Virolainen alfanaaras Anu Saagim se jaksaa omistaa aikaansa suomalaisten naisten arvostelulle ja silloin tällöin jopa mauttomalle aliarvioinnille. Tätä hän on harrastanut jo vuosikausia ja vieläkään saman asian vatvominen ei kyllästytä. Tuorein artikkeli on otsikoitu "Suomalaisnaiset ovat vetäytyviä hiiriä," ja lisäksi itse artikkelissa mainitaan, kuinka "Anu Saagimin mielestä on ymmärrettävää, jos suomalaisnaiset tuntevat alemmuutta virolaisnaisia kohtaan."
Linkki "uutiseen."
Hold your horses. En ole eläessäni tavannut yhtään suomalaisnaista, joka olisi ilmaissut edes rivien välistä tuntevansa jonkun sortin alemmuutta virolaisnaisia kohtaan. Alusta pitäen onkin tuntunut siltä, että koko näkemys on kummunnut Saagimin omasta päästä. Ei vaadita psykoanalyytikon taitoja, jotta huomaa, kuinka naispoloisen takahampaat ovat ajan saatossa kellastuneet.
Se, että hänellä ja muilla nimenomaan Tallinnassa asuvilla varakkailla naisilla itsellään on varaa hankkia näyttäviä vaatteita, ei automaattisesti tarkoita sitä, että paitsi vaatimattomammat myös käytännönläheisemmät suomalaissiskot olisivat heitä huonompia. Saagimin kaltaisella hienostorouvalla on fyysisesti vaativan päivätyön ja lapsien puuttuessa kylliksi aikaa sekä motivaatiota tällätä itseään jatkuvalla syötöllä. Tästä he kokevat lisäksi ylemmyydentunnetta. Suurempi ylpeilyn aihe on minusta se, että käy rehellisessä työssä, kasvattaa siinä sivussa lapsensa ja pitää huolta kodista.
Saagimin Anu mainostaa jokaikisessä palopuheessaan nimenomaan Tallinnaa, joka on Viron suurin ja veikkaisin, että keskimääräisesti äveriäimmän väestön omaava kaupunki. Hän saisikin mennä laatimaan viiltävän analyysin Tarttosta, Pärnusta sekä erityisesti Narvasta, joka oli etenkin aikaisemmin tunnettu lähinnä huumeista ja tämän johdosta nämä näyttävät kaunottaret lienivät pääsääntöisesti prostituoituja. Olen käynyt lähes kaikissa Suomen suurimmissa kaupungeissa ja pari kertaa myös mahtavassa Tallinnassa. Jälkimmäisen kaduilla näkyi näiden kaunottarien lisäksi aivan samassa suhteessa tavallista tuulipukukansaa kuin mitä vaikkapa Tampereella, Helsingissä, Lahdessa tai Seinäjoella. Niin ikään näissä suomalaiskaupungeissa katukuvaan kuuluu näyttävästi pukeutuvia ja itsensä kauniiksi laittaneita naisia.
Minusta suomalaisten naisten kenties vaatimattomampi käyttäytyminen ja pukeutuminen on perua Suomen pitkät juuret omaavasta tasa-arvokehityksestä. Feministi pitää tätä erityisen hyvänä ja joku toinen taas huonona asiana, mutta Suomessa naisen ei enää tarvitse elää miestään varten miellyttäen häntä ulkoisesti, seksuaalisesti ja hoitamalla yksin kodin askareet. En tunne Viron kulttuuria sen tarkemmin, mutta kenties siellä naisen tehtävä on juuri tämä. Älkää tosin luulko, että ottaisin Saagimin Anun puheita vakavasti, koska kyseessä on jälleen kerran tapaus, jonka todellisuudentaju on kadonnut iäksi.
Kodin askareisiin liittyen sanaisen arkkunsa avasi myös Audin myyntijohtaja Esko Kiesi ja lukaiskaapa vaikka joutessanne tästä se, mitä mieltä hän on naiselle välttämättömistä ominaisuuksista.
Hänen sanomansa kiteyttää melko hyvin yksi sitaatti: "Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava." Ukko-poloinen saa kaivata tuolla elämänasenteella sitä unelmanaistaan hyvin, hyvin pitkään. Saagimin Anun väitteiden mukaan sellainen saattaisi tosin löytyä Suomenlahden eteläpuolelta, jossa naiset erityisesti panostavat näyttävyyteen ja ovat kauniita.
Hetkinen. Jälkimmäisen asian erityisestä esilletuonnista voisi päätellä, että Saagim pitää suomalaisnaisia ei-kauniina ja tämähän ei pidä paikkaansa. Minun ja hänen naismakunsa tietenkin saattavat poiketa toisistaan melko reilusti – ja todennäköisesti asian laita on juuri näin – mutta lähes joka kerta kaupungilla tai koulussa käydessäni tuumin, kuinka suomalaiset naiset ovat kauniita. En jaksa uskoa, että jokainen, josta näin totean, olisi virolaista alkuperää.
Saagimin viiltävän analyysin mukaan suomalaisnaiset ovat sellaisia hiiriä, jotka vetäytyvät, eivätkä halua saada osakseen huomiota. Onko se häneltä pois, mikäli asia todella on näin? Mikä elinehto huomionhakuisuus ja ison äänen pitäminen itsestään muka on? Naisparka ei tiedä suomalaisen kulttuurin perustasta tuon taivaallista ja puhuu julkisesti mitä sylki suuhun tuo. Traditionaalinen suomalainen ei koe saavansa vaivan arvoista vastiketta siitä, että on joka paikassa suuna päänä ja pukeutuu erottuvasti. Meidän käsityksemme mukaan sillä tavoin ei välttämättä edes erotu edukseen vaan päin vastoin.
Olenpa tosin itsekin jossain kirjoituksessani vertaillut suomalaisia naisia muunmaalaisiin ja päätynyt siihen lopputulokseen, ettei täällä oikein viitsitä laittautua etenkään tietyn iän ylityttyä, mutta meidän kulttuurimme on tällainen. Viittäkymmentä lähestyvä ja jumalattomasti pynttäytynyt nainen vaikkapa vaateliikkeen kassalla ei ole minun mieleeni ja usea tapaus tuo mieleen käsitteen ikiteini. Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin: kunnostaan huolehtimisessa, meikkaamisessa ja tyylikkäässä pukeutumisessa ei ole mitään pahaa. Sen vaan voi tehdä hyvän maun mukaisesti tai sitten ei.
Tämänkin asukokonaisuuden erinomaisuudesta voi nimittäin olla montaa mieltä ja itseäni se ei liiemmin säväytä. Mikäli se ja kuvassa näkyvä tyyli meikata sekä laittaa tukkansa vastaa Saagimin Anun käsitystä näyttävyydestä niin empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet kombinaatiota esiintyvän myös täällä Suomessa ja vieläpä muuallakin kuin Helsingissä!
Kokonaan oma lukunsa ovat kauneusleikkaukset, joita kyllin varakkaat naiset alkavat ottaa heti, kun naamatauluun tulee ryppy tai pari. Poloisia käy sääliksi, koska he eivät osaa tai pikemminkin uskalla ikääntyä – puhumattakaan että tyylikkäästi. Kyseessä ovat etenkin elokuvatähdet, joiden todellisuudentaju on kadonnut maineen ja mammonan kartuttua, joten ei ole ihmekään, ettei intressejä osaa iän myötä siirtää sinne minne ne kuuluvat. Suomalainen "ei-näyttävä" 50-60-vuotias nainen ei kaipaa olla ikäistään nuoremman näköinen vaan keskittyy esimerkiksi harrastuksiinsa, mahdollisiin lapsenlapsiinsa, kodinhoitoon ja ylimääräisen stressin välttämiseen. Jälkimmäisen synnyttämiseen turha ulkonäöstä huolehtiminen on omiaan.
Tästä poiketen Hollywood-tähdellä pyrkimys pysyä ikinuorena, kuten silloin vuoden kivi ja keppi ensimmäisessä menestyselokuvassa, on elämän tarkoitus. Kaipa pelko menettää saavutettu maine ja julkisuus ottaa niskalenkin, koska niihin on syntynyt addiktio. Miehillä tällaista taipumusta ei jostain syystä tunnu olevan. Katsokaapa Clint Eastwoodia, Sean Conneryä, Harvey Keiteliä, Tommy Lee Jonesia, George Clooneytä, Robert DeNiroa tai Roger Moorea. Karisma säilyy, ellei jopa lisäänny, vaikka tukka harmaantuu ja naamaan tulee pari ryppyä.
Vielä Saagimin Anuun palatakseni vetoan lukijoihin, etteivät he todellakaan ottaisi kyseisen henkilön tai hänen hengenheimolaistensa aivopieruja vakavasti.
Lisäystä 19.9.2009: 10-vuotiaan äiti Anu Saagim: "Korvaan poissaoloni rahalla"
Tuota noin. Tämä ei varsinaisesti ole noissa piireissä mitään uutta ja kaikkein vähiten tämä yllättää kyseisen henkilön kohdalla, mutta tervejärkinen rikas vanhempi ei kehtaisi moista julkisesti kuuluttaa. Kuten sanottua, tätä ei ollut vaikea arvata, mutta se, että moisen kehtaa ilmeisen häpeilemättä julkisesti toitottaa, on jo jotain aivan käsittämätöntä.
"- Raha on sellainen sijaisjuttu. Olen usein kiireinen. Jos ei ole aikaa, korvaan sen antamalla lapselle rahaa, koska poden syyllisyyttä, Anu Saagim myöntää."
Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi osoitus siitä, kuinka mikroskooppisen pienet rippeet Saagimin Anulla on enää tervettä todellisuudentajua jäljellä jossain harmaan aivosolun perimmäisessä takanurkassa.
Iltalehdessäkin on naisesta asiaa ja lisäksi siellä mainitaan, kuinka:
"Hän (Saagimin) epäilee, että Robin-poika on jo tottunut liiaksi tiettyihin ylellisyyksiin.
- Minulla on sellainen tunne, että koska hän saa kaiken minkä haluaa, hän ei osaa enää arvostaa sitä, Saagim sanoo lehdessä."
Nerokasta. Mitali on vähintä, mitä moisesta älykkäästä päättelyketjusta voisi myöntää. Peli on toisin sanottuna jo menetetty, vaikkei poika ole kuin kymmenen vanha. Kun kauhalla annetaan, ei voi lusikalla vaatia. Isorikkaiden lapsille terve vanhempien ja jälkikasvun välinen läheisyys sekä lämmin suhde korvataan kylmällä käteisellä ynnä materialla.
Kaikki maailmankuvaltaan vääristyneet ja hemmotellut penskat: tervetuloa yhteiskuntaan, jossa kaikkea ei välttämättä saakaan kuin Manu illallista.
keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009
sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009
Näkemyksiä liikalihavuudesta
Katselin joitain viikkoja sitten 4D-dokumentin 450-kiloisesta perheenäidistä, Renee Williamsista, joka oli menettänyt liikuntakykynsä auto-onnettomuuden vuoksi, mutta hänen loppuaikojensa painon johdosta sama kohtalo olisi ollut mitä todennäköisemmin odotettavissa jossain vaiheessa. Onnettomuushetkellä painoa kuitenkin oli jo pitkästi kolmatta sataa kiloa, jota pitäisin melko dramaattisena paitsi liikunta- ja tukielimien myös sisuskalujen kannalta. Näin ollen laihduttaminen olisi ollut vähintään työlästä, ennemminkin mahdotonta. Renee valitsi syömisen, joka lähtikin lapasesta pahemman kerran johtaen hänet ”the half ton momiksi”, jolla hänet tunnetaan.
Ei ollut vaikeaa arvata, että hän menehtyi loppujen lopuksi vatsalaukun ohitusleikkauksesta johtuneisiin komplikaatioihin ja vain 29 vuoden iässä. Ennen leikkaukseen pääsyä lääkärit eivät antaneet hänelle kuin vuoden elinaikaa. Dokumentin yhteydessä hän varoitteli ihmisiä siitä, kuinka hankalaa olo on moisissa mitoissa ja dokumentin johdosta muita järjettömän ylipainoisia ihmisiä on astunut esiin hakeutumaan vatsalaukun ohitusleikkaukseen, joka alkaa olla ainoita vaihtoehtoja, kun on noihin mittoihin päätynyt. Dokumentissa naisesta tehtiin marttyyri ja hänen kohtaloaan glorifioitiin melko runsaskätisesti.
Jälkeenpäin minulle on herännyt dokumentin tiimoilta muutamia ajatuksia vakavaa liikalihavuutta koskien. Minusta itsensä käytännössä invalidiksi lihottanut ihminen, jolla ei ole ajoissa hälytyskellot soineet, on idiootti siinä missä sisukalunsa pilalle juonut alkoholistikin. Reneen 13-vuotias tytär Mirina kertoi Dailymailille, ettei äiti lopettanut syömistä ennen kuin hänen mahansa tuli kipeäksi. Artikkelissa hänen kerrottiin halunneen leikkaukseen juuri siksi, että hän voisi huolehtia lapsistaan ja nähdä heidän valmistuvan high schoolista. Tämän olisi suonut tulevan mieleen silloin, kun jotain oli vielä tehtävissä ilman kirurgien apua. Lisäksi naisen kohtalosta puhutaan tragediana. Se voineekin olla osuvampi ilmaisu kuin jonkun sortin marttyyrikuolema, joka oli lähinnä itse TV-dokumentin näkemys tarinasta.
Olisiko George Bestistä muovattu samanlaista sankaria, koska varoitteli ihmisiä viinan vaaroista kuoleman kielissä, mikäli hän ei olisi niittänyt aikoinaan mainetta jalkapallokentillä? Kummassakaan tilanteessa ei ole minun mielestäni mitään hienoa tai ihailtavaa. Riippuvuus syömiseen tai yksinomaan kaloripitoisiin herkkuihin on tutkitusti yhtä totta kuin alkoholismi tai nikotiiniriippuvuus ja kaikista on mahdollisuus parantua tahdonvoiman avulla. Kirurginen toimenpide on mielestäni yhtä surkea laihdutuskeino mitä abortti on ehkäisymenetelmänä.
Yli 250-kiloisilla ihmisillä, eli amerikkalaisittain ”supersized”-luokan edustajilla, on syöminen ottanut niskalenkin eikä omasta tilasta masennuttuaan motivaatiota laihduttamiseen ole ennen kuin on liian myöhäistä ja elimistön tila alkaa käytä hengenvaaralliseksi. Maallikosta on suoranainen ihme, että jopa liki 500-kiloiset ihmiset ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, koska ympäri kehoa kertyvä valtava massa painaa sisäelimiä kasaan. Vatsalaukun ohitusleikkauksessa 450-kiloisen Renee Williamsin etupuolelle kertynyttä massaa jouduttiin kannattelemaan eräänlaisella vinssillä ilmassa, jotta kirurgeilla oli tilaa työskennellä vatsalaukun kanssa. Pääasiassa puolimakuullaan elämäänsä viettäneen ihmisen sisäelimet ovat olleet siis jatkuvasti suunnattoman painon alaisena. Erityisesti ihmetyttää, kuinka hengittäminen on ollut mahdollista.
Liikalihavat ihmiset vähättelevät usein painoindeksin merkitystä omien mittojen sopusuhtaisuuden arvioinnissa. Sitä ei olekaan uskominen, mikäli paino koostuu lihaksistosta, joka on osa elimistön kantavaa rakennetta luuston ohella. Painoindeksin ohella peili, yleiskunto ja maalaisjärki ovatkin paras mittari painon tarkkailussa. Perimmiltään tietyn mittaisella ihmisellä on kuitenkin painoindeksin mukainen kapasiteetti kannattaa massaa luustonsa varassa. Painoindeksiin peilattu ylimääräinen paino, joka ei siis koostu lihaksista, rasittaa elimistöä. Ei ole sattumaa, että liikalihavat ihmiset kärsivät usein liikunta- ja tukielinvaivoista. Kokonaan oma asiansa onkin kohonnut riski sairastua aikuisiän diabetekseen, sepelvaltimotautiin tai muihin sydänsairauksiin.
Minun painoindeksini on kutakuinkin normaali, noin 24. Pituudellani, eli 182 senttimetrillä vaikea liikalihavuus tarkoittaisi reilun 30 kilogramman lisäystä elopainooni. Melko hurja määrä. Joskus ajattelin olevan suoraan verrannollista kokeilla moista painonlisäystä kiinnittelemällä selkään, rintaan, vatsaan sekä raajoihin punnuksia yhteensä 30 kilogramman edestä, mutta eihän paino toki kenellekään yhdessä hetkessä lisäänny. Suhteellisen normaalisti päivittäin liikkuvan ihmisen lihaksiston voisi olettaa kehittyvän painon lisääntyessä tasaista tahtia, koska se saa niin ikään tasaisesti lisääntyvän vastuksen avulla treeniä siinä missä normaalipainoinen ihminen saisi lisäämällä vähitellen raskaampia punnuksia matkaansa.
Vaikean liikalihavuuden saavutettuaan ihminen on kuitenkin varsin ikävässä noidankehässä. Liikkumalla olisi syytä pudottaa painoa, mutta se ei onnistu saavutetun massan myötä siten, että siitä olisi merkittävää hyötyä ja hyvä jos ollenkaan. Kuten aiemmin mainitsin, tulisi hälytyskellojen kilistä siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista tulla takaisin päin, eli ennen kriittisen pisteen ylittymistä.
Hankalasta ja yleisten kriteerien mukaan normaalia elämistä rajoittavasta liikalihavuudesta kärsivät ihmiset kieltävät tilanteensa siinä missä pahoin alkoholisoituneet ihmiset. Minusta asiasta on syytä olla yhtä huolissaan, koska paha ylipainoisuus on toden totta hengenvaarallista. Se on kaiketi syy, miksi aloin käsitellä tätä aihetta. Niin ikään fakta on se, kuinka paljon länsimaalaisia ihmisiä joutuu sairaalahoitoon tai jopa menehtyy ylipainosta johtuvien sairauksien vuoksi.
Ei ollut vaikeaa arvata, että hän menehtyi loppujen lopuksi vatsalaukun ohitusleikkauksesta johtuneisiin komplikaatioihin ja vain 29 vuoden iässä. Ennen leikkaukseen pääsyä lääkärit eivät antaneet hänelle kuin vuoden elinaikaa. Dokumentin yhteydessä hän varoitteli ihmisiä siitä, kuinka hankalaa olo on moisissa mitoissa ja dokumentin johdosta muita järjettömän ylipainoisia ihmisiä on astunut esiin hakeutumaan vatsalaukun ohitusleikkaukseen, joka alkaa olla ainoita vaihtoehtoja, kun on noihin mittoihin päätynyt. Dokumentissa naisesta tehtiin marttyyri ja hänen kohtaloaan glorifioitiin melko runsaskätisesti.
Jälkeenpäin minulle on herännyt dokumentin tiimoilta muutamia ajatuksia vakavaa liikalihavuutta koskien. Minusta itsensä käytännössä invalidiksi lihottanut ihminen, jolla ei ole ajoissa hälytyskellot soineet, on idiootti siinä missä sisukalunsa pilalle juonut alkoholistikin. Reneen 13-vuotias tytär Mirina kertoi Dailymailille, ettei äiti lopettanut syömistä ennen kuin hänen mahansa tuli kipeäksi. Artikkelissa hänen kerrottiin halunneen leikkaukseen juuri siksi, että hän voisi huolehtia lapsistaan ja nähdä heidän valmistuvan high schoolista. Tämän olisi suonut tulevan mieleen silloin, kun jotain oli vielä tehtävissä ilman kirurgien apua. Lisäksi naisen kohtalosta puhutaan tragediana. Se voineekin olla osuvampi ilmaisu kuin jonkun sortin marttyyrikuolema, joka oli lähinnä itse TV-dokumentin näkemys tarinasta.
Olisiko George Bestistä muovattu samanlaista sankaria, koska varoitteli ihmisiä viinan vaaroista kuoleman kielissä, mikäli hän ei olisi niittänyt aikoinaan mainetta jalkapallokentillä? Kummassakaan tilanteessa ei ole minun mielestäni mitään hienoa tai ihailtavaa. Riippuvuus syömiseen tai yksinomaan kaloripitoisiin herkkuihin on tutkitusti yhtä totta kuin alkoholismi tai nikotiiniriippuvuus ja kaikista on mahdollisuus parantua tahdonvoiman avulla. Kirurginen toimenpide on mielestäni yhtä surkea laihdutuskeino mitä abortti on ehkäisymenetelmänä.
Yli 250-kiloisilla ihmisillä, eli amerikkalaisittain ”supersized”-luokan edustajilla, on syöminen ottanut niskalenkin eikä omasta tilasta masennuttuaan motivaatiota laihduttamiseen ole ennen kuin on liian myöhäistä ja elimistön tila alkaa käytä hengenvaaralliseksi. Maallikosta on suoranainen ihme, että jopa liki 500-kiloiset ihmiset ovat pysyneet hengissä niinkin pitkään, koska ympäri kehoa kertyvä valtava massa painaa sisäelimiä kasaan. Vatsalaukun ohitusleikkauksessa 450-kiloisen Renee Williamsin etupuolelle kertynyttä massaa jouduttiin kannattelemaan eräänlaisella vinssillä ilmassa, jotta kirurgeilla oli tilaa työskennellä vatsalaukun kanssa. Pääasiassa puolimakuullaan elämäänsä viettäneen ihmisen sisäelimet ovat olleet siis jatkuvasti suunnattoman painon alaisena. Erityisesti ihmetyttää, kuinka hengittäminen on ollut mahdollista.
Liikalihavat ihmiset vähättelevät usein painoindeksin merkitystä omien mittojen sopusuhtaisuuden arvioinnissa. Sitä ei olekaan uskominen, mikäli paino koostuu lihaksistosta, joka on osa elimistön kantavaa rakennetta luuston ohella. Painoindeksin ohella peili, yleiskunto ja maalaisjärki ovatkin paras mittari painon tarkkailussa. Perimmiltään tietyn mittaisella ihmisellä on kuitenkin painoindeksin mukainen kapasiteetti kannattaa massaa luustonsa varassa. Painoindeksiin peilattu ylimääräinen paino, joka ei siis koostu lihaksista, rasittaa elimistöä. Ei ole sattumaa, että liikalihavat ihmiset kärsivät usein liikunta- ja tukielinvaivoista. Kokonaan oma asiansa onkin kohonnut riski sairastua aikuisiän diabetekseen, sepelvaltimotautiin tai muihin sydänsairauksiin.
Minun painoindeksini on kutakuinkin normaali, noin 24. Pituudellani, eli 182 senttimetrillä vaikea liikalihavuus tarkoittaisi reilun 30 kilogramman lisäystä elopainooni. Melko hurja määrä. Joskus ajattelin olevan suoraan verrannollista kokeilla moista painonlisäystä kiinnittelemällä selkään, rintaan, vatsaan sekä raajoihin punnuksia yhteensä 30 kilogramman edestä, mutta eihän paino toki kenellekään yhdessä hetkessä lisäänny. Suhteellisen normaalisti päivittäin liikkuvan ihmisen lihaksiston voisi olettaa kehittyvän painon lisääntyessä tasaista tahtia, koska se saa niin ikään tasaisesti lisääntyvän vastuksen avulla treeniä siinä missä normaalipainoinen ihminen saisi lisäämällä vähitellen raskaampia punnuksia matkaansa.
Vaikean liikalihavuuden saavutettuaan ihminen on kuitenkin varsin ikävässä noidankehässä. Liikkumalla olisi syytä pudottaa painoa, mutta se ei onnistu saavutetun massan myötä siten, että siitä olisi merkittävää hyötyä ja hyvä jos ollenkaan. Kuten aiemmin mainitsin, tulisi hälytyskellojen kilistä siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista tulla takaisin päin, eli ennen kriittisen pisteen ylittymistä.
Hankalasta ja yleisten kriteerien mukaan normaalia elämistä rajoittavasta liikalihavuudesta kärsivät ihmiset kieltävät tilanteensa siinä missä pahoin alkoholisoituneet ihmiset. Minusta asiasta on syytä olla yhtä huolissaan, koska paha ylipainoisuus on toden totta hengenvaarallista. Se on kaiketi syy, miksi aloin käsitellä tätä aihetta. Niin ikään fakta on se, kuinka paljon länsimaalaisia ihmisiä joutuu sairaalahoitoon tai jopa menehtyy ylipainosta johtuvien sairauksien vuoksi.
Kehityksen tekemä karhunpalvelus
Jatketaanpas taas jälleen kerran siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa mennään minun mielestäni yhä syvemmälle metsään. Nykyään käsittelemäni aihepiirit kiertävät kehää ja tämä teksti on puolestaan jonkinasteinen jatko-osa kirjoitukselleni ”Yhteiskunta suistuu raiteiltaan,” jonka voipi lukea, mikäli ei ole jo niin tehnyt. Kirjoituksen runko on koostettu kolmesta MuroBBS-foorumin Masennus-viestiketjuun kirjoittamastani vastauksesta sekä erään käyttäjän minulle kirjoittamasta vastineesta. Teksti menee kokonaisuudessaan melko reilusti ohi varsinaisesta masennuksesta, mutta toivottavasti jostain käy ilmi se, millä perusteella nämä ajatukset kumpusivat juuri siitä aiheesta.
Alustanpa tilannetta hieman. Olen tässä jonkunasteisesta masennuksesta, ennemmin kenties apatiasta, ja ahdistuksesta vuosikausia kärsineenä miettinyt leikilläni sitä, helpottuisiko elämä, jos ryyppäisin puolet aivosoluistani tai kävisin pienimuotoisessa lobotomiassa ja osaisin kenties jatkossa olla iloinen pienemmistä asioista. Älyllisen taantuman seurauksena ajatukset eivät olisi kenties yhtä vilkkaita, eikä asioista kykenisi näin ollen murehtimaan samaan malliin kuin nykyään. Itseäni tosin pidän tässä asiassa poikkeuksellisena, koska olen taiteellisesti lahjakas ja todella kova pohtimaan sekä ajattelemaan alinomaa.
Siinä missä vähemmän päätään kaikella mahdollisella vaivaava sivuuttaa monet asiat pelkällä olankohautuksella, aloitan minä prosessoimaan asiaa, toisinaan jopa monelta kantilta, ja mietiskelen sitä hyvässä lykyssä päiväkausia. Olen kuitenkin reilusti suurimman osan ajasta tyytyväinen tähän ominaisuuteeni ja siitä on luonnollisesti huikea hyöty esimerkiksi näitä tekstejä kirjoitellessani. Asioita kykenee näkemään monelta eri kantilta, jahka niitä pohdiskelee ja hautoo ensin. Tästä olen saanut teksteissäni erityiskiitoksen ja se lämmittää toki mieltä.
Pienenä esimerkkinä kävin juuri puolisen tuntia ennen tämän kirjoittamista kaupassa, jossa myymälävaras oli ilmeisesti jäänyt nalkkiin. Vartija käskytti häntä takahuoneeseen ja kaupasta poistuessani huomasin, että sen ovien eteen oli kurvannut poliisiauto. Moni ohikulkija noteerasi tämän takuulla myös, mutta itse mietin tässä illan aikana todennäköisesti useaan otteeseen sitä, mistä tilanteessa oli tosiasiassa kyse. Lisäksi tällaisten vähemmän mieluisten asioiden havainnointi saattaa alkaa joskus ahdistaa.
Asiaan vaikuttaa tosin se, ettei henkinen vointi ole ollut viime päivinä kaksinen, koska eräs rakkaimmista läheisistäni joutui sairaalaan. Kävin katsomassa häntä aiemmin päivällä ja sairaalaympäristö on ollut minulle, hypokondriasta kärsivälle, aina ahdistava paikka, vaikka onkin tullut tutuksi oltuani siellä neljään otteeseen operoitavana.
Yläasteella en joutunut kovin suuren koulukiusaamisen tai häiriköinnin kohteeksi, mutta pelkästään vuoden-pari vanhempien öykkäreiden jokapäiväinen näkeminenkin alkoi ahdistaa jollain tapaa. Näin ollen heitä vältteli tietoisesti ja tämä johtui kenties siitä, että lapsena joutui joidenkin vanhempien lasten pilkan kohteeksi, koska olin siihen otollinen: näsäviisas, pikkuvanha ja toisaalta taas hieman arka. Aremman puoleiselle seiskaluokkalaiselle ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä viikonloppuna keskustaan iltakävelylle, koska pelkäsi, että kännipäissään joku pilottitakkinen rakkari tulee rähinöimään.
Koulussa noiden öykkäreiden heilumista katsellessa ahdistuin pelkästään heidän luonteenpiirteistä ja elämäntyylistä. Toisinaan taas koetin miettiä heitä humaanimmin: hekin ovat joskus olleet pieniä vauvoja, vanhempiensa silmäteriä. Hekin käyvät parturissa, syövät elintarvikkeita, nukkuvat öisin ja käyvät kusella. Uskokaa tai älkää, mutta tällainen ajattelumalli auttoi joskus.
No, sitten varsinaiseen aiheeseen, eli jälleen kerran yhteiskunnan nurinkuristumiseen. Kuten olen aiemmin useaan otteeseen päivitellyt, näkee ulkona raikkaassa ilmassa reippaasti sauvakäveleviä ja elämiinsä tyytyväisiä - sanoisin, että tasapainoisia - täti-ihmisiä, joiden suupielet saa virneeseen se, kun on kaunis ilma ja kadun varressa kasvavan puun oksalla istuu kevään ensimmäinen kottarainen. Näitä aikoinaan vaatimattomista oloista kasvaneita ihmisiä ei tunnu päälle päin painavan MuroBBS:n keskustelun aihe, eli masennus.
Viikottainen Apu-lehden ristisanatehtävä tai rattoisa Krypto ja nimipäiväkortti Hilma-serkulta kerran vuodessa ovat samanlaisia piristysruiskeita kuin ulkomaanmatka tai uusi matkapuhelin meille nykynuorille. Kukkahattutätimummeli poimii aina silloin tällöin piirongin ohi kulkiessaan nimipäiväkortin sen päältä, kunniapaikalta, ja on onnessaan. Riemu on sama kuin jos meikäläiset hinaavat isot perseensä sängyn pohjalta koneen ääreen (tai helpompaa: nostamme läppärin lattialta syliimme) ja alamme selata jonkun Costa del Sol -reissun kuvia – digitaalisessa muodossa. Missä on mennyt pieleen?
Jos ei itse olisi koskaan alkanut harrastaa tietotekniikkaa ja hankkia tietoa asioista, ei sellaisia osaisi luonnollisesti kaivatakaan. Suurin syy on minusta se, koska on syntynyt, eli tapauksessani 80-luvulla. Tieto ja myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka ovat olleet koko ajan läsnä. Ei tässä kovin askeettisesti ja luonnon ihmeistä iloiten ole missään välissä sitten 7 vuotta täytettyään pystynyt elämään kaiken kulutushysterian, megalomaanisuuden ja ennen kaikkea kilpailuhenkisyyden keskellä.
Aiemmin mainitsemani Tyyne-mummeli hiihti lapsena kilpaa Hilma-serkun kanssa järven jäällä, laskettuaan ensin kansakoulussa rihvelitaululla pari jakolaskua, mutta on se nyt vähän eri asia kuin se, millaista kilpailua, sata lasissa -paahtamista, digitaalisuutta, numeroyhdistelmiä, koodeja, keskittämistä, tehostamista ja eriarvoistamista meidän maailmamme on viimeistään teinivuosista eteenpäin.
Sain sitten vastauksen ensimmäiseen kolmesta kirjoituksestani:
”Miksi teet itsestäsi uhrin? Eikö olisi parempi irtisanoutua tästä kaikesta paskasta ja alkaa elää omalla, inhimillisemmällä tyylillä. Ota rauhallisemmin, jätä median ja lehtien seuraaminen vähemmälle ja ala vaikka harrastamaan palstan viljelyä ja ruuanlaittoa. Takaan että tulet onnellisemmaksi.
Säädä vaikka niin, että saat olla koneella muutaman kerran viikossa ja lukea yhden päivän lehden. Tilaa sunnuntaihesari ja jätä netti rauhaan.
Jos vihaat töitäsi ja tiedät ettet tee enää niitä kauaa rupea miettimään jo nyt mitä aijot tehdä jatkossa. Mitä sitä turhaan kiduttaa itseään jos homma ei kertakaikkiaan toimi? Muuta elämäntyylisi ihmisystävällisemmäksi.”
Tähän taas vastasin itse jotakuinkin seuraavasti:
En tarkoittanut mitään marttyyriksi heittäytymistä vaan lähinnä sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa virikkeet kehittyvät pääasiassa suureellisemmiksi. Nyt kun on tietoyhteiskuntaan varttunut ja elänyt kilpailuhenkisessä ympäristössä niin töissä kuin koulussakin, on mahdotonta hypätä paria askelta taaksepäin tässä ihmisen ”keinotekoisessa evoluutiossa” ja alkaa nauttia sunnuntaihesarista samaan malliin kuin jostain, jonka tiedostaa kokemuksiensa vuoksi olevan mieluisempaa ja oman henkisen nautinnon kannalta tavoiteltavampaa.
Sitä paitsi olen tällä hetkellä opiskelija ja kesän ajan työtön. Suurin osa nimeää tämän aspektin silkaksi pullamössöydeksi, mutta palstan viljely ei tuottaisi minulle - eikä muuten varmasti suurimmalle osalle muistakaan samanikäisistä - mitään iloa vaan ainoastaan känsiä käsiin ja kipeän selän. Ennemmin salaatit, perunat ja tomaatit hakee tuosta lähimmästä S-marketista, koska tällaiseen helppouteen on tottunut. Tyyne-mummo ja hänen Hilma-serkkunsa eivät voineet toimia näin, koska vaihtoehtoa ei ollut. Perunapellon reunaan tai edes torille oli pakko vääntäytyä.
Koetan edelleen kiteyttää asian ydintä: vaatimattomista elinoloista lähtenyt ja pula-aikana varttunut vanhempi herras- tai rouvasihminen ei osaa kaivata kovin megalomaanisia virikkeitä elämäänsä vaan nauttii siitä, että pienellä eläkkeellä saa ostettua kaappiinsa parin kilon säkin perunoita ja purnukan silliä. Erityisesti ilahduttaa se, kun pihalle pystytetylle lintulaudalle tulee perinteisten talitiaisten lisäksi käpytikka tai tilhi. Hän ei ole kenties pitkästäkään työurasta huolimatta oppinut samalla tapaa kilpailemiseen, keskittämiseen, tehostamiseen, jatkuvaan stressaamiseen ja ahnehtimiseen kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat ihmiset.
Maltilliselle ja vanhemmalle maaseudun asukille automarketit, drive-init, YT-neuvottelut, sosiaali- ja terveyskulujen supistaminen, maahanmuutto ja palveluiden keskittäminen ovat täysin vieraita käsitteitä, vaikka viimeinen kohta luettelosta koskettaakin meistä jokaista. Hän ei voi kerrassaan ymmärtää sitä, miksi meillä nuorilla jolpeilla, etenkin kaupunkilaisilla, on koko ajan stressi ja kiire. Voisihan sitä vain käydä kuokkimassa pelloltaan perunoita, syödä niitä voin kera ja istahtaa pihakeinuun lukemaan päivän lehteä västäräkin laulun säestämänä? Eipä vain onnistu meidän ympäristössämme. Pitää taistella byrokraattien kanssa, opiskella, kilpailla, stressata, maksaa maksamasta päästyäänkin ja matkustaa ristiin rastiin kaiken tämän vuoksi.
Tällä kaikella tarkoitan kaiketi lähinnä sitä, että suuri ja mahtava KEHITYS on tuottanut kansakunnalle melkoisen karhunpalveluksen. Liika elämän helpottaminen, innovaatiot, tehostaminen ja talouskasvu ovat kääntyneet alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan, sillä vaikka elämän pitäisi nyt olla helppoa ja mukavaa, ovat ihmiset henkisesti pahoinvoivempia kuin koskaan aiemmin. Saamani vastine oli asiallinen ja siitä tulee mieleen hieman käsite "takaisin luontoon". Minkäs tosin teet, kun lähimpään marjametsään on matkaa kilometritolkulla? Eipä tekisi mieli muuttaa minnekään syrjäkylälle, koska sieltä lakkautetaan kyläkoulut ja -kaupat yksi toisensa perään ja nämä KEHITYS sekä KESKITTÄMINEN ajavat kaikki ihmiset taloudellisesti optimoituihin betonikolosseihinsa.
Lähimmät, eli kävely- tai pyöräilymatkan päässä olevat, viheralueet ovat asfaltilla ympäröityjä ja 360 astetta käännyttyään näkee kuitenkin vain massiivisia rakennuksia, rakennustyömaita, supermarketteja ja toimistoja. Varsinaisesti ne eivät ole ankeita, mutta luonto sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole läsnä. Terveyskeskuksessa asioidessaan iskee viimeistään päälle todella rankka turhautuminen, koska vastaanottovirkailija kertoo lääkäreiden määrän olevan säästötoimenpiteiden vuoksi pienempi kuin kenties joskus muulloin.
50 vuotta sitten elämä oli vaatimattomampaa ja monen mittapuun mukaan kurjempaa, mutta tämän päivän ikäihmisten ei silti tarvinnut stressata kouluttautumisen, byrokratian, joukkoirtisanomisten sun muiden kanssa. Pöytään saatiin leipää ja jonkun sortin toimeentulolla pärjäsi koko perhe ilman Ab-Tronicia, aromipesää, mikroaaltouunia, automarketteja, blu-ray-tallenteita, digitaalista herätyskelloa tai lattialämmitystä. Tästä johtuen nämä ihmiset ovat tasapainoisia ja elämiinsä tyytyväisiä pienemmistä asioista kuin vaikkapa osa minun ikäluokastani, joka joutuu hakemaan sosiaaliviranomaisilta tukea vuokraan, monen monituiseen laskuun, lääkkeisiin ja hakee samanaikaisesti elämäänsä niitä ilon aiheita kalliista harrastuksista, railakkaasta juhlimisesta, elokuvista tai videopeleistä.
Osa ihmisistä kestää toki nämä tämän päivän vaatimukset paremmin kuin toiset – tai ovat ainakin kestävinään. Toiset taas ovat herkempiä ja joutuneet kenties jo nuorena jollain tapaa nöyryytetyiksi tai ahdistelluiksi. Osa on kokenut jotain muuta traumaattista. Tämä ei vaikuta psyykkeeseen edullisesti.
Toki moni näistä edellä mainituista vanhemman polven ihmisistäkin on modernisoitunut ja kenties samalla aaltopituudella kanssani, mutta tämänhetkinen tilanne johtaa pahimmillaan masennukseen. Pitää olla tarpeeksi hyvä ja mainio, että kelpaa mihinkään. Kokonaan asia erikseen on parisuhdemarkkinat, joista olenkin raapustanut jo sivutolkulla. Edelleen vaikkapa noin 50 vuotta sitten normaalilla ihmisellä oli tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukua.
Tätä nykyään sen sijaan on sinkkuvillitys ja lehtien palstoilta vie tilaa metritolkulla kriteereitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta saa itselleen oman mielitietyn. Kriteerien joukossa on tunnetusti myös yhtä pitkät listat ohjeita, kuinka tulee käyttäytyä sekä pukeutua ja mitä virheitä pitää välttää. Itse elän onnellisesti parisuhteessa, mutta ei se estä ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. Muinoin ihmiset eivät takuulla kärsineet nykyihmisten tavoin ulkonäköpaineista tai identiteettikriisistä. Tärkeämpiäkin huolenaiheita oli ja tämä koski molempia sukupuolia, joilla oli parisuhdeasioissa edelleenkin tärkeää vain löytää se oma.
Lopuksi täytyy vielä mainita siitä, kuinka vähän ihmiset, lähisukulaisetkaan, jaksavat tai ehtivät pitää yhteyttä toisiinsa. Sairaalassa oleva sukulaiseni arvosti meidän käyntiämme ja parin sellaisen henkilön puhelinsoittoa, jotka pitävät yhteyttä muulloinkin. Puhelinsoittoja tuli sellaisiltakin tahoilta, jotka taas eivät pidä yhteyttä säännöllisesti muulloin kun tällaisten ikävempien tapausten sattuessa. Näitä hän ei noteerannut sen erityisemmin.
Yhtä kaikki ihmisillä tuntuu olevan kaikessa hössöttämisessään aina tärkeämpää tekemistä kuin käydä tervehtimässä sukulaisiaan. En ole nähnyt kummisetää ja –tätiä ties kuinka pitkään aikaan. Edellisen kerran mahdollisesti viime tammikuussa ja silloinkin hautajaisissa. Seuraavia hautajaisia odotellessa, jotta pääsee vaihtamaan kuulumisia? Oma vikahan se tietenkin on, mutta vain puoliksi, sillä tavallaan on perusteltua ajatella, että eipä sieltäkään suunnasta olla yhteyttä otettu. Yhteydenpito voisi toki tiivistyä molemmilta tahoilta, jos ottaisi itse sen ratkaisevan ensiaskeleen.
Nyt en kuitenkaan ehdi, koska televisiosta tulee ohjelmaa, pitää kirjoittaa tätä tekstiä ja illalla pitää käydä suihkussa. Huomennakin tulee televisiosta ohjelmaa.
Kyllä. Loppu oli sarkasmia.
Alustanpa tilannetta hieman. Olen tässä jonkunasteisesta masennuksesta, ennemmin kenties apatiasta, ja ahdistuksesta vuosikausia kärsineenä miettinyt leikilläni sitä, helpottuisiko elämä, jos ryyppäisin puolet aivosoluistani tai kävisin pienimuotoisessa lobotomiassa ja osaisin kenties jatkossa olla iloinen pienemmistä asioista. Älyllisen taantuman seurauksena ajatukset eivät olisi kenties yhtä vilkkaita, eikä asioista kykenisi näin ollen murehtimaan samaan malliin kuin nykyään. Itseäni tosin pidän tässä asiassa poikkeuksellisena, koska olen taiteellisesti lahjakas ja todella kova pohtimaan sekä ajattelemaan alinomaa.
Siinä missä vähemmän päätään kaikella mahdollisella vaivaava sivuuttaa monet asiat pelkällä olankohautuksella, aloitan minä prosessoimaan asiaa, toisinaan jopa monelta kantilta, ja mietiskelen sitä hyvässä lykyssä päiväkausia. Olen kuitenkin reilusti suurimman osan ajasta tyytyväinen tähän ominaisuuteeni ja siitä on luonnollisesti huikea hyöty esimerkiksi näitä tekstejä kirjoitellessani. Asioita kykenee näkemään monelta eri kantilta, jahka niitä pohdiskelee ja hautoo ensin. Tästä olen saanut teksteissäni erityiskiitoksen ja se lämmittää toki mieltä.
Pienenä esimerkkinä kävin juuri puolisen tuntia ennen tämän kirjoittamista kaupassa, jossa myymälävaras oli ilmeisesti jäänyt nalkkiin. Vartija käskytti häntä takahuoneeseen ja kaupasta poistuessani huomasin, että sen ovien eteen oli kurvannut poliisiauto. Moni ohikulkija noteerasi tämän takuulla myös, mutta itse mietin tässä illan aikana todennäköisesti useaan otteeseen sitä, mistä tilanteessa oli tosiasiassa kyse. Lisäksi tällaisten vähemmän mieluisten asioiden havainnointi saattaa alkaa joskus ahdistaa.
Asiaan vaikuttaa tosin se, ettei henkinen vointi ole ollut viime päivinä kaksinen, koska eräs rakkaimmista läheisistäni joutui sairaalaan. Kävin katsomassa häntä aiemmin päivällä ja sairaalaympäristö on ollut minulle, hypokondriasta kärsivälle, aina ahdistava paikka, vaikka onkin tullut tutuksi oltuani siellä neljään otteeseen operoitavana.
Yläasteella en joutunut kovin suuren koulukiusaamisen tai häiriköinnin kohteeksi, mutta pelkästään vuoden-pari vanhempien öykkäreiden jokapäiväinen näkeminenkin alkoi ahdistaa jollain tapaa. Näin ollen heitä vältteli tietoisesti ja tämä johtui kenties siitä, että lapsena joutui joidenkin vanhempien lasten pilkan kohteeksi, koska olin siihen otollinen: näsäviisas, pikkuvanha ja toisaalta taas hieman arka. Aremman puoleiselle seiskaluokkalaiselle ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä viikonloppuna keskustaan iltakävelylle, koska pelkäsi, että kännipäissään joku pilottitakkinen rakkari tulee rähinöimään.
Koulussa noiden öykkäreiden heilumista katsellessa ahdistuin pelkästään heidän luonteenpiirteistä ja elämäntyylistä. Toisinaan taas koetin miettiä heitä humaanimmin: hekin ovat joskus olleet pieniä vauvoja, vanhempiensa silmäteriä. Hekin käyvät parturissa, syövät elintarvikkeita, nukkuvat öisin ja käyvät kusella. Uskokaa tai älkää, mutta tällainen ajattelumalli auttoi joskus.
No, sitten varsinaiseen aiheeseen, eli jälleen kerran yhteiskunnan nurinkuristumiseen. Kuten olen aiemmin useaan otteeseen päivitellyt, näkee ulkona raikkaassa ilmassa reippaasti sauvakäveleviä ja elämiinsä tyytyväisiä - sanoisin, että tasapainoisia - täti-ihmisiä, joiden suupielet saa virneeseen se, kun on kaunis ilma ja kadun varressa kasvavan puun oksalla istuu kevään ensimmäinen kottarainen. Näitä aikoinaan vaatimattomista oloista kasvaneita ihmisiä ei tunnu päälle päin painavan MuroBBS:n keskustelun aihe, eli masennus.
Viikottainen Apu-lehden ristisanatehtävä tai rattoisa Krypto ja nimipäiväkortti Hilma-serkulta kerran vuodessa ovat samanlaisia piristysruiskeita kuin ulkomaanmatka tai uusi matkapuhelin meille nykynuorille. Kukkahattutätimummeli poimii aina silloin tällöin piirongin ohi kulkiessaan nimipäiväkortin sen päältä, kunniapaikalta, ja on onnessaan. Riemu on sama kuin jos meikäläiset hinaavat isot perseensä sängyn pohjalta koneen ääreen (tai helpompaa: nostamme läppärin lattialta syliimme) ja alamme selata jonkun Costa del Sol -reissun kuvia – digitaalisessa muodossa. Missä on mennyt pieleen?
Jos ei itse olisi koskaan alkanut harrastaa tietotekniikkaa ja hankkia tietoa asioista, ei sellaisia osaisi luonnollisesti kaivatakaan. Suurin syy on minusta se, koska on syntynyt, eli tapauksessani 80-luvulla. Tieto ja myöhemmässä vaiheessa tietotekniikka ovat olleet koko ajan läsnä. Ei tässä kovin askeettisesti ja luonnon ihmeistä iloiten ole missään välissä sitten 7 vuotta täytettyään pystynyt elämään kaiken kulutushysterian, megalomaanisuuden ja ennen kaikkea kilpailuhenkisyyden keskellä.
Aiemmin mainitsemani Tyyne-mummeli hiihti lapsena kilpaa Hilma-serkun kanssa järven jäällä, laskettuaan ensin kansakoulussa rihvelitaululla pari jakolaskua, mutta on se nyt vähän eri asia kuin se, millaista kilpailua, sata lasissa -paahtamista, digitaalisuutta, numeroyhdistelmiä, koodeja, keskittämistä, tehostamista ja eriarvoistamista meidän maailmamme on viimeistään teinivuosista eteenpäin.
Sain sitten vastauksen ensimmäiseen kolmesta kirjoituksestani:
”Miksi teet itsestäsi uhrin? Eikö olisi parempi irtisanoutua tästä kaikesta paskasta ja alkaa elää omalla, inhimillisemmällä tyylillä. Ota rauhallisemmin, jätä median ja lehtien seuraaminen vähemmälle ja ala vaikka harrastamaan palstan viljelyä ja ruuanlaittoa. Takaan että tulet onnellisemmaksi.
Säädä vaikka niin, että saat olla koneella muutaman kerran viikossa ja lukea yhden päivän lehden. Tilaa sunnuntaihesari ja jätä netti rauhaan.
Jos vihaat töitäsi ja tiedät ettet tee enää niitä kauaa rupea miettimään jo nyt mitä aijot tehdä jatkossa. Mitä sitä turhaan kiduttaa itseään jos homma ei kertakaikkiaan toimi? Muuta elämäntyylisi ihmisystävällisemmäksi.”
Tähän taas vastasin itse jotakuinkin seuraavasti:
En tarkoittanut mitään marttyyriksi heittäytymistä vaan lähinnä sitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa virikkeet kehittyvät pääasiassa suureellisemmiksi. Nyt kun on tietoyhteiskuntaan varttunut ja elänyt kilpailuhenkisessä ympäristössä niin töissä kuin koulussakin, on mahdotonta hypätä paria askelta taaksepäin tässä ihmisen ”keinotekoisessa evoluutiossa” ja alkaa nauttia sunnuntaihesarista samaan malliin kuin jostain, jonka tiedostaa kokemuksiensa vuoksi olevan mieluisempaa ja oman henkisen nautinnon kannalta tavoiteltavampaa.
Sitä paitsi olen tällä hetkellä opiskelija ja kesän ajan työtön. Suurin osa nimeää tämän aspektin silkaksi pullamössöydeksi, mutta palstan viljely ei tuottaisi minulle - eikä muuten varmasti suurimmalle osalle muistakaan samanikäisistä - mitään iloa vaan ainoastaan känsiä käsiin ja kipeän selän. Ennemmin salaatit, perunat ja tomaatit hakee tuosta lähimmästä S-marketista, koska tällaiseen helppouteen on tottunut. Tyyne-mummo ja hänen Hilma-serkkunsa eivät voineet toimia näin, koska vaihtoehtoa ei ollut. Perunapellon reunaan tai edes torille oli pakko vääntäytyä.
Koetan edelleen kiteyttää asian ydintä: vaatimattomista elinoloista lähtenyt ja pula-aikana varttunut vanhempi herras- tai rouvasihminen ei osaa kaivata kovin megalomaanisia virikkeitä elämäänsä vaan nauttii siitä, että pienellä eläkkeellä saa ostettua kaappiinsa parin kilon säkin perunoita ja purnukan silliä. Erityisesti ilahduttaa se, kun pihalle pystytetylle lintulaudalle tulee perinteisten talitiaisten lisäksi käpytikka tai tilhi. Hän ei ole kenties pitkästäkään työurasta huolimatta oppinut samalla tapaa kilpailemiseen, keskittämiseen, tehostamiseen, jatkuvaan stressaamiseen ja ahnehtimiseen kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat ihmiset.
Maltilliselle ja vanhemmalle maaseudun asukille automarketit, drive-init, YT-neuvottelut, sosiaali- ja terveyskulujen supistaminen, maahanmuutto ja palveluiden keskittäminen ovat täysin vieraita käsitteitä, vaikka viimeinen kohta luettelosta koskettaakin meistä jokaista. Hän ei voi kerrassaan ymmärtää sitä, miksi meillä nuorilla jolpeilla, etenkin kaupunkilaisilla, on koko ajan stressi ja kiire. Voisihan sitä vain käydä kuokkimassa pelloltaan perunoita, syödä niitä voin kera ja istahtaa pihakeinuun lukemaan päivän lehteä västäräkin laulun säestämänä? Eipä vain onnistu meidän ympäristössämme. Pitää taistella byrokraattien kanssa, opiskella, kilpailla, stressata, maksaa maksamasta päästyäänkin ja matkustaa ristiin rastiin kaiken tämän vuoksi.
Tällä kaikella tarkoitan kaiketi lähinnä sitä, että suuri ja mahtava KEHITYS on tuottanut kansakunnalle melkoisen karhunpalveluksen. Liika elämän helpottaminen, innovaatiot, tehostaminen ja talouskasvu ovat kääntyneet alkuperäisiä tavoitteitaan vastaan, sillä vaikka elämän pitäisi nyt olla helppoa ja mukavaa, ovat ihmiset henkisesti pahoinvoivempia kuin koskaan aiemmin. Saamani vastine oli asiallinen ja siitä tulee mieleen hieman käsite "takaisin luontoon". Minkäs tosin teet, kun lähimpään marjametsään on matkaa kilometritolkulla? Eipä tekisi mieli muuttaa minnekään syrjäkylälle, koska sieltä lakkautetaan kyläkoulut ja -kaupat yksi toisensa perään ja nämä KEHITYS sekä KESKITTÄMINEN ajavat kaikki ihmiset taloudellisesti optimoituihin betonikolosseihinsa.
Lähimmät, eli kävely- tai pyöräilymatkan päässä olevat, viheralueet ovat asfaltilla ympäröityjä ja 360 astetta käännyttyään näkee kuitenkin vain massiivisia rakennuksia, rakennustyömaita, supermarketteja ja toimistoja. Varsinaisesti ne eivät ole ankeita, mutta luonto sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole läsnä. Terveyskeskuksessa asioidessaan iskee viimeistään päälle todella rankka turhautuminen, koska vastaanottovirkailija kertoo lääkäreiden määrän olevan säästötoimenpiteiden vuoksi pienempi kuin kenties joskus muulloin.
50 vuotta sitten elämä oli vaatimattomampaa ja monen mittapuun mukaan kurjempaa, mutta tämän päivän ikäihmisten ei silti tarvinnut stressata kouluttautumisen, byrokratian, joukkoirtisanomisten sun muiden kanssa. Pöytään saatiin leipää ja jonkun sortin toimeentulolla pärjäsi koko perhe ilman Ab-Tronicia, aromipesää, mikroaaltouunia, automarketteja, blu-ray-tallenteita, digitaalista herätyskelloa tai lattialämmitystä. Tästä johtuen nämä ihmiset ovat tasapainoisia ja elämiinsä tyytyväisiä pienemmistä asioista kuin vaikkapa osa minun ikäluokastani, joka joutuu hakemaan sosiaaliviranomaisilta tukea vuokraan, monen monituiseen laskuun, lääkkeisiin ja hakee samanaikaisesti elämäänsä niitä ilon aiheita kalliista harrastuksista, railakkaasta juhlimisesta, elokuvista tai videopeleistä.
Osa ihmisistä kestää toki nämä tämän päivän vaatimukset paremmin kuin toiset – tai ovat ainakin kestävinään. Toiset taas ovat herkempiä ja joutuneet kenties jo nuorena jollain tapaa nöyryytetyiksi tai ahdistelluiksi. Osa on kokenut jotain muuta traumaattista. Tämä ei vaikuta psyykkeeseen edullisesti.
Toki moni näistä edellä mainituista vanhemman polven ihmisistäkin on modernisoitunut ja kenties samalla aaltopituudella kanssani, mutta tämänhetkinen tilanne johtaa pahimmillaan masennukseen. Pitää olla tarpeeksi hyvä ja mainio, että kelpaa mihinkään. Kokonaan asia erikseen on parisuhdemarkkinat, joista olenkin raapustanut jo sivutolkulla. Edelleen vaikkapa noin 50 vuotta sitten normaalilla ihmisellä oli tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa jatkaa sukua.
Tätä nykyään sen sijaan on sinkkuvillitys ja lehtien palstoilta vie tilaa metritolkulla kriteereitä siitä, millainen pitäisi olla, jotta saa itselleen oman mielitietyn. Kriteerien joukossa on tunnetusti myös yhtä pitkät listat ohjeita, kuinka tulee käyttäytyä sekä pukeutua ja mitä virheitä pitää välttää. Itse elän onnellisesti parisuhteessa, mutta ei se estä ajattelemasta asiaa tuolta kantilta. Muinoin ihmiset eivät takuulla kärsineet nykyihmisten tavoin ulkonäköpaineista tai identiteettikriisistä. Tärkeämpiäkin huolenaiheita oli ja tämä koski molempia sukupuolia, joilla oli parisuhdeasioissa edelleenkin tärkeää vain löytää se oma.
Lopuksi täytyy vielä mainita siitä, kuinka vähän ihmiset, lähisukulaisetkaan, jaksavat tai ehtivät pitää yhteyttä toisiinsa. Sairaalassa oleva sukulaiseni arvosti meidän käyntiämme ja parin sellaisen henkilön puhelinsoittoa, jotka pitävät yhteyttä muulloinkin. Puhelinsoittoja tuli sellaisiltakin tahoilta, jotka taas eivät pidä yhteyttä säännöllisesti muulloin kun tällaisten ikävempien tapausten sattuessa. Näitä hän ei noteerannut sen erityisemmin.
Yhtä kaikki ihmisillä tuntuu olevan kaikessa hössöttämisessään aina tärkeämpää tekemistä kuin käydä tervehtimässä sukulaisiaan. En ole nähnyt kummisetää ja –tätiä ties kuinka pitkään aikaan. Edellisen kerran mahdollisesti viime tammikuussa ja silloinkin hautajaisissa. Seuraavia hautajaisia odotellessa, jotta pääsee vaihtamaan kuulumisia? Oma vikahan se tietenkin on, mutta vain puoliksi, sillä tavallaan on perusteltua ajatella, että eipä sieltäkään suunnasta olla yhteyttä otettu. Yhteydenpito voisi toki tiivistyä molemmilta tahoilta, jos ottaisi itse sen ratkaisevan ensiaskeleen.
Nyt en kuitenkaan ehdi, koska televisiosta tulee ohjelmaa, pitää kirjoittaa tätä tekstiä ja illalla pitää käydä suihkussa. Huomennakin tulee televisiosta ohjelmaa.
Kyllä. Loppu oli sarkasmia.
maanantaina, kesäkuuta 22, 2009
Huolestuneisuus Suomen turvallisuuspoliittisista linjauksista
Kirjoitusta olen laatinut jo pidemmän aikaa ja siksi käytetyt artikkelit sekä päivämäärät ovat kaksi kuukautta vanhoja. En pidä niitä silti liian vanhentuneina analysoinnin kannalta.
NATO-jäsenyyttä pidetään raivostuttavan sitkeästi esillä Suomessa. Tästä jos jostain pitäisi järjestää kunnon kansanäänestys, mikäli jäsenyyttä todella aiotaan joskus vakavasti harkita. Yhtäällä pelkään tätä pahoin, vaikka toisaalla luotan kansan harkintakykyyn. Jokaisen jäsenyyttä spekuloivan Iltalehden verkkoartikkelin yhteydessä on tismalleen sama gallupkysymys: ”Pitäisikö Suomen liittyä NATOon?” Onneksi Ei-vaihtoehdon napsauttaminen ei ole suuri urakka. Siltikin mietin, että montako kyselyä asiasta tarvitaan vai toivotaanko jossain nimeltä mainitsemattomalla taholla sitkeästi, että kansa alkaisi muuttaa mieltään? Tuoreimman gallupin prosentit olivat tätä kirjoitettaessa, eli 9.4.2009 klo. 17.40 seuraavanlaiset:
Kyllä: 35 %
Ei: 65%
Ääniä 7657
Osapuilleen tuon suuntaisiahan äänestystulokset ovat olleet joka kerta. Kansa ilmaisee tahtonsa. Tämän vuoksi onkin surullista, kuinka Ville Itälä mesoaa usean muun kokoomuslaisen, mukaan lukien myös ulkoministerimme, tavoin NATOn puolesta ja käyttää minusta erikoisia puolustusargumentteja.
”- Suomen pitäisi olla mukana Euroopan ytimessä, mutta emme todellakaan ole, kun emme ole mukana puolustusytimessä.”
Meillä on puolustettavaa, mutta ei tällä hetkellä ketään ketä vastaan puolustautua. Itälän ja kumppaneiden puheet ovat todella surullisia, koska ne elättelevät ja ylläpitävät kansan keskuudessa täysin turhia pelkotiloja mahdollisesta puolustautumisen tarpeesta. Minusta nämä vaikutusvaltaiset poliitikot eivät tunne vastuutaan, koska lietsovat tällaisia virheellisiä mielikuvia.
Vastuulla tarkoitan sitä, etteivät monet poliitikot ymmärrä, kuinka voimakkaasti heidän puheensa vaikuttavat ihmisten turvallisuudentunteeseen, sillä suurin osa valtamediaa seuraavista kansalaisista pitää heitä kaikkitietävinä. Usea tavallinen tallaaja ei osaa suhtautua kriittisesti, mikäli heidän ylenkatsomansa ministeri esittää lehdistössä täysin hypoteettiseksi tarkoitetun teorian turvallisuusriskin mahdollisuudesta ja tämä vaikuttaa heidän henkiseen hyvinvointiin sekä turvallisuudentunteeseen.
Toistan sen vielä: on turhaa käydä päivästä toiseen keskustelua puolustautumisesta vihollista vastaan ja turvallisuuspoliittisista uhista, koska uhkia ei ole eikä puolustautumiselle näin ollen tarvetta. Varusmiehet jakakoot Nokialla juomavettä, vahdatkoot katujen kulmissa turkkilaisen pormestarin vierailun aikana tai etsikööt maastosta sinne kadonneita marjastajia, mutta NATOa näihin asioihin ei tarvita.
”- Kanttimme kestää edelleenkin sanoa, että NATO on pahan ilmentymä. Tätä ajatellen ei ole suurikaan ihme, että meitä katsotaan EU:ssa vinoon, Itälä sanoo ja muistuttaa, että yli 90 prosenttia EU-kansalaisista on myös NATO-kansalaisia.”
Eli Itälän mielestä NATOon pitäisi liittyä siksi, että noin monet muutkin ovat näin tehneet, ja etteivät nämä muut Euroopan-vitun-unionissa katsoisi meitä vinoon? Sallikaa minun nauraa. Allekirjoittanutta ei kovin paljon kiinnosta, jos omahyväiset ranskalaiset tai britannialaiset katsovat meitä vinoon asian johdosta. Sotilaallinen puolueettomuus on ollut Suomen maanpuolustuksen tärkeimpiä, ehkä jopa tärkein, prioriteetti ja jos jotain haluan tämänhetkisessä maanpuolustusstrategiassa säilyttää niin ainakin sen.
Minun nähdäkseni juuri liittoutumattomuutensa ansiosta Suomi on saanut olla tähän asti suhteellisen rauhassa maailmalla tällä hetkellä vallitsevilta kriiseiltä, joista huomattava osa on NATOn perustajavaltio Yhdysvaltojen käymiä operaatioita. Puolueettomuuden ja neutraalisti hoidettujen ulkopoliittisten suhteiden ansiosta en usko, että Pohjois-Korea tai Iran ottaisi hurjistuessaan Suomea ensimmäisenä maalitaulukseen. Välimatkat helpottavat tilannetta meidän osaltamme ja tätäkään optimaalista tilannetta ei pitäisi pilata hakeutumalla sotilasliiton kautta lähemmäs maailman kriisipesäkkeitä.
”Itälän mukaan kysymys ei ole enää siitä, hyökkääkö Venäjä Suomeen, vaan eriasteisissa kriiseissä toimimisesta.”
No kappas kummaa, kun se ollaan vihdoin viimein ymmärretty. Minusta koko asian spekuloiminen on niin turhaa, että tunnen myötähäpeää Itälän puolesta siksi, että hän ylipäätään otti koko asian esille siitäkin huolimatta, että se on toivomani kaltaisessa kontekstissa. Venäjän oletettavasti aiheuttaman turvallisuuspoliittisen uhan jaarittelun lopettamiseksi tai lievittämiseksi toivoisin edelleenkin, että konkreettista keskustelua lisättäisiin.
Minä haluan Venäjän ja Suomen delegaatiot saman pöydän ääreen jutustelemaan asioista ja suoria kysymyksiä kehiin. ”Hyökkäättekö maahamme, mikäli liitymme NATOon? Haluaisitteko valloittaa meiltä jostain kumman syystä lisää maa-alueita nykyisten 17 075 400 neliökilometrinne kaveriksi? Mitä ihan oikeasti pelkäätte tapahtuvan, jos lisäämme yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa?”
”Itälän mielestä poliitikot välttelevät NATO-keskustelua.
- He pelkäävät kansan reaktiota eli oman uransa jatkumista eivätkä siksi uskalla tunnustaa realiteetteja.”
Hah, näinhän se asia juuri onkin. Poliitikot pelkäävät, että kansa reagoi entistä negatiivisemmin heti, kun NATO-keskustelua aletaan käydä todella konkreettisesti ja yleinen paine vaatii järjestämään kansanäänestyksen, jonka seurauksena porvaripuolueiden haikailema jäsenyys kuopataan. Poloiset ovat pattitilanteessa, sillä jäsenyyttä vastustetaan nykyäänkin, kuten aiemmat prosentit osoittivat, mutta asia vaatisi lisää näkyvää keskustelua, joka johtaa mitä todennäköisemmin vastustuksen lisääntymiseen.
Vaihtoehtona on toki sekin, että poliitikot osaavat manipuloida kansan valtaosan puolelleen toinen toistaan hienommilla korulaiseilla ja kapulakielen taidonnäytteillä. Tätä pelkäänkin, koska täytyy muistaa, että NATO-jäsenyyttä kannattavat isoimmat puolueet, joilla on takanaan merkittävin äänestäjäjoukko. Tästä kansanosasta suurinta osaa pidän tosin edelleenkin poliittisesti valveutumattomina ja sinisilmäisesti valtaapitävien pajunköyttä nielevinä reppanoina.
Ville Itälä ajaa Suomea Natoon - "Suomi on jo puolensa valinnut"
Olisi paitsi maailmanpoliittisesti tavattoman vapauttavaa, taloustilanteen osalta helpottavaa ja ennen kaikkea suunnattoman yksinkertaista, jos asevoimat lakkautettaisiin. NATO-asiaakaan ei tarvitsisi enää vatvoa. Sotilaat saisivat palata tekemään oikeita töitä perheidensä pariin eikä viattomia siviilejä tarvitsisi enää moukaroida. Tärkeintä on, että maiden välisessä yhteistyössä ei enää kummittelisi taustalla vastapuolen asevoimat ja tämä vapauttaisi neuvotteluilmapiiriä.
Lähes yhtä tärkeää tietenkin olisi se, ettei asevoimien ylläpitoon menisi nykyistä normaalin ihmisen käsityskyvyn ylittävää määrää rahaa sekä materiaalia. Ei ole todellakaan sattumaa, että sodan kanssa kiihkoilevien valtioiden sosiaaliturvajärjestelmät ovat pääsääntöisesti sieltä heikommasta päästä.
”Naton hävittäjät harjoittelivat Baltiassa
Tiistai 7.4.2009 klo 14.05
Sotilasliitto Nato järjesti tiistaina laajan ilmapuolustusharjoituksen Baltiassa. Kyse oli historian suurimmasta Nato-harjoituksesta Baltian ilmatilassa. Viron puolustusministerin Jaak Aaviksoon mukaan harjoitus osoitti, että Natolla on realistinen kyky puuttua kaikkiin mahdollisiin tapauksiin myös Baltian ilmatilassa.
- Käytännön valmius toteuttaa puolustusharjoituksia Baltiassa lähettää voimakkaan poliittisen viestin, että tänä päivänä kaikkien liiton jäsenmaiden turvallisuus on Natolle yhtä tärkeä.
Naton ilmapuolustusharjoitukseen otti osaa koneita Yhdysvalloista, Tanskasta, Puolasta, Tshekistä ja Liettuasta. Yhdysvaltain hävittäjien suunniteltu ylilento Tallinnassa peruuntui kuitenkin huonon ilman vuoksi. Tiistainen puolustusharjoitus on jatkoa viime lokakuussa järjestetylle ensimmäiselle Naton ilmavalvontaharjoitukselle Baltiassa.”
Kuvittelevatko sotakoneistoaan kansalaistensa hyvinvointia huomattavasti tarmokkaammin vaalivat maat meidän olevan rauhanomaisuudessamme täysiä idiootteja? Seuraavassa hieman mietittävää.
Erään arvion mukaan Yhdysvallat käytti puolustusmenoihinsa vuoden 2008 aikana vaivaiset 1 100 000 000 000 dollaria eli amerikkalaisittain reilun triljoonan. Poskettomien sotilaskulujen ansiosta Yhdysvallat velkaantuu arviolta miljardin dollarin päivävauhtia. Surullista, kuinka mahdottoman paljon hyviä asioita edes osalla tästä rahasummasta saisi tehtyä amerikkalaisten kansalaisten hyväksi. On todella mahtavaa, että puolustusmenoihin kuten yli 700 ympäri maailmaa sijoitettuun sotilastukikohtaan sun muuhun panostetaan surutta globaalista taantumasta huolimatta.
Puolustusmenojen radikaalien leikkausten sijaan kaavaillaan valtaisia talouden elvytyspaketteja sekä lisää velkaa, jotta ainakaan aseista ja ohjuksista ei joutuisi luopumaan. Sosiaali- ja terveysmenoja kyllä kärsii leikata aina silloin tällöin, kuten entinen presidentti Bush jokunen vuosi sitten tekikin puolustusmenoja kasvattaakseen. Taantuman vuoksi puolustusmenoja olisi toki leikattava jokaisessa maassa – myös meidän Suomessa. Ihan oikeasti: kumpi on elämiselle tärkeämpää: terveydenhuolto- vai maanpuolustusmenot?
Jokaisen asian verotusta kasvatetaan, elintarvikkeet kallistuu, julkinen terveydenhuolto kusee reisille monella paikkakunnalla, mutta armeijaan kyllä riittää rahaa törsättäväksi. Näillä asioilla ei ole taaskaan mitään tekemistä todellisuudentajun kanssa. Valtaapitävät eivät kerta kaikkiaan käsitä, että ihmisillä on hätä ja nälkä puhumattakaan siitä, että puolustusmenot ovat ehdottomasti turhin sektori, josta saisi karsia rahavaroja tarpeellisempaan käyttöön aivan mielin määrin.
Aiemmin oli puhetta takapajuisuudesta. Samojen asioiden jankuttamisesta on tullut paha tapa, joten muistutan jälleen siitä, kuinka takapajuisia ollaan myös Suomessa. Yleinen asevelvollisuus voitaisiin oikein hyvin lakkauttaa, totaalikieltäytyjät vapauttaa ja valmiudessa olevien miesten sekä naisten määrä kutistaa kymmenesosaan. Asevoimat voitaisiin lakkauttaa tyystin ja kaikki niiden ylläpitämiseen käytetyt rahat, kiinteistöt, materiaali, miestyövoima, aika sekä vaiva voitaisiin ohjata vanhusten huoltoon, yleiseen kunnossapitoon, terveydenhoitoon ja tuhanteen muuhun asiaan, jolla parannetaan kansalaisten hyvinvointia. En jaksa uskoa, että välittömästi puolustusvoimien lakkautuspäätöksen jälkeen Äiti Venäjän panssarit alkaisivat vyöryä yli rajan valloittamaan maatamme, kuten alituisesti pelätään. Meitä ei voi verrata esimerkiksi Georgiaan.
Nämä kaikki ovat jälleen niitä asioita, joille ei mahda mitään, vaikka järki toista sanoisikin. Ihminen on lystinä veitikkana ollut aina sotaisa oman rotunsa edustajia kohtaan ja tämä lienee vähitellen iskostunut syvälle geneettiseen perimäänkin. Tuhansia vuosia sitten naapuria hutkittiin nuijalla tai viskottiin keihäillä, nykyään risteilyohjuksilla. Porukkaa pitää laittaa hengiltä aivan solkenaan maailmankatsomuksen, etnisen alkuperän ja milloin minkäkin vuoksi. Välillä pitää muistaa mesota kadulla plakaatteja heilutellen.
NATO-jäsenyyttä pidetään raivostuttavan sitkeästi esillä Suomessa. Tästä jos jostain pitäisi järjestää kunnon kansanäänestys, mikäli jäsenyyttä todella aiotaan joskus vakavasti harkita. Yhtäällä pelkään tätä pahoin, vaikka toisaalla luotan kansan harkintakykyyn. Jokaisen jäsenyyttä spekuloivan Iltalehden verkkoartikkelin yhteydessä on tismalleen sama gallupkysymys: ”Pitäisikö Suomen liittyä NATOon?” Onneksi Ei-vaihtoehdon napsauttaminen ei ole suuri urakka. Siltikin mietin, että montako kyselyä asiasta tarvitaan vai toivotaanko jossain nimeltä mainitsemattomalla taholla sitkeästi, että kansa alkaisi muuttaa mieltään? Tuoreimman gallupin prosentit olivat tätä kirjoitettaessa, eli 9.4.2009 klo. 17.40 seuraavanlaiset:
Kyllä: 35 %
Ei: 65%
Ääniä 7657
Osapuilleen tuon suuntaisiahan äänestystulokset ovat olleet joka kerta. Kansa ilmaisee tahtonsa. Tämän vuoksi onkin surullista, kuinka Ville Itälä mesoaa usean muun kokoomuslaisen, mukaan lukien myös ulkoministerimme, tavoin NATOn puolesta ja käyttää minusta erikoisia puolustusargumentteja.
”- Suomen pitäisi olla mukana Euroopan ytimessä, mutta emme todellakaan ole, kun emme ole mukana puolustusytimessä.”
Meillä on puolustettavaa, mutta ei tällä hetkellä ketään ketä vastaan puolustautua. Itälän ja kumppaneiden puheet ovat todella surullisia, koska ne elättelevät ja ylläpitävät kansan keskuudessa täysin turhia pelkotiloja mahdollisesta puolustautumisen tarpeesta. Minusta nämä vaikutusvaltaiset poliitikot eivät tunne vastuutaan, koska lietsovat tällaisia virheellisiä mielikuvia.
Vastuulla tarkoitan sitä, etteivät monet poliitikot ymmärrä, kuinka voimakkaasti heidän puheensa vaikuttavat ihmisten turvallisuudentunteeseen, sillä suurin osa valtamediaa seuraavista kansalaisista pitää heitä kaikkitietävinä. Usea tavallinen tallaaja ei osaa suhtautua kriittisesti, mikäli heidän ylenkatsomansa ministeri esittää lehdistössä täysin hypoteettiseksi tarkoitetun teorian turvallisuusriskin mahdollisuudesta ja tämä vaikuttaa heidän henkiseen hyvinvointiin sekä turvallisuudentunteeseen.
Toistan sen vielä: on turhaa käydä päivästä toiseen keskustelua puolustautumisesta vihollista vastaan ja turvallisuuspoliittisista uhista, koska uhkia ei ole eikä puolustautumiselle näin ollen tarvetta. Varusmiehet jakakoot Nokialla juomavettä, vahdatkoot katujen kulmissa turkkilaisen pormestarin vierailun aikana tai etsikööt maastosta sinne kadonneita marjastajia, mutta NATOa näihin asioihin ei tarvita.
”- Kanttimme kestää edelleenkin sanoa, että NATO on pahan ilmentymä. Tätä ajatellen ei ole suurikaan ihme, että meitä katsotaan EU:ssa vinoon, Itälä sanoo ja muistuttaa, että yli 90 prosenttia EU-kansalaisista on myös NATO-kansalaisia.”
Eli Itälän mielestä NATOon pitäisi liittyä siksi, että noin monet muutkin ovat näin tehneet, ja etteivät nämä muut Euroopan-vitun-unionissa katsoisi meitä vinoon? Sallikaa minun nauraa. Allekirjoittanutta ei kovin paljon kiinnosta, jos omahyväiset ranskalaiset tai britannialaiset katsovat meitä vinoon asian johdosta. Sotilaallinen puolueettomuus on ollut Suomen maanpuolustuksen tärkeimpiä, ehkä jopa tärkein, prioriteetti ja jos jotain haluan tämänhetkisessä maanpuolustusstrategiassa säilyttää niin ainakin sen.
Minun nähdäkseni juuri liittoutumattomuutensa ansiosta Suomi on saanut olla tähän asti suhteellisen rauhassa maailmalla tällä hetkellä vallitsevilta kriiseiltä, joista huomattava osa on NATOn perustajavaltio Yhdysvaltojen käymiä operaatioita. Puolueettomuuden ja neutraalisti hoidettujen ulkopoliittisten suhteiden ansiosta en usko, että Pohjois-Korea tai Iran ottaisi hurjistuessaan Suomea ensimmäisenä maalitaulukseen. Välimatkat helpottavat tilannetta meidän osaltamme ja tätäkään optimaalista tilannetta ei pitäisi pilata hakeutumalla sotilasliiton kautta lähemmäs maailman kriisipesäkkeitä.
”Itälän mukaan kysymys ei ole enää siitä, hyökkääkö Venäjä Suomeen, vaan eriasteisissa kriiseissä toimimisesta.”
No kappas kummaa, kun se ollaan vihdoin viimein ymmärretty. Minusta koko asian spekuloiminen on niin turhaa, että tunnen myötähäpeää Itälän puolesta siksi, että hän ylipäätään otti koko asian esille siitäkin huolimatta, että se on toivomani kaltaisessa kontekstissa. Venäjän oletettavasti aiheuttaman turvallisuuspoliittisen uhan jaarittelun lopettamiseksi tai lievittämiseksi toivoisin edelleenkin, että konkreettista keskustelua lisättäisiin.
Minä haluan Venäjän ja Suomen delegaatiot saman pöydän ääreen jutustelemaan asioista ja suoria kysymyksiä kehiin. ”Hyökkäättekö maahamme, mikäli liitymme NATOon? Haluaisitteko valloittaa meiltä jostain kumman syystä lisää maa-alueita nykyisten 17 075 400 neliökilometrinne kaveriksi? Mitä ihan oikeasti pelkäätte tapahtuvan, jos lisäämme yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa?”
”Itälän mielestä poliitikot välttelevät NATO-keskustelua.
- He pelkäävät kansan reaktiota eli oman uransa jatkumista eivätkä siksi uskalla tunnustaa realiteetteja.”
Hah, näinhän se asia juuri onkin. Poliitikot pelkäävät, että kansa reagoi entistä negatiivisemmin heti, kun NATO-keskustelua aletaan käydä todella konkreettisesti ja yleinen paine vaatii järjestämään kansanäänestyksen, jonka seurauksena porvaripuolueiden haikailema jäsenyys kuopataan. Poloiset ovat pattitilanteessa, sillä jäsenyyttä vastustetaan nykyäänkin, kuten aiemmat prosentit osoittivat, mutta asia vaatisi lisää näkyvää keskustelua, joka johtaa mitä todennäköisemmin vastustuksen lisääntymiseen.
Vaihtoehtona on toki sekin, että poliitikot osaavat manipuloida kansan valtaosan puolelleen toinen toistaan hienommilla korulaiseilla ja kapulakielen taidonnäytteillä. Tätä pelkäänkin, koska täytyy muistaa, että NATO-jäsenyyttä kannattavat isoimmat puolueet, joilla on takanaan merkittävin äänestäjäjoukko. Tästä kansanosasta suurinta osaa pidän tosin edelleenkin poliittisesti valveutumattomina ja sinisilmäisesti valtaapitävien pajunköyttä nielevinä reppanoina.
Ville Itälä ajaa Suomea Natoon - "Suomi on jo puolensa valinnut"
Olisi paitsi maailmanpoliittisesti tavattoman vapauttavaa, taloustilanteen osalta helpottavaa ja ennen kaikkea suunnattoman yksinkertaista, jos asevoimat lakkautettaisiin. NATO-asiaakaan ei tarvitsisi enää vatvoa. Sotilaat saisivat palata tekemään oikeita töitä perheidensä pariin eikä viattomia siviilejä tarvitsisi enää moukaroida. Tärkeintä on, että maiden välisessä yhteistyössä ei enää kummittelisi taustalla vastapuolen asevoimat ja tämä vapauttaisi neuvotteluilmapiiriä.
Lähes yhtä tärkeää tietenkin olisi se, ettei asevoimien ylläpitoon menisi nykyistä normaalin ihmisen käsityskyvyn ylittävää määrää rahaa sekä materiaalia. Ei ole todellakaan sattumaa, että sodan kanssa kiihkoilevien valtioiden sosiaaliturvajärjestelmät ovat pääsääntöisesti sieltä heikommasta päästä.
”Naton hävittäjät harjoittelivat Baltiassa
Tiistai 7.4.2009 klo 14.05
Sotilasliitto Nato järjesti tiistaina laajan ilmapuolustusharjoituksen Baltiassa. Kyse oli historian suurimmasta Nato-harjoituksesta Baltian ilmatilassa. Viron puolustusministerin Jaak Aaviksoon mukaan harjoitus osoitti, että Natolla on realistinen kyky puuttua kaikkiin mahdollisiin tapauksiin myös Baltian ilmatilassa.
- Käytännön valmius toteuttaa puolustusharjoituksia Baltiassa lähettää voimakkaan poliittisen viestin, että tänä päivänä kaikkien liiton jäsenmaiden turvallisuus on Natolle yhtä tärkeä.
Naton ilmapuolustusharjoitukseen otti osaa koneita Yhdysvalloista, Tanskasta, Puolasta, Tshekistä ja Liettuasta. Yhdysvaltain hävittäjien suunniteltu ylilento Tallinnassa peruuntui kuitenkin huonon ilman vuoksi. Tiistainen puolustusharjoitus on jatkoa viime lokakuussa järjestetylle ensimmäiselle Naton ilmavalvontaharjoitukselle Baltiassa.”
Kuvittelevatko sotakoneistoaan kansalaistensa hyvinvointia huomattavasti tarmokkaammin vaalivat maat meidän olevan rauhanomaisuudessamme täysiä idiootteja? Seuraavassa hieman mietittävää.
Erään arvion mukaan Yhdysvallat käytti puolustusmenoihinsa vuoden 2008 aikana vaivaiset 1 100 000 000 000 dollaria eli amerikkalaisittain reilun triljoonan. Poskettomien sotilaskulujen ansiosta Yhdysvallat velkaantuu arviolta miljardin dollarin päivävauhtia. Surullista, kuinka mahdottoman paljon hyviä asioita edes osalla tästä rahasummasta saisi tehtyä amerikkalaisten kansalaisten hyväksi. On todella mahtavaa, että puolustusmenoihin kuten yli 700 ympäri maailmaa sijoitettuun sotilastukikohtaan sun muuhun panostetaan surutta globaalista taantumasta huolimatta.
Puolustusmenojen radikaalien leikkausten sijaan kaavaillaan valtaisia talouden elvytyspaketteja sekä lisää velkaa, jotta ainakaan aseista ja ohjuksista ei joutuisi luopumaan. Sosiaali- ja terveysmenoja kyllä kärsii leikata aina silloin tällöin, kuten entinen presidentti Bush jokunen vuosi sitten tekikin puolustusmenoja kasvattaakseen. Taantuman vuoksi puolustusmenoja olisi toki leikattava jokaisessa maassa – myös meidän Suomessa. Ihan oikeasti: kumpi on elämiselle tärkeämpää: terveydenhuolto- vai maanpuolustusmenot?
Jokaisen asian verotusta kasvatetaan, elintarvikkeet kallistuu, julkinen terveydenhuolto kusee reisille monella paikkakunnalla, mutta armeijaan kyllä riittää rahaa törsättäväksi. Näillä asioilla ei ole taaskaan mitään tekemistä todellisuudentajun kanssa. Valtaapitävät eivät kerta kaikkiaan käsitä, että ihmisillä on hätä ja nälkä puhumattakaan siitä, että puolustusmenot ovat ehdottomasti turhin sektori, josta saisi karsia rahavaroja tarpeellisempaan käyttöön aivan mielin määrin.
Aiemmin oli puhetta takapajuisuudesta. Samojen asioiden jankuttamisesta on tullut paha tapa, joten muistutan jälleen siitä, kuinka takapajuisia ollaan myös Suomessa. Yleinen asevelvollisuus voitaisiin oikein hyvin lakkauttaa, totaalikieltäytyjät vapauttaa ja valmiudessa olevien miesten sekä naisten määrä kutistaa kymmenesosaan. Asevoimat voitaisiin lakkauttaa tyystin ja kaikki niiden ylläpitämiseen käytetyt rahat, kiinteistöt, materiaali, miestyövoima, aika sekä vaiva voitaisiin ohjata vanhusten huoltoon, yleiseen kunnossapitoon, terveydenhoitoon ja tuhanteen muuhun asiaan, jolla parannetaan kansalaisten hyvinvointia. En jaksa uskoa, että välittömästi puolustusvoimien lakkautuspäätöksen jälkeen Äiti Venäjän panssarit alkaisivat vyöryä yli rajan valloittamaan maatamme, kuten alituisesti pelätään. Meitä ei voi verrata esimerkiksi Georgiaan.
Nämä kaikki ovat jälleen niitä asioita, joille ei mahda mitään, vaikka järki toista sanoisikin. Ihminen on lystinä veitikkana ollut aina sotaisa oman rotunsa edustajia kohtaan ja tämä lienee vähitellen iskostunut syvälle geneettiseen perimäänkin. Tuhansia vuosia sitten naapuria hutkittiin nuijalla tai viskottiin keihäillä, nykyään risteilyohjuksilla. Porukkaa pitää laittaa hengiltä aivan solkenaan maailmankatsomuksen, etnisen alkuperän ja milloin minkäkin vuoksi. Välillä pitää muistaa mesota kadulla plakaatteja heilutellen.
Huolestuneisuus maailman turvallisuuspoliittisesta tilasta, osa 2
Asevarustelulla uhittelusta puheen ollen erityistä pelkoa muussa maailmassa herättävä valtio on Pohjois-Korea. Sen maine meidän silmissämme on suurilta osin yhdysvaltalaislähtöisen ”axis of evil” -demonisoinnin syytä, mutta ydin- ja ohjuskokeita tekevä sekä kansanvälisistä sopimuksista kieltäytyvä maa on tietenkin vakavasti otettava turvallisuuspoliittinen uhka.
Täkäläinen henkilökultin asteelle vedetty hallinnollinen järjestelmä, jossa kansan manipulointi on arkipäivää, on vaarallista. Siellä maankolkassa saatetaan ehkä hieman kärjistettynä tuumata ykskaks, että valtionpäämies on omnipotentti, ja jos olet eri mieltä, saat kuulan kalloosi, ellet ilmaise muuttaneesi kantaasi. Ei ole siis ihme eikä mikään, että kansalaiset ovat hyvin yksimielisiä asioista ja vastustajia häviää kuin ilmaan.
On epäilty, että Pohjois-Korea suunnittelee avaruusohjelmaksi naamioidussa projektissa kantorakettia epäillylle ydinaseelleen. Sanomalla "epäilty ydinase" tarkoitin sitä, kuinka toisaalla on esitetty veikkauksia siitä, että Pohjois-Korean ydinkoe lokakuulta 2006 olisikin ollut maan juhlallisesta ilmoituksesta huolimatta toteutettu tavanomaisilla räjähteillä, koska sen aiheuttama maanjäristys oli sen verran pieni.
Joka tapauksessa varsin suuri todennäköisyys ydinaseen olemassaoloon löytyy tänä vuonna tehdyn ydinkokeen johdosta, ja mikäli hurmoshenkisten sotapäälliköiden päässä naksahtaa tai Suuri Johtaja kokee maansa uhatuksi, voi aseellinen konflikti olla hyvinkin lähellä. Kauhun tasapainon kuitenkin luulisi pitävän tuoreimmat ydinasevaltiot aisoissa ottaen huomioon, että yksistään Venäjällä ja Yhdysvalloilla on tuhansia ydinkärkiä.
Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että Venäjä paheksuu muiden IAEA:n jäsenvaltioiden tavoin Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, vaikka sen ensimmäinen ydinvoimala valmistettiin Neuvostoliiton tuella vuonna 1986.
Toiselta kantilta katsottuna olen pohtinut ydinaseiden historian tutkijana usein sitä, kuinka typerää tavallaan on, että maailmassa on kahdeksan ydinasevaltiota, jotka ovat tehneet aikoinaan mielin määrin ydinkokeita ja tehtailleet liukuhihnalta yhä tuhovoimaisempia pommeja, mutta sanelevat nyt ehtoja ja uhkavaatimuksia muille maille. Kukaan näistä kahdeksasta kun ei ole valmis luopumaan kokonaan ydinaseistuksestaan, vaikka USA ja Venäjä purkavatkin tasatahtiin valmiita ydinkärkiään melko huomattavissa erissä.
Tietenkään en halua, että ydinaseiden tai varsinkaan niitä hallussaan pitävien valtioiden määrä lisääntyy yhdenkään kappaleen verran, mutta ilmiössä on kaikessa kaksinaismoraalisuudessaan jotain huvittavaa. Hyvähän vain tietenkin on, että ydinvarustelun rajoittamiseksi on laadittu ydinsulkusopimuksia, joita allekirjoittamaan pyritään saamaan mahdollisimman paljon niitäkin maita, jotka uhittelevat rikastamalla uraania tai tekemällä ohjuskokeita.
Ainahan Pohjois-Koreaa voi yrittää saada liittymään takaisin IAEA:han, mutta tuskinpa tätä tulee tapahtumaan. Kaksi merkittävää tapahtumaa kyseisen maan ydinohjelman historiassa ovat eroaminen IAEA:sta ja asetarkastajien pääsykielto ydinvoimalaan vuonna 1994 sekä ero ydinaseita rajoittavasta NPT-sopimuksesta (Non-Proliferation Treaty) vuonna 2003.
"Eristäytynyt kommunistivaltio Pohjois-Korea haluaa pitää kiinni oikeudestaan ydinaseisiin niin kauan kuin maa kokee Yhdysvaltain uhkaavan turvallisuuttaan. Pohjois-Korean ulkoministeriö ilmoitti lauantaina, että suhteiden normalisointi Yhdysvaltoihin ei automaattisesti johda ydinaseista luopumiseen.
Pohjois-Koreasta palannut amerikkalainen asiantuntija Selig Harrison sanoi, että maalla on tiettävästi riittävä määrä väkevöitettyä plutoniumia neljän tai viiden ydinpommin rakentamiseen. Harrison sanoi pohjoiskorealaisten isäntien vakuuttaneen, että maa halua ystävällismieliset suhteet Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta maa ei halua luopua ydinohjelmastaan eikä suostu siihen, että sen aseistus alistetaan kansainväliseen tarkkailuun.”
Pohjois-Korea pitää kiinni ydinaseistuksesta
"Pohjois-Korea uhkasi keskiviikkona ampua alas kaikki yhdysvaltalaiset tiedustelulentokoneet, jotka loukkaavat sen ilmatilaa. Maan epäillään valmistelevan lähipäiville ohjuksen laukaisua, ja se uskoo Yhdysvaltojen lähettävän lentokoneita tarkkailemaan tilannetta.
Puheet maan ohjuksenlaukaisuaikeista ovat kiristäneet sen ja Yhdysvaltojen välejä päivä päivältä. Pohjois-Korea on ilmoittanut laukaisevansa satelliitin Maata kiertävälle radalle 4.-8. huhtikuuta välisenä aikana. Yhdysvallat ja Pohjois-Korean naapurimaat epäilevät kuitenkin, että satelliitin sijaan taivaalle sinkoaa pitkän matkan ballistinen ohjus.”
Pohjois-Korea uhkaa ampua alas USA:n tiedustelukoneita
Tällä hetkellä YK on koventanut Pohjois-Korealle asettamiaan talouspakotteita. Pienempi osapuoli sen sijaan on kylmän viileästi ilmoittanut, että perääntymisen sijaan uudet ja laajamittaisemmat pakotteet ainoastaan yllyttävät kasvattamaan sotavarustelua. Korean sodasta viisastuneena heidänkin luulisi tietävän, mihin kilpavarustelu ja sotatoimet johtavat. Ei kai se nyt kovin kivaakaan ollut, kun miljoonat ihmiset menettivät henkensä ja maata myllättiin pommeilla moneen kertaan. YK:n asettamien pakotteiden uhataan johtavan vastatoimenpiteisiin, joita maata hallitsevan kommunistisen puolueen virallinen Rodong Sinmun -lehti ei kuitenkaan määritellyt.
Pohjois-Korea: YK:n pakotteet vain lisäävät sotahaluja
Odotan hyvin huolissani sitä, mihin tämä kaikki tulee ennen pitkää johtamaan.
Sotakoneiston ylläpitäminen on tunnetusti päättymätön noidankehä, koska niin kauan kuin Iran tai Pohjois-Korea testailee ohjuksia ja jatkaa uraanin rikastamista, on Yhdysvallat liittolaisineen epäluuloinen ja säilyttää oman asevarustuksensa vähintään ennallaan - lukuunottamatta ydinaseita, joiden määrää siis supistetaan yhteistuumin Venäjän kanssa.
Yhdysvaltojen järkeen perustuvat keskusteluyhteydet Iraniin ovat lukossa, kiitos rikkiviisaan ajatollahin, joka ei tunnu elävän tätä päivää. Asian johdosta ei ole lähitulevaisuudessa laisinkaan todennäköistä, että tämän ideologisen kiistan osapuolet solmisivat rauhan ja lakkaisivat yhtä aikaa hankkimasta uutta aseteknologiaa tai tekemästä ohjuskokeita, jotka ylläpitävät epävarmaa ilmapiiriä.
En ole varsinaisesti kallellani Yhdysvaltojen suuntaan ja olen äärimmäisen turhautunut siitä, millaisella tarmolla jenkit ovat pykänneet sotatukikohtiaan ympäri Eurooppaa, ja siitä, millainen hinku niitä on saada Venäjän rajan läheisyyteen. Viimeaikoina sijoituspaikkana on ollut ainakin Turkki. Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä.
Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista!
Tässä linkkiä edellä oleviin tietoihin.
Täkäläinen henkilökultin asteelle vedetty hallinnollinen järjestelmä, jossa kansan manipulointi on arkipäivää, on vaarallista. Siellä maankolkassa saatetaan ehkä hieman kärjistettynä tuumata ykskaks, että valtionpäämies on omnipotentti, ja jos olet eri mieltä, saat kuulan kalloosi, ellet ilmaise muuttaneesi kantaasi. Ei ole siis ihme eikä mikään, että kansalaiset ovat hyvin yksimielisiä asioista ja vastustajia häviää kuin ilmaan.
On epäilty, että Pohjois-Korea suunnittelee avaruusohjelmaksi naamioidussa projektissa kantorakettia epäillylle ydinaseelleen. Sanomalla "epäilty ydinase" tarkoitin sitä, kuinka toisaalla on esitetty veikkauksia siitä, että Pohjois-Korean ydinkoe lokakuulta 2006 olisikin ollut maan juhlallisesta ilmoituksesta huolimatta toteutettu tavanomaisilla räjähteillä, koska sen aiheuttama maanjäristys oli sen verran pieni.
Joka tapauksessa varsin suuri todennäköisyys ydinaseen olemassaoloon löytyy tänä vuonna tehdyn ydinkokeen johdosta, ja mikäli hurmoshenkisten sotapäälliköiden päässä naksahtaa tai Suuri Johtaja kokee maansa uhatuksi, voi aseellinen konflikti olla hyvinkin lähellä. Kauhun tasapainon kuitenkin luulisi pitävän tuoreimmat ydinasevaltiot aisoissa ottaen huomioon, että yksistään Venäjällä ja Yhdysvalloilla on tuhansia ydinkärkiä.
Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että Venäjä paheksuu muiden IAEA:n jäsenvaltioiden tavoin Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, vaikka sen ensimmäinen ydinvoimala valmistettiin Neuvostoliiton tuella vuonna 1986.
Toiselta kantilta katsottuna olen pohtinut ydinaseiden historian tutkijana usein sitä, kuinka typerää tavallaan on, että maailmassa on kahdeksan ydinasevaltiota, jotka ovat tehneet aikoinaan mielin määrin ydinkokeita ja tehtailleet liukuhihnalta yhä tuhovoimaisempia pommeja, mutta sanelevat nyt ehtoja ja uhkavaatimuksia muille maille. Kukaan näistä kahdeksasta kun ei ole valmis luopumaan kokonaan ydinaseistuksestaan, vaikka USA ja Venäjä purkavatkin tasatahtiin valmiita ydinkärkiään melko huomattavissa erissä.
Tietenkään en halua, että ydinaseiden tai varsinkaan niitä hallussaan pitävien valtioiden määrä lisääntyy yhdenkään kappaleen verran, mutta ilmiössä on kaikessa kaksinaismoraalisuudessaan jotain huvittavaa. Hyvähän vain tietenkin on, että ydinvarustelun rajoittamiseksi on laadittu ydinsulkusopimuksia, joita allekirjoittamaan pyritään saamaan mahdollisimman paljon niitäkin maita, jotka uhittelevat rikastamalla uraania tai tekemällä ohjuskokeita.
Ainahan Pohjois-Koreaa voi yrittää saada liittymään takaisin IAEA:han, mutta tuskinpa tätä tulee tapahtumaan. Kaksi merkittävää tapahtumaa kyseisen maan ydinohjelman historiassa ovat eroaminen IAEA:sta ja asetarkastajien pääsykielto ydinvoimalaan vuonna 1994 sekä ero ydinaseita rajoittavasta NPT-sopimuksesta (Non-Proliferation Treaty) vuonna 2003.
"Eristäytynyt kommunistivaltio Pohjois-Korea haluaa pitää kiinni oikeudestaan ydinaseisiin niin kauan kuin maa kokee Yhdysvaltain uhkaavan turvallisuuttaan. Pohjois-Korean ulkoministeriö ilmoitti lauantaina, että suhteiden normalisointi Yhdysvaltoihin ei automaattisesti johda ydinaseista luopumiseen.
Pohjois-Koreasta palannut amerikkalainen asiantuntija Selig Harrison sanoi, että maalla on tiettävästi riittävä määrä väkevöitettyä plutoniumia neljän tai viiden ydinpommin rakentamiseen. Harrison sanoi pohjoiskorealaisten isäntien vakuuttaneen, että maa halua ystävällismieliset suhteet Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta maa ei halua luopua ydinohjelmastaan eikä suostu siihen, että sen aseistus alistetaan kansainväliseen tarkkailuun.”
Pohjois-Korea pitää kiinni ydinaseistuksesta
"Pohjois-Korea uhkasi keskiviikkona ampua alas kaikki yhdysvaltalaiset tiedustelulentokoneet, jotka loukkaavat sen ilmatilaa. Maan epäillään valmistelevan lähipäiville ohjuksen laukaisua, ja se uskoo Yhdysvaltojen lähettävän lentokoneita tarkkailemaan tilannetta.
Puheet maan ohjuksenlaukaisuaikeista ovat kiristäneet sen ja Yhdysvaltojen välejä päivä päivältä. Pohjois-Korea on ilmoittanut laukaisevansa satelliitin Maata kiertävälle radalle 4.-8. huhtikuuta välisenä aikana. Yhdysvallat ja Pohjois-Korean naapurimaat epäilevät kuitenkin, että satelliitin sijaan taivaalle sinkoaa pitkän matkan ballistinen ohjus.”
Pohjois-Korea uhkaa ampua alas USA:n tiedustelukoneita
Tällä hetkellä YK on koventanut Pohjois-Korealle asettamiaan talouspakotteita. Pienempi osapuoli sen sijaan on kylmän viileästi ilmoittanut, että perääntymisen sijaan uudet ja laajamittaisemmat pakotteet ainoastaan yllyttävät kasvattamaan sotavarustelua. Korean sodasta viisastuneena heidänkin luulisi tietävän, mihin kilpavarustelu ja sotatoimet johtavat. Ei kai se nyt kovin kivaakaan ollut, kun miljoonat ihmiset menettivät henkensä ja maata myllättiin pommeilla moneen kertaan. YK:n asettamien pakotteiden uhataan johtavan vastatoimenpiteisiin, joita maata hallitsevan kommunistisen puolueen virallinen Rodong Sinmun -lehti ei kuitenkaan määritellyt.
Pohjois-Korea: YK:n pakotteet vain lisäävät sotahaluja
Odotan hyvin huolissani sitä, mihin tämä kaikki tulee ennen pitkää johtamaan.
Sotakoneiston ylläpitäminen on tunnetusti päättymätön noidankehä, koska niin kauan kuin Iran tai Pohjois-Korea testailee ohjuksia ja jatkaa uraanin rikastamista, on Yhdysvallat liittolaisineen epäluuloinen ja säilyttää oman asevarustuksensa vähintään ennallaan - lukuunottamatta ydinaseita, joiden määrää siis supistetaan yhteistuumin Venäjän kanssa.
Yhdysvaltojen järkeen perustuvat keskusteluyhteydet Iraniin ovat lukossa, kiitos rikkiviisaan ajatollahin, joka ei tunnu elävän tätä päivää. Asian johdosta ei ole lähitulevaisuudessa laisinkaan todennäköistä, että tämän ideologisen kiistan osapuolet solmisivat rauhan ja lakkaisivat yhtä aikaa hankkimasta uutta aseteknologiaa tai tekemästä ohjuskokeita, jotka ylläpitävät epävarmaa ilmapiiriä.
En ole varsinaisesti kallellani Yhdysvaltojen suuntaan ja olen äärimmäisen turhautunut siitä, millaisella tarmolla jenkit ovat pykänneet sotatukikohtiaan ympäri Eurooppaa, ja siitä, millainen hinku niitä on saada Venäjän rajan läheisyyteen. Viimeaikoina sijoituspaikkana on ollut ainakin Turkki. Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä.
Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista!
Tässä linkkiä edellä oleviin tietoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)