajan. Kivikaudella ja jopa siitä hieman myöhemminkin ihmiset – joita oli vielä siedettävä määrä suhteessa muuhun luontoon – elivät sopusoinnussa ympäristönsä kanssa vailla jatkuvaa hinkua tuhota kaikkea mitä silmillään näkee. Niistä ajoista ihminen on vienyt itseään ja jokaista muutakin lajia yhä kiihtyvällä vauhdilla huonompaan suuntaan.

Muikulla, elefantilla, huuhkajalla tai antiloopilla ei ole missään vaiheessa ollut sanan sijaa tässä asiassa. Piipun päähän tai ansaan on päätynyt jokainen, joka on astunut liian lähelle herra tai rouva Ihmisen ylimitoitettuja asuinsijoja, kenties peloitellen poloisia marjastajia. Virtahevot, lahnat, koalat, villisiat sekä pääskyset asuisivat tällä planeetalla omia aikojaan niin kauan kun aurinko pysyy "hengissä" ja vieläpä vailla tarvetta hävittää otsonikehää, tuhota metsiä, kehittää ydinasetta, rehevöittää järviä tai tehdä terrori-iskuja toisiaan kohtaan.

Kurkatkaapas huviksenne vaikkapa tätä. Kyseessä on vain yksi esimerkki Suomesta ja Keski-Euroopan kartat näyttävät vielä hurjemmilta. Kysymys kuuluukin, että missä vitussa mahtuvat asumaan ketut, sudet, karhut tai hirvet, kun kaupunkeja sekä kuntia on vieri vieressä ja niiden välisiä alueita halkovat sadat maantiet?

Viime vuosina karhuhavaintoja asutusalueilla on tullut säännöllisesti muutama vuodessa.

Ihminen on niin hysteerinen itseään näennäisesti voimakkaamman luontokappaleen edessä, että haulikot kaivetaan kaapista välittömästi, kun jossain näkyy pari karvaisia korvia.

Itärajalla karhut kuuluvat luontoon, mutta yhä yleisemmin on alettu puhua citykarhuista.

Ihminen on keksinyt, että itärajan tienoilla karhut kuuluvat luontoon. Onko Hän sitten kaikessa viisaudessaan keksinyt myös sen, että esimerkiksi Hämeessä näin ei ole asia? Niin sanotut häirikkökarhut eivät ole missään vaiheessa tulleet häiriköimään ihmisten "cityjä", vaan "cityt" on laajennettu kaikkien eläinten luontaisille asuinseuduille.

Siinä, että asutusta keskittyy tai keskitetään jatkuvasti suuriin kasvukeskuksiin on ainakin se hyvä puoli, että syrjäiset seudut rauhoittuvat ihmisten toimilta kuten liikenteeltä ja tulevaisuudessa metsästystä voitaneen jättää vähemmälle. Väkimäärän kasvaessa entuudestaan ihmisen pitää tosin laittaa yhä enemmän metsää pakettiin. Sinne menee taas eläinten asuinsijoja hehtaari poikineen ja alueet, joilla niiden on vielä mahdollista asustella, käyvät yhä ahtaammiksi, kunnes kutistuvat kokonaan pois ihmisen ahneuden tieltä.

Kyllä siinä saatana alkaa nallekin aggressiiviseksi käydä, jos ei suunnilleen Oulun eteläpuolelta löydy ulkotiloista yhtään sellaista kolkkaa, jonne ei kuuluisi liikenteen ääni tai joku muu ihmisen toimista lähtöisin oleva meteli. Vastaavasti ei mene hyvässä lykyssä pesimäaikana viikkoakaan, ettei joku vitun kukkahattupäinen sienestäjä törmää maisemiin rymistelemään. Karhu ei ymmärrä, että kyseessä on sienestäjä, vaan pitää vierasta olentoa uhkana pelon vuoksi. Tapanani on pyrkiä ajattelemaan asioita mahdollisimman monelta kantilta. Ihminen ja karhu pelkäävät molemmat toisiaan, joten joidenkin mielestä ihmisen kimppuun hyökkäävä karhu ei ole kenties sen erikoisempaa kuin ihminen, joka menee ja ampuu suuresti pelkäämänsä metsien kuninkaan.

