sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009

Kehityksen tekemä karhunpalvelus

Jatketaanpas taas jälleen kerran siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa mennään minun mielestäni yhä syvemmälle metsään. Nykyään käsittelemäni aihepiirit kiertävät kehää ja tämä teksti on puolestaan jonkinasteinen jatko-osa kirjoitukselleni ”Yhteiskunta suistuu raiteiltaan,” jonka voipi lukea, mikäli ei ole jo niin tehnyt. Kirjoituksen runko on koostettu kolmesta MuroBBS-foorumin Masennus-viestiketjuun kirjoittamastani vastauksesta sekä erään käyttäjän minulle kirjoittamasta vastineesta. Teksti menee kokonaisuudessaan melko reilusti ohi varsinaisesta masennuksesta, mutta toivottavasti jostain käy ilmi se, millä perusteella nämä ajatukset kumpusivat juuri siitä aiheesta.

Alustanpa tilannetta hieman. Olen tässä jonkunasteisesta masennuksesta, ennemmin kenties apatiasta, ja ahdistuksesta vuosikausia kärsineenä miettinyt leikilläni sitä, helpottuisiko elämä, jos ryyppäisin puolet aivosoluistani tai kävisin pienimuotoisessa lobotomiassa ja osaisin kenties jatkossa olla iloinen pienemmistä asioista. Älyllisen taantuman seurauksena ajatukset eivät olisi kenties yhtä vilkkaita, eikä asioista kykenisi näin ollen murehtimaan samaan malliin kuin nykyään. Itseäni tosin pidän tässä asiassa poikkeuksellisena, koska olen taiteellisesti lahjakas ja todella kova pohtimaan sekä ajattelemaan alinomaa.

Siinä missä vähemmän päätään kaikella mahdollisella vaivaava sivuuttaa monet asiat pelkällä olankohautuksella, aloitan minä prosessoimaan asiaa, toisinaan jopa monelta kantilta, ja mietiskelen sitä hyvässä lykyssä päiväkausia. Olen kuitenkin reilusti suurimman osan ajasta tyytyväinen tähän ominaisuuteeni ja siitä on luonnollisesti huikea hyöty esimerkiksi näitä tekstejä kirjoitellessani. Asioita kykenee näkemään monelta eri kantilta, jahka niitä pohdiskelee ja hautoo ensin. Tästä olen saanut teksteissäni erityiskiitoksen ja se lämmittää toki mieltä.

Pienenä esimerkkinä kävin juuri puolisen tuntia ennen tämän kirjoittamista kaupassa, jossa myymälävaras oli ilmeisesti jäänyt nalkkiin. Vartija käskytti häntä takahuoneeseen ja kaupasta poistuessani huomasin, että sen ovien eteen oli kurvannut poliisiauto. Moni ohikulkija noteerasi tämän takuulla myös, mutta itse mietin tässä illan aikana todennäköisesti useaan otteeseen sitä, mistä tilanteessa oli tosiasiassa kyse. Lisäksi tällaisten vähemmän mieluisten asioiden havainnointi saattaa alkaa joskus ahdistaa.

Asiaan vaikuttaa tosin se, ettei henkinen vointi ole ollut viime päivinä kaksinen, koska eräs rakkaimmista läheisistäni joutui sairaalaan. Kävin katsomassa häntä aiemmin päivällä ja sairaalaympäristö on ollut minulle, hypokondriasta kärsivälle, aina ahdistava paikka, vaikka onkin tullut tutuksi oltuani siellä neljään otteeseen operoitavana.

Yläasteella en joutunut kovin suuren koulukiusaamisen tai häiriköinnin kohteeksi, mutta pelkästään vuoden-pari vanhempien öykkäreiden jokapäiväinen näkeminenkin alkoi ahdistaa jollain tapaa. Näin ollen heitä vältteli tietoisesti ja tämä johtui kenties siitä, että lapsena joutui joidenkin vanhempien lasten pilkan kohteeksi, koska olin siihen otollinen: näsäviisas, pikkuvanha ja toisaalta taas hieman arka. Aremman puoleiselle seiskaluokkalaiselle ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä viikonloppuna keskustaan iltakävelylle, koska pelkäsi, että kännipäissään joku pilottitakkinen rakkari tulee rähinöimään.

Koulussa noiden öykkäreiden heilumista katsellessa ahdistuin pelkästään heidän luonteenpiirteistä ja elämäntyylistä. Toisinaan taas koetin miettiä heitä humaanimmin: hekin ovat joskus olleet pieniä vauvoja, vanhempiensa silmäteriä. Hekin käyvät parturissa, syövät elintarvikkeita, nukkuvat öisin ja käyvät kusella. Uskokaa tai älkää, mutta tällainen ajattelumalli auttoi joskus.

No, sitten varsinaiseen aiheeseen, eli jälleen kerran yhteiskunnan nurinkuristumiseen. Kuten olen aiemmin useaan otteeseen päivitellyt, näkee ulkona raikkaassa ilmassa reippaasti sauvakäveleviä ja elämiinsä tyytyväisiä - sanoisin, että tasapainoisia - täti-ihmisiä, joiden suupielet saa virneeseen se, kun on kaunis ilma ja kadun varressa kasvavan puun oksalla istuu kevään ensimmäinen kottarainen. Näitä aikoinaan vaatimattomista oloista kasvaneita ihmisiä ei tunnu päälle päin painavan MuroBBS:n keskustelun aihe, eli masennus.

Viikottainen Apu-lehden ristisanatehtävä tai rattoisa Krypto ja nimipäiväkortti Hilma-serkulta kerran vuodessa ovat samanlaisia piristysruiskeita kuin ulkomaanmatka tai uusi matkapuhelin meille nykynuorille. Kukkahattutätimummeli poimii aina silloin tällöin piirongin ohi kulkiessaan nimipäiväkortin sen päältä, kunniapaikalta, ja on onnessaan. Riemu on sama kuin jos meikäläiset hinaavat isot perseensä sängyn pohjalta koneen ääreen (tai helpompaa: nostamme läppärin lattialta syliimme) ja alamme selata jonkun Costa del Sol -reissun kuvia – digitaalisessa muodossa. Missä on mennyt pieleen?

Jos ei itse olisi koskaan alkanut harrastaa tietotekniikkaa ja hankkia tietoa asioista, ei sellaisia osaisi luonnollisesti kaivatakaan. Suurin syy on minusta se, koska on syntynyt, eli tapauksessani 80-luvulla. Tieto ja myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka ovat olleet koko ajan läsnä. Ei tässä kovin askeettisesti ja luonnon ihmeistä iloiten ole missään välissä sitten 7 vuotta täytettyään pystynyt elämään kaiken kulutushysterian, megalomaanisuuden ja ennen kaikkea kilpailuhenkisyyden keskellä.

Aiemmin mainitsemani Tyyne-mummeli hiihti lapsena kilpaa Hilma-serkun kanssa järven jäällä, laskettuaan ensin kansakoulussa rihvelitaululla pari jakolaskua, mutta on se nyt vähän eri asia kuin se, millaista kilpailua, sata lasissa -paahtamista, digitaalisuutta, numeroyhdistelmiä, koodeja, keskittämistä, tehostamista ja eriarvoistamista meidän maailmamme on viimeistään teinivuosista eteenpäin.

Sain sitten vastauksen ensimmäiseen kolmesta kirjoituksestani:

”Miksi teet itsestäsi uhrin? Eikö olisi parempi irtisanoutua tästä kaikesta paskasta ja alkaa elää omalla, inhimillisemmällä tyylillä. Ota rauhallisemmin, jätä median ja lehtien seuraaminen vähemmälle ja ala vaikka harrastamaan palstan viljelyä ja ruuanlaittoa. Takaan että tulet onnellisemmaksi.

Säädä vaikka niin, että saat olla koneella muutaman kerran viikossa ja lukea yhden päivän lehden. Tilaa sunnuntaihesari ja jätä netti rauhaan.

Jos vihaat töitäsi ja tiedät ettet tee enää niitä kauaa rupea miettimään jo nyt mitä aijot tehdä jatkossa. Mitä sitä turhaan kiduttaa itseään jos homma ei kertakaikkiaan toimi? Muuta elämäntyylisi ihmisystävällisemmäksi.”

Tähän taas vastasin itse jotakuinkin seuraavasti:

En tarkoittanut mitään marttyyriksi heittäytymistä vaan lähinnä sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa virikkeet kehittyvät pääasiassa suureellisemmiksi. Nyt kun on tietoyhteiskuntaan varttunut ja elänyt kilpailuhenkisessä ympäristössä niin töissä kuin koulussakin, on mahdotonta hypätä paria askelta taaksepäin tässä ihmisen ”keinotekoisessa evoluutiossa” ja alkaa nauttia sunnuntaihesarista samaan malliin kuin jostain, jonka tiedostaa kokemuksiensa vuoksi olevan mieluisempaa ja oman henkisen nautinnon kannalta tavoiteltavampaa.

Sitä paitsi olen tällä hetkellä opiskelija ja kesän ajan työtön. Suurin osa nimeää tämän aspektin silkaksi pullamössöydeksi, mutta palstan viljely ei tuottaisi minulle - eikä muuten varmasti suurimmalle osalle muistakaan samanikäisistä - mitään iloa vaan ainoastaan känsiä käsiin ja kipeän selän. Ennemmin salaatit, perunat ja tomaatit hakee tuosta lähimmästä S-marketista, koska tällaiseen helppouteen on tottunut. Tyyne-mummo ja hänen Hilma-serkkunsa eivät voineet toimia näin, koska vaihtoehtoa ei ollut. Perunapellon reunaan tai edes torille oli pakko vääntäytyä.

Koetan edelleen kiteyttää asian ydintä: vaatimattomista elinoloista lähtenyt ja pula-aikana varttunut vanhempi herras- tai rouvasihminen ei osaa kaivata kovin megalomaanisia virikkeitä elämäänsä vaan nauttii siitä, että pienellä eläkkeellä saa ostettua kaappiinsa parin kilon säkin perunoita ja purnukan silliä. Erityisesti ilahduttaa se, kun pihalle pystytetylle lintulaudalle tulee perinteisten talitiaisten lisäksi käpytikka tai tilhi. Hän ei ole kenties pitkästäkään työurasta huolimatta oppinut samalla tapaa kilpailemiseen, keskittämiseen, tehostamiseen, jatkuvaan stressaamiseen ja ahnehtimiseen kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat ihmiset.

Maltilliselle ja vanhemmalle maaseudun asukille automarketit, drive-init, YT-neuvottelut, sosiaali- ja terveyskulujen supistaminen, maahanmuutto ja palveluiden keskittäminen ovat täysin vieraita käsitteitä, vaikka viimeinen kohta luettelosta koskettaakin meistä jokaista. Hän ei voi kerrassaan ymmärtää sitä, miksi meillä nuorilla jolpeilla, etenkin kaupunkilaisilla, on koko ajan stressi ja kiire. Voisihan sitä vain käydä kuokkimassa pelloltaan perunoita, syödä niitä voin kera ja istahtaa pihakeinuun lukemaan päivän lehteä västäräkin laulun säestämänä? Eipä vain onnistu meidän ympäristössämme. Pitää taistella byrokraattien kanssa, opiskella, kilpailla, stressata, maksaa maksamasta päästyäänkin ja matkustaa ristiin rastiin kaiken tämän vuoksi.

Tällä kaikella tarkoitan kaiketi lähinnä sitä, että suuri ja mahtava KEHITYS on tuottanut kansakunnalle melkoisen karhunpalveluksen. Liika elämän helpottaminen, innovaatiot, tehostaminen ja talouskasvu ovat kääntyneet alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan, sillä vaikka elämän pitäisi nyt olla helppoa ja mukavaa, ovat ihmiset henkisesti pahoinvoivempia kuin koskaan aiemmin. Saamani vastine oli asiallinen ja siitä tulee mieleen hieman käsite "takaisin luontoon". Minkäs tosin teet, kun lähimpään marjametsään on matkaa kilometritolkulla? Eipä tekisi mieli muuttaa minnekään syrjäkylälle, koska sieltä lakkautetaan kyläkoulut ja -kaupat yksi toisensa perään ja nämä KEHITYS sekä KESKITTÄMINEN ajavat kaikki ihmiset taloudellisesti optimoituihin betonikolosseihinsa.

Lähimmät, eli kävely- tai pyöräilymatkan päässä olevat, viheralueet ovat asfaltilla ympäröityjä ja 360 astetta käännyttyään näkee kuitenkin vain massiivisia rakennuksia, rakennustyömaita, supermarketteja ja toimistoja. Varsinaisesti ne eivät ole ankeita, mutta luonto sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole läsnä. Terveyskeskuksessa asioidessaan iskee viimeistään päälle todella rankka turhautuminen, koska vastaanottovirkailija kertoo lääkäreiden määrän olevan säästötoimenpiteiden vuoksi pienempi kuin kenties joskus muulloin.

50 vuotta sitten elämä oli vaatimattomampaa ja monen mittapuun mukaan kurjempaa, mutta tämän päivän ikäihmisten ei silti tarvinnut stressata kouluttautumisen, byrokratian, joukkoirtisanomisten sun muiden kanssa. Pöytään saatiin leipää ja jonkun sortin toimeentulolla pärjäsi koko perhe ilman Ab-Tronicia, aromipesää, mikroaaltouunia, automarketteja, blu-ray-tallenteita, digitaalista herätyskelloa tai lattialämmitystä. Tästä johtuen nämä ihmiset ovat tasapainoisia ja elämiinsä tyytyväisiä pienemmistä asioista kuin vaikkapa osa minun ikäluokastani, joka joutuu hakemaan sosiaaliviranomaisilta tukea vuokraan, monen monituiseen laskuun, lääkkeisiin ja hakee samanaikaisesti elämäänsä niitä ilon aiheita kalliista harrastuksista, railakkaasta juhlimisesta, elokuvista tai videopeleistä.

Osa ihmisistä kestää toki nämä tämän päivän vaatimukset paremmin kuin toiset – tai ovat ainakin kestävinään. Toiset taas ovat herkempiä ja joutuneet kenties jo nuorena jollain tapaa nöyryytetyiksi tai ahdistelluiksi. Osa on kokenut jotain muuta traumaattista. Tämä ei vaikuta psyykkeeseen edullisesti.

Toki moni näistä edellä mainituista vanhemman polven ihmisistäkin on modernisoitunut ja kenties samalla aaltopituudella kanssani, mutta tämänhetkinen tilanne johtaa pahimmillaan masennukseen. Pitää olla tarpeeksi hyvä ja mainio, että kelpaa mihinkään. Kokonaan asia erikseen on parisuhdemarkkinat, joista olenkin raapustanut jo sivutolkulla. Edelleen vaikkapa noin 50 vuotta sitten normaalilla ihmisellä oli tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukua.

Tätä nykyään sen sijaan on sinkkuvillitys ja lehtien palstoilta vie tilaa metritolkulla kriteereitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta saa itselleen oman mielitietyn. Kriteerien joukossa on tunnetusti myös yhtä pitkät listat ohjeita, kuinka tulee käyttäytyä sekä pukeutua ja mitä virheitä pitää välttää. Itse elän onnellisesti parisuhteessa, mutta ei se estä ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. Muinoin ihmiset eivät takuulla kärsineet nykyihmisten tavoin ulkonäköpaineista tai identiteettikriisistä. Tärkeämpiäkin huolenaiheita oli ja tämä koski molempia sukupuolia, joilla oli parisuhdeasioissa edelleenkin tärkeää vain löytää se oma.

Lopuksi täytyy vielä mainita siitä, kuinka vähän ihmiset, lähisukulaisetkaan, jaksavat tai ehtivät pitää yhteyttä toisiinsa. Sairaalassa oleva sukulaiseni arvosti meidän käyntiämme ja parin sellaisen henkilön puhelinsoittoa, jotka pitävät yhteyttä muulloinkin. Puhelinsoittoja tuli sellaisiltakin tahoilta, jotka taas eivät pidä yhteyttä säännöllisesti muulloin kun tällaisten ikävempien tapausten sattuessa. Näitä hän ei noteerannut sen erityisemmin.

Yhtä kaikki ihmisillä tuntuu olevan kaikessa hössöttämisessään aina tärkeämpää tekemistä kuin käydä tervehtimässä sukulaisiaan. En ole nähnyt kummisetää ja –tätiä ties kuinka pitkään aikaan. Edellisen kerran mahdollisesti viime tammikuussa ja silloinkin hautajaisissa. Seuraavia hautajaisia odotellessa, jotta pääsee vaihtamaan kuulumisia? Oma vikahan se tietenkin on, mutta vain puoliksi, sillä tavallaan on perusteltua ajatella, että eipä sieltäkään suunnasta olla yhteyttä otettu. Yhteydenpito voisi toki tiivistyä molemmilta tahoilta, jos ottaisi itse sen ratkaisevan ensiaskeleen.

Nyt en kuitenkaan ehdi, koska televisiosta tulee ohjelmaa, pitää kirjoittaa tätä tekstiä ja illalla pitää käydä suihkussa. Huomennakin tulee televisiosta ohjelmaa.

Kyllä. Loppu oli sarkasmia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän palautetta, joka voi olla aivan mitä vain mielessäsi liikkuu. Kaikki luetaan ja noteerataan - niin ruusut kuin risutkin.