Saatanan ihmiset taas kerran!

Otan taas toivottavasti askeleen eteenpäin ”luontopopulismin” saralla. Lanseerasin tuon termin aivan itse. Tälläkin kertaa minua vituttaa aivan suunnattomasti ihmisen alituinen pyrkimys kaiken mahdollisen hallintaan. Kiteytettynä homma on niin, että mikäli karhusta näkyy vähänkään hännänpäätä taajama-asutuksen liepeillä, hälytetään paikalle sekuntiakaan empimättä metsästäjät napsauttamaan sille kuula kalloon. Toisaalta: jos marjastajat sattuvat karhun asuinalueelle, missä otso puolustaa jälkikasvuaan aivan kuten ihmisetkin alinomaa tekevät, tulee perässä paikalle lisää ihmisiä "asianmukaisesti varustautuneina" ja karhu laitetaan kylmäksi. Reilu meininki?

Ihminen on ainoa olento, jolla on oikeus puolustautua seurauksetta muita lajeja vastaan. Oikeus ei koske ainoastaan ihmisen omaa pyhättöä vaan myös toisen puolustuskyvyttömän lajin reviiriä. Tämän oikeuden on myöntänyt kätevästi ihminen itse. Karhu saattaisi olla tästä eri mieltä, jos osaisi puhua. Puhuvan karhun kylkeen tosin käytäisiin oitis ampumassa nukutuspiikki ja karvaturri kuljetettaisiin laboratoriokokeiden kautta eniten maksavaan eläintarhaan, jotta ihmiset saisivat käydä pällistelemässä sitä pääsylipun hintaa vastaan.

En ole tässä asiassa varsinainen pulmunen, sillä kävin viime kesänä pitkästä aikaa eläintarhassa Ähtärissä. Ei valtaosa eläimistä näyttänyt silmämääräisesti mitenkään kurjasti voivan. Eräs eläinpuiston karhuistakin oli ilmeisesti omaksunut showbisneksen ja tuli eteemme istumaan suu virneessä. Kovasti kallioisen maaston päälle rakennetun eläintarhan aitaukset karhuille ja susille ovat kärsineet eroosiosta vuosien aikana, eikä vehreyttä tai katvetta juurikaan löydy paria pystyyn kuollutta männynrunkoa lukuunottamatta. Joka karvaturri ja siipiniekka viihtyisi melko todennäköisesti paremmin vapaana luonnossa.

No, mutta takaisin uutiseen ja siitä seuranneeseen paatokseen. Vanhalla kunnon Iltalehden keskustelupalstalla, ykkösreferenssisivustollani, annettiin melko napakka selitys sille, miksi karhuja ylipäätään lähdettiin kaatamaan jonkun rauhanomaisemman ratkaisun sijaan. "Ukot voivat nyt täysin siemauksin nauttia lajitoveriensa heille suomasta kunniasta, osoittamastaan rohkeudesta ja taidoistaan, jonka kiikaritähtäimellä varustettu voimakas ase mahdollisti."

Ihmisen tuntien en olisi lainkaan yllättynyt, vaikka jotain tällaista toden totta paljastuisi pohjimmaiseksi syyksi. Lisäksi juuri teknologian suoma etumatka nalle-poloiseen nähden mahdollisti nirrin ottamisen. Jos metsästäjiä ja poliiseja olisi asetettu karhua vastaan paljain käsin tai vaikkapa vain morapuukoin varustautuneina, olisi hengen riistäminen tuottanut edes hieman vaivaa.

Ihmisten taannoin langettama syy kuolemantuomioon oli kaiketi virallisesti ihmisen päälle käyminen. Keskustelupalstalla ehdoteltiin sitäkin, josko ihmisten kanssa alettaisiin noudattaa samaa kaavaa. Raiskaajille ja muille päällekäyville saman tien niskalaukaus. Nirri pitäisi ottaa samalla pois myöskin lapsilta, jotka eivät osaisi enää huolehtia itsestään yksin jäätyään. Lisäksi vanhemmalta on saattanut tarttua takaraivoon huonoja käyttäytymismalleja.