Kuten siis sanottua, on karhun elintila käynyt hieman pienenpuoleiseksi. Osa heikäläisistä on vieläpä pyydystetty betoniaitauksiin ihmisten äimisteltäväksi. Näinkin voi siis joskus käydä, vaikka tapaus lienee esimerkiksi minun elinaikanani ainoa laatuaan.

Karhu on ajettu parin aarin kokoiseen kyhäelmään vastoin tahtoaan. Siellä poloinen koettaa puolustaa tätä huikean kokoista reviiriään. Lopulta häntä mennään sinneKIN kiusaamaan ja karhun puolustautuessa nerokas ihminen latoo turkin täyteen lyijyä konekiväärillä. Nukuttaminen ei tullut ainakaan tässä tapauksessa asiantuntijan mukaan kysymykseen. Jotkut rapsut aitaukseen loikanneelle miehelle voisi kuitenkin antaa koettelemustensa lisäksi. Voisinhan minäkin lähteä tästä ehdoin tahdoin rymistelemään metsään ja jos luonnon asukki tulee vastaan, pyydän itku kurkussa paikallisia metsästäjiä tarttumaan toimeen.

Voidaan ajatella sitäkin, kuinka ihmisillä on vähintään mielenkiintoinen logiikka ratkaista tällaisia asioita - vaivannäön ja todellisen uhrautumisen sijaan. "Minulla on tässä 50 lammasta, mutta liian pieni aitaus. Mikäpä ratkaisuksi? Luovunko suunnitelmistani ostaa uuden pakastimen vanhan, kylläkin yhä toimivan, mutta vanhan tilalle vai käytänkö rahat laajentaakseni aitausta? Pah, noudan kaapista haulikon ja lahtaan 20 lammasta, jotta jäljelle jäävät mahtuvat aitaukseen."

"Jaa mutta hirvillä kulkee tuon läheisen maantien poikki niiden vuosikymmenien ajan käyttämä kulkureitti. Tästä aiheutuu huomattava riski The Ihmisille, joiden pitää päästä kulkemaan paikasta toiseen vähintään sata kilometriä tunnissa 40 000 euron saksalaisilla ökyautoillaan. Laitammeko alueelle törmäysten välttämiseksi 50 km/h nopeusrajoituksen? Pah, lisätään kaatolupia ja laitetaan kilometritolkulla aitaa tien varteen, jotteivat hirvet pääse enää liikkumaan mihinkään."

Toisaalta karhu, harpyija, mangusti ja ihminen - olipa kyseessä sitten suomalainen, afganistanilainen, kolumbialainen tai myanmarilainen - ovat kaikki asettautuneet omille alueilleen. Ainoa riski toisille syntyy siitä, kun ihmiset eri puolilla maailmaa sikiävät niin mahdottomalla vauhdilla, että muista eläinlajeista puhumattakaan toisia kansalaisuuksia ja heimoja pitää listiä itsensä tieltä.

Kenties Hitler, Hussein, Milocevic ja Stalin apureineen olivatkin suurmetsästäjiä – harvoja ihmisiä toden teolla ja lähes oikeassa suhteessa metsästäneitä – ja heidän hirmuteoistaan sietäisi olla kiitollinen. Nykyään Eurooppa vasta olisikin ylikansoittunut ilman toisen maailmansodan tuomaa helpotusta. Jos ihmisiä todella vertaa eläimiin, kuten itse teen puhtaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että mielestäni ihminen on eläin, voisi kansanmurhia toteuttaneiden ajatella rajoittaneen ihmislajin kantaa siinä, missä kaatolupia muiden eläinten lahtaamiseen annetaan nimenomaan kannan säätelyn vuoksi.

Kantaa tosin säädellään aivan ihmisen asettamien ehtojen mukaan, ja ehdothan määräytyvät tasan sen mukaan kuinka ihminen on minnekin suuntaan levittäytynyt. Yhteen maakuntaan/provinssiin/lääniin mahtuu 75% ihmisiä ja vain 25% eläimiä – ei enempää. Mielellään kuitenkin toki suhteessa 90-10, jotta ihmisellä olisi oikein lokoisaa, eikä iso paha karhu eksyisi yhtä herkästi takapihalle pelottelemaan karvaisella olemuksellaan.

Ihminen vastaan loput

Katselimme tuossa viikonloppuna ystävieni Akin ja Jarin kanssa muutaman luontodokumentin ja ihmettelinpä siinä jälleen kerran sitä, kuinka ihmeellinen maapallon luonto onkaan. Elämää toden totta on suurkaupunkienkin ulkopuolella ja lähes jokainen kyseisissä dokumenteissa esiintyneistä eläinystävistämme oli sellainen, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.

Tässä vaiheessa todettakoon, että minun puolestani peruskoulussa voisi opettaa biologiassa enemmän tietoa eläimistä ja kasveista monen muun vähemmän mielenkiintoisen ja yhdentekevämmän tuntuisen aihealueen sijaan. Etenkin tulevaisuutta ajatellen en näkisi ollenkaan huonona, jos ihmiset hahmottaisivat entistä paremmin luonnon ja sen ilmiöiden suunnattoman monimuotoisuuden.

Eräs laji, ihminen nimeltään, on puolestaan niin käsittämätön kaveri, että on nimittänyt itsensä määräämään kaikesta maan päällä tapahtuvasta ja tuhoamaan siinä sivussa muita elämänmuotoja sen minkä muulta ahneudeltaan kerkeää. Ihminen piti oletettavasti itseänsä jonkun sortin kuninkaana jo esihistoriassa ennen kuin kukaan meni uskontoja keksimään. Niitä kuitenkin alkoi syntyä kuin sieniä sateella tätä uskomusta entisestään pönkittämään.

Raamatun jaloista tarkoitusperistä huolimatta ihminen on ottanut sen opetusten mukaisesti asiakseen pistää muu luonto polvilleen, vieläpä melko reilusti pelkkää valvontaa ja johtamista suuremmassa mittakaavassa. Tuhoaapahan vain itsensä siinä sivussa ja tämä jos joku todistaa sen, että me olemme aivan samalla tavalla tasavertainen osa koko mahtavaa biodiversiteettiä – emme sen enempää.

Ymmärrettävää tai ei, on surullista, kuinka verrattain suuri osa ihmisistä ei pidä itseään eläimenä, vaikkei meissä ole oletetun älyllisen ylivertaisuutemme lisäksi mitään sen kummempaa kuin suurimmassa osassa muistakaan eläimistä. Meillä on keuhkot, rystyset, munuaiset, raajat, verisuonet, silmät ja leuka siinä missä karhulla, ahmalla, hillerillä tai opossumillakin. Me olemme eläviä organismeja siinä missä flamingo, nauris, harpyija, päivänkakkara, makrilli, mammuttipetäjä tai kaskelotti. Meillä on päivänselviä sukulaiseläimiä muissa kädellisten heimoon kuuluvissa nisäkkäissä. Naiset imettävät jälkikasvuansa siinä missä kissa, dingokoira, lehmä tai vesinokkaeläin. Korjatkaa toki, jos olen jonkun esimerkkieläimen kohdalla väärässä.

Minä melkein toivon, että joku kaunis päivä kaikki maailman karhut tekevät pandoja sekä jääkarhuja unohtamatta elefanttien, ahmojen, leijonien ja hirvien kanssa pyhän allianssin ja alkavat masinoida päivittäisiä invaasioita ihmisten asutuskeskuksiin. Mesikämmenet, villisiat, gepardit ja monenkirjavat sorkkaeläimet potkivat ovet ja ikkunat kumoon sekä tunkeutuvat asumuksiimme persraiskaamaan ihmisiä niin kuin viimeistä päivää.

Joka asuntokin laitetaan viimeistä leipäkonetta ja teevatia myöten pirstaleiksi näiden täsmäiskujen yhteydessä ikään kuin kermana kakun päälle. Kyllä se nimittäin koalaa, peltopyytä ja rusakkoakin vituttaa, kun ihminen tulee jyräämään heidän asumuksensa metsäkoneilla ja ties millä vekottimilla. Jotkut eläimistä voisivat kernaasti ottaa asiakseen pyydystää ihmisiä esiteltäväksi lajitovereillensa temppuja tekemään tai muutoin naurun alaisiksi. Raipan tai suoraan helvetin kuumimmista liekeistä kumpuavalla raivolla suoritettavan persraiskauksen uhalla tietenkin.

Osa muista eläimistä voisi pitää ihmisiä lemmikkeinään ja keksiä meidän seuraan tympäännyttyään toinen toistaan mielikuvituksellisempia kidutuskeinoja. Pari tuntia alasti lumihangessa voisi olla lystiä, samoin kuin korvista roikottaminen, kuristaminen ja muunlainen riepottaminen. Mielenkiintoiset etniset risteytykset, geenimanipulaatio ja mutaatiot, kuten kolmisilmäinen ja –hampainen ihminen, jolla roikkuu leuassa pallit ja jalat ovat kasvaneet polvilumpioiden kohdalta yhteen, voisivat olla omiaan piristämään eläinten tylsää arkea hupaisalla ilmestyksellään.

Kukapa tietää, vaikka monet petoeläimet pitäisivät marinoidusta tai pariloidusta pakarasta rapsakasti paneroituna, osalle taas voimakkaasti suolattu ja korppujauhoissa pyöräytetty hauis voisi olla hyvinkin mieleinen. En ole kylläkään kasvisyöjäksi ryhtymässä tai koskaan sitä harkinnutkaan, mutta melko lystiä olisi, mikäli osat luomakunnassa tällä tavoin vaihtuisivat. Syömäpuoli on tunnetusti vain yksi osa, kuinka ihmisillä on tapana muita maan asukkeja tarpeisiinsa hyödyntää. Tapiiri tai kenguru voisi varmasti mielellään värkätä otsanahastamme tai kallonpalasistamme monenlaisia käteviä tarve-esineitä tai vaatekappaleita.

Ihmisen vallan lysti erityispiirre on tunnetusti se, että heti, kun he saisivat tällä tavoin maistaa omaa lääkettänsä, alkaisivat veriset kostoiskut ”häiriintyneiden eläimien aiheuttaman uhan lamaannuttamiseksi” ja siihen loppuisi monen lajin elon tie. Äärimmäisesti ylikansoittunut ja lähes jokaista mahdollista eläinlajia päivittäin terrorisoiva ihminen sen sijaan on toimissaan puhdas kuin pulmunen. Karhut ja antiloopit jos alkaisivat sikiämään eksponentiaalisesti ihmisen ruhtinaallisia elinalueita supistaen myönnettäisiin samaan tahtiin lisää metsätyslupia ja sademetsiin kylvettäisiin napalmia, jos ei muuta keksitä.

Minusta ihminen ei kuitenkaan ole sen tärkeämpi tai kummempi veitikka kuin mauriainen, tapiiri, valkoselkätikka, meduusa tai nelisormimangusti. Sanoisin, että tappaisivat ennemmin toisiansa, mutta sitäkin me harrastamme ja vieläpä sangen lahjakkaasti vuosituhansien kokemuksella. Niinpä. Homo sapiens sapiens - viisas, viisas ihminen.