Tuotteistaminen, tehostaminen, ankea harmaus...

Jokaisen kuviteltavissa olevan asian tuotteistaminen, brändäys ja markkinointi ottaa tarpeeksi pitkälle ja yli äyräiden mentyään kupoliin. Kirjoittelin Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja hänen aviomiehensä brändäyksestä häiden oltua akuutti. Heikki Kovalaisen, Ashley Simpsonin ja Avril Lavignen olisikin kai syytä laittaa allekirjoituksensa yhteyteen (TM) tai (R), kuten tein itse lapsena - pikkuvanhana ja rasittavana räkänokkana.

Käytännössä katsottuna et saa ostettua nykyään kuin vahingossa jotain, joka ei ole brändättyä. Oma lukunsa on runsaasti huomiota ja keskustelua saanut monikansallisten konsernien toiminnan vaikutus luontoon tai ilmastoon, mutta se ei minua hetkauta. Ostin tuokio sitten suurimman saatanan eli Nestlen mehujäätelöä ja se oli makoisaa.

Lyhykäisesti ja johdannonomaisesti todettakoon, että on jotenkin ikävää, kuinka melkein jokainen kaupasta löytyvä myyntiartikkeli on niin viimeisen päälle konsernin ja itse tuotteen logoon pakattu, lisäaineilla kyllästetty, mainoskampanjoilla kuluttajien tietoon saatettu sekä hyvässä lykyssä lapsi- ja/tai orjatyövoimalla valmistettu. Ja tällaisia aprikoiva mies (eli siis yours truly) haaveilee markkinointialasta...

Jos ei nyt orjatyövoimaan olla siirrytty, ollaan tehdastoiminta ajettu alas Suomessa ja siirretty halvempaa työvoimaa tarjoavaan maahan jopa toiselle puolelle maapalloa. Pidän monikansallisia yhtiöitä boikotoivia ihmisiä turhankin herkästi turhanpäiväisinä maailmanparantajina ja ituhippeinä, joiden toiminnalla ei ole mitään vaikutusta, mutta jalot periaatteet on silti helppo ymmärtää. Tavallaan heitä kunnioittaakin, mutta mikäli jokaisen vähänkään sortoa harjoittavan yrityksen laittaa pannaan, kuolee nälkään. Näin on.

Erityisesti kotimaisen työvoiman kärsimisen vuoksi nykymeno vituttaa kuin pientä sikaa häkissä. Samalla halutaan lisätä työperäistä maahanmuuttoa paikkaamaan työvoimapulaa, vaikka työpaikkojen absoluuttinen määrä todennäköisesti vain kutistuu entisestäänkin.

Luin tänään eräästä nettikeskustelusta hauskan ja kieltämättä osuvan termin, ABC-rahvas. Ennen puhuttiin Euro-, Saab- ja kännykkäjupeista, mutta tämän päivän juppi on ABC-rahvas, vaikka kauppaketju toimintaperiaatteineen onkin mainio ja pelastanut monta kertaa pulasta normaaleiden ruokakauppojen ollessa kiinni turhina juhlapyhinä.

Eilen autoillessa muistelin, että millaisia huoltoasemia reitin varrella oli vielä noin kymmenen vuotta sitten. Nykyään kaikkialla on vain ABC- tai ST1-asemia, mieluiten vieläpä kylmäasemia, jotta löpöä saadaan jaettua oikein tehokkaasti ja pienillä kustannuksilla. Ainahan huoltoasemat ovat kuuluneet johonkin ketjuun (Esso, Shell, Neste, Seo jne.), mutta erityisen harvassa ovat pienet ja viihtyisät putiikit, joissa esimerkiksi leivotaan itse keittiössä ja ruokalista on itse kehitetty. Shell- tai Esso-ketjuilla tarjonta määräytyy kuitenkin usein itse ketjun politiikan mukaan. Lapset saavat nauravat nakkinsa, kävivätpä Shellillä sitten Kärsämäellä tai Pietarsaaressa. Ei, en tiedä, onko ko. paikkakunnilla Shellejä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana muuan ilmiö yleistyi koskemaan lähestulkoon jokaista huoltoasemaa: tiskinpätkä Scan Burgerille, Rosso Expressille, Rollsille tai Kotipizzalle. Valtateillä korkeintaan 50 km välein törröttävien ABC-asemien yhteydessä on useimmiten Hesburger. Huomatkaa millaisia taikasanoja: express, pikaruoka, helppoa, vaivatonta ja tehokasta. Emme ole kaukana siitä pisteestä, että mieleinen ruoka-annos pomppaa automaattisesta jääkaappi+mikroaaltouunihärpäkkeestä kypsennettynä nappia painamalla.

Pieniä konditorioita ja vanhoja kunnon grillikioskejakin toki on, mutta enimmäkseen lähiseuduilta löytyy vain sellaisia ruokapaikkoja, joihin sämpylät sun muut kuljetetaan keskusvarastoilta hienolla rekka-autolla ja itse tuote(TM) lämmitetään nenäsi eteen toimipisteessä. Rolls on hampurilaisketjuista oma suosikkini ja eilen kävimmekin moisessa. Hieman nykymeininki kuitenkin pisti mietityttämään, koska hampurilaisen tilattuani ukko meni pakastimelle ja poimi sieltä ottimella jäisen pihvin levylle tirisemään.

Kotipizzat ovat tunnetusti franchising-yrityksiä, joissa on tarkat "ylhäältä" tulevat säännöt esimerkiksi myymälän hygienia-asioille, mutta joku minulla kuitenkin tökkii sitä vastaan, että täytteet annostellaan joka pizzaan mitta-astialla. Joka annos on viimeisen päälle mainoksilla täytetyssä pahvilaatikossaan tismalleen samanlainen, kävitpä Kotipizzassa sitten Raumalla, Imatralla tai huoltoaseman yhteydessä Äänekoskella.

Joku ahdistaa, mutta on hankala sanoa tarkalleen, että mikä. Ruokaa saa rahaa vastaan nenänsä eteen aivan kuten vaihdantataloudessa kuuluukin olla. Sanotaanko näin, että homma alkaa muistuttaa liiaksi elokuvaa The Island (joka muuten on yksi suosikeistani). Kaikki on niin selvää, ohjattua, steriiliä ja hallinnassa. Ruokapaikaksi kaipaan enemmän sellaista ravintolaa, jossa ruoan laatu vaihtelee hieman sen tekijän mukaan. En tarkoita sitä, että yhtenä päivänä saman paikan ruoka olisi pahaa, vaan sitä, että joku työntekijä nakkaa annokseeni silmämääräisesti hieman reilummin tuorekurkkua kuin joku toinen. Puhumattakaan siitä, että kumpikin mittaa niiden määrän silmä tarkkana mitta-astian avulla.

Helppohan tämäkin ajatus on vetää överiksi antamalla minulle samalla rahalla annos, jossa on puolikas lihapulla ja yksi kuppainen tuorekurkun palanen. Näin siis olisi helppoa perustella se, miksi Kotipizzoissa raaka-aineet mitataan tarkoin, mutta ei-lapselliset ymmärsivät toivottavasti sen, mitä tarkoitin. Ravintolan penkeissä saa mielestäni olla naarmuja, aterimet saavat olla eri paria, eikä kaiken tarvitse mennä konseptinsa puolesta yksi yhteen. Grand Theft Auto San Andreaksessa pikaruokaloiden brändäystä on - kenties tahattomasti - parodioitu oivasti, sillä kaupungin Cluckin' Bell -pikaruokaloissa myyjillä on kanapäähineet.

Jokaisessa ruokaketjun X toimipisteessä kalustus ja työntekijöiden vaatetus on tunnetusti samanlainen. Sisustusta hallitsevat konsernin tunnusvärit ja myyjillä on paidat, joissa mainostetaan jotain huikeaa kampanjaa, kuten kahden täytteen pizzaa VAIN 12 eurolla (norm. 12,50 €)! Kaikki on niin fiiniä. Olen suhteellisen varma, että naarmuuntuneen penkin tilalle vaihdetaan ruokaketju X:n keskusvarastolta viipymättä uusi tilalle.