Eikö voisi olla olemassa edes yhtä eliölajia, joka olisi ihmistä voimakkaampi ja kykenisi rankaisemaan meitä siitä kuinka me terrorisoimme muita lajeja oman mielemme mukaan? Jos susi käy syömässä lampaita niin kappas, ihminen napsauttaa sille napin otsaan. Ihanan vehreän pihanurmikon tärvelevät myyrät koetetaan hävittää myrkyillä ja ansoilla. Aivan kuin joku helvetin pihanurmikko olisi niin välttämätön, että sen edestä kannattaa lopettaa elämä muilta. Ihminen ei osaa sopeutua mihinkään tilanteisiin. Etenkään meidän osaltamme ei tahdota antaa milliäkään periksi omista turhanpäiväisistä hyödykkeistämme. Sen sijaan muita eläinlajeja sorretaan ja tarpeen tullen likvitoidaan sitä mukaan, kun niiden levinneisyyden katsotaan häiritsevän ihmisen oltavia.

Karhutkin ovat asuneet näillä leveys- ja pituusasteilla aika pitkään. Ihminen on oikein innostuttuaan pyrkinyt levittäytymään mahdollisimman laajalle, saamaan kaikki alueet yksityisomistukseensa ja täyteen kontrolliinsa. Samaan tahtiin on aikojen saatossa lisätty myös eläinten kaatolupia, jotteivat ne häiritsisi meidän neitseellistä rauhaa ja mahdollisuutta käyttää jokaista neliösenttiä luonnosta omien etujemme ajamiseen. Toisia lajeja tapetaan sukupuuttoon, jotta ihmisellä itsellään olisi mahdollisuus hamstrata aina vain enemmän luonnonvaroja ajaen samalla koko biodiversiteettiä kohti tuhoa. Kaikkeen löytyy toki motiivit: talouskasvu ja kulutushysteria.

Muut eläimet nauraisivat meidän onnettomalle touhullemme, mikäli osaisivat. Joka lajin huumorintaju on tosin vähissä tämän vuosisatojen sortamisen jälkeen. Minusta se, kuinka ihminen on pyrkinyt jatkuvasti helpottamaan elämäänsä, saamaan lisää kaikkea ja tappamaan toisiansa ahneuksissaan, ylittää valovuodella surkuhupaisuuden rajan. Kivikaudella ja jopa siitä hieman myöhemminkin ihmiset – joita oli vielä siedettävä määrä suhteessa muuhun luontoon – elivät sopusoinnussa ympäristönsä kanssa vailla jatkuvaa hinkua tuhota kaikkea mitä silmillään näkee. Niistä ajoista ihminen on vienyt itseään ja jokaista muutakin lajia yhä kiihtyvällä vauhdilla huonompaan suuntaan.

Muikulla, elefantilla, huuhkajalla tai antiloopilla ei ole missään vaiheessa ollut sanan sijaa tässä asiassa. Piipun päähän tai ansaan on päätynyt jokainen, joka on astunut liian lähelle herra tai rouva Ihmisen ylimitoitettuja asuinsijoja, kenties peloitellen poloisia marjastajia. Virtahevot, lahnat, koalat, villisiat sekä pääskyset asuisivat tällä planeetalla omia aikojaan niin kauan kun aurinko pysyy "hengissä" ja vieläpä vailla tarvetta hävittää otsonikehää, tuhota metsiä, kehittää ydinasetta, rehevöittää järviä tai tehdä terrori-iskuja toisiaan kohtaan.

Kurkatkaapas huviksenne vaikkapa tätä. Kyseessä on vain yksi esimerkki Suomesta ja Keski-Euroopan kartat näyttävät vielä hurjemmilta. Kysymys kuuluukin, että missä vitussa mahtuvat asumaan ketut, sudet, karhut tai hirvet, kun kaupunkeja sekä kuntia on vieri vieressä ja niiden välisiä alueita halkovat sadat maantiet?

Viime vuosina karhuhavaintoja asutusalueilla on tullut säännöllisesti muutama vuodessa.

Ihminen on niin hysteerinen itseään näennäisesti voimakkaamman luontokappaleen edessä, että haulikot kaivetaan kaapista välittömästi, kun jossain näkyy pari karvaisia korvia.

Itärajalla karhut kuuluvat luontoon, mutta yhä yleisemmin on alettu puhua citykarhuista.

