Positiivinen syrjintä

Jatkanpa hieman samalla teemalla kuin taannoisessa suvaitsevaisuuskirjoituksessani. Yhä ja edelleen ymmärrykseni tuolla puolen keikkuva uudistermi, suvaitsevaisuuskonsepti "positiivinen syrjintä", painaa nimittäin mieltäni varsin kovasti. Ei vähiten käytännössä tapahtuvan tosiasiallisen syrjinnän, eikä varsinkaan siihen sisältyvän teoreettisen virheen johdosta.

Kaiken hyvän lisäksi Helsingin kaupungin ohjeistus rekrytointiin rikkoo Suomen perustuslakia. Perustuslain kuudennessa pykälässä sanotaan näin:

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Tästäkin huolimatta Helsingin kaupungin eepos "Rasismin ja etnisen syrjimisen ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa" näyttää suomalaiselle kantaväestön edustajalle keskisormea ilmoittamalla sivulla 4 seuraavalla tavalla:

Etninen tausta ei siten ole merkityksellinen seikka esimerkiksi työhönottotilanteessa.

[...]

Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva. Positiivinen erityiskohtelu on sallittua, jos siihen on objektiiviset ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät perusteet ja jos se on oikeassa suhteessa tavoiteltavaan etuun (ks. perustuslain 6§, yhdenvertaisuuslain 7§).

On vähintäänkin härskiä, että aiempi katkelma perustuslaista ja mainittu osuus yhdenvertaisuuslaista löytyvät myös rasisminehkäisyoppaasta.

Kansalaiset: herätkää jo tähän todellisuuteen, jossa valtaapitävät monottavat teitä persuuksille.

Helvetin puutarha -blogia pitävä Jiri Keronen kirjoitti tästä jo aikoinaan varsin mainiosti ja hänen itsensä luvalla siteeraan muutamaa kirjoituksen ydinkohtaa. Päällimmäisenä omissakin mietteissäni on se, että positiivisväritteisestä sanamuodosta huolimatta myös tässä syrjinnän muodossa tapahtuu ihan oikeaa, faktista, syrjintää.

Teoreettinen virhe, eli käytännön lähtökohtainen mahdottomuus, muodostuu juuri tästä. Kaikki syrjintä on kaunokielisestä ilmaisutavasta huolimatta negatiivista, joka sortaa jonkun ryhmän edustajaa. Toistaiseksi kun ei olla alettu eritellä vähemmistöön kohdistuvaa syrjintää negatiiviseksi ja enemmistöön kohdistuvaa positiiviseksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita.

Tällainen yhä enemmän ja enemmän jalansijaa byrokratiassa saava erityiskohtelu ei palvele edes siitä itselleen etulyöntiaseman saavien etua. Kuten suvaitsevaisuuskirjoitukseenikin Jussi Halla-ahon tekstiä lainasin, on erityisten etnisyyteen, sukupuoleen ja/tai kansalaisuuteen perustuvien kiintiöiden asettaminen omiaan lietsomaan syrjityssä enemmistössä vihaa ja katkeruutta, joista ei ole koskaan etua kenellekään. Nämä ovat juuri ne ainekset, jotka johtavat purkautuessaan rasismiin.

Niin ikään kenenkään etua ei palvele se, ettei ihmisiä kohdella työnhaussa tai sosiaaliturvajärjestelmässä enää yksilöinä vaan erityiskohteluun oikeuttavan tai ei-oikeuttavien ominaisuuksien haltijoina. Ryhmän jäsenenä. Erikseen luodut kiintiöt koskevat, tai niiden toivottaisiin koskevan, erilaisia virka-asemia, joihin saisi siis hakutilanteessa etulyöntiaseman edustamalla tiettyä sukupuolta, etnistä vähemmistöä ja/tai ikäluokkaa.

Tyhmempihän voisi kuvitella, että kaikkien näiden erityiskohteluun oikeuttavien ominaisuuksien haltija löisi muut laudalta heti kättelyssä. Varsinainen osaaminenkin kaiketi puntaroidaan, mutta kuinka kahden vähemmistöominaisuuden omaaminen tasapainottaa vertailua taitavamman, mutta vain yhden ominaisuuden haltijan kanssa? Siinäpä pulmaa kerrakseen. Rasismikammossaan suomalaiset ovat ajaneet itse itsensä selät seinää vasten tilanteeseen, jossa rationaalisia päätöksiä ei ole enää mahdollista tehdä.

Analyysini on helppo ymmärtää turhana kärjistämisenä, mutta siten tällaiset järjettömät ja - tavoitteistaan huolimatta - sortoa ja epätasa-arvoa lietsovat käytänteet pitääkin mielestäni käsitellä. Poliittisesti korrektin totuuden mukaan tosiasiallista syrjintää on ainoastaan sellainen, joka kohdistuu - suorasti tai epäsuorasti - vähemmistön edustajiin. Tällöin unohdetaan se, että myös enemmistön edustajat ovat tasavertaiseen kohteluun oikeutettuja yksilöitä.

Suvaitsevaisuuslasit nokalla aiheuttavat sen, että kaikki ne julki tuodut tosiasiat, jotka ovat kaikessa paikkansapitävyydessään vähemmistöryhmän edustajalle haitaksi, eivät ole faktisia totuuksia. Vastaavasti kaikki ne esitetyt tosiasiat, jotka koituvat vähemmistöryhmän edustajalle eduksi, ovat faktisia totuuksia.

Hieman tätä mukaillen kaikki ne esitetyt seikat, jotka epäävät vähemmistöryhmän edustajaa saavuttamasta työpaikkaa, eivät ole ainakaan totta ja kumpuavat paljolti rasismista. Olivatpa ne totta tai eivät.

Vastaavasti kaikki ne seikat, jotka ilmoitetaan enemmistön edustajan syyksi jäädä ilman työpaikkaa, ovat totuudenmukaisesti osa normaalia hakumenettelyä, jolle ei voi mitään. Sitä sattuu. Aina ei voi voittaa, koska joku on parempi. Sen kanssa pitää oppia elämään jo lapsesta saakka. Olivatpa ne totta tai eivät.

Kuten niin monen muunkin suvaitsevaiston ajaman asian kanssa käy, ei myöskään positiivisella erityiskohtelulla tulla loppujen lopuksi saavuttamaan mitään myönteistä jalosta ajatuksesta huolimatta. Tarkemmin sanottuna ajatus ei tosin ole jaloa nähnytkään, koska sillä pyritään lähtökohtaisesti saavuttamaan jotain syrjimällä. Surullista onkin se, että poliitikot pitävät jalona, mikäli suomalaisia veronmaksajia monotetaan päähän minkä ehditään.

Ironic enough, etnisyyteen, sukupuoleen ja/tai kieleen perustuvaa syrjintää harjoittamalla, eli järjestämällä vähemmistöryhmille kiintiöitä, pyritään auttamaan juuri näitä vähemmistöjä sopeutumisessa. Niiden avulla pyritään ehkäisemään syrjäytymistä.

Jiri Keronen kiteyttikin asian ytimen:

Kiintiöt perustuvat yleensä sukupuoleen, kieleen tai etnisyyteen, eli niihin asioihin, joiden perusteella nimenomaan ei saisi syrjiä.

Ja koska silloin, kun jotain annetaan toisaalle, on se pois jostain toisaalta. Syrjinnäksi tämän tekee se, että ottaminen ja antaminen tapahtuu sukupuolen, kielen ja/tai etnisyyden perusteella. Muussa tapauksessa tapahtuisi normaalia vaihdantataloutta, ansaintalogiikkaa ja resurssien vapaata tasapainottumista. Markkinatalouden luonnollista kiertokulkua.

Aamuvoimistelu jäi väliin, joten taivuttelenpa rautalankaa:

Suomalainen on kansalaisuus. Mies on sukupuoli. Suomen kieli on kieli. Näiden kiistämättömien tosiseikkojen johdosta harrastetaan raakaa ja läpinäkymätöntä syrjintää, mikäli mainittujen ominaisuuksien haltijan ohittaa senegalilainen, ranskankielinen, nainen, nimenomaan siksi, että hän omaa juuri ne ominaisuudet, joita suomalaisella miehellä ei ole.

Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mikäli ei olisi todistettavissa, että kyseessä on kiintiötyöpaikka. Tällöin suomalainen mies ja senegalilainen nainen olisivat samalla lähtöviivalla, heidät arvioitaisiin yksilöinä edustamiensa ryhmien sijaan, eikä mikään ennalta määritelty toista syrjivä ominaisuus olisi kummankaan hakijan eduksi tietotaidon sijaan.

Tasaväkisyys myöskin kannustaisi tällä hetkellä kielivähemmistöön kuuluvia opiskelemaan suomen kieltä kunnolla. Mikäli työpaikkaa hakevilla on tai tulee olemaan mahdollisuus tuudittautua siihen, että juuri vähemmistöstatus tulee auttamaan heidän urakehitystään, on meillä jälleen kerran yksi tapa, jolla valtio passivoi kansalaisia.

Ei ole myöskään loogista, että tietyt ryhmät katsotaan ikään kuin hiljaa hyväksyen huonommiksi kuin toiset ja tämän johdosta valtio ryhtyy auttamaan heitä erityistoimin. Kerosen sanoin kiteytettynä:

Positiivisen syrjinnän taustalla piilee ajatus, että ns. "heikommassa asemassa olevat ryhmät", eli esimerkiksi maahanmuuttajat tai naiset, eivät pärjää omillaan, vaan he tarvitsevat ja vaativat erityiskohtelua ja erityislakeja saavuttaakseen saman aseman kuin muut.

"Sama asema kuin muilla" on sitä paitsi niin ja näin, koska se on keinotekoinen tila. Erityiskohtelua nauttivana potisin huonoa omatuntoa. Kunkin työpaikan kiintiöluonteen todistaminen on toki mahdotonta ja mikäli työpaikatta jäänyt suomalaismies edes epäilisi tällaista, häntä pidettäisiin joko rasistina tai vainoharhaisena. Mieluiten molempina.

Jonkunlaiseen kiintiöön pohjautunee - ja on jo kenties hyvän aikaa pohjautunutkin - jonkin suuruinen osa valtion viroista, mutta vasta viime vuosina asiasta on alettu keskustella. Kiintiöiden muodostamista on alettu vähitellen ehdottaa erinäisiin virkoihin, mutta uskoisin sellaisia pidetyn jo jonkun aikaa.

Sillä, että viranhaltijoissa, kuten vahtimestareina, siistijöinä, keittäjinä, autonkuljettajina ja huoltomiehinä työskentelee sopiva määrä maahanmuuttajia, on toki myönteinen vaikutus siihen, kuinka kantaväestö heihin suhtautuu. Yksinomaan negatiivista suhtautumista sen sijaan aiheuttaa, mikäli työpaikkojen tiedetään annetun kiintiöperusteella tai sellaista on edes syytä epäillä viimeaikaisten uutisten perusteella.

Valtio kärsii todennäköisesti hamaan tulevaisuuteen saakka luottamuspulasta, koska kiintiömenettelyä ollaan ylipäätään ehdoteltu. Tämän johdosta työpaikatta jääneiden kantaväestön edustajien mielessä kytee aina katkera epäilys siitä, että toisen osapuolen valintaan vaikuttivat kiintiössä vaivihkaa määritellyt perusteet. Tällainen keinotekoinen ja näennäinen tasa-arvo ei ole oikeaa tasa-arvoa, perustuuhan se faktiseen syrjintään.

Kuinka härskiksi touhun annetaan mennä ennen kuin siihen havahdutaan oikein tosissaan? On melko selvää, että koska maahanmuuttajien näkyminen valtion viroissa on itseisarvoltaan myönteistä ja ohjaa kansalaisia suhtautumaan maahanmuuttoon myönteisesti, pyrkii suvaitsevaisuusdoktriinin ohjaama valtio ohjaamaan kansalaisten ajatuksia myönteisiksi asettamalla tällaisia mannekiineja näkösälle. Näkyvyys on avainsana. Periaatteessa valtio voisi ainoastaan vaatettaa etnisiä ryhmiä virkapukuihin ja käskeä heitä kulkemaan pitkin kaupunkia touhukkaan näköisinä, jotta ihmiset nyökkäilisivät hyväksyvästi.

Minulle on aivan sama, että minkä etnisen ryhmän edustaja hoitaa hampaani, myy minulle imurin, huoltaa taloyhtiön putket tai lukee televisiouutiset. Tärkeintä on se, että tekijä osaa asiansa. Se, että tietyn vähemmistöstatuksen haltija ohittaa työnhaussa paremman tietotaidon omaavan enemmistön edustajan, ei palvele kenenkään etua. Lopulta siinä kärsii koko Suomen osaamistaso ja kansainvälinen kilpailukyky.

Summa summarum: kiintiöissä ja suojatyöpaikoissa on kauniilla ulkokuorella koristeltu jalo ajatus tehdä hyvää, mutta lopputuloksena on odotettavissa pelkkää potaskaa. Tämä ei ole uutta suvaitsevaisissa tai holhoavissa toimenpiteissä. Ihmisiä ei tulisi aliarvioida. Tekisi mieleni sanoa, että yhteiskunta ohjautuu oikeille uomilleen ilman yltiöpäistä holhoamistakin, mutta ei totuus tietenkään aivan niinkään mene.

Ihmiset ovat joka tapauksessa onnellisempia ja tuntevat olonsa vapaammaksi, kun valtio ei astu liiaksi poikkiteloin lannistamalla selviämisvaistoa, kunnianhimoa, tavoitehakuisuutta, omaa harkintakykyä ja tärkeimpänä: maalaisjärkeä.