Ketjun johtaja tai ennemminkin hänen alaisensa laatupäällikkö on standardeja määritellessään tuumannut, että näin pidetään maine ja tuotto kohdallaan. Miksei se toki näin olekin. Olisihan mielenkiintoinen poikkeus olla olemassa pikaruokalaketju, jonka jokaisessa noin 40:stä toimipisteestä tarjottaisiin täysin toisistaan poikkeavaa evästä.

Niin fiiniä ja tehostettua kuin kaikki onkin, kaipaavat ihmiset toistuvasti jotain wanhoilta ajoilta. Urbaanissa asfalttiviidakossa, hektisessä oravanpyörässä, jatkuvassa menossa ja melskeessä elämäksikin(TM) joskus kutsuttua suoritusta tekevät ihmiset tekevät kultaakin kalliimpina vapaa-aikoinaan elämysmatkoja kaupunkia askeettisemmille seuduille.

Huvittavaa onkin se, että siinä missä kaupunkilaiset teknoautomaattiturboeuro-ABC-jupit tulevat hihattomissa t-paidoissa, Ray Banit nokalla ja vyölaukku elintasomahan pielessä katsomaan maalaismiljööseen sijoitetun kotieläinpuiston ihmeitä, on se niiden omistajalle jokapäiväistä elämää. Oi kuinka hieno elämys, kun saunakin lämpeää puilla! Miettikääpä tätä elämystä 365 päivänä vuodessa. Kukapa tosin joka päivä puusaunaa lämmittää, koska polttopuut pitää ihan itse pilkkoa, eikä niitä saa ostettua kätevästi ja tehokkaasti (Visalla) Plantagenista säkkiä kerrallaan.

Ympärivuotinen toimistossa ahertaminen on saatu viimein päätökseen ja on aika hinata uudenkarhealla leasing-turbodiesel-DOHC-bemarilla jäähallin kokoinen asuntovaunu leirintäalueelle. Kun vaunu pysähtyy ja ovet aukeavat, kirmaavat perheen pienokaiset propellihatuissa ja Transformers(TM)-shortseissa pitkin tannerta niin kuin perseeseen ammutut karhut. Vaunun saa onneksi lyötyä sähköpistokkeeseen, jotta digitelevisiosta saa pyörimään Suomen Robinsonin 24. jakson uusinnan tai America's Next Top Modelin niin halutessaan jopa ihan siellä luonnon helmassa, jonne on jouduttu ajamaan kolmatta sataa kilometriä.

Voin vain kuvitella, kuinka näitä elämysmatkailupalveluiden tarjoajia naurattaa aina kun sesonkiaikoina maisemiin pöllähtää kylpyammeilla, laajakaistayhteyksillä ja hierovilla sängyillä varustettujen asuntovaunujen kanssa kaupunkilaisia rasavilleine jälkeläisineen. Manit bois sanoi jo P-P Peteliuskin aikoinaan. Koko revohka on kuin puulla päähän lyötyjä, kun vettä pumpataankin kaivosta ja se maistuu puhtaalta.

Viimeinen naula arkkuun on matkailuyrittäjän vaimo, joka käy Noita Nokinenäksi pukeutuneena tarjoamassa lapsille vähän Taikapipareita ja kertoo samalla - ikään kuin vaivihkaa - maagisen tarinan siitä, kuinka kanttiinin nurkalta lähtee Haltiattarien Elämyspolku kulkien pitkin Ikiaikaisen Lumouksen Metsää, jossa saattaa tavata vaikka Anselmi Aaveen tai Keijo Kääpiön. Pääsymaksu polulle on 15 euroa per hemmoteltu räkänokka ja jokainen elämyksiä tarjoava teemarasti, kuten Keijo Kääpiön luola, tekee femman lisää. Kersat kuuntelevat maagista tarinaa kuin puusta pudonneet teerenpojat ja pakkohan isin on höllätä lompakon nyörejä.

Kun Keijo Kääpiötä on morjestettu, Taikuri Tenhomielen voimajuomaa (= yrittäjän siskon keittämää punaviinimarjamehua) maistettu, Kuiskausten Laakson (= sadevesioja) köysiradasta selviydytty ja euro poikineen törsätty on otollista lähteä kotimatkalle. Sen lomassa passaa pysähtyä ABC:lle, josta lapset saavat nauravia nakkeja ja tosi-vitun-ison jäätelöannoksen. Oijoi, isi vähän siistiä, hei, kun ostit oikein tosi ison jätskin! Omnomnom! 85 % siitä jää syömättä, mutta olipahan iso ja komea. Ja kallis. Brändäystä, baby, brändäystä!

Lähti vähän teksti taas lapasesta, mutta ei kai se mitään.

Eilisellä automatkalla ajoimme maaseudulla ja sanoimme kaikki, neljä nuorta ihmistä, liki yhteen ääneen, ettemme kuuna päivänä pystyisi asumaan niin keskellä ei mitään. Kesälomalla perämetsässä voisi käydä asustelemassa elämysmielessä vaikkapa viikon, mutta etäisyyksien, aktiviteettien puutteen ja korven vuoksi ajatus vakituisesta asumisesta tuntuu todella epämiellyttävältä. Itselläni suurin syy on se, että mitäpäs kaukana korvessa teet hädän sattuessa? Pelastushenkilökunnalla kestää hyvässä lykyssä puoli tuntia saapua paikalle, jos talo syttyy palamaan tai tapahtuu tapaturma.

Tämä on seurausta kaupungistumisesta, tehostamisesta, säästämisestä, keskittämisestä ja muusta touhotuksesta. Tämän vuoksi syrjäseudut autioituvat ja meille on ennen pitkää tarjolla ainoastaan parin hassun ison ketjun ruokapaikkoja, jotka ovat kuin toistensa kopioita työntekijöistä ja kattovalaisimistaan lähtien.

Onpa kaupungissamme (tai oli ainakin joskus) Wanha apteekki, joka oli sisustettu nostalgiahengessä hyvin vanhanaikaisesti. Juuri tällaisia vanhanaikaisuuksia monet ihmiset pitävät trendikkään arkensa keskellä mukavina piristysruiskeina. Isommat ja vaikutusvaltaisemmat ketjut, niin apteekeiden, huoltoasemien kuin ruokaravintoloidenkin tapauksessa, ajavat kuitenkin pieniä yrityksiä nurin. Kotikunnassani Muuramessa oli ennen pieni Siwa T-marketin vieressä omassa rakennuksessaan. Tällä hetkellä rakennusta ei ole olemassakaan vaan tilalla on T-marketin tilalle jo aikoja sitten tulleen S-marketin parkkialuelaajennus.

Saippuasarja Salatuissa elämissä Ismo-nimisen kaverin kyläkaupan kohtalo on loistava ja fiktiivisyydestään huolimatta todenperäinen esimerkki. Ohjelmassahan Ismon oli pakko siirtyä putiikkeineen tanskalaisen konsernin alaisuuteen pystyäkseen jatkamaan toimintaansa. Kertokaapa, että montako sellaista elintarvikeliikettä tiedätte, jotka eivät kuulu johonkin kauppaketjuun? Minä tiedän tasan yhden, mutten ole varma, onko sekään enää toiminnassa. Kaikki ovat Siwoja, K-ryhmän kauppoja, Valintataloja ja S-Marketeja. Jokaisella on myös omat tuotemerkkinsä ja bonusjärjestelmänsä, joiden avulla ne pyrkivät saamaan asiakkaat keskittämään ostoksensa juuri heidän liikkeisiin.

Yksityisiäkin ravintoloita täällä toki on, muttei juuri muita kuin kebab-pizzerioita ja muutama kiinalainen tai thaimaalainen ravintola. Jyvässeutu ja koko Keski-Suomi on niin käsittämättömän laajalti Keskimaan hallussa, että edelleenkin tulee ihmeteltyä huomatessaan S-etukortin käyvän suunnilleen pysäköintimittareihinkin. Olemme mekin myyneet sydämemme S-bonusjärjestelmälle ja kyllä ostosten keskittäminen kannattaakin taloudellisesti - tiettyyn rajaan asti. Raja menee siinä, että mikäli ei edes harkitsisi käyvänsä jossain muussa kaupassa, menettää monet taloudellisesti kannattavammat tarjoukset.

S-etujärjestelmään kuuluvat ruokapaikat, kuten Amarillo, Torero, Huviretki ja Rosso, samoin kuin ABC-huoltoasemien yhteydessä olevat ravintolat, ovat toki äärimmäisen luotettavia, koska niiden laatu on taatusti sertifioitua, valvottua ja tasaisen varmaa. Siksi ne toki ovatkin suosittuja, enkä minä missään nimessä suuria ketjuja ykskantaan "dissaa". Olisi ja onkin kuitenkin joskus mukavaa vaihtelua etsiä asiointipaikakseen joku ei-niin-äärimmäisyyksiin-brändätty ja samasta puusta veistetty ravintolaketjun toimipiste.

Harvassa ovat pienet kahvila-konditoriat, joissa uuttera yrittäjä herää kukonlaulun aikaan avaamaan liikettään leipomalla päivää varten itse korvapuusteja ja tippaleipiä. Todennäköisemmin yrittäjä herää kyllä varhain, mutta vastaanottaakseen pakastimeensa tukkuliikkeen edustajalta pullia, joita lämmitellä mikrossa sitten asiakkaiden tultua. Harvassa on yrittäjä, joka häärää mieleisissään vaatteissa tarjoilemassa asiakkaille itse suunnittelemiaan tuotteita, jotka on saanut itse hinnoitella ja tarjoilla.

Harvassa on yrittäjät, joiden rintapieltä ei korista isomman ketjun logo, eivätkä niskaan hiillosta maakunnan aluepäällikkö, jakelupäällikkö, logistiikkainsinööri ja viime kädessä ravintolapäällikkö. Ei steriiliys ja tehokas tuotteistaminen silti takaa nopeaa palvelua ja moitteetonta laatua. Asiakkaiden määrään (minun ja isäni lisäksi kaksi [2] henkeä) suhteutettuna olen odottanut pisimpään ja mitäänsanomattominta ravintolaruokaa Geneven lentokentällä olleessa, lähinnä teho-osastohuonetta muistuttaneessa, ravintolassa.

Anoppini työskentelee erään isomman huoltoasemaketjun toimipisteessä, mutta onneksi hän saa - tai hänen täytyy - itse suunnitella ruokalistan ja valmistaa annokset. Hän ei todellakaan mittaa raaka-aineita mitta-astioilla vaan valmistaa ja tarjoaa oikeaa kunnon kotiruokaa. Syömään tullut Jussi saattaa saada neljä perunaa, mutta Olaville meneekin viisi. Seuraukset eivät ole samanlaiset kuin kalapuikkopojan tapauksessa.

Kerran McDonald'sissa - joka on tietenkin tuotemerkkinä aivan oma lukunsa - jouduin odottamaan tilaamaani annosta hieman tavanomaista pidempään. Myyjä oli mukava ja sanoi, että laittoi hieman ekstraranskalaisia mukaan, koska jouduin hänenkin mielestään odottamaan. En kylläkään huomannut niiden määrässä mitään eroa "normaaliin," ja aika usein olen kyseisessä lafkassa asioinut.

Jokohan sitä nyt malttaisi lopettaa kirjoittamisen tältä erää. Punainen lanka saattoi hukkua välillä, mutta ajoin kuitenkin takaa sitä, kuinka harmaaksi kulutushyödykkeiden ja niitä tarjoavien liikkeiden yhdenmukaisuus, tehostaminen sekä keskittäminen ajaa ankeaa arkeamme.