Ihminen on keksinyt, että itärajan tienoilla karhut kuuluvat luontoon. Onko Hän sitten kaikessa viisaudessaan keksinyt myös sen, että esimerkiksi Hämeessä näin ei ole asia? Niin sanotut häirikkökarhut eivät ole missään vaiheessa tulleet häiriköimään ihmisten "cityjä", vaan "cityt" on laajennettu kaikkien eläinten luontaisille asuinseuduille.

Siinä, että asutusta keskittyy tai keskitetään jatkuvasti suuriin kasvukeskuksiin on ainakin se hyvä puoli, että syrjäiset seudut rauhoittuvat ihmisten toimilta kuten liikenteeltä ja tulevaisuudessa metsästystä voitaneen jättää vähemmälle. Väkimäärän kasvaessa entuudestaan ihmisen pitää tosin laittaa yhä enemmän metsää pakettiin. Sinne menee taas eläinten asuinsijoja hehtaari poikineen ja alueet, joilla niiden on vielä mahdollista asustella, käyvät yhä ahtaammiksi, kunnes kutistuvat kokonaan pois ihmisen ahneuden tieltä.

Kyllä siinä saatana alkaa nallekin aggressiiviseksi käydä, jos ei suunnilleen Oulun eteläpuolelta löydy ulkotiloista yhtään sellaista kolkkaa, jonne ei kuuluisi liikenteen ääni tai joku muu ihmisen toimista lähtöisin oleva meteli. Vastaavasti ei mene hyvässä lykyssä pesimäaikana viikkoakaan, ettei joku vitun kukkahattupäinen sienestäjä törmää maisemiin rymistelemään. Karhu ei ymmärrä, että kyseessä on sienestäjä, vaan pitää vierasta olentoa uhkana pelon vuoksi. Tapanani on pyrkiä ajattelemaan asioita mahdollisimman monelta kantilta. Ihminen ja karhu pelkäävät molemmat toisiaan, joten joidenkin mielestä ihmisen kimppuun hyökkäävä karhu ei ole kenties sen erikoisempaa kuin ihminen, joka menee ja ampuu suuresti pelkäämänsä metsien kuninkaan.

Kuten siis sanottua, on karhun elintila käynyt hieman pienenpuoleiseksi. Osa heikäläisistä on vieläpä pyydystetty betoniaitauksiin ihmisten äimisteltäväksi. Näinkin voi siis joskus käydä, vaikka tapaus lienee esimerkiksi minun elinaikanani ainoa laatuaan.

Karhu on ajettu parin aarin kokoiseen kyhäelmään vastoin tahtoaan. Siellä poloinen koettaa puolustaa tätä huikean kokoista reviiriään. Lopulta häntä mennään sinneKIN kiusaamaan ja karhun puolustautuessa nerokas ihminen latoo turkin täyteen lyijyä konekiväärillä. Nukuttaminen ei tullut ainakaan tässä tapauksessa asiantuntijan mukaan kysymykseen. Jotkut rapsut aitaukseen loikanneelle miehelle voisi kuitenkin antaa koettelemustensa lisäksi. Voisinhan minäkin lähteä tästä ehdoin tahdoin rymistelemään metsään ja jos luonnon asukki tulee vastaan, pyydän itku kurkussa paikallisia metsästäjiä tarttumaan toimeen.

Voidaan ajatella sitäkin, kuinka ihmisillä on vähintään mielenkiintoinen logiikka ratkaista tällaisia asioita - vaivannäön ja todellisen uhrautumisen sijaan. "Minulla on tässä 50 lammasta, mutta liian pieni aitaus. Mikäpä ratkaisuksi? Luovunko suunnitelmistani ostaa uuden pakastimen vanhan, kylläkin yhä toimivan, mutta vanhan tilalle vai käytänkö rahat laajentaakseni aitausta? Pah, noudan kaapista haulikon ja lahtaan 20 lammasta, jotta jäljelle jäävät mahtuvat aitaukseen."

"Jaa mutta hirvillä kulkee tuon läheisen maantien poikki niiden vuosikymmenien ajan käyttämä kulkureitti. Tästä aiheutuu huomattava riski The Ihmisille, joiden pitää päästä kulkemaan paikasta toiseen vähintään sata kilometriä tunnissa 40 000 euron saksalaisilla ökyautoillaan. Laitammeko alueelle törmäysten välttämiseksi 50 km/h nopeusrajoituksen? Pah, lisätään kaatolupia ja laitetaan kilometritolkulla aitaa tien varteen, jotteivat hirvet pääse enää liikkumaan mihinkään."

Toisaalta karhu, harpyija, mangusti ja ihminen - olipa kyseessä sitten suomalainen, afganistanilainen, kolumbialainen tai myanmarilainen - ovat kaikki asettautuneet omille alueilleen. Ainoa riski toisille syntyy siitä, kun ihmiset eri puolilla maailmaa sikiävät niin mahdottomalla vauhdilla, että muista eläinlajeista puhumattakaan toisia kansalaisuuksia ja heimoja pitää listiä itsensä tieltä.

Kenties Hitler, Hussein, Milocevic ja Stalin apureineen olivatkin suurmetsästäjiä – harvoja ihmisiä toden teolla ja lähes oikeassa suhteessa metsästäneitä – ja heidän hirmuteoistaan sietäisi olla kiitollinen. Nykyään Eurooppa vasta olisikin ylikansoittunut ilman toisen maailmansodan tuomaa helpotusta. Jos ihmisiä todella vertaa eläimiin, kuten itse teen puhtaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että mielestäni ihminen on eläin, voisi kansanmurhia toteuttaneiden ajatella rajoittaneen ihmislajin kantaa siinä, missä kaatolupia muiden eläinten lahtaamiseen annetaan nimenomaan kannan säätelyn vuoksi.

Kantaa tosin säädellään aivan ihmisen asettamien ehtojen mukaan, ja ehdothan määräytyvät tasan sen mukaan kuinka ihminen on minnekin suuntaan levittäytynyt. Yhteen maakuntaan/provinssiin/lääniin mahtuu 75% ihmisiä ja vain 25% eläimiä – ei enempää. Mielellään kuitenkin toki suhteessa 90-10, jotta ihmisellä olisi oikein lokoisaa, eikä iso paha karhu eksyisi yhtä herkästi takapihalle pelottelemaan karvaisella olemuksellaan.

Muutama mielenkiintoinen uutinen

Murhaaja kysyi tekstiviestillä lupaa ennen surmaa

Eihän tässä mitään ongelmaa ole, koska murhaaja ei ollut ainakaan täysin omin lupinensa asialla. Ette ehkä tiedä, mutta Nikita Fouganthinen saama kohtelu on ollut täysin epäreilua, sillä hän kysyi ihmisten murhaamiseen ensin lupaa.

Isä pelasti vaimonsa - poika hukkui

Kaikin puolin ikävä tapaus, mutta niin oli isukin prosedyyrikin.

- Sen sijaan, että olisin sukeltanut ja vaarantanut samalla oman henkeni, vaimoni ja myös pojan hengen, vein Vanessan turvaan ja jäin rannalle rukoilemaan. Muuta en voinut tehdä.

Tällä kertaa metodi ei tuottanut toivottua lopputulosta. En ole itse asiassa koskaan kuullut pelastustoimenpiteestä, jossa rannalla istuminen ja rukoileminen olisi auttanut. En ole nähnyt palomiehiä tosi toimissa, mutta uskallan väittää, etteivät he istu rannalla lootusasennossa rukoilemassa vaan toimivat.

Juhli avioeroaan - ex-mies puukotti

- Luulen, että hän otti eron raskaasti, hän ei voinut hyväksyä, että suhde oli ohi, Daily Mail -lehden haastattelema naapuri kertoo.

Tapauksesta päätellen minäkin luulen, että miekkonen otti eron raskaasti. Varmaksi ei osaa sanoa, mutta hieman tähän suuntaan veikkaan.

WHO luopuisi käytetyimmästä hiv-lääkkeestä

Stavudinella on Maailman terveysjärjestön mukaan vaikeita sivuvaikutuksia, se esimerkiksi aiheuttaa peruttamatonta vahinkoa potilaan hermostolle.

Niin no, kaikki on tietenkin suhteellista. Kyllähän hivilläkin on aids-asteelle ehdittyään monenlaisia oireita sekä vaikutuksia, mm. kuolema.

Taiwanissa ei pian enää kävellä tupakka huulessa

Luitte aivan oikein.

Taiwan aikoo kieltää tupakoinnin kävellessä.

...

Samalla on tarkoitus kieltää tupakointi myös mopolla ajettaessa.

Huh, onneksi polkupyörällä ajaessa saanee edelleen tuprutella, mikseipä myös veneillessä.

Lehti: Obama ilmoittaa Afganistanin-sodan lopetuksen aikataulusta

Mikäpä ettei ja on hyvä, että sotimisen lopettaminen aikataulutetaan jämptisti, jottei asioista synny erimielisyyksiä. Merkintä Obaman seinäkalenterissa 26.11 vuodelle 2011: "Muista lopettaa sota!"

Yksi monista esimerkeistä koskien vankeusrangaistusten suhteellisuutta

Tässä lainattua tekstiä Wikipedista, koskien Mordechai Vanunua.

Mossadin agentit kaappasivat hänet Roomasta ja kuljettivat Israeliin, jossa hänet tuomittiin maanpetoksesta vankeuteen. Hänet armahdettiin keväällä 2004 kahdeksantoista vuoden vankeuden jälkeen.

Vanunua pidettiin Israelissa yhä uhkana maan turvallisuudelle, eikä hän saa poistua maasta tai tavata ulkomaisia tai olla yhteydessä ulkomaisiin toimittajiin. Vanunu tuomittiin uudelleen heinäkuussa 2007 puolen vuoden vankeuteen ulkomaalaisille toimittajille puhumisesta.

Maanpetos on periaatteessa rikoksena asia erikseen ja siitä kuuluu minustakin rangaista. Suomessa ei saa kuitenkaan saatana murhasta tai raiskauksestakaan noin paljon ehdotonta vankeusrangaistusta. Saatanalla en tarkoita fiktiivistä henkilöä vaan se esiintyy lauseen sisällä kirosanana sekä teennäisenä voimakeinona. Petoksesta tai muusta talousrikoksesta saattaisikin saada enemmän kakkua, mutta kuka nyt sellaisiin jaksaa vaivautua.

Murha käy paljon vähemmällä järjenkäytöllä ja lisäksi pääsee rikosoikeudellisesti helpomalla. Raiskauksesta sen sijaan saattaa saada vieläpä seksuaalista mielihyvää ja pälkähästä pääsee edelleen kätevästi. Olisihan nimittäin silmitöntä ihmisoikeuksien rikkomista rangaista toisen ihmisen hengen riistosta noin mahdottoman julmasti, eli vangitsemalla riittäväksi aikaa. Itse tosin kuulun siihen ryhmään, joka pakkosteriloisi raiskaajat ja laittaisi murhaajat koulukiusaajien kera samaan kaasukammioon.

Pitääpäs editoida mukaan myös tämä juttu. Saavatkohan kuuluisat oikeusjärjestelmältä erityiskohtelua (sarkasmia)? Jos minulle olisi annettu USA:ssa kuulustelupyyntö tekemäni rikoksen vuoksi en usko, että saisin itse päättää, koska menen sinne. Poliisit tulisivat ja hakisivat. Viranomaiset tuskin soittavat tänne ja emäntä vastaa puhelimeen, koska olen nukkumassa, kenties krapulassa. Ei, en epäile Tiger Woodsia tästä nimenomaisesta asiasta. Ei siinä silti mitään. Pistetään asia hautumaan.

Parin päivän kuluttua viranomaiset soittelevat, josko Janne suostuisi tänään tulemaan kuulusteluihin. Kello seitsemän aikaan kävisi minulle kunhan kuulustelu ei kestä puolta tuntia pidempään. Minun pitää näet ennättää kotiin katsomaan Salkkareita. Poliisiasema on kuitenkin suljettu. Ei onnistu. Siitä viikon päästä viranomaiset soittelevat ja tiedustelevat, josko minulla olisi aikaa tulla kuulusteltavaksi, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa, eikä minua oikeastaan erityisemmin kiinnosta. Katsellaan siis uudestaan parempana ajankohtana.

Kuolemalla ei ole viihdearvoa

Juuri tuli täyttyneeksi 70 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto aloitti talvisodan Suomea vastaan. Huomatkaa juuri tämä tietty muoto ilmaista asia, sillä olen ollut lapsesta asti sitä mieltä, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto aloitti sodan tieten tahtoen lisää pinta-alaa ja "puskuria" hingutessaan. Mainilan laukauksista on siis turha puhuakaan sen enempiä.

Olen ilmaissut kantani sotimiseen ja puolustusvoimiin jo aikoja sitten. Siitä syystä minua meinaa ottaa kupoliin sotimisen jatkuva glorifiointi, vaikka talvisota kaiketi onkin osa suomalaisten kansallista identiteettiä.

Ihmiset: sodassa ei ole mitään hienoa tai ihailtavaa. Se oli ajanjakso, johon me (Suomi) ajauduimme vasten tahtoamme ja sota käytiin pakon edestä. Onko tämä kaikki suunnaton mehutus nykyisen viihteellisyyteen pyrkivän yhteiskuntamme ja mediamme ansiota? Taitaapi olla. Seuraava sitaatti edustaa ainoastaan yhtä maanmiestämme, mutta kiteyttänee silti monen muunkin ihmisen ajatuksia:

Varusmiesten huono kunto olikin monen mielestä syynä Talvisodan taistelijan kovuuteen.

- Nykyään yleiskunto on sotilaalla heikolla tasolla, koska liikuntaa ei tule nimeksikään ja maastossa liikkuminen jää useimmilla vain inttiin. Peruskouluissa olisi luotava riittävän kova pohja, että ihmiset jaksaisivat suoriutua edes työnteosta, kirjoittaa nimimerkki Tulevaisuuden sotilas.

Pitäisikö nuoria miehiä - ja miksei yksin tein myös naisia - juoksuttaa sekä asuttaa metsissä vasten heidän tahtoaan siksi, että joku kaunis päivä Neuvostoliiton joukot rynnistävät takuuvarmasti (lue: takuuvarmasti, ei vaihtoehtoja) rajan yli kiväärien piiput tanassa? Raitis ulkoilma ja liikunta ovat hyväksi monesta syystä. Tämä iänikuinen sodan uhka puolestaan on lievästi ilmaistuna heikko motivaattori tai syy.

Voin paljastaa kaikille jo etukäteen sen, etten lähde pihalle juoksentelemaan siksi, että minun pitäisi olla hyvässä kunnossa nimenomaan siitä syystä, että päivänä minä hyvänsä neuvostojoukot rynnistävät uhmakkaasti rajamme yli. Lukekaas nyt oikeasti tuo artikkeli. Sotilaista - toisiaan ampuvista sotilaista - puhutaan kuin joukkueurheilijoista. Voiko pakon edestä itsensä murhaamaan, tappamaan ja teurastamaan ajettu ihminen saada osakseen analysointia varusteistaan tai yleiskunnostaan? Toki hän voi. On eri asia, että pitäisikö.

Talviolympialaiset järjestetään ensi keväänä. Siellä sitä kilpaillaan. Onneksi on yleisempää käyttää sodan vastapuolesta nimitystä vihollinen kuin vastustaja, vaikka jälkeiseen vaihtoehtoon saatetaan turvautua joskus, mikäli sodasta koetetaan saada viihteellisyyden nimissä neutraali tapahtuma.

Harmini aihe on se, kuinka sodista tehdään ikään kuin viihdettä. Neuvostosotilaiden aseiden rytmikäs pauke sekä vinhasti lepattavat takinliepeet eivät takuulla sellaista edustaneet suomalaissotilaiden silmissä. Pitäisikö meidän nykyhengessä lukea lehdistä kuolemasta kertovat uutiset tuntien mielissämme syvää dramaturgiaa ja laatia uhreista paitsi psykologinen profiili myös elinkaari?

Korean sodan alkamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 60 vuotta, joten on ilman muuta syytä käynnistää armoton mehutus sekä fiilistely. Vuoden 1952 Helsingin olympialaiset oli myös hieno tapahtuma, jonka alkamisajankohtaa kesällä 19.7 mahdetaan muistella isoin menoin vuonna 2012, ellei maailma sitten ehdi loppua ennen sitä.

Tämä todellisuus

Kuten olen aiemminkin todennut, en häpeä myöntää katselevani esimerkiksi YouTubesta vanhoja animaatioita lapsuusmuistojeni verestämiseksi. Ensinnäkin täytyy mainita, ettei tänä päivänä todellakaan tehdä kelvollisia lastenohjelmia ja mikäli tulen joskus saamaan jälkikasvua, aion kaivaa vaikka kiven kolosta lämminhenkisesti tehtyjä sekä ideoituja JA ennen kaikkea opettavaisia lastenohjelmia.

Meidän huushollissa ei katsota kylmiä tietokoneanimaatioita, robotteja, supersankarihirvityksiä tai varsinkaan idiootteja aikuisia höpöttämässä joutavia. Viimeistä lajityyppiä edustaa täydellisesti Pikku Kakkosessa pyörivä liikennepoliisiparivaljakko Valtti ja Maltti. Kaverukset koettavat kovasti olla opettavaisia, mutta tosiasiassa he ovat helvetin rasittavia. Uskon lapsenkin ymmärtävän tämän. Vihonviimeisimpiä nykyajan lastenohjelmaideoita ovat milloin mitkäkin puhuvat vohveliraudat, pölynimurit ja kodin tarvikkeet, jotka seikkailevat villasukkien kanssa tai jotain muuta vastaavaa. Ei, ei.

Transformerseiden ja muiden actionpläjäysten sijaan olisikin syytä aloittaa vanhan ajan lastenohjelmien hamstraus sekä varastointi tulevaisuuden varalle jo nyt. Muumit, Myyrä, Pingu, Kaapo, Maija Mehiläinen, Tao Tao ja Vili Vilperi – nyt puhutaan asiaa. Teletapit ja Pyjamabanaanitkin vielä menettelisivät, mutta etenkin ensinnä mainittu menee konseptiltaan turhan psykedeelisiksi. Neljä eriväristä peikkoa (?), joiden vatsoissa on LCD-näytöt ja auringosta kurkistelee vauva? Ei, ei.

Kunnollisia ja lämminhenkisiä lastenohjelmia ei saa pilkata, eikä lastenohjelmia muutenkaan vääristää, mutta kuinka paljon muutosta tulisi vaikkapa Kaapoon (engl. ja ransk. Caillou) mikäli länsimaista ihmissuhde- ja perhe-elämää realistisesti kuvaava lastenohjelma laadittaisiin ja lanseerattaisiin nyt? Ehdassa Kaapossa soma 4-vuotias poika touhuilee kaikenlaista jännää, jota hänen ikäänsä kuuluu. Menossa on mukana pikkusisko sekä ystäviä, joista ketkään eivät ole kuuna päivänä riidoissa tai pahalla tuulella.

Komeuden kruunaa herttaiset isovanhemmat, joiden kanssa lystiä maailman ihmeiden tutkiskelua ja arjen rattoisia askareita vasta piisaakin. Äidillä on aina aikaa ja tämä auttaa Kaapoa aina tarvittaessa. Isä on samasta puusta veistetty ja tehtävässään mallikelpoisuuden perikuva. Animaatio ei ole vanha, sillä sen ensi-ilta oli kotimaassaan Kanadassa 1998. Realistisuudessa on toivomisen varaa, mutta eihän myönteisessä ja iloisessa tunnelmassa pahaa ole.

Tästä alkaa totuus. Kärsikää.

Vuonna 2009 4-vuotiaan Kaapon vanhemmat räpistelevät hajoamispisteessä olevan avioliittonsa kanssa - pysytellen kuin ihmeen kaupalla yhdessä. Kummallakaan ei ole muuta motivaatiota yhteiselon jatkamiselle kuin lapset, eikä sekään enää kauan riitä. Kaapo on ollut aamuseitsemästä iltaviiteen lastentarhassa jo aikoja. Ainoa syy sille, ettei asia ole ollut näin jo 1,5-vuotiaasta asti, oli pikkusiskon syntymä ja äidin äitiysloma. Tänäkin aikana mummon ja vaarin apu oli tarpeen, koska aina toisinaan viikonloppuisin äiti ja isä tarvitsivat omaa aikaa.

Mummolavierailuille Kaapo muistaa isän hakeