Näkemyksiä liikalihavuudesta

Katselin joitain viikkoja sitten 4D-dokumentin 450-kiloisesta perheenäidistä, Renee Williamsista, joka oli menettänyt liikuntakykynsä auto-onnettomuuden vuoksi, mutta hänen loppuaikojensa painon johdosta sama kohtalo olisi ollut mitä todennäköisemmin odotettavissa jossain vaiheessa. Onnettomuushetkellä painoa kuitenkin oli jo pitkästi kolmatta sataa kiloa, jota pitäisin melko dramaattisena paitsi liikunta- ja tukielimien myös sisuskalujen kannalta. Näin ollen laihduttaminen olisi ollut vähintään työlästä, ennemminkin mahdotonta. Renee valitsi syömisen, joka lähtikin lapasesta pahemman kerran johtaen hänet ”the half ton momiksi”, jolla hänet tunnetaan.

Ei ollut vaikeaa arvata, että hän menehtyi loppujen lopuksi vatsalaukun ohitusleikkauksesta johtuneisiin komplikaatioihin ja vain 29 vuoden iässä. Ennen leikkaukseen pääsyä lääkärit eivät antaneet hänelle kuin vuoden elinaikaa. Dokumentin yhteydessä hän varoitteli ihmisiä siitä, kuinka hankalaa olo on moisissa mitoissa ja dokumentin johdosta muita järjettömän ylipainoisia ihmisiä on astunut esiin hakeutumaan vatsalaukun ohitusleikkaukseen, joka alkaa olla ainoita vaihtoehtoja, kun on noihin mittoihin päätynyt. Dokumentissa naisesta tehtiin marttyyri ja hänen kohtaloaan glorifioitiin melko runsaskätisesti.

Jälkeenpäin minulle on herännyt dokumentin tiimoilta muutamia ajatuksia vakavaa liikalihavuutta koskien. Minusta itsensä käytännössä invalidiksi lihottanut ihminen, jolla ei ole ajoissa hälytyskellot soineet, on idiootti siinä missä sisukalunsa pilalle juonut alkoholistikin. Reneen 13-vuotias tytär Mirina kertoi Dailymailille, ettei äiti lopettanut syömistä ennen kuin hänen mahansa tuli kipeäksi. Artikkelissa hänen kerrottiin halunneen leikkaukseen juuri siksi, että hän voisi huolehtia lapsistaan ja nähdä heidän valmistuvan high schoolista. Tämän olisi suonut tulevan mieleen silloin, kun jotain oli vielä tehtävissä ilman kirurgien apua. Lisäksi naisen kohtalosta puhutaan tragediana. Se voineekin olla osuvampi ilmaisu kuin jonkun sortin marttyyrikuolema, joka oli lähinnä itse TV-dokumentin näkemys tarinasta.

Olisiko George Bestistä muovattu samanlaista sankaria, koska varoitteli ihmisiä viinan vaaroista kuoleman kielissä, mikäli hän ei olisi niittänyt aikoinaan mainetta jalkapallokentillä? Kummassakaan tilanteessa ei ole minun mielestäni mitään hienoa tai ihailtavaa. Riippuvuus syömiseen tai yksinomaan kaloripitoisiin herkkuihin on tutkitusti yhtä totta kuin alkoholismi tai nikotiiniriippuvuus ja kaikista on mahdollisuus parantua tahdonvoiman avulla. Kirurginen toimenpide on mielestäni yhtä surkea laihdutuskeino mitä abortti on ehkäisymenetelmänä.

Yli 250-kiloisilla ihmisillä, eli amerikkalaisittain ”supersized”-luokan edustajilla, on syöminen ottanut niskalenkin eikä omasta tilasta masennuttuaan motivaatiota laihduttamiseen ole ennen kuin on liian myöhäistä ja elimistön tila alkaa käytä hengenvaaralliseksi. Maallikosta on suoranainen ihme, että jopa liki 500-kiloiset ihmiset ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, koska ympäri kehoa kertyvä valtava massa painaa sisäelimiä kasaan. Vatsalaukun ohitusleikkauksessa 450-kiloisen Renee Williamsin etupuolelle kertynyttä massaa jouduttiin kannattelemaan eräänlaisella vinssillä ilmassa, jotta kirurgeilla oli tilaa työskennellä vatsalaukun kanssa. Pääasiassa puolimakuullaan elämäänsä viettäneen ihmisen sisäelimet ovat olleet siis jatkuvasti suunnattoman painon alaisena. Erityisesti ihmetyttää, kuinka hengittäminen on ollut mahdollista.

Liikalihavat ihmiset vähättelevät usein painoindeksin merkitystä omien mittojen sopusuhtaisuuden arvioinnissa. Sitä ei olekaan uskominen, mikäli paino koostuu lihaksistosta, joka on osa elimistön kantavaa rakennetta luuston ohella. Painoindeksin ohella peili, yleiskunto ja maalaisjärki ovatkin paras mittari painon tarkkailussa. Perimmiltään tietyn mittaisella ihmisellä on kuitenkin painoindeksin mukainen kapasiteetti kannattaa massaa luustonsa varassa. Painoindeksiin peilattu ylimääräinen paino, joka ei siis koostu lihaksista, rasittaa elimistöä. Ei ole sattumaa, että liikalihavat ihmiset kärsivät usein liikunta- ja tukielinvaivoista. Kokonaan oma asiansa onkin kohonnut riski sairastua aikuisiän diabetekseen, sepelvaltimotautiin tai muihin sydänsairauksiin.

Minun painoindeksini on kutakuinkin normaali, noin 24. Pituudellani, eli 182 senttimetrillä vaikea liikalihavuus tarkoittaisi reilun 30 kilogramman lisäystä elopainooni. Melko hurja määrä. Joskus ajattelin olevan suoraan verrannollista kokeilla moista painonlisäystä kiinnittelemällä selkään, rintaan, vatsaan sekä raajoihin punnuksia yhteensä 30 kilogramman edestä, mutta eihän paino toki kenellekään yhdessä hetkessä lisäänny. Suhteellisen normaalisti päivittäin liikkuvan ihmisen lihaksiston voisi olettaa kehittyvän painon lisääntyessä tasaista tahtia, koska se saa niin ikään tasaisesti lisääntyvän vastuksen avulla treeniä siinä missä normaalipainoinen ihminen saisi lisäämällä vähitellen raskaampia punnuksia matkaansa.

Vaikean liikalihavuuden saavutettuaan ihminen on kuitenkin varsin ikävässä noidankehässä. Liikkumalla olisi syytä pudottaa painoa, mutta se ei onnistu saavutetun massan myötä siten, että siitä olisi merkittävää hyötyä ja hyvä jos ollenkaan. Kuten aiemmin mainitsin, tulisi hälytyskellojen kilistä siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista tulla takaisin päin, eli ennen kriittisen pisteen ylittymistä.

Hankalasta ja yleisten kriteerien mukaan normaalia elämistä rajoittavasta liikalihavuudesta kärsivät ihmiset kieltävät tilanteensa siinä missä pahoin alkoholisoituneet ihmiset. Minusta asiasta on syytä olla yhtä huolissaan, koska paha ylipainoisuus on toden totta hengenvaarallista. Se on kaiketi syy, miksi aloin käsitellä tätä aihetta. Niin ikään fakta on se, kuinka paljon länsimaalaisia ihmisiä joutuu sairaalahoitoon tai jopa menehtyy ylipainosta johtuvien sairauksien vuoksi.