Sisältö
Esipuhe
1 - Kiinan mainio ihmisoikeustilanne
2 - Venäjän huikaiseva sananvapaus
3 - Yhdysvaltojen oikein kohdistettu valtionbudjetti
4 - Zimbabwen kansaansa rakastava johtaja
5 - Pohjois-Korean avoin ilmapiiri
6 - Humanitaarisen avun kahdet kasvot
7 - Muutama lyhyempi mutta riemastuttava uutinen
8 - Kansan sortaminen valtionjohdon itsetarkoituksena?
9 - Suomen byrokratia tasavertaisuuden ja sananvapauden asialla
Loppusanat
Esipuhe
Viimeisten parin vuoden aikana kirjoittaminen on keskittynyt aika pitkälti suomalaisen yhteiskunnan epäkohtien harmitteluun sekä päivittelyyn, joten nyt päätin omistaa palstatilaa sille, mitä ympäri maailmaa ja erityisesti muutamissa tietyissä maissa on mielestäni pahasti päin honkia. Tämä on oikeastikin jatkuvasti päässäni pyörivä aihe ja lisäksi katson tarpeelliseksi osoittaa, että löydän monesta muusta maasta useallakin mittakaavalla mitattuna vakavempia ongelmia kuin Suomesta.
Loputon ihmetyksen aihe on, että kuinka kummassa asiat yksinkertaisesti voivat olla niin kertakaikkisen perseellään vuodesta toiseen. Kuinka ihmeessä joidenkin maiden johdossa voi pysytellä sellaisia ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole omien kansalaistensa asialla vaan ennemminkin tuntuu, että systemaattinen tavoite on heidän oikeuksiensa polkeminen lokaan.
Käsittelemieni maiden suomalaistuneiden alkuperäiskansalaisten luulisi olevan hyvin pitkälti samaa mieltä näistä mietteistä. Minä en ainakaan löydä mitään erinomaista saati puolusteltavaa ihmisoikeusrikkomuksista, sananvapauden tukahduttamisesta, kansanmurhasta, sotilasdiktatuurista, poliittisesta vainosta, nepotismista, lasten pakkonaittamisesta, joka kerta kymmeniä kuolonuhreja vaativista terrori-iskuista, lapsityövoiman käytöstä tai kansalaisten karkottamisesta syyttä.
Kirjoitus saattaa vaihteen vuoksi sisältää päällekkäisyyksiä muutamaan aikaisempaan julkaisuuni, mutta näin olkoon, koska olen antanut moisen aiemminkin itselleni anteeksi.
1 - Kiinan mainio ihmisoikeustilanne
Aloitetaan kenties yksittäisistä aiheista suurimmasta, eli ihmisoikeuksista. Tämän hetken maailmassa kenties räikein esimerkki on Kiina, jossa tavallisen kansan oikeuksia, kuten sanan- ja mielipiteenvapautta sorretaan minkä ehditään ja ellei tämä yksin piisaa niin hieman vastaan sanovat ihmiset joko katoavat mystisesti tai lahdataan armotta.
Aluksi Hu Jia, eli Kiinan kenties tunnetuin ihmisoikeusaktivisti, oli iät ja ajat Kiinan turvallisuuspalvelun kontrolloimassa kotiarestissa ja vieläpä vailla syytteitä tai pidätysmääräystä, kunnes hänet tuomittiin lopulta kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan huhtikuussa 2008. Mikä olikaan syy? Viranomaisten toimien arvostelu ja tarkalleen ottaen ”yllytys valtiovallan ja sosialistisen järjestelmän kumoamiseen.” Hu Jian vaimo Zeng Jiyan ja pariskunnan tällä hetkellä kaksivuotias tytär sen sijaan pysyttelevät kotiarestissa, koska vaimo on myös poliittinen aktivisti.
Mikäpä onkaan surullisempaa kuin se, että poliittisesti valveutuneet kansalaiset pyrkivät tuomaan maanmiestensä tietoon kaikkea sitä epäoikeudenmukaisuutta, jota valtion virkamiehet korkeinta johtoa myöten tietoisesti harjoittavat. Mikäpä on lisäksi tehokkaampi keino säilyttää valta kuin pienenkin vastarinnan kukistaminen langettamalla kotiaresteja sekä vankeustuomiota. Viime kädessä oiva metodi on kaikessa yksinkertaisuudessaan teloitus.
Henkilökohtaisesti en pidä Hu Jiaan palatakseni pahan asiana, että hän ajaa ympäristönsuojeluasioita yhdessä maailman eniten saastuttavista valtiossa ja on toiminut lisäksi johtajana AIDSin uhreja auttavassa järjestössä. Hän on joka tapauksessa toisinajattelija ja Kiinan kaltaisessa valtiossa tällainen ei kovin kummoista vaadi, koska yhdessä sun toisessakin asiassa asenne on niin äkkijyrkkä kun olla ja voi.
Minä olen lievästi ilmaistuna sitä mieltä, että viranomaisten toimia onkin vara arvostella, mikäli muistelee edelliseen kappaleeseen viitaten sitä, kuinka maassa päätettiin hoitaa Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus kesällä 1989. Pekingiin julistettiin poikkeustila, torille kommennettiin sotilasjoukkoja panssarivaunurykmenteistä lähtien ja arvioista riippuen sadoista tuhansiin mielenosoittajista lahdattiin niille sijoilleen. Asiasta tietämättömille paljastettakoon, että mielenosoittajat kaipasivat korruption ja inflaation sijaan hyvää sekä harmonista johtamista. Tätä pitäisin suotavana tavoitteena ja lisäksi itsestäänselvyytenä itse valtionjohdonkin toimesta. Näinhän asia ei toki kaikkialla ole.
Lehtimiehet ovat useissa valtioissa erityisesti tulilinjalla, sillä olisihan erityisen sääli, mikäli informaatiota epäkohdista kulkeutuisi muidenkin valtioiden tietoon. Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä (syystäkin) arvostellut toimittaja-aktiivi Yang Tonguan esimerkiksi pääsi lukemaan tiilenpäitä kymmeneksi vuodeksi. Vapaa tiedonvälitys asian tiimoilta on Kiinassa edelleenkin pannassa ja jokainen Kiinan johtaja on kieltänyt tapahtumien selvitykset. Tiananmenin äidit –järjestöä ajatellen voin vain etäisesti kuvitella, millaista painajaista on elää valtiossa, jossa ei saa kahdenkymmenenkään vuoden jälkeen vastauksia siihen, mitä lähiomaisille todella tapahtui. Ei voi muuta sanoa kuin että mainiota.
2 - Venäjän huikaiseva sananvapaus
Äiti Venäjällä tämä toiminta osataan myös varsin ansiokkaasti ja Anna Politkovskajan sekä Aleksandr Litvinenkon tapaukset itse kukin tietänevät. Syyllisistä ei ole edelleenkään varmaa tietoa, mutta on suorastaan mielenkiintoinen yhteensattuma, että molemmat murhattiin reilun kuukauden välein ja molemmat olivat arvostelleet Vladimir Putinin hallintoa sekä Tshetseniassa jo pienen ikuisuuden käytyä sotaa.
On myöskin sangen mielenkiintoista, että Politkovskajan journalistin työstä venäläisissä kriisipesäkkeissä tehtiin jännempää pitämällä häntä säilössä sekä uhkailemalla. Hän esitteli kirjoituksissaan, kuinka rikollisliigat, tshetseenipoliisit ja jopa Venäjän armeijan upseerit toimivat yhteistyössä varastaessaan öljyä öljyputkista. Venäjän poliisin OMON-erikoisjoukkojen entinen upseeri Sergei Lapin saikin Politkovskajan paljastusten ansiosta toista kymmentä vuotta kakkua.
Ymmärrän toki varsin hyvin, mikäli joku edellämainituista instansseista paljastuu Politkovskajan murhan toteuttajaksi. Onhan nimittäin varsin harmillista, mikäli oiva tulonlähde ehtyy ja loppuelämä hankaloituu siksi, että toimittaja onnistuu paljastamaan rikokset. Simppeli ratkaisu on rekrytoida pari rikollisliigan jäsentä likvidoimaan toimittaja, eikä vähiten siksi, että paljastukset Tshetsenian sotarikoksista ja verenvuodatuksesta saadaan tukahdutettua.
Entinen FSB:n (Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu) upseeri Litvinenkohan puolestaan tutki epävirallisesti Politkovskajan murhaa ja hänen oli määrä tavata henkilö, joka olisi tiennyt asiasta enemmän. Joku nimeltämainitsematon taho tiesi tapaamisesta myös ja ehti väliin ennen kuin kenties ratkaiseva tieto pääsi päivänvaloon.
Nämä asiathan eivät välittömästi meitä suomalaisia kosketa, mutta mielenkiintoinen tapaus on maanpaossa asusteleva liikemies ja oligarkki Boris Berezovski, joka liittyy Litvinenkon tapaukseen siten, että hän toimi rahoittajana tämän sekä historioitsija Juri Feltshinskin kirjoittamalle teokselle, jossa esitetään arveluita muun muassa siitä, että vuoden 1999 syyskuun kerrostaloräjäytykset Moskovassa, Buinakskissa ja Volgodonskissa olisivat olleet juuri FSB:n järjestämiä. Tähän venäläiset viranomaiset vastasivat siten, että kyseessä on vain Berezovskin propagandaa.
Mielenkiintoisuuteen viimeisen silauksen antaa se, että Berezovski tuki Vladimir Putinia (FSB:n johtaja vuosina 1998–1999) vielä vuoden 2000 presidentinvaaleissa, mutta saikin hänestä vihamiehen vastustaessaan toista Tshetshenian sotaa. Berezovskin kerrotaan yleisesti harjoittaneen sekä laillista että laitonta liiketoimintaa, mutta minusta on mielenkiintoista, että aiemmin sekä Putinin että Boris Jeltsinin lähipiiriin kuulunutta miestä aletaan syyttää laittomasta liiketoiminnasta sekä rahanpesusta välittömästi hänen alettua vastustamaan sodankäyntiä.
3 - Yhdysvaltojen oikein kohdistettu valtionbudjetti
Edellisestä tulee pienehkö déjà vû. Entinen veli menettää suosionsa, mikäli ei asetu hallituksen taakse puolustamaan sotatoimia, jotka tuntuvat olevan useimmalle isolle tekijälle varsinainen pakkomielle. Yhdysvalloissa monikaan Afganistanin tai Irakin sotaa vastustava silmäätekevä ei liene George W. Bushin parhaita ystäviä. Yhdysvalloissa minua suututtaa edelleen eniten kansalaisten hyvinvoinnin totaalinen laiminlyönti sotatoimien kustannuksella. Tästä olenkin jo kirjoitellut ja laiskuuttani siteeraan suoraan vanhempaa kirjoitustani.
”Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä. Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista.”
Minun ei tarvinne muistuttaa erikseen siitä, millaisissa mittasuhteissa kyseisen maan puolustusbudjetti nykypäivänä liikkuu ja kuinka suuri osuus väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.
4 - Zimbabwen kansaansa rakastava johtaja
Vaihdetaanpa mannerta ja siirrytään hienoon mieheen nimeltä Robert Mugabe. Tietämättömille kerrottakoon, että kyseessä on Zimbabwen valtionpäämies, jonka vuonna 1987 alkaneella valtakaudella Zimbabwesta on tullut entisen taloudellisesti kohtalaisen tasapainoisen viljantuottajan sijaan yksi maailman köyhimmistä valtioista, jossa on vaivainen 231 000 000 prosentin inflaatio (tieto vuoden 2008 lopulta). Lisäksi eliniänodote on laskenut 60 vuoden tienoilta 37:ään. Mugabe syyttää talousvaikeuksista länsimaisia vastustajia, kuten erityisesti Isoa-Britanniaa, jolle voi toki hakea perusteita EU:n asettamista talouspakotteista. Mugabelle sellaisia terveisiä, että pakotteita hellitetään varsin todennäköisesti heti, kun maan asiat saatetaan oikeisiin uomiin.
Alueen kuivuuteen sekä hurjaan AIDS-tilanteeseen hallituksella on rajalliset vaikutusmahdollisuudet, mutta erityisesti kurjuutta on lisännyt Mugaben hallinnon määrätietoisesti toteuttama valkoisten maanomistajien tiluksien pakkolunastus sekä kulutushyödykkeiden hintasäännöstely. Maan ihmisoikeustilanteesta kertoo oman sanansa se, että näiden pakkolunastusten yhteydessä valkoiset maanomistajat karkoitettiin maasta, jahka heitä perheineen sekä heidän mustaihoisia työntekijöitään oltiin ensin pahoinpidelty, raiskattu sekä murhattu. Tilat luovutettiin mustaihoisten kansalaisten omistukseen ja valtaosalla heistä ei ollut kokemusta maanviljelystä. Kenties tärkein peruste valituksi tulolle olikin se, että he olivat Mugaben suosikkeja, mutta tämän maareformin seurauksena tilat ovat rappeutuneet, eikä tämä ole luonnollisesti avuksi nälänhädästä kärsivälle valtiolle.
Suomen suurin maareformi oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, jolloin luovutetuilta alueilta sisämaahan muuttaneelle väestölle, kuten varsinaiselle siirtoväelle sekä rintamamiehille, annettiin maatilkkuja uudistilojen perustamiseksi. Tämä oli ymmärtääkseni melkoisena pelastuksena omillekin isovanhemmilleni, sillä pappani taisteli rintamalla ja mummoni lähti Karjalasta evakkoon. Zimbabwen tilanteeseen pesäeron tekee kuitenkin se, ettei Suomessa ainakaan minun tietääkseni olla karkoitettu, raiskattu, pahoinpidelty tai murhattu tilojen omistajia.
Maareformi tapahtui pääosin 80-luvulla Mugaben astuttua valtaan, ensin pääministerinä, sittemmin presidenttinä. Vuonna 2005 tämä oiva mies kuitenkin käynnisti ”Operaatio Murambatsvinan,” jonka yhteydessä satoja tuhansia ihmisiä, eräiden arvioiden mukaan jopa 700 000, ajettiin pois kodeistaan ja työpaikoiltaan armeijan hajoittaessa poliittisen opposition tueksi muodostuneet slummialueet suurkaupunkien yhteydestä. Operaatiolla oli mitä todennäköisimmin pyrkimyksenä Mugaben hallinnon vastaisten ja talouskriisistä syntyneiden protestien ennaltaehkäiseminen. Niin ikään tämä on jatkumoa aiempien esimerkkien mukaiselle tavalle tukahduttaa ääni toisinajattelijoilta ja oppositiolta, jonka kannatus oli keskittynyt näillä slummialueille.
5 - Pohjois-Korean avoin ilmapiiri
Minun ei tarvinne muistuttaa historiaan vähänkään perehtyneitä ihmisiä siitä, millainen kohtalo poliittisella oppositiolla tapasi olla suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa. Samassa poliittisessa järjestelmässä pysytelläkseni muistutan, että tällaista toimintaa on edelleen Suuren Johtajan, eli Jong-Ilin Kimin johtamassa Pohjois-Koreassa, jonne ihmisoikeusarvioijilla ei ole edes oikeutta päästä toteamaan sitä, millä tolalla asiat ovat. Sieltä täältä tihkuvista tiedoista on kuitenkin voinut saada monenlaista osviittaa siitä, kuinka nimenomaan poliittista opposiota kohdellaan. Ruokapulauutiset ovat levinneet nerokkaista toimenpiteistä (pyrkimys estää kaukopuheluita sekä internetkielto) huolimatta yleiseenkin tietoon ja maassa arvellaan olevan miljoonia nälänhädästä kärsiviä.
Aiemmin arvostelin Kiinan ihmisoikeustilannetta, mutta tästäkin huolimatta Pohjois-Koreasta pakenee vuosittain tuhansia ihmisiä juuri sinne. Toiset eivät pääse sinne asti vaan laittomista rajanylityksistä rangaistaan vaihtelevasti kolmen vuoden vankileirituomiosta aina kuolemaan saakka. Lisäksi Amnestyn mukaan Pohjois-Korean sisälläkään ei niin vain liikuta paikasta toiseen.
6 - Humanitaarisen avun kahdet kasvot
Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen artikkelin otsikko kertoo seuraavasti: ”Pohjois-Korea tarvitsee kehitystä ruoka-avun sijasta.” Tästä olen täysin samaa mieltä ja paras kehityskeino on vallanvaihto sekä poliittisen järjestelmän totaalinen uudistus. Mikäli nykyisen valtionjohdon intressien vuoksi lapset kerjäävät kaduilla ruokaa, toisinajattelijoita teloitetaan ja siltikin haikailu ydinohjelman edistämisestä jatkuu, ei muita vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole.
Linkki KePan artikkeliin.
”EU hankkii 90 prosenttia ruoka-avustaan paikan päältä” on minulle varsin mielenkiintoinen ja uusi tieto. Samaan hengenvetoon mainitaan myös se, kuinka suurimman avunantajan, eli Yhdysvaltojen, ”elintarvikeavusta vain yksi prosenttia tuotetaan sen ulkopuolella, mikä turvaa markkinoita amerikkalaisille agribisnesyrityksille.” Hmm, let me get this straight. Olen aina kuvitellut, että kunkin humanitaarista apua tarvitsevan maan ongelma johtuu pääosin siitä, ettei mahdollisuutta maanviljelyyn tai muuhun ruoantuotantoon ole esimerkiksi pahan kuivuuden vuoksi. Näin moni poliittisesti korrekti lähde antaa ymmärtää.
Olen tosin ”vihjaissut” joskus ”ohimennen” siitäkin, että voisiko kohdemaissa olla mahdollista toteuttaa sellaisia uudistuksia (politiikassa ja erityisesti budjetoinnissa), että ruoantuotantoa saataisiin elvytettyä maan tarvitsemalle tasolle. Ei ole sattumaa, että avun piirissä olevissa maissa esiintyy lähes joka ikisessä diktatuurihallinto tai sotilasjuntta, sisällissota, jokapäiväisiä terrori-iskuja, korruptiota ja etenkin törkeitä ihmisoikeusloukkauksia. Toisin sanottuna perimmäisin syy on kehno hallintojärjestelmä. Luitte aivan oikein: huono, hanurista, kelvoton, joutavanpäiväinen, kykenemätön, läpimätä sekä paska!
Toisinaan suurimpana vaikuttimena etenkin pommi-iskuihin on uskontojen välinen konflikti, joka on tietenkin mukava asia. Monesta muustakin lienee uskonnon- tai uskomattomuudenvapauden nimissä erinomaisen loistavaa, että henkevät aatteet kukoistavat näin estottomasti. Kenties jonain päivänä kukoistaa sienipilvi vääräuskoisten rankaisuksi ja laskeumalta turvassa olevien piristykseksi.
7 - Muutama lyhyempi mutta riemastuttava uutinen
Pari mainitsemisen arvoista juttua löytyy seuraavasta:
Satoja guatemalalaisia lapsia myytiin adoptiovanhemmile Eurooppaan ja Amerikkaan
En jaksa uskoa, että sotilaiden tavoitteena oli saada kyllin pätevä syy luovuttaa viattomat lapsiraukat adoptoitavaksi pois poliittisesti epävakaasta maasta.
Yli 200 miljoonaa lapsityöläistä
Sekä http://www.dol.gov/ilab/programs/ocft/PDF/2009TVPRA.pdf
Jälkimmäisestä PDF-dokumentista toden totta löytyy lista maista, joista on tavattu lapsityövoimaa sekä pakkotyötä. ”Mielenkiintoisena” esimerkkinä mainittakoon pornoteollisuus Venäjällä, koska raksi löytyy molemmista ruuduista. Kyseisellä alalla lapsi- ja pakkotyö tai pahimmassa tapauksessa näiden molempien yhdistelmä muodostavat järjettömyyden äärimmäisimmän kulminaation.
Myanmar mainitaan erikseen siitä, että kyseisessä maassa käytetään pakkotyötä muun muassa riisin ja sokeriruo’on viljelyyn. Kyseessähän on entinen Burma ja ihmettelen, että miksi kummassa Iltalehdenkin sivulla mainitaan maan vanha nimi, vaikkei Suomi kuulu niihin muutamaan maahan, jotka käyttävät sitä protestina maan johdossa nykyään olevalle sotilasjuntalle? Sotilasdiktatuuri maan valtiomuotona kuulostaa muutenkin melko kurjalta ratkaisulta, vaikka sitä perustellaankin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa kommunismin uhkan torjunnaksi.
Lehti: Homomiehiä vainotaan Irakissa - 82 surmattu
Seksuaalivähemmistöjen kohtelu etenkin muslimimaissa ei ole mikään uutinen. Vastahan homoseksuaalisuus poistettiin Suomessakin mielenterveysongelmien listalta 1980-luvulla. Eikö näillekin asioille voisi ihan oikeasti tehdä jotain? Noiden vähäjärkisten kulttuurien touhu menee jatkuvasti yhä enemmän ja enemmän yli ymmärryksen. Huivit päähän ja homoseksuaaleja kidnappaamaan sekä lahtaamaan kauhean älämölön saattelemana.
Tyttö joutui naimisiin 75-vuotiaan kanssa Bangladeshissa
Pakkonaitettu lapsimorsian kuoli synnytykseen Jemenissä
Tässä on myös pari lievästi sanottuna räikeää esimerkkiä touhusta, jossa ei yksinkertaisesti ole järjen hiventä. Miten tällainen voi yksinkertaisesti olla mahdollista, vaikka jälkimmäisessä tapauksessa poliisi tutkiikin tapausta? Ensimmäisestäkin artikkelista käy kaikeksi onneksi ilmi, että Jemenissäkin toimii tällaista järjettömyyttä vastustava järjestö. Toivon tälle ryhmittymälle rutkasti lisää näkyvyyttä, jotta edes pieni mahdollisuus uudistuksille kytisi pienessä, köyhässä ja epäilemättä juuri sitä itseään eli arabimaailman taantumuksellisinta siipeä edustavassa valtiossa.
Sanavarastoni alkaa olla ehtynyt, koska en enää keksi tarpeeksi kuvaavia ylisanoja kertomaan sitä vitutusta ja turhautumista, mikä iskee, kun noiden alkuasukkaiden järjettömyyttä joutuu seuraamaan. Mikään pakkohan näin ei ole tehdä, sillä hankkiudun tiedon äärellä vapaaehtoisesti. Näin tosin soisin jokaisen ihmisen tekevän, jotta muutoksia olisi mahdollista saada aikaan. Minä kannan korteni kekoon kirjoittamalla ja toivomalla, että joku eksyy lukemaan tämänkin tekstin.
8 - Kansan sortaminen valtionjohdon itsetarkoituksena?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Yksipuoluej%C3%A4rjestelm%C3%A4
Siellä on listaus tämän hetken yksipuoluejärjestelmäisistä valtioista. Yksikään niistä ei ole kansantaloudellisesti rikkaimmasta päästä ja useassa on ihmisoikeudetkin niin ja näin. Sorron kohteena ovat etupäässä vain tietyt ja valitut kansanryhmät, kuka mistäkin syystä, yleensä vähemmän järkevästä.
Voisiko näillä asioilla olla silti mitään tekemistä toistensa kanssa?
Kaikkia esittelemistäni valtioista yhdistää monen muun ohella erityisesti yksi asia: riippumattomien ja puolueettomien tutkimusten sekä raporttien puute. Ketään edes millin verran nykyisestä maailmanpolitiikasta valveutunutta ihmistä ei taatusti vakuuta, mikäli Pohjois-Korea luovuttaa YK:lle tai Amnestylle oman hallituksensa rahoittaman raportin ihmisoikeustilanteestaan ja uskottavuutta vähentää entisestään, mikäli kaiken vannotaan olevan mainiosti.
Kansan onneksi, mutta omaksi epäonnekseen, on uhkarohkeita ihmisiä, jotka ovat ottaneet asiakseen selvittää sekä raportoida maansa epäkohdista, mutta joutuvat joko poliittisen vainon tai salamurhan kohteeksi ennen kuin saavat suutaan auki. Humanitaarista apua on hankala kohdentaa oikein, mikäli maan oloista ei tiedetä rehellisesti. Kim Jong-Ilille saatte kertoa sellaisia terveisiä, etteivät ihmisoikeusarvioijat halua päästä maahan ilkeyttään vaan kartoittaakseen kansan tilannetta.
Joka ikisellä valtiolla, joka epää kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen tai Yhdistyneiden kansakuntien edustajien pääsyn maahan, on jonkun sortin luurankoja kaapissaan. Puolasta, Uudesta-Seelannista tai Andorrasta räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia ei olla tietääkseni raportoitu ainakaan kymmeniin vuosiin. Lisäksi YK:n väeltä ei olla evätty pääsyä maihin. Salattavaa ei ole. Mikseivät asiat voi toimia joka paikassa yhtä mainiosti vaan kansan pitää kärsiä idioottien johtajien vuoksi? Pirun monessa maassa asiat ovat jopa siinä määrin päin prinkkalaa, että kansan sortaminen ja ihmisoikeuksien loukkaaminen vaikuttavat suoranaiselta itsetarkoitukselta sekä johdonmukaisen toiminnan tavoitteelta. Mitä enemmän saadaan järjettömällä toiminnalla kuolonuhreja nälänhädän vuoksi niin sen parempi.
Wikipedian kokoelma eri maiden ihmisoikeustilanteista löytyy täältä.
9 - Suomen byrokratia tasavertaisuuden ja sananvapauden asialla
Joku saattoi veikkailla heti ensimmäisessä kappaleessa, ettei kirjoituksessa loikattaisi ollenkaan Suomen kamaralle. Luin kuitenkin hiljattain sen verran mainion kolumnin, etten malta olla mainitsematta J. Halla-ahon saamasta tuomiosta. Vaikea siihen on toki olla kantaa ottamattakaan, koska olen kirjoittanut aiemminkin hänestä sekä yhtenevistä ajatuksistamme rivitolkulla.
Tuomio uskonrauhan rikkomisesta on sinänsä ymmärrettävää, koska muslimit ovat asiansa kanssa huomattavasti kristittyjä herkkänahkaisempia. Onneksi asia on näin tai muuten oikeusjärjestelmämme olisi ylityöllistetty yksinomaan vaikkapa vapaa-ajattelijoita tuomitessaan. Tuomiosta kiihoittamisesta kansanryhmää vastaan olisin vihastunut jo ihan henkilökohtaisestikin. Sanan varsinaisessa merkityksessä kiihoittaminen on minusta huomattavasti internetiin kirjoittelemista näkyvämpää toimintaa. Artikkelin kirjoittaminen sanomalehteen on jo isompi askel ja tällöin vastuussa olisi todennäköisesti yhtälailla artikkelin julkaissut lehti tai vähintäänkin päätoimittaja.
Yhtälailla rangaistavaa voisi olla kansanryhmää vastaan kiihoittuminen, mikä ei lienekään kaukana, jos sitä yhtä ainoaa oikeaa mielipidettä maahanmuuttokysymyksen osalta aletaan vaalia lakiteitse, kuten muutamissa uhkakuvissa ollaan esitetty. Halla-aho aavisti todennäköisesti jo kirjoitusvaiheessa, eli blogitekstinsä etupäässä Mika Illmannille, eli sananvapauslainsäädäntöön erikoistuneelle valtionsyyttäjälle, kohdistaessaan, mitä tuleman pitää. Se, että hän mitä luultavimmin aavisti tämän jo ennalta, on omiaan kertomaan siitä, mikä koko kirjoituksen sekä siitä syntyneen bolemiikin tarkoitus oli.
Suurelle kansalle se selvisi vasta syyteharkinnan ja viimeistään itse oikeudenkäynnin myötä. Olettamani tavoite oli suomalaisen ilmaisunvapauden kaksinaismoralismin ilmentäminen. Tämän puitteissa suomalaisten geneettisistä ominaispiirteistä saa esittää kyseenalaisin perustein julkilausumia, jotka ovat omiaan saattamaan kansamme epäedulliseen valoon tai loukkaamaan meitä. Sama pätee paria poikkeusta lukuunottamatta suurimpaan osaan muihinkin Suomessa majaa pitävistä väestöryhmistä, olivatpa ne eroteltu demografisesti miten vain. Näitä ”paria poikkeusta” jokainen saa mietiskellä hiljaa itsekseen ja lukaista vaikkapa eräästä tuoreimmasta kirjoituksestani pari sanaa positiivisesta syrjinnästä.
Suomenruotsalaisista tai vaikkapa lappalaisista ollaan tavattu vääntää jos jonkunnäköistä vitsiä, mutta yhtäkään oikeusjuttua kansanryhmää vastaan kiihoittamisesta en muista. Mikäli puhe ei olisi ollut geneettisistä ominaispiirteistä, koskisi asia yhtä lailla Suomen kansalaisuuden saaneita muslimeita kuin minuakin, koska hekin ovat kielessä ”suomalaisia.” Tällainen sanavalinta olisikin kaiketi antanut oikeuslaitokselle rutkasti enemmän haastetta, koska demografisesta kategorioinnista olisi jäänyt minun tulkintani mukaan pois kaikki muu paitsi kansalaisuus ja tärkeimpänä uskonto. Mikäli minä ja muut maahanmuuttokriittiset olemme oikeassa ja tietyt ryhmät ovat erityisasemassa, olisi haastetta syntynyt nimenomaan siitä, että molempiin ryhmiin olisi kuulunut ihmisiä, jotka olivat itse syytteessä uhrin asemassa.
Aiemmin mainitsemani kolumni löytyy täältä.
Kirjoittaja on siis Perttu Häkkinen, jonka sanoma on piristysruiske monikulttuurisuusintoiluun etenkin sitä kritisoivien henkilöiden silmissä profiloituneen Hesarin juttutarjonnassa. Parista kohtaa paistaa lievä ironia, vähintään provosointi, mutta kokonaisuuden perusteella oletan hänen olevan tuiki tosissaan. En tosin usko, että hän kaipaa Hollannissakaan pedofiileille kovin suurta näkyvyyttä saati sananvaltaa, vaikka muistaakseni juuri siellä he penäävät oikeutta omaa suuntautumistaan ajavalle poliittiselle puolueelle. Korkeintaan näin voisi tehdä todella äärimmäinen sananvapauden kannattaja periaatemielessä.
Loppusanat
Oikein kaukaa haettuna lienenkin tässä mielenkiintoisen kysymyksen edessä, koska puolustan sekä ihmisoikeuksia että sananvapautta. Loukkaako sovinistin sananvapausoikeus naisia siten, että hänen on aiheellista erota tehtävästään? Loukkaako poliittiseen oppositioon kuuluvan henkilön valtionjohtoa kritisoiva lausunto diktaattoria siten, että vastarinnan kiiski on perusteltua passittaa kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön? Jos ilmoitan olevani lähtökohtaisesti diktatuuria vastaan, voinen hyvin seistä sanojeni takana tänään ja huomenna.
Lähteenä koko kirjoitukseen toimi muutamaa erikseen linkitettyä poikkeusta lukuun ottamatta Wikipedia, josta pyrin tarkastelemaan ainoastaan niitä artikkeleita, joissa oli kunnolliset lähdeviittaukset. Tiedot on siis ammennettu esimerkiksi sivuilta Hu Jia, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus, Ihmisoikeudet Kiinassa, Anna Politkovskaja, Aleksandr Litvinenko, Boris Berezovski , Zimbabwe, Robert Mugabe ja Ihmisoikeudet Pohjois-Koreassa, joiden sisältöä referoin. Tarkemmin tietoa haluavat voivat siis kipaista tutkailemaan, mitä kyseisillä hakusanoilla löytyy.
sunnuntaina, syyskuuta 13, 2009
Taas lisää tasa-arvoasiaa
Tämä on jonkunasteista jatkoa edelliseen kirjoitukseeni, vaikkei liitykään siihen kuin etäisesti. Pääasiana oli arvostella Anu Saagimin iänikuista rutisemista suomalaisten naisten tyylitajuttomuudesta ja mistä milloinkin. Tämän suhteen olen ilman muuta edelleen samaa mieltä.
Kirjoituksessa puolustelin suomalaisnaisia ja mainitsin myös Esko Kiesin, Audin ex-myyntijohtajan, naissukupuolta koskevista kommenteista. Hänestä syntyi varsin laajamittainen bolemiikki, jonka seurauksena hän katsoi parhaakseen jättää tehtävänsä aivan vapaaehtoisesti. Tämäkään ei vielä laannuttanut keskustelua, vaan vastoin ennakko-odotuksia hän sai muuan gallupissa osakseen jonkun verran enemmän myötätuntoa kuin puoltoa ratkaisulleen. Tätä voisikin pitää jonkunasteisena synninpäästönä.
Vastapainoksi uutisoitiin kokoelma suomalaisten julkkisnaisten vuosien varrella esittämistä lausunnoista miehiä koskien ja jokainen niistä edusti samaa verrattain ala-arvoista tasoa Esko Kiesin taannoisten kommenttien kanssa. Tämän tiimoilta mietiskelin jälleen tovin sitä, millainen tasa-arvokulttuuri Suomessa todella vallitsee, vaikka puolustelinkin sitä Viroon verrattuna. Näin tosin tein Saagimin Anun kommentteihin peilaamalla ja tulkinta on siis aivan omaa tekoani.
Tässäpä näitä kuitenkin olisi:
Melkoista saivartelua, mutta tämä on sitä tasa-arvon edistämistä kaunein sanakääntein. Tässäpä vielä linkkiä.
Mikään yllämainituista ei ollut kovin mieltäylentävästi sanottu, vaikkei minulla olekaan isoa mahaa ja olen nuori. Nuoruuskin tosin on suhteellinen käsite ja tuota pikaa 51-vuotiaasta Virve Rostista olisin sitä hieman liikaakin. Se ei siis aivan täysin mene samaan aihepiiriin kuin kolme muuta Iltalehden artikkeliin koottua lausuntoa. Veikkaan, että lisääkin moisia löytyisi, mikäli joku uuttera toimittaja jaksaisi arkistojaan kaivaa.
Käytännössä nykypäivän meininki kuitenkin on sellainen, että mikäli korkeassa asemassa oleva mies ylipäätään esittää minkäänlaista kritiikkiä naisesta, kuten vertaa tätä seurauksia ajattelematta autoon, saattaa seurauksena olla uran menetys. Kiesi todella luopui tehtävästään näennäisesti omasta tahdostaan, vaikken liene ainoa, jonka mieleen on juolahtanut mahdollisuus esimiestasolta tulleesta nootista. Suurempi yksittäinen tekijä lieni kuitenkin valtaisa mediamylläkkä, yritys pelastaa kasvonsa sekä ottaa vastuu teostaan.
Etenkin viime vuosikymmeninä naisella on joka tapauksessa ollut täysi mahdollisuus kritisoida miehessä kaikkea mitä keksii ja jopa nimittää meitä yksiaivosoluisiksi idiooteiksi. Minun huumorintajuni kestää, vaikka miehiä nimitettäisiin trilobiiteiksi, koska tiedän fyysisen entiteettini sisältävän huomattavasti enemmän soluja ja kehittyneitä organismeja. Yleinen asenneilmapiiri on pahasti vääristynyt ja edelleen sangen kaukana ehdasta tasa-arvosta. Ennemminkin naisten letkeät sutkaukset poikivat runsain määrin kehuja rohkeasta esiintulosta ja kenties kosiskelut feministijärjestön kunniajäseneksi. Tähän löytyy kuitenkin omat syynsä.
Alan epäillä vahvasti, että minun määritelmien mukaisesta tasa-arvosta on aivan turha haaveillakaan, koska aiemmat ikäpolvet ovat möhlänneet kaiken niin perinpohjaisesti. Naisten antama kritiikki, olipa kyse sitten vaikka miesten puutteista seksielämässä, on aina tervetullutta ”leuka pystyyn” –asennetta. Miehiltä vastaava kommentti taas on mautonta ja yleisen mittapuun mukaan askel taaksepäin tasa-arvon kehityksessä.
Perinteisesti heikommassa asemassa olleilla naisilla on joka tapauksessa ollut aina mahdollista esittää vastakkaisesta sukupuolesta kärkevämpiä mielipiteitä, kuten listata vaatimuksia seurustelukumppanille, ja nimenomaan historian vuoksi. Vastaavasti kritiikki tai vaatimukset miesten taholta ovat naisen oman identiteetin sivuuttamista, ja pitäydyn edelleen vankasti mielipiteessäni, että naiset ovat parisuhteessa vankkumattomassa etulyöntiasemassa. Juuri epätasa-arvoisen historian vuoksi miesten tilanne muistuttaa hieman valkoisen miehen taakkaa siinä mitä entisiin kolonioihin tulee ja alistumista positiiviseen syrjintään esimerkiksi työmarkkinoilla – edelleen puhumattakaan pari- tai ihmissuhteista.
Positiivisessa syrjinnässä heikommassa asemassa olevien asemaa pyritään kohentamaan esimerkiksi työmarkkinoilla perinteisten yhdenvertaisuussääntöjen kustannuksella. Toista ryhmää suosiessahan joutuu väistämättä syrjimään jonkun muun ryhmän edustajia. Euroopan unionin asettaman direktiivin mukaan syrjintä on täysin sallittua, vaikkakin rajoitetusti. Tiivistettynä ”yhdenvertaisen kohtelun periaate ei estä EU:n jäsenvaltioita toteuttamasta erityistoimenpiteitä, joiden tarkoitus on ehkäistä tai hyvittää henkilöiden rotuun tai etniseen alkuperään liittyviä haittoja.” Valkoisen miehen taakka tulee mieleen nimenomaan lihavoidusta maagisesta sanasta.
Mies tai nainen eivät tosin ole rotuja, mutta erityisesti viime vuosina ollaan varsin ilmeisesti pyritty saamaan naisia perinteisen miesvoittoisille aloille ja erityisesti eri alojen johtotehtäviin, joihin on perinteisesti tavattu valita miehiä. Tästä tasa-arvokysymyksestä ei kauheasti ole seuraavassa linkissä, mutta EU:n direktiivissä 2000/43 sovituista ohjesäännöistä työhonottotilanteessa mainitaan paljon mielenkiintoisia asioita.
Direktiivi 2000/43/EY – Syrjivät henkilöstön valintakriteerit
Euroopan unionin syrjintää koskevista ennakkotapauksista sekä muusta asiaan liittyvästä kiinnostuneet löytävät yhtä ja toista hakemalla tuota direktiiviä Eur-Lex-sivulta. EU:n parlamentin ja neuvoston sovittelukomitean naisten ja miesten tasa-arvoista kohtelua työpaikalla koskevaa yhteisymmärrystä käsittelevää asiaa sen sijaan löytyy seuraavasta. Äärimmäistä kapulakieltä, mutta mielenkiintoista asiaa.
Parliament - Council Conciliation Committee Agreement on equal treatment of women and men in the workplace
On sinänsä ymmärrettävää, että me kaikki joudumme jollain tapaa kärsimään tästä suvantovaiheesta, mutta uskon, että tulevaisuudessa kaikki kääntyy parhain päin, naisten euro on 1,00 euroa ja heistäkin saa heittää kieli poskella hieman herjaa ilman, että tarvitsee olla huolissaan sosiaaliekonomisen statuksensa menettämisestä. Tässä vaiheessa pelihousujaan eivät revi enää toivottavasti muut kuin ne umpikatkerat vanhat piiat, jotka ovat kiskoneet mummoslogginsa osapuilleen paksunsuolen kohdalle asti ja tämä yksinään on omiaan lisäämään heidän pahoinvointiaan.
Tämän mittatilaustyön saa jättää omaan arvoonsa, vaikka jotkut ovatkin koettaneet saada siitä haloota aikaiseksi.
Kirjoituksessa puolustelin suomalaisnaisia ja mainitsin myös Esko Kiesin, Audin ex-myyntijohtajan, naissukupuolta koskevista kommenteista. Hänestä syntyi varsin laajamittainen bolemiikki, jonka seurauksena hän katsoi parhaakseen jättää tehtävänsä aivan vapaaehtoisesti. Tämäkään ei vielä laannuttanut keskustelua, vaan vastoin ennakko-odotuksia hän sai muuan gallupissa osakseen jonkun verran enemmän myötätuntoa kuin puoltoa ratkaisulleen. Tätä voisikin pitää jonkunasteisena synninpäästönä.
Vastapainoksi uutisoitiin kokoelma suomalaisten julkkisnaisten vuosien varrella esittämistä lausunnoista miehiä koskien ja jokainen niistä edusti samaa verrattain ala-arvoista tasoa Esko Kiesin taannoisten kommenttien kanssa. Tämän tiimoilta mietiskelin jälleen tovin sitä, millainen tasa-arvokulttuuri Suomessa todella vallitsee, vaikka puolustelinkin sitä Viroon verrattuna. Näin tosin tein Saagimin Anun kommentteihin peilaamalla ja tulkinta on siis aivan omaa tekoani.
Tässäpä näitä kuitenkin olisi:
”Mies on alastomana parhaimmillaan. Eihän kukaan halua sänkyynsä isovatsaista miestä.”
- Kirjailija-luennoitsija Lenita Airisto Ilta-Sanomille.
”Jos miesten aivot ovat kuin Pohjois-Korea pimennyksen aikaan, ovat naisten aivot kuin suurkaupungin valot.”
- Ylen toimittaja Kirsi Virtanen blogissaan
”Mikäli lama-Suomen mediaa on uskominen, miehet, nuo gorillasta seuraavat yksiaivosoluiset viettioliot, ovat hätää kärsimässä.”
- Ylen toimittaja Anne Moilanen
”Minä en ole koskaan tuntenut vetoa vanhempiin miehiin. Kyllä nuoressa miehessä on jokin tietty juttu.”
- Laulaja Vicky Rosti Iltalehdelle
Melkoista saivartelua, mutta tämä on sitä tasa-arvon edistämistä kaunein sanakääntein. Tässäpä vielä linkkiä.
Mikään yllämainituista ei ollut kovin mieltäylentävästi sanottu, vaikkei minulla olekaan isoa mahaa ja olen nuori. Nuoruuskin tosin on suhteellinen käsite ja tuota pikaa 51-vuotiaasta Virve Rostista olisin sitä hieman liikaakin. Se ei siis aivan täysin mene samaan aihepiiriin kuin kolme muuta Iltalehden artikkeliin koottua lausuntoa. Veikkaan, että lisääkin moisia löytyisi, mikäli joku uuttera toimittaja jaksaisi arkistojaan kaivaa.
Käytännössä nykypäivän meininki kuitenkin on sellainen, että mikäli korkeassa asemassa oleva mies ylipäätään esittää minkäänlaista kritiikkiä naisesta, kuten vertaa tätä seurauksia ajattelematta autoon, saattaa seurauksena olla uran menetys. Kiesi todella luopui tehtävästään näennäisesti omasta tahdostaan, vaikken liene ainoa, jonka mieleen on juolahtanut mahdollisuus esimiestasolta tulleesta nootista. Suurempi yksittäinen tekijä lieni kuitenkin valtaisa mediamylläkkä, yritys pelastaa kasvonsa sekä ottaa vastuu teostaan.
Etenkin viime vuosikymmeninä naisella on joka tapauksessa ollut täysi mahdollisuus kritisoida miehessä kaikkea mitä keksii ja jopa nimittää meitä yksiaivosoluisiksi idiooteiksi. Minun huumorintajuni kestää, vaikka miehiä nimitettäisiin trilobiiteiksi, koska tiedän fyysisen entiteettini sisältävän huomattavasti enemmän soluja ja kehittyneitä organismeja. Yleinen asenneilmapiiri on pahasti vääristynyt ja edelleen sangen kaukana ehdasta tasa-arvosta. Ennemminkin naisten letkeät sutkaukset poikivat runsain määrin kehuja rohkeasta esiintulosta ja kenties kosiskelut feministijärjestön kunniajäseneksi. Tähän löytyy kuitenkin omat syynsä.
Alan epäillä vahvasti, että minun määritelmien mukaisesta tasa-arvosta on aivan turha haaveillakaan, koska aiemmat ikäpolvet ovat möhlänneet kaiken niin perinpohjaisesti. Naisten antama kritiikki, olipa kyse sitten vaikka miesten puutteista seksielämässä, on aina tervetullutta ”leuka pystyyn” –asennetta. Miehiltä vastaava kommentti taas on mautonta ja yleisen mittapuun mukaan askel taaksepäin tasa-arvon kehityksessä.
Perinteisesti heikommassa asemassa olleilla naisilla on joka tapauksessa ollut aina mahdollista esittää vastakkaisesta sukupuolesta kärkevämpiä mielipiteitä, kuten listata vaatimuksia seurustelukumppanille, ja nimenomaan historian vuoksi. Vastaavasti kritiikki tai vaatimukset miesten taholta ovat naisen oman identiteetin sivuuttamista, ja pitäydyn edelleen vankasti mielipiteessäni, että naiset ovat parisuhteessa vankkumattomassa etulyöntiasemassa. Juuri epätasa-arvoisen historian vuoksi miesten tilanne muistuttaa hieman valkoisen miehen taakkaa siinä mitä entisiin kolonioihin tulee ja alistumista positiiviseen syrjintään esimerkiksi työmarkkinoilla – edelleen puhumattakaan pari- tai ihmissuhteista.
Positiivisessa syrjinnässä heikommassa asemassa olevien asemaa pyritään kohentamaan esimerkiksi työmarkkinoilla perinteisten yhdenvertaisuussääntöjen kustannuksella. Toista ryhmää suosiessahan joutuu väistämättä syrjimään jonkun muun ryhmän edustajia. Euroopan unionin asettaman direktiivin mukaan syrjintä on täysin sallittua, vaikkakin rajoitetusti. Tiivistettynä ”yhdenvertaisen kohtelun periaate ei estä EU:n jäsenvaltioita toteuttamasta erityistoimenpiteitä, joiden tarkoitus on ehkäistä tai hyvittää henkilöiden rotuun tai etniseen alkuperään liittyviä haittoja.” Valkoisen miehen taakka tulee mieleen nimenomaan lihavoidusta maagisesta sanasta.
Mies tai nainen eivät tosin ole rotuja, mutta erityisesti viime vuosina ollaan varsin ilmeisesti pyritty saamaan naisia perinteisen miesvoittoisille aloille ja erityisesti eri alojen johtotehtäviin, joihin on perinteisesti tavattu valita miehiä. Tästä tasa-arvokysymyksestä ei kauheasti ole seuraavassa linkissä, mutta EU:n direktiivissä 2000/43 sovituista ohjesäännöistä työhonottotilanteessa mainitaan paljon mielenkiintoisia asioita.
Direktiivi 2000/43/EY – Syrjivät henkilöstön valintakriteerit
Euroopan unionin syrjintää koskevista ennakkotapauksista sekä muusta asiaan liittyvästä kiinnostuneet löytävät yhtä ja toista hakemalla tuota direktiiviä Eur-Lex-sivulta. EU:n parlamentin ja neuvoston sovittelukomitean naisten ja miesten tasa-arvoista kohtelua työpaikalla koskevaa yhteisymmärrystä käsittelevää asiaa sen sijaan löytyy seuraavasta. Äärimmäistä kapulakieltä, mutta mielenkiintoista asiaa.
Parliament - Council Conciliation Committee Agreement on equal treatment of women and men in the workplace
On sinänsä ymmärrettävää, että me kaikki joudumme jollain tapaa kärsimään tästä suvantovaiheesta, mutta uskon, että tulevaisuudessa kaikki kääntyy parhain päin, naisten euro on 1,00 euroa ja heistäkin saa heittää kieli poskella hieman herjaa ilman, että tarvitsee olla huolissaan sosiaaliekonomisen statuksensa menettämisestä. Tässä vaiheessa pelihousujaan eivät revi enää toivottavasti muut kuin ne umpikatkerat vanhat piiat, jotka ovat kiskoneet mummoslogginsa osapuilleen paksunsuolen kohdalle asti ja tämä yksinään on omiaan lisäämään heidän pahoinvointiaan.
Tämän mittatilaustyön saa jättää omaan arvoonsa, vaikka jotkut ovatkin koettaneet saada siitä haloota aikaiseksi.
keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009
Anu Saagim: ole hyvä ja hanki itsellesi elämä
Virolainen alfanaaras Anu Saagim se jaksaa omistaa aikaansa suomalaisten naisten arvostelulle ja silloin tällöin jopa mauttomalle aliarvioinnille. Tätä hän on harrastanut jo vuosikausia ja vieläkään saman asian vatvominen ei kyllästytä. Tuorein artikkeli on otsikoitu "Suomalaisnaiset ovat vetäytyviä hiiriä," ja lisäksi itse artikkelissa mainitaan, kuinka "Anu Saagimin mielestä on ymmärrettävää, jos suomalaisnaiset tuntevat alemmuutta virolaisnaisia kohtaan."
Linkki "uutiseen."
Hold your horses. En ole eläessäni tavannut yhtään suomalaisnaista, joka olisi ilmaissut edes rivien välistä tuntevansa jonkun sortin alemmuutta virolaisnaisia kohtaan. Alusta pitäen onkin tuntunut siltä, että koko näkemys on kummunnut Saagimin omasta päästä. Ei vaadita psykoanalyytikon taitoja, jotta huomaa, kuinka naispoloisen takahampaat ovat ajan saatossa kellastuneet.
Se, että hänellä ja muilla nimenomaan Tallinnassa asuvilla varakkailla naisilla itsellään on varaa hankkia näyttäviä vaatteita, ei automaattisesti tarkoita sitä, että paitsi vaatimattomammat myös käytännönläheisemmät suomalaissiskot olisivat heitä huonompia. Saagimin kaltaisella hienostorouvalla on fyysisesti vaativan päivätyön ja lapsien puuttuessa kylliksi aikaa sekä motivaatiota tällätä itseään jatkuvalla syötöllä. Tästä he kokevat lisäksi ylemmyydentunnetta. Suurempi ylpeilyn aihe on minusta se, että käy rehellisessä työssä, kasvattaa siinä sivussa lapsensa ja pitää huolta kodista.
Saagimin Anu mainostaa jokaikisessä palopuheessaan nimenomaan Tallinnaa, joka on Viron suurin ja veikkaisin, että keskimääräisesti äveriäimmän väestön omaava kaupunki. Hän saisikin mennä laatimaan viiltävän analyysin Tarttosta, Pärnusta sekä erityisesti Narvasta, joka oli etenkin aikaisemmin tunnettu lähinnä huumeista ja tämän johdosta nämä näyttävät kaunottaret lienivät pääsääntöisesti prostituoituja. Olen käynyt lähes kaikissa Suomen suurimmissa kaupungeissa ja pari kertaa myös mahtavassa Tallinnassa. Jälkimmäisen kaduilla näkyi näiden kaunottarien lisäksi aivan samassa suhteessa tavallista tuulipukukansaa kuin mitä vaikkapa Tampereella, Helsingissä, Lahdessa tai Seinäjoella. Niin ikään näissä suomalaiskaupungeissa katukuvaan kuuluu näyttävästi pukeutuvia ja itsensä kauniiksi laittaneita naisia.
Minusta suomalaisten naisten kenties vaatimattomampi käyttäytyminen ja pukeutuminen on perua Suomen pitkät juuret omaavasta tasa-arvokehityksestä. Feministi pitää tätä erityisen hyvänä ja joku toinen taas huonona asiana, mutta Suomessa naisen ei enää tarvitse elää miestään varten miellyttäen häntä ulkoisesti, seksuaalisesti ja hoitamalla yksin kodin askareet. En tunne Viron kulttuuria sen tarkemmin, mutta kenties siellä naisen tehtävä on juuri tämä. Älkää tosin luulko, että ottaisin Saagimin Anun puheita vakavasti, koska kyseessä on jälleen kerran tapaus, jonka todellisuudentaju on kadonnut iäksi.
Kodin askareisiin liittyen sanaisen arkkunsa avasi myös Audin myyntijohtaja Esko Kiesi ja lukaiskaapa vaikka joutessanne tästä se, mitä mieltä hän on naiselle välttämättömistä ominaisuuksista.
Hänen sanomansa kiteyttää melko hyvin yksi sitaatti: "Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava." Ukko-poloinen saa kaivata tuolla elämänasenteella sitä unelmanaistaan hyvin, hyvin pitkään. Saagimin Anun väitteiden mukaan sellainen saattaisi tosin löytyä Suomenlahden eteläpuolelta, jossa naiset erityisesti panostavat näyttävyyteen ja ovat kauniita.
Hetkinen. Jälkimmäisen asian erityisestä esilletuonnista voisi päätellä, että Saagim pitää suomalaisnaisia ei-kauniina ja tämähän ei pidä paikkaansa. Minun ja hänen naismakunsa tietenkin saattavat poiketa toisistaan melko reilusti – ja todennäköisesti asian laita on juuri näin – mutta lähes joka kerta kaupungilla tai koulussa käydessäni tuumin, kuinka suomalaiset naiset ovat kauniita. En jaksa uskoa, että jokainen, josta näin totean, olisi virolaista alkuperää.
Saagimin viiltävän analyysin mukaan suomalaisnaiset ovat sellaisia hiiriä, jotka vetäytyvät, eivätkä halua saada osakseen huomiota. Onko se häneltä pois, mikäli asia todella on näin? Mikä elinehto huomionhakuisuus ja ison äänen pitäminen itsestään muka on? Naisparka ei tiedä suomalaisen kulttuurin perustasta tuon taivaallista ja puhuu julkisesti mitä sylki suuhun tuo. Traditionaalinen suomalainen ei koe saavansa vaivan arvoista vastiketta siitä, että on joka paikassa suuna päänä ja pukeutuu erottuvasti. Meidän käsityksemme mukaan sillä tavoin ei välttämättä edes erotu edukseen vaan päin vastoin.
Olenpa tosin itsekin jossain kirjoituksessani vertaillut suomalaisia naisia muunmaalaisiin ja päätynyt siihen lopputulokseen, ettei täällä oikein viitsitä laittautua etenkään tietyn iän ylityttyä, mutta meidän kulttuurimme on tällainen. Viittäkymmentä lähestyvä ja jumalattomasti pynttäytynyt nainen vaikkapa vaateliikkeen kassalla ei ole minun mieleeni ja usea tapaus tuo mieleen käsitteen ikiteini. Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin: kunnostaan huolehtimisessa, meikkaamisessa ja tyylikkäässä pukeutumisessa ei ole mitään pahaa. Sen vaan voi tehdä hyvän maun mukaisesti tai sitten ei.
Tämänkin asukokonaisuuden erinomaisuudesta voi nimittäin olla montaa mieltä ja itseäni se ei liiemmin säväytä. Mikäli se ja kuvassa näkyvä tyyli meikata sekä laittaa tukkansa vastaa Saagimin Anun käsitystä näyttävyydestä niin empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet kombinaatiota esiintyvän myös täällä Suomessa ja vieläpä muuallakin kuin Helsingissä!
Kokonaan oma lukunsa ovat kauneusleikkaukset, joita kyllin varakkaat naiset alkavat ottaa heti, kun naamatauluun tulee ryppy tai pari. Poloisia käy sääliksi, koska he eivät osaa tai pikemminkin uskalla ikääntyä – puhumattakaan että tyylikkäästi. Kyseessä ovat etenkin elokuvatähdet, joiden todellisuudentaju on kadonnut maineen ja mammonan kartuttua, joten ei ole ihmekään, ettei intressejä osaa iän myötä siirtää sinne minne ne kuuluvat. Suomalainen "ei-näyttävä" 50-60-vuotias nainen ei kaipaa olla ikäistään nuoremman näköinen vaan keskittyy esimerkiksi harrastuksiinsa, mahdollisiin lapsenlapsiinsa, kodinhoitoon ja ylimääräisen stressin välttämiseen. Jälkimmäisen synnyttämiseen turha ulkonäöstä huolehtiminen on omiaan.
Tästä poiketen Hollywood-tähdellä pyrkimys pysyä ikinuorena, kuten silloin vuoden kivi ja keppi ensimmäisessä menestyselokuvassa, on elämän tarkoitus. Kaipa pelko menettää saavutettu maine ja julkisuus ottaa niskalenkin, koska niihin on syntynyt addiktio. Miehillä tällaista taipumusta ei jostain syystä tunnu olevan. Katsokaapa Clint Eastwoodia, Sean Conneryä, Harvey Keiteliä, Tommy Lee Jonesia, George Clooneytä, Robert DeNiroa tai Roger Moorea. Karisma säilyy, ellei jopa lisäänny, vaikka tukka harmaantuu ja naamaan tulee pari ryppyä.
Vielä Saagimin Anuun palatakseni vetoan lukijoihin, etteivät he todellakaan ottaisi kyseisen henkilön tai hänen hengenheimolaistensa aivopieruja vakavasti.
Lisäystä 19.9.2009: 10-vuotiaan äiti Anu Saagim: "Korvaan poissaoloni rahalla"
Tuota noin. Tämä ei varsinaisesti ole noissa piireissä mitään uutta ja kaikkein vähiten tämä yllättää kyseisen henkilön kohdalla, mutta tervejärkinen rikas vanhempi ei kehtaisi moista julkisesti kuuluttaa. Kuten sanottua, tätä ei ollut vaikea arvata, mutta se, että moisen kehtaa ilmeisen häpeilemättä julkisesti toitottaa, on jo jotain aivan käsittämätöntä.
"- Raha on sellainen sijaisjuttu. Olen usein kiireinen. Jos ei ole aikaa, korvaan sen antamalla lapselle rahaa, koska poden syyllisyyttä, Anu Saagim myöntää."
Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi osoitus siitä, kuinka mikroskooppisen pienet rippeet Saagimin Anulla on enää tervettä todellisuudentajua jäljellä jossain harmaan aivosolun perimmäisessä takanurkassa.
Iltalehdessäkin on naisesta asiaa ja lisäksi siellä mainitaan, kuinka:
"Hän (Saagimin) epäilee, että Robin-poika on jo tottunut liiaksi tiettyihin ylellisyyksiin.
- Minulla on sellainen tunne, että koska hän saa kaiken minkä haluaa, hän ei osaa enää arvostaa sitä, Saagim sanoo lehdessä."
Nerokasta. Mitali on vähintä, mitä moisesta älykkäästä päättelyketjusta voisi myöntää. Peli on toisin sanottuna jo menetetty, vaikkei poika ole kuin kymmenen vanha. Kun kauhalla annetaan, ei voi lusikalla vaatia. Isorikkaiden lapsille terve vanhempien ja jälkikasvun välinen läheisyys sekä lämmin suhde korvataan kylmällä käteisellä ynnä materialla.
Kaikki maailmankuvaltaan vääristyneet ja hemmotellut penskat: tervetuloa yhteiskuntaan, jossa kaikkea ei välttämättä saakaan kuin Manu illallista.
Linkki "uutiseen."
Hold your horses. En ole eläessäni tavannut yhtään suomalaisnaista, joka olisi ilmaissut edes rivien välistä tuntevansa jonkun sortin alemmuutta virolaisnaisia kohtaan. Alusta pitäen onkin tuntunut siltä, että koko näkemys on kummunnut Saagimin omasta päästä. Ei vaadita psykoanalyytikon taitoja, jotta huomaa, kuinka naispoloisen takahampaat ovat ajan saatossa kellastuneet.
Se, että hänellä ja muilla nimenomaan Tallinnassa asuvilla varakkailla naisilla itsellään on varaa hankkia näyttäviä vaatteita, ei automaattisesti tarkoita sitä, että paitsi vaatimattomammat myös käytännönläheisemmät suomalaissiskot olisivat heitä huonompia. Saagimin kaltaisella hienostorouvalla on fyysisesti vaativan päivätyön ja lapsien puuttuessa kylliksi aikaa sekä motivaatiota tällätä itseään jatkuvalla syötöllä. Tästä he kokevat lisäksi ylemmyydentunnetta. Suurempi ylpeilyn aihe on minusta se, että käy rehellisessä työssä, kasvattaa siinä sivussa lapsensa ja pitää huolta kodista.
Saagimin Anu mainostaa jokaikisessä palopuheessaan nimenomaan Tallinnaa, joka on Viron suurin ja veikkaisin, että keskimääräisesti äveriäimmän väestön omaava kaupunki. Hän saisikin mennä laatimaan viiltävän analyysin Tarttosta, Pärnusta sekä erityisesti Narvasta, joka oli etenkin aikaisemmin tunnettu lähinnä huumeista ja tämän johdosta nämä näyttävät kaunottaret lienivät pääsääntöisesti prostituoituja. Olen käynyt lähes kaikissa Suomen suurimmissa kaupungeissa ja pari kertaa myös mahtavassa Tallinnassa. Jälkimmäisen kaduilla näkyi näiden kaunottarien lisäksi aivan samassa suhteessa tavallista tuulipukukansaa kuin mitä vaikkapa Tampereella, Helsingissä, Lahdessa tai Seinäjoella. Niin ikään näissä suomalaiskaupungeissa katukuvaan kuuluu näyttävästi pukeutuvia ja itsensä kauniiksi laittaneita naisia.
Minusta suomalaisten naisten kenties vaatimattomampi käyttäytyminen ja pukeutuminen on perua Suomen pitkät juuret omaavasta tasa-arvokehityksestä. Feministi pitää tätä erityisen hyvänä ja joku toinen taas huonona asiana, mutta Suomessa naisen ei enää tarvitse elää miestään varten miellyttäen häntä ulkoisesti, seksuaalisesti ja hoitamalla yksin kodin askareet. En tunne Viron kulttuuria sen tarkemmin, mutta kenties siellä naisen tehtävä on juuri tämä. Älkää tosin luulko, että ottaisin Saagimin Anun puheita vakavasti, koska kyseessä on jälleen kerran tapaus, jonka todellisuudentaju on kadonnut iäksi.
Kodin askareisiin liittyen sanaisen arkkunsa avasi myös Audin myyntijohtaja Esko Kiesi ja lukaiskaapa vaikka joutessanne tästä se, mitä mieltä hän on naiselle välttämättömistä ominaisuuksista.
Hänen sanomansa kiteyttää melko hyvin yksi sitaatti: "Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava." Ukko-poloinen saa kaivata tuolla elämänasenteella sitä unelmanaistaan hyvin, hyvin pitkään. Saagimin Anun väitteiden mukaan sellainen saattaisi tosin löytyä Suomenlahden eteläpuolelta, jossa naiset erityisesti panostavat näyttävyyteen ja ovat kauniita.
Hetkinen. Jälkimmäisen asian erityisestä esilletuonnista voisi päätellä, että Saagim pitää suomalaisnaisia ei-kauniina ja tämähän ei pidä paikkaansa. Minun ja hänen naismakunsa tietenkin saattavat poiketa toisistaan melko reilusti – ja todennäköisesti asian laita on juuri näin – mutta lähes joka kerta kaupungilla tai koulussa käydessäni tuumin, kuinka suomalaiset naiset ovat kauniita. En jaksa uskoa, että jokainen, josta näin totean, olisi virolaista alkuperää.
Saagimin viiltävän analyysin mukaan suomalaisnaiset ovat sellaisia hiiriä, jotka vetäytyvät, eivätkä halua saada osakseen huomiota. Onko se häneltä pois, mikäli asia todella on näin? Mikä elinehto huomionhakuisuus ja ison äänen pitäminen itsestään muka on? Naisparka ei tiedä suomalaisen kulttuurin perustasta tuon taivaallista ja puhuu julkisesti mitä sylki suuhun tuo. Traditionaalinen suomalainen ei koe saavansa vaivan arvoista vastiketta siitä, että on joka paikassa suuna päänä ja pukeutuu erottuvasti. Meidän käsityksemme mukaan sillä tavoin ei välttämättä edes erotu edukseen vaan päin vastoin.
Olenpa tosin itsekin jossain kirjoituksessani vertaillut suomalaisia naisia muunmaalaisiin ja päätynyt siihen lopputulokseen, ettei täällä oikein viitsitä laittautua etenkään tietyn iän ylityttyä, mutta meidän kulttuurimme on tällainen. Viittäkymmentä lähestyvä ja jumalattomasti pynttäytynyt nainen vaikkapa vaateliikkeen kassalla ei ole minun mieleeni ja usea tapaus tuo mieleen käsitteen ikiteini. Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin: kunnostaan huolehtimisessa, meikkaamisessa ja tyylikkäässä pukeutumisessa ei ole mitään pahaa. Sen vaan voi tehdä hyvän maun mukaisesti tai sitten ei.
Tämänkin asukokonaisuuden erinomaisuudesta voi nimittäin olla montaa mieltä ja itseäni se ei liiemmin säväytä. Mikäli se ja kuvassa näkyvä tyyli meikata sekä laittaa tukkansa vastaa Saagimin Anun käsitystä näyttävyydestä niin empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet kombinaatiota esiintyvän myös täällä Suomessa ja vieläpä muuallakin kuin Helsingissä!
Kokonaan oma lukunsa ovat kauneusleikkaukset, joita kyllin varakkaat naiset alkavat ottaa heti, kun naamatauluun tulee ryppy tai pari. Poloisia käy sääliksi, koska he eivät osaa tai pikemminkin uskalla ikääntyä – puhumattakaan että tyylikkäästi. Kyseessä ovat etenkin elokuvatähdet, joiden todellisuudentaju on kadonnut maineen ja mammonan kartuttua, joten ei ole ihmekään, ettei intressejä osaa iän myötä siirtää sinne minne ne kuuluvat. Suomalainen "ei-näyttävä" 50-60-vuotias nainen ei kaipaa olla ikäistään nuoremman näköinen vaan keskittyy esimerkiksi harrastuksiinsa, mahdollisiin lapsenlapsiinsa, kodinhoitoon ja ylimääräisen stressin välttämiseen. Jälkimmäisen synnyttämiseen turha ulkonäöstä huolehtiminen on omiaan.
Tästä poiketen Hollywood-tähdellä pyrkimys pysyä ikinuorena, kuten silloin vuoden kivi ja keppi ensimmäisessä menestyselokuvassa, on elämän tarkoitus. Kaipa pelko menettää saavutettu maine ja julkisuus ottaa niskalenkin, koska niihin on syntynyt addiktio. Miehillä tällaista taipumusta ei jostain syystä tunnu olevan. Katsokaapa Clint Eastwoodia, Sean Conneryä, Harvey Keiteliä, Tommy Lee Jonesia, George Clooneytä, Robert DeNiroa tai Roger Moorea. Karisma säilyy, ellei jopa lisäänny, vaikka tukka harmaantuu ja naamaan tulee pari ryppyä.
Vielä Saagimin Anuun palatakseni vetoan lukijoihin, etteivät he todellakaan ottaisi kyseisen henkilön tai hänen hengenheimolaistensa aivopieruja vakavasti.
Lisäystä 19.9.2009: 10-vuotiaan äiti Anu Saagim: "Korvaan poissaoloni rahalla"
Tuota noin. Tämä ei varsinaisesti ole noissa piireissä mitään uutta ja kaikkein vähiten tämä yllättää kyseisen henkilön kohdalla, mutta tervejärkinen rikas vanhempi ei kehtaisi moista julkisesti kuuluttaa. Kuten sanottua, tätä ei ollut vaikea arvata, mutta se, että moisen kehtaa ilmeisen häpeilemättä julkisesti toitottaa, on jo jotain aivan käsittämätöntä.
"- Raha on sellainen sijaisjuttu. Olen usein kiireinen. Jos ei ole aikaa, korvaan sen antamalla lapselle rahaa, koska poden syyllisyyttä, Anu Saagim myöntää."
Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi osoitus siitä, kuinka mikroskooppisen pienet rippeet Saagimin Anulla on enää tervettä todellisuudentajua jäljellä jossain harmaan aivosolun perimmäisessä takanurkassa.
Iltalehdessäkin on naisesta asiaa ja lisäksi siellä mainitaan, kuinka:
"Hän (Saagimin) epäilee, että Robin-poika on jo tottunut liiaksi tiettyihin ylellisyyksiin.
- Minulla on sellainen tunne, että koska hän saa kaiken minkä haluaa, hän ei osaa enää arvostaa sitä, Saagim sanoo lehdessä."
Nerokasta. Mitali on vähintä, mitä moisesta älykkäästä päättelyketjusta voisi myöntää. Peli on toisin sanottuna jo menetetty, vaikkei poika ole kuin kymmenen vanha. Kun kauhalla annetaan, ei voi lusikalla vaatia. Isorikkaiden lapsille terve vanhempien ja jälkikasvun välinen läheisyys sekä lämmin suhde korvataan kylmällä käteisellä ynnä materialla.
Kaikki maailmankuvaltaan vääristyneet ja hemmotellut penskat: tervetuloa yhteiskuntaan, jossa kaikkea ei välttämättä saakaan kuin Manu illallista.
sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009
Näkemyksiä liikalihavuudesta
Katselin joitain viikkoja sitten 4D-dokumentin 450-kiloisesta perheenäidistä, Renee Williamsista, joka oli menettänyt liikuntakykynsä auto-onnettomuuden vuoksi, mutta hänen loppuaikojensa painon johdosta sama kohtalo olisi ollut mitä todennäköisemmin odotettavissa jossain vaiheessa. Onnettomuushetkellä painoa kuitenkin oli jo pitkästi kolmatta sataa kiloa, jota pitäisin melko dramaattisena paitsi liikunta- ja tukielimien myös sisuskalujen kannalta. Näin ollen laihduttaminen olisi ollut vähintään työlästä, ennemminkin mahdotonta. Renee valitsi syömisen, joka lähtikin lapasesta pahemman kerran johtaen hänet ”the half ton momiksi”, jolla hänet tunnetaan.
Ei ollut vaikeaa arvata, että hän menehtyi loppujen lopuksi vatsalaukun ohitusleikkauksesta johtuneisiin komplikaatioihin ja vain 29 vuoden iässä. Ennen leikkaukseen pääsyä lääkärit eivät antaneet hänelle kuin vuoden elinaikaa. Dokumentin yhteydessä hän varoitteli ihmisiä siitä, kuinka hankalaa olo on moisissa mitoissa ja dokumentin johdosta muita järjettömän ylipainoisia ihmisiä on astunut esiin hakeutumaan vatsalaukun ohitusleikkaukseen, joka alkaa olla ainoita vaihtoehtoja, kun on noihin mittoihin päätynyt. Dokumentissa naisesta tehtiin marttyyri ja hänen kohtaloaan glorifioitiin melko runsaskätisesti.
Jälkeenpäin minulle on herännyt dokumentin tiimoilta muutamia ajatuksia vakavaa liikalihavuutta koskien. Minusta itsensä käytännössä invalidiksi lihottanut ihminen, jolla ei ole ajoissa hälytyskellot soineet, on idiootti siinä missä sisukalunsa pilalle juonut alkoholistikin. Reneen 13-vuotias tytär Mirina kertoi Dailymailille, ettei äiti lopettanut syömistä ennen kuin hänen mahansa tuli kipeäksi. Artikkelissa hänen kerrottiin halunneen leikkaukseen juuri siksi, että hän voisi huolehtia lapsistaan ja nähdä heidän valmistuvan high schoolista. Tämän olisi suonut tulevan mieleen silloin, kun jotain oli vielä tehtävissä ilman kirurgien apua. Lisäksi naisen kohtalosta puhutaan tragediana. Se voineekin olla osuvampi ilmaisu kuin jonkun sortin marttyyrikuolema, joka oli lähinnä itse TV-dokumentin näkemys tarinasta.
Olisiko George Bestistä muovattu samanlaista sankaria, koska varoitteli ihmisiä viinan vaaroista kuoleman kielissä, mikäli hän ei olisi niittänyt aikoinaan mainetta jalkapallokentillä? Kummassakaan tilanteessa ei ole minun mielestäni mitään hienoa tai ihailtavaa. Riippuvuus syömiseen tai yksinomaan kaloripitoisiin herkkuihin on tutkitusti yhtä totta kuin alkoholismi tai nikotiiniriippuvuus ja kaikista on mahdollisuus parantua tahdonvoiman avulla. Kirurginen toimenpide on mielestäni yhtä surkea laihdutuskeino mitä abortti on ehkäisymenetelmänä.
Yli 250-kiloisilla ihmisillä, eli amerikkalaisittain ”supersized”-luokan edustajilla, on syöminen ottanut niskalenkin eikä omasta tilasta masennuttuaan motivaatiota laihduttamiseen ole ennen kuin on liian myöhäistä ja elimistön tila alkaa käytä hengenvaaralliseksi. Maallikosta on suoranainen ihme, että jopa liki 500-kiloiset ihmiset ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, koska ympäri kehoa kertyvä valtava massa painaa sisäelimiä kasaan. Vatsalaukun ohitusleikkauksessa 450-kiloisen Renee Williamsin etupuolelle kertynyttä massaa jouduttiin kannattelemaan eräänlaisella vinssillä ilmassa, jotta kirurgeilla oli tilaa työskennellä vatsalaukun kanssa. Pääasiassa puolimakuullaan elämäänsä viettäneen ihmisen sisäelimet ovat olleet siis jatkuvasti suunnattoman painon alaisena. Erityisesti ihmetyttää, kuinka hengittäminen on ollut mahdollista.
Liikalihavat ihmiset vähättelevät usein painoindeksin merkitystä omien mittojen sopusuhtaisuuden arvioinnissa. Sitä ei olekaan uskominen, mikäli paino koostuu lihaksistosta, joka on osa elimistön kantavaa rakennetta luuston ohella. Painoindeksin ohella peili, yleiskunto ja maalaisjärki ovatkin paras mittari painon tarkkailussa. Perimmiltään tietyn mittaisella ihmisellä on kuitenkin painoindeksin mukainen kapasiteetti kannattaa massaa luustonsa varassa. Painoindeksiin peilattu ylimääräinen paino, joka ei siis koostu lihaksista, rasittaa elimistöä. Ei ole sattumaa, että liikalihavat ihmiset kärsivät usein liikunta- ja tukielinvaivoista. Kokonaan oma asiansa onkin kohonnut riski sairastua aikuisiän diabetekseen, sepelvaltimotautiin tai muihin sydänsairauksiin.
Minun painoindeksini on kutakuinkin normaali, noin 24. Pituudellani, eli 182 senttimetrillä vaikea liikalihavuus tarkoittaisi reilun 30 kilogramman lisäystä elopainooni. Melko hurja määrä. Joskus ajattelin olevan suoraan verrannollista kokeilla moista painonlisäystä kiinnittelemällä selkään, rintaan, vatsaan sekä raajoihin punnuksia yhteensä 30 kilogramman edestä, mutta eihän paino toki kenellekään yhdessä hetkessä lisäänny. Suhteellisen normaalisti päivittäin liikkuvan ihmisen lihaksiston voisi olettaa kehittyvän painon lisääntyessä tasaista tahtia, koska se saa niin ikään tasaisesti lisääntyvän vastuksen avulla treeniä siinä missä normaalipainoinen ihminen saisi lisäämällä vähitellen raskaampia punnuksia matkaansa.
Vaikean liikalihavuuden saavutettuaan ihminen on kuitenkin varsin ikävässä noidankehässä. Liikkumalla olisi syytä pudottaa painoa, mutta se ei onnistu saavutetun massan myötä siten, että siitä olisi merkittävää hyötyä ja hyvä jos ollenkaan. Kuten aiemmin mainitsin, tulisi hälytyskellojen kilistä siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista tulla takaisin päin, eli ennen kriittisen pisteen ylittymistä.
Hankalasta ja yleisten kriteerien mukaan normaalia elämistä rajoittavasta liikalihavuudesta kärsivät ihmiset kieltävät tilanteensa siinä missä pahoin alkoholisoituneet ihmiset. Minusta asiasta on syytä olla yhtä huolissaan, koska paha ylipainoisuus on toden totta hengenvaarallista. Se on kaiketi syy, miksi aloin käsitellä tätä aihetta. Niin ikään fakta on se, kuinka paljon länsimaalaisia ihmisiä joutuu sairaalahoitoon tai jopa menehtyy ylipainosta johtuvien sairauksien vuoksi.
Ei ollut vaikeaa arvata, että hän menehtyi loppujen lopuksi vatsalaukun ohitusleikkauksesta johtuneisiin komplikaatioihin ja vain 29 vuoden iässä. Ennen leikkaukseen pääsyä lääkärit eivät antaneet hänelle kuin vuoden elinaikaa. Dokumentin yhteydessä hän varoitteli ihmisiä siitä, kuinka hankalaa olo on moisissa mitoissa ja dokumentin johdosta muita järjettömän ylipainoisia ihmisiä on astunut esiin hakeutumaan vatsalaukun ohitusleikkaukseen, joka alkaa olla ainoita vaihtoehtoja, kun on noihin mittoihin päätynyt. Dokumentissa naisesta tehtiin marttyyri ja hänen kohtaloaan glorifioitiin melko runsaskätisesti.
Jälkeenpäin minulle on herännyt dokumentin tiimoilta muutamia ajatuksia vakavaa liikalihavuutta koskien. Minusta itsensä käytännössä invalidiksi lihottanut ihminen, jolla ei ole ajoissa hälytyskellot soineet, on idiootti siinä missä sisukalunsa pilalle juonut alkoholistikin. Reneen 13-vuotias tytär Mirina kertoi Dailymailille, ettei äiti lopettanut syömistä ennen kuin hänen mahansa tuli kipeäksi. Artikkelissa hänen kerrottiin halunneen leikkaukseen juuri siksi, että hän voisi huolehtia lapsistaan ja nähdä heidän valmistuvan high schoolista. Tämän olisi suonut tulevan mieleen silloin, kun jotain oli vielä tehtävissä ilman kirurgien apua. Lisäksi naisen kohtalosta puhutaan tragediana. Se voineekin olla osuvampi ilmaisu kuin jonkun sortin marttyyrikuolema, joka oli lähinnä itse TV-dokumentin näkemys tarinasta.
Olisiko George Bestistä muovattu samanlaista sankaria, koska varoitteli ihmisiä viinan vaaroista kuoleman kielissä, mikäli hän ei olisi niittänyt aikoinaan mainetta jalkapallokentillä? Kummassakaan tilanteessa ei ole minun mielestäni mitään hienoa tai ihailtavaa. Riippuvuus syömiseen tai yksinomaan kaloripitoisiin herkkuihin on tutkitusti yhtä totta kuin alkoholismi tai nikotiiniriippuvuus ja kaikista on mahdollisuus parantua tahdonvoiman avulla. Kirurginen toimenpide on mielestäni yhtä surkea laihdutuskeino mitä abortti on ehkäisymenetelmänä.
Yli 250-kiloisilla ihmisillä, eli amerikkalaisittain ”supersized”-luokan edustajilla, on syöminen ottanut niskalenkin eikä omasta tilasta masennuttuaan motivaatiota laihduttamiseen ole ennen kuin on liian myöhäistä ja elimistön tila alkaa käytä hengenvaaralliseksi. Maallikosta on suoranainen ihme, että jopa liki 500-kiloiset ihmiset ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, koska ympäri kehoa kertyvä valtava massa painaa sisäelimiä kasaan. Vatsalaukun ohitusleikkauksessa 450-kiloisen Renee Williamsin etupuolelle kertynyttä massaa jouduttiin kannattelemaan eräänlaisella vinssillä ilmassa, jotta kirurgeilla oli tilaa työskennellä vatsalaukun kanssa. Pääasiassa puolimakuullaan elämäänsä viettäneen ihmisen sisäelimet ovat olleet siis jatkuvasti suunnattoman painon alaisena. Erityisesti ihmetyttää, kuinka hengittäminen on ollut mahdollista.
Liikalihavat ihmiset vähättelevät usein painoindeksin merkitystä omien mittojen sopusuhtaisuuden arvioinnissa. Sitä ei olekaan uskominen, mikäli paino koostuu lihaksistosta, joka on osa elimistön kantavaa rakennetta luuston ohella. Painoindeksin ohella peili, yleiskunto ja maalaisjärki ovatkin paras mittari painon tarkkailussa. Perimmiltään tietyn mittaisella ihmisellä on kuitenkin painoindeksin mukainen kapasiteetti kannattaa massaa luustonsa varassa. Painoindeksiin peilattu ylimääräinen paino, joka ei siis koostu lihaksista, rasittaa elimistöä. Ei ole sattumaa, että liikalihavat ihmiset kärsivät usein liikunta- ja tukielinvaivoista. Kokonaan oma asiansa onkin kohonnut riski sairastua aikuisiän diabetekseen, sepelvaltimotautiin tai muihin sydänsairauksiin.
Minun painoindeksini on kutakuinkin normaali, noin 24. Pituudellani, eli 182 senttimetrillä vaikea liikalihavuus tarkoittaisi reilun 30 kilogramman lisäystä elopainooni. Melko hurja määrä. Joskus ajattelin olevan suoraan verrannollista kokeilla moista painonlisäystä kiinnittelemällä selkään, rintaan, vatsaan sekä raajoihin punnuksia yhteensä 30 kilogramman edestä, mutta eihän paino toki kenellekään yhdessä hetkessä lisäänny. Suhteellisen normaalisti päivittäin liikkuvan ihmisen lihaksiston voisi olettaa kehittyvän painon lisääntyessä tasaista tahtia, koska se saa niin ikään tasaisesti lisääntyvän vastuksen avulla treeniä siinä missä normaalipainoinen ihminen saisi lisäämällä vähitellen raskaampia punnuksia matkaansa.
Vaikean liikalihavuuden saavutettuaan ihminen on kuitenkin varsin ikävässä noidankehässä. Liikkumalla olisi syytä pudottaa painoa, mutta se ei onnistu saavutetun massan myötä siten, että siitä olisi merkittävää hyötyä ja hyvä jos ollenkaan. Kuten aiemmin mainitsin, tulisi hälytyskellojen kilistä siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista tulla takaisin päin, eli ennen kriittisen pisteen ylittymistä.
Hankalasta ja yleisten kriteerien mukaan normaalia elämistä rajoittavasta liikalihavuudesta kärsivät ihmiset kieltävät tilanteensa siinä missä pahoin alkoholisoituneet ihmiset. Minusta asiasta on syytä olla yhtä huolissaan, koska paha ylipainoisuus on toden totta hengenvaarallista. Se on kaiketi syy, miksi aloin käsitellä tätä aihetta. Niin ikään fakta on se, kuinka paljon länsimaalaisia ihmisiä joutuu sairaalahoitoon tai jopa menehtyy ylipainosta johtuvien sairauksien vuoksi.
Kehityksen tekemä karhunpalvelus
Jatketaanpas taas jälleen kerran siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa mennään minun mielestäni yhä syvemmälle metsään. Nykyään käsittelemäni aihepiirit kiertävät kehää ja tämä teksti on puolestaan jonkinasteinen jatko-osa kirjoitukselleni ”Yhteiskunta suistuu raiteiltaan,” jonka voipi lukea, mikäli ei ole jo niin tehnyt. Kirjoituksen runko on koostettu kolmesta MuroBBS-foorumin Masennus-viestiketjuun kirjoittamastani vastauksesta sekä erään käyttäjän minulle kirjoittamasta vastineesta. Teksti menee kokonaisuudessaan melko reilusti ohi varsinaisesta masennuksesta, mutta toivottavasti jostain käy ilmi se, millä perusteella nämä ajatukset kumpusivat juuri siitä aiheesta.
Alustanpa tilannetta hieman. Olen tässä jonkunasteisesta masennuksesta, ennemmin kenties apatiasta, ja ahdistuksesta vuosikausia kärsineenä miettinyt leikilläni sitä, helpottuisiko elämä, jos ryyppäisin puolet aivosoluistani tai kävisin pienimuotoisessa lobotomiassa ja osaisin kenties jatkossa olla iloinen pienemmistä asioista. Älyllisen taantuman seurauksena ajatukset eivät olisi kenties yhtä vilkkaita, eikä asioista kykenisi näin ollen murehtimaan samaan malliin kuin nykyään. Itseäni tosin pidän tässä asiassa poikkeuksellisena, koska olen taiteellisesti lahjakas ja todella kova pohtimaan sekä ajattelemaan alinomaa.
Siinä missä vähemmän päätään kaikella mahdollisella vaivaava sivuuttaa monet asiat pelkällä olankohautuksella, aloitan minä prosessoimaan asiaa, toisinaan jopa monelta kantilta, ja mietiskelen sitä hyvässä lykyssä päiväkausia. Olen kuitenkin reilusti suurimman osan ajasta tyytyväinen tähän ominaisuuteeni ja siitä on luonnollisesti huikea hyöty esimerkiksi näitä tekstejä kirjoitellessani. Asioita kykenee näkemään monelta eri kantilta, jahka niitä pohdiskelee ja hautoo ensin. Tästä olen saanut teksteissäni erityiskiitoksen ja se lämmittää toki mieltä.
Pienenä esimerkkinä kävin juuri puolisen tuntia ennen tämän kirjoittamista kaupassa, jossa myymälävaras oli ilmeisesti jäänyt nalkkiin. Vartija käskytti häntä takahuoneeseen ja kaupasta poistuessani huomasin, että sen ovien eteen oli kurvannut poliisiauto. Moni ohikulkija noteerasi tämän takuulla myös, mutta itse mietin tässä illan aikana todennäköisesti useaan otteeseen sitä, mistä tilanteessa oli tosiasiassa kyse. Lisäksi tällaisten vähemmän mieluisten asioiden havainnointi saattaa alkaa joskus ahdistaa.
Asiaan vaikuttaa tosin se, ettei henkinen vointi ole ollut viime päivinä kaksinen, koska eräs rakkaimmista läheisistäni joutui sairaalaan. Kävin katsomassa häntä aiemmin päivällä ja sairaalaympäristö on ollut minulle, hypokondriasta kärsivälle, aina ahdistava paikka, vaikka onkin tullut tutuksi oltuani siellä neljään otteeseen operoitavana.
Yläasteella en joutunut kovin suuren koulukiusaamisen tai häiriköinnin kohteeksi, mutta pelkästään vuoden-pari vanhempien öykkäreiden jokapäiväinen näkeminenkin alkoi ahdistaa jollain tapaa. Näin ollen heitä vältteli tietoisesti ja tämä johtui kenties siitä, että lapsena joutui joidenkin vanhempien lasten pilkan kohteeksi, koska olin siihen otollinen: näsäviisas, pikkuvanha ja toisaalta taas hieman arka. Aremman puoleiselle seiskaluokkalaiselle ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä viikonloppuna keskustaan iltakävelylle, koska pelkäsi, että kännipäissään joku pilottitakkinen rakkari tulee rähinöimään.
Koulussa noiden öykkäreiden heilumista katsellessa ahdistuin pelkästään heidän luonteenpiirteistä ja elämäntyylistä. Toisinaan taas koetin miettiä heitä humaanimmin: hekin ovat joskus olleet pieniä vauvoja, vanhempiensa silmäteriä. Hekin käyvät parturissa, syövät elintarvikkeita, nukkuvat öisin ja käyvät kusella. Uskokaa tai älkää, mutta tällainen ajattelumalli auttoi joskus.
No, sitten varsinaiseen aiheeseen, eli jälleen kerran yhteiskunnan nurinkuristumiseen. Kuten olen aiemmin useaan otteeseen päivitellyt, näkee ulkona raikkaassa ilmassa reippaasti sauvakäveleviä ja elämiinsä tyytyväisiä - sanoisin, että tasapainoisia - täti-ihmisiä, joiden suupielet saa virneeseen se, kun on kaunis ilma ja kadun varressa kasvavan puun oksalla istuu kevään ensimmäinen kottarainen. Näitä aikoinaan vaatimattomista oloista kasvaneita ihmisiä ei tunnu päälle päin painavan MuroBBS:n keskustelun aihe, eli masennus.
Viikottainen Apu-lehden ristisanatehtävä tai rattoisa Krypto ja nimipäiväkortti Hilma-serkulta kerran vuodessa ovat samanlaisia piristysruiskeita kuin ulkomaanmatka tai uusi matkapuhelin meille nykynuorille. Kukkahattutätimummeli poimii aina silloin tällöin piirongin ohi kulkiessaan nimipäiväkortin sen päältä, kunniapaikalta, ja on onnessaan. Riemu on sama kuin jos meikäläiset hinaavat isot perseensä sängyn pohjalta koneen ääreen (tai helpompaa: nostamme läppärin lattialta syliimme) ja alamme selata jonkun Costa del Sol -reissun kuvia – digitaalisessa muodossa. Missä on mennyt pieleen?
Jos ei itse olisi koskaan alkanut harrastaa tietotekniikkaa ja hankkia tietoa asioista, ei sellaisia osaisi luonnollisesti kaivatakaan. Suurin syy on minusta se, koska on syntynyt, eli tapauksessani 80-luvulla. Tieto ja myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka ovat olleet koko ajan läsnä. Ei tässä kovin askeettisesti ja luonnon ihmeistä iloiten ole missään välissä sitten 7 vuotta täytettyään pystynyt elämään kaiken kulutushysterian, megalomaanisuuden ja ennen kaikkea kilpailuhenkisyyden keskellä.
Aiemmin mainitsemani Tyyne-mummeli hiihti lapsena kilpaa Hilma-serkun kanssa järven jäällä, laskettuaan ensin kansakoulussa rihvelitaululla pari jakolaskua, mutta on se nyt vähän eri asia kuin se, millaista kilpailua, sata lasissa -paahtamista, digitaalisuutta, numeroyhdistelmiä, koodeja, keskittämistä, tehostamista ja eriarvoistamista meidän maailmamme on viimeistään teinivuosista eteenpäin.
Sain sitten vastauksen ensimmäiseen kolmesta kirjoituksestani:
”Miksi teet itsestäsi uhrin? Eikö olisi parempi irtisanoutua tästä kaikesta paskasta ja alkaa elää omalla, inhimillisemmällä tyylillä. Ota rauhallisemmin, jätä median ja lehtien seuraaminen vähemmälle ja ala vaikka harrastamaan palstan viljelyä ja ruuanlaittoa. Takaan että tulet onnellisemmaksi.
Säädä vaikka niin, että saat olla koneella muutaman kerran viikossa ja lukea yhden päivän lehden. Tilaa sunnuntaihesari ja jätä netti rauhaan.
Jos vihaat töitäsi ja tiedät ettet tee enää niitä kauaa rupea miettimään jo nyt mitä aijot tehdä jatkossa. Mitä sitä turhaan kiduttaa itseään jos homma ei kertakaikkiaan toimi? Muuta elämäntyylisi ihmisystävällisemmäksi.”
Tähän taas vastasin itse jotakuinkin seuraavasti:
En tarkoittanut mitään marttyyriksi heittäytymistä vaan lähinnä sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa virikkeet kehittyvät pääasiassa suureellisemmiksi. Nyt kun on tietoyhteiskuntaan varttunut ja elänyt kilpailuhenkisessä ympäristössä niin töissä kuin koulussakin, on mahdotonta hypätä paria askelta taaksepäin tässä ihmisen ”keinotekoisessa evoluutiossa” ja alkaa nauttia sunnuntaihesarista samaan malliin kuin jostain, jonka tiedostaa kokemuksiensa vuoksi olevan mieluisempaa ja oman henkisen nautinnon kannalta tavoiteltavampaa.
Sitä paitsi olen tällä hetkellä opiskelija ja kesän ajan työtön. Suurin osa nimeää tämän aspektin silkaksi pullamössöydeksi, mutta palstan viljely ei tuottaisi minulle - eikä muuten varmasti suurimmalle osalle muistakaan samanikäisistä - mitään iloa vaan ainoastaan känsiä käsiin ja kipeän selän. Ennemmin salaatit, perunat ja tomaatit hakee tuosta lähimmästä S-marketista, koska tällaiseen helppouteen on tottunut. Tyyne-mummo ja hänen Hilma-serkkunsa eivät voineet toimia näin, koska vaihtoehtoa ei ollut. Perunapellon reunaan tai edes torille oli pakko vääntäytyä.
Koetan edelleen kiteyttää asian ydintä: vaatimattomista elinoloista lähtenyt ja pula-aikana varttunut vanhempi herras- tai rouvasihminen ei osaa kaivata kovin megalomaanisia virikkeitä elämäänsä vaan nauttii siitä, että pienellä eläkkeellä saa ostettua kaappiinsa parin kilon säkin perunoita ja purnukan silliä. Erityisesti ilahduttaa se, kun pihalle pystytetylle lintulaudalle tulee perinteisten talitiaisten lisäksi käpytikka tai tilhi. Hän ei ole kenties pitkästäkään työurasta huolimatta oppinut samalla tapaa kilpailemiseen, keskittämiseen, tehostamiseen, jatkuvaan stressaamiseen ja ahnehtimiseen kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat ihmiset.
Maltilliselle ja vanhemmalle maaseudun asukille automarketit, drive-init, YT-neuvottelut, sosiaali- ja terveyskulujen supistaminen, maahanmuutto ja palveluiden keskittäminen ovat täysin vieraita käsitteitä, vaikka viimeinen kohta luettelosta koskettaakin meistä jokaista. Hän ei voi kerrassaan ymmärtää sitä, miksi meillä nuorilla jolpeilla, etenkin kaupunkilaisilla, on koko ajan stressi ja kiire. Voisihan sitä vain käydä kuokkimassa pelloltaan perunoita, syödä niitä voin kera ja istahtaa pihakeinuun lukemaan päivän lehteä västäräkin laulun säestämänä? Eipä vain onnistu meidän ympäristössämme. Pitää taistella byrokraattien kanssa, opiskella, kilpailla, stressata, maksaa maksamasta päästyäänkin ja matkustaa ristiin rastiin kaiken tämän vuoksi.
Tällä kaikella tarkoitan kaiketi lähinnä sitä, että suuri ja mahtava KEHITYS on tuottanut kansakunnalle melkoisen karhunpalveluksen. Liika elämän helpottaminen, innovaatiot, tehostaminen ja talouskasvu ovat kääntyneet alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan, sillä vaikka elämän pitäisi nyt olla helppoa ja mukavaa, ovat ihmiset henkisesti pahoinvoivempia kuin koskaan aiemmin. Saamani vastine oli asiallinen ja siitä tulee mieleen hieman käsite "takaisin luontoon". Minkäs tosin teet, kun lähimpään marjametsään on matkaa kilometritolkulla? Eipä tekisi mieli muuttaa minnekään syrjäkylälle, koska sieltä lakkautetaan kyläkoulut ja -kaupat yksi toisensa perään ja nämä KEHITYS sekä KESKITTÄMINEN ajavat kaikki ihmiset taloudellisesti optimoituihin betonikolosseihinsa.
Lähimmät, eli kävely- tai pyöräilymatkan päässä olevat, viheralueet ovat asfaltilla ympäröityjä ja 360 astetta käännyttyään näkee kuitenkin vain massiivisia rakennuksia, rakennustyömaita, supermarketteja ja toimistoja. Varsinaisesti ne eivät ole ankeita, mutta luonto sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole läsnä. Terveyskeskuksessa asioidessaan iskee viimeistään päälle todella rankka turhautuminen, koska vastaanottovirkailija kertoo lääkäreiden määrän olevan säästötoimenpiteiden vuoksi pienempi kuin kenties joskus muulloin.
50 vuotta sitten elämä oli vaatimattomampaa ja monen mittapuun mukaan kurjempaa, mutta tämän päivän ikäihmisten ei silti tarvinnut stressata kouluttautumisen, byrokratian, joukkoirtisanomisten sun muiden kanssa. Pöytään saatiin leipää ja jonkun sortin toimeentulolla pärjäsi koko perhe ilman Ab-Tronicia, aromipesää, mikroaaltouunia, automarketteja, blu-ray-tallenteita, digitaalista herätyskelloa tai lattialämmitystä. Tästä johtuen nämä ihmiset ovat tasapainoisia ja elämiinsä tyytyväisiä pienemmistä asioista kuin vaikkapa osa minun ikäluokastani, joka joutuu hakemaan sosiaaliviranomaisilta tukea vuokraan, monen monituiseen laskuun, lääkkeisiin ja hakee samanaikaisesti elämäänsä niitä ilon aiheita kalliista harrastuksista, railakkaasta juhlimisesta, elokuvista tai videopeleistä.
Osa ihmisistä kestää toki nämä tämän päivän vaatimukset paremmin kuin toiset – tai ovat ainakin kestävinään. Toiset taas ovat herkempiä ja joutuneet kenties jo nuorena jollain tapaa nöyryytetyiksi tai ahdistelluiksi. Osa on kokenut jotain muuta traumaattista. Tämä ei vaikuta psyykkeeseen edullisesti.
Toki moni näistä edellä mainituista vanhemman polven ihmisistäkin on modernisoitunut ja kenties samalla aaltopituudella kanssani, mutta tämänhetkinen tilanne johtaa pahimmillaan masennukseen. Pitää olla tarpeeksi hyvä ja mainio, että kelpaa mihinkään. Kokonaan asia erikseen on parisuhdemarkkinat, joista olenkin raapustanut jo sivutolkulla. Edelleen vaikkapa noin 50 vuotta sitten normaalilla ihmisellä oli tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukua.
Tätä nykyään sen sijaan on sinkkuvillitys ja lehtien palstoilta vie tilaa metritolkulla kriteereitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta saa itselleen oman mielitietyn. Kriteerien joukossa on tunnetusti myös yhtä pitkät listat ohjeita, kuinka tulee käyttäytyä sekä pukeutua ja mitä virheitä pitää välttää. Itse elän onnellisesti parisuhteessa, mutta ei se estä ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. Muinoin ihmiset eivät takuulla kärsineet nykyihmisten tavoin ulkonäköpaineista tai identiteettikriisistä. Tärkeämpiäkin huolenaiheita oli ja tämä koski molempia sukupuolia, joilla oli parisuhdeasioissa edelleenkin tärkeää vain löytää se oma.
Lopuksi täytyy vielä mainita siitä, kuinka vähän ihmiset, lähisukulaisetkaan, jaksavat tai ehtivät pitää yhteyttä toisiinsa. Sairaalassa oleva sukulaiseni arvosti meidän käyntiämme ja parin sellaisen henkilön puhelinsoittoa, jotka pitävät yhteyttä muulloinkin. Puhelinsoittoja tuli sellaisiltakin tahoilta, jotka taas eivät pidä yhteyttä säännöllisesti muulloin kun tällaisten ikävempien tapausten sattuessa. Näitä hän ei noteerannut sen erityisemmin.
Yhtä kaikki ihmisillä tuntuu olevan kaikessa hössöttämisessään aina tärkeämpää tekemistä kuin käydä tervehtimässä sukulaisiaan. En ole nähnyt kummisetää ja –tätiä ties kuinka pitkään aikaan. Edellisen kerran mahdollisesti viime tammikuussa ja silloinkin hautajaisissa. Seuraavia hautajaisia odotellessa, jotta pääsee vaihtamaan kuulumisia? Oma vikahan se tietenkin on, mutta vain puoliksi, sillä tavallaan on perusteltua ajatella, että eipä sieltäkään suunnasta olla yhteyttä otettu. Yhteydenpito voisi toki tiivistyä molemmilta tahoilta, jos ottaisi itse sen ratkaisevan ensiaskeleen.
Nyt en kuitenkaan ehdi, koska televisiosta tulee ohjelmaa, pitää kirjoittaa tätä tekstiä ja illalla pitää käydä suihkussa. Huomennakin tulee televisiosta ohjelmaa.
Kyllä. Loppu oli sarkasmia.
Alustanpa tilannetta hieman. Olen tässä jonkunasteisesta masennuksesta, ennemmin kenties apatiasta, ja ahdistuksesta vuosikausia kärsineenä miettinyt leikilläni sitä, helpottuisiko elämä, jos ryyppäisin puolet aivosoluistani tai kävisin pienimuotoisessa lobotomiassa ja osaisin kenties jatkossa olla iloinen pienemmistä asioista. Älyllisen taantuman seurauksena ajatukset eivät olisi kenties yhtä vilkkaita, eikä asioista kykenisi näin ollen murehtimaan samaan malliin kuin nykyään. Itseäni tosin pidän tässä asiassa poikkeuksellisena, koska olen taiteellisesti lahjakas ja todella kova pohtimaan sekä ajattelemaan alinomaa.
Siinä missä vähemmän päätään kaikella mahdollisella vaivaava sivuuttaa monet asiat pelkällä olankohautuksella, aloitan minä prosessoimaan asiaa, toisinaan jopa monelta kantilta, ja mietiskelen sitä hyvässä lykyssä päiväkausia. Olen kuitenkin reilusti suurimman osan ajasta tyytyväinen tähän ominaisuuteeni ja siitä on luonnollisesti huikea hyöty esimerkiksi näitä tekstejä kirjoitellessani. Asioita kykenee näkemään monelta eri kantilta, jahka niitä pohdiskelee ja hautoo ensin. Tästä olen saanut teksteissäni erityiskiitoksen ja se lämmittää toki mieltä.
Pienenä esimerkkinä kävin juuri puolisen tuntia ennen tämän kirjoittamista kaupassa, jossa myymälävaras oli ilmeisesti jäänyt nalkkiin. Vartija käskytti häntä takahuoneeseen ja kaupasta poistuessani huomasin, että sen ovien eteen oli kurvannut poliisiauto. Moni ohikulkija noteerasi tämän takuulla myös, mutta itse mietin tässä illan aikana todennäköisesti useaan otteeseen sitä, mistä tilanteessa oli tosiasiassa kyse. Lisäksi tällaisten vähemmän mieluisten asioiden havainnointi saattaa alkaa joskus ahdistaa.
Asiaan vaikuttaa tosin se, ettei henkinen vointi ole ollut viime päivinä kaksinen, koska eräs rakkaimmista läheisistäni joutui sairaalaan. Kävin katsomassa häntä aiemmin päivällä ja sairaalaympäristö on ollut minulle, hypokondriasta kärsivälle, aina ahdistava paikka, vaikka onkin tullut tutuksi oltuani siellä neljään otteeseen operoitavana.
Yläasteella en joutunut kovin suuren koulukiusaamisen tai häiriköinnin kohteeksi, mutta pelkästään vuoden-pari vanhempien öykkäreiden jokapäiväinen näkeminenkin alkoi ahdistaa jollain tapaa. Näin ollen heitä vältteli tietoisesti ja tämä johtui kenties siitä, että lapsena joutui joidenkin vanhempien lasten pilkan kohteeksi, koska olin siihen otollinen: näsäviisas, pikkuvanha ja toisaalta taas hieman arka. Aremman puoleiselle seiskaluokkalaiselle ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä viikonloppuna keskustaan iltakävelylle, koska pelkäsi, että kännipäissään joku pilottitakkinen rakkari tulee rähinöimään.
Koulussa noiden öykkäreiden heilumista katsellessa ahdistuin pelkästään heidän luonteenpiirteistä ja elämäntyylistä. Toisinaan taas koetin miettiä heitä humaanimmin: hekin ovat joskus olleet pieniä vauvoja, vanhempiensa silmäteriä. Hekin käyvät parturissa, syövät elintarvikkeita, nukkuvat öisin ja käyvät kusella. Uskokaa tai älkää, mutta tällainen ajattelumalli auttoi joskus.
No, sitten varsinaiseen aiheeseen, eli jälleen kerran yhteiskunnan nurinkuristumiseen. Kuten olen aiemmin useaan otteeseen päivitellyt, näkee ulkona raikkaassa ilmassa reippaasti sauvakäveleviä ja elämiinsä tyytyväisiä - sanoisin, että tasapainoisia - täti-ihmisiä, joiden suupielet saa virneeseen se, kun on kaunis ilma ja kadun varressa kasvavan puun oksalla istuu kevään ensimmäinen kottarainen. Näitä aikoinaan vaatimattomista oloista kasvaneita ihmisiä ei tunnu päälle päin painavan MuroBBS:n keskustelun aihe, eli masennus.
Viikottainen Apu-lehden ristisanatehtävä tai rattoisa Krypto ja nimipäiväkortti Hilma-serkulta kerran vuodessa ovat samanlaisia piristysruiskeita kuin ulkomaanmatka tai uusi matkapuhelin meille nykynuorille. Kukkahattutätimummeli poimii aina silloin tällöin piirongin ohi kulkiessaan nimipäiväkortin sen päältä, kunniapaikalta, ja on onnessaan. Riemu on sama kuin jos meikäläiset hinaavat isot perseensä sängyn pohjalta koneen ääreen (tai helpompaa: nostamme läppärin lattialta syliimme) ja alamme selata jonkun Costa del Sol -reissun kuvia – digitaalisessa muodossa. Missä on mennyt pieleen?
Jos ei itse olisi koskaan alkanut harrastaa tietotekniikkaa ja hankkia tietoa asioista, ei sellaisia osaisi luonnollisesti kaivatakaan. Suurin syy on minusta se, koska on syntynyt, eli tapauksessani 80-luvulla. Tieto ja myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka ovat olleet koko ajan läsnä. Ei tässä kovin askeettisesti ja luonnon ihmeistä iloiten ole missään välissä sitten 7 vuotta täytettyään pystynyt elämään kaiken kulutushysterian, megalomaanisuuden ja ennen kaikkea kilpailuhenkisyyden keskellä.
Aiemmin mainitsemani Tyyne-mummeli hiihti lapsena kilpaa Hilma-serkun kanssa järven jäällä, laskettuaan ensin kansakoulussa rihvelitaululla pari jakolaskua, mutta on se nyt vähän eri asia kuin se, millaista kilpailua, sata lasissa -paahtamista, digitaalisuutta, numeroyhdistelmiä, koodeja, keskittämistä, tehostamista ja eriarvoistamista meidän maailmamme on viimeistään teinivuosista eteenpäin.
Sain sitten vastauksen ensimmäiseen kolmesta kirjoituksestani:
”Miksi teet itsestäsi uhrin? Eikö olisi parempi irtisanoutua tästä kaikesta paskasta ja alkaa elää omalla, inhimillisemmällä tyylillä. Ota rauhallisemmin, jätä median ja lehtien seuraaminen vähemmälle ja ala vaikka harrastamaan palstan viljelyä ja ruuanlaittoa. Takaan että tulet onnellisemmaksi.
Säädä vaikka niin, että saat olla koneella muutaman kerran viikossa ja lukea yhden päivän lehden. Tilaa sunnuntaihesari ja jätä netti rauhaan.
Jos vihaat töitäsi ja tiedät ettet tee enää niitä kauaa rupea miettimään jo nyt mitä aijot tehdä jatkossa. Mitä sitä turhaan kiduttaa itseään jos homma ei kertakaikkiaan toimi? Muuta elämäntyylisi ihmisystävällisemmäksi.”
Tähän taas vastasin itse jotakuinkin seuraavasti:
En tarkoittanut mitään marttyyriksi heittäytymistä vaan lähinnä sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa virikkeet kehittyvät pääasiassa suureellisemmiksi. Nyt kun on tietoyhteiskuntaan varttunut ja elänyt kilpailuhenkisessä ympäristössä niin töissä kuin koulussakin, on mahdotonta hypätä paria askelta taaksepäin tässä ihmisen ”keinotekoisessa evoluutiossa” ja alkaa nauttia sunnuntaihesarista samaan malliin kuin jostain, jonka tiedostaa kokemuksiensa vuoksi olevan mieluisempaa ja oman henkisen nautinnon kannalta tavoiteltavampaa.
Sitä paitsi olen tällä hetkellä opiskelija ja kesän ajan työtön. Suurin osa nimeää tämän aspektin silkaksi pullamössöydeksi, mutta palstan viljely ei tuottaisi minulle - eikä muuten varmasti suurimmalle osalle muistakaan samanikäisistä - mitään iloa vaan ainoastaan känsiä käsiin ja kipeän selän. Ennemmin salaatit, perunat ja tomaatit hakee tuosta lähimmästä S-marketista, koska tällaiseen helppouteen on tottunut. Tyyne-mummo ja hänen Hilma-serkkunsa eivät voineet toimia näin, koska vaihtoehtoa ei ollut. Perunapellon reunaan tai edes torille oli pakko vääntäytyä.
Koetan edelleen kiteyttää asian ydintä: vaatimattomista elinoloista lähtenyt ja pula-aikana varttunut vanhempi herras- tai rouvasihminen ei osaa kaivata kovin megalomaanisia virikkeitä elämäänsä vaan nauttii siitä, että pienellä eläkkeellä saa ostettua kaappiinsa parin kilon säkin perunoita ja purnukan silliä. Erityisesti ilahduttaa se, kun pihalle pystytetylle lintulaudalle tulee perinteisten talitiaisten lisäksi käpytikka tai tilhi. Hän ei ole kenties pitkästäkään työurasta huolimatta oppinut samalla tapaa kilpailemiseen, keskittämiseen, tehostamiseen, jatkuvaan stressaamiseen ja ahnehtimiseen kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat ihmiset.
Maltilliselle ja vanhemmalle maaseudun asukille automarketit, drive-init, YT-neuvottelut, sosiaali- ja terveyskulujen supistaminen, maahanmuutto ja palveluiden keskittäminen ovat täysin vieraita käsitteitä, vaikka viimeinen kohta luettelosta koskettaakin meistä jokaista. Hän ei voi kerrassaan ymmärtää sitä, miksi meillä nuorilla jolpeilla, etenkin kaupunkilaisilla, on koko ajan stressi ja kiire. Voisihan sitä vain käydä kuokkimassa pelloltaan perunoita, syödä niitä voin kera ja istahtaa pihakeinuun lukemaan päivän lehteä västäräkin laulun säestämänä? Eipä vain onnistu meidän ympäristössämme. Pitää taistella byrokraattien kanssa, opiskella, kilpailla, stressata, maksaa maksamasta päästyäänkin ja matkustaa ristiin rastiin kaiken tämän vuoksi.
Tällä kaikella tarkoitan kaiketi lähinnä sitä, että suuri ja mahtava KEHITYS on tuottanut kansakunnalle melkoisen karhunpalveluksen. Liika elämän helpottaminen, innovaatiot, tehostaminen ja talouskasvu ovat kääntyneet alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan, sillä vaikka elämän pitäisi nyt olla helppoa ja mukavaa, ovat ihmiset henkisesti pahoinvoivempia kuin koskaan aiemmin. Saamani vastine oli asiallinen ja siitä tulee mieleen hieman käsite "takaisin luontoon". Minkäs tosin teet, kun lähimpään marjametsään on matkaa kilometritolkulla? Eipä tekisi mieli muuttaa minnekään syrjäkylälle, koska sieltä lakkautetaan kyläkoulut ja -kaupat yksi toisensa perään ja nämä KEHITYS sekä KESKITTÄMINEN ajavat kaikki ihmiset taloudellisesti optimoituihin betonikolosseihinsa.
Lähimmät, eli kävely- tai pyöräilymatkan päässä olevat, viheralueet ovat asfaltilla ympäröityjä ja 360 astetta käännyttyään näkee kuitenkin vain massiivisia rakennuksia, rakennustyömaita, supermarketteja ja toimistoja. Varsinaisesti ne eivät ole ankeita, mutta luonto sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole läsnä. Terveyskeskuksessa asioidessaan iskee viimeistään päälle todella rankka turhautuminen, koska vastaanottovirkailija kertoo lääkäreiden määrän olevan säästötoimenpiteiden vuoksi pienempi kuin kenties joskus muulloin.
50 vuotta sitten elämä oli vaatimattomampaa ja monen mittapuun mukaan kurjempaa, mutta tämän päivän ikäihmisten ei silti tarvinnut stressata kouluttautumisen, byrokratian, joukkoirtisanomisten sun muiden kanssa. Pöytään saatiin leipää ja jonkun sortin toimeentulolla pärjäsi koko perhe ilman Ab-Tronicia, aromipesää, mikroaaltouunia, automarketteja, blu-ray-tallenteita, digitaalista herätyskelloa tai lattialämmitystä. Tästä johtuen nämä ihmiset ovat tasapainoisia ja elämiinsä tyytyväisiä pienemmistä asioista kuin vaikkapa osa minun ikäluokastani, joka joutuu hakemaan sosiaaliviranomaisilta tukea vuokraan, monen monituiseen laskuun, lääkkeisiin ja hakee samanaikaisesti elämäänsä niitä ilon aiheita kalliista harrastuksista, railakkaasta juhlimisesta, elokuvista tai videopeleistä.
Osa ihmisistä kestää toki nämä tämän päivän vaatimukset paremmin kuin toiset – tai ovat ainakin kestävinään. Toiset taas ovat herkempiä ja joutuneet kenties jo nuorena jollain tapaa nöyryytetyiksi tai ahdistelluiksi. Osa on kokenut jotain muuta traumaattista. Tämä ei vaikuta psyykkeeseen edullisesti.
Toki moni näistä edellä mainituista vanhemman polven ihmisistäkin on modernisoitunut ja kenties samalla aaltopituudella kanssani, mutta tämänhetkinen tilanne johtaa pahimmillaan masennukseen. Pitää olla tarpeeksi hyvä ja mainio, että kelpaa mihinkään. Kokonaan asia erikseen on parisuhdemarkkinat, joista olenkin raapustanut jo sivutolkulla. Edelleen vaikkapa noin 50 vuotta sitten normaalilla ihmisellä oli tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukua.
Tätä nykyään sen sijaan on sinkkuvillitys ja lehtien palstoilta vie tilaa metritolkulla kriteereitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta saa itselleen oman mielitietyn. Kriteerien joukossa on tunnetusti myös yhtä pitkät listat ohjeita, kuinka tulee käyttäytyä sekä pukeutua ja mitä virheitä pitää välttää. Itse elän onnellisesti parisuhteessa, mutta ei se estä ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. Muinoin ihmiset eivät takuulla kärsineet nykyihmisten tavoin ulkonäköpaineista tai identiteettikriisistä. Tärkeämpiäkin huolenaiheita oli ja tämä koski molempia sukupuolia, joilla oli parisuhdeasioissa edelleenkin tärkeää vain löytää se oma.
Lopuksi täytyy vielä mainita siitä, kuinka vähän ihmiset, lähisukulaisetkaan, jaksavat tai ehtivät pitää yhteyttä toisiinsa. Sairaalassa oleva sukulaiseni arvosti meidän käyntiämme ja parin sellaisen henkilön puhelinsoittoa, jotka pitävät yhteyttä muulloinkin. Puhelinsoittoja tuli sellaisiltakin tahoilta, jotka taas eivät pidä yhteyttä säännöllisesti muulloin kun tällaisten ikävempien tapausten sattuessa. Näitä hän ei noteerannut sen erityisemmin.
Yhtä kaikki ihmisillä tuntuu olevan kaikessa hössöttämisessään aina tärkeämpää tekemistä kuin käydä tervehtimässä sukulaisiaan. En ole nähnyt kummisetää ja –tätiä ties kuinka pitkään aikaan. Edellisen kerran mahdollisesti viime tammikuussa ja silloinkin hautajaisissa. Seuraavia hautajaisia odotellessa, jotta pääsee vaihtamaan kuulumisia? Oma vikahan se tietenkin on, mutta vain puoliksi, sillä tavallaan on perusteltua ajatella, että eipä sieltäkään suunnasta olla yhteyttä otettu. Yhteydenpito voisi toki tiivistyä molemmilta tahoilta, jos ottaisi itse sen ratkaisevan ensiaskeleen.
Nyt en kuitenkaan ehdi, koska televisiosta tulee ohjelmaa, pitää kirjoittaa tätä tekstiä ja illalla pitää käydä suihkussa. Huomennakin tulee televisiosta ohjelmaa.
Kyllä. Loppu oli sarkasmia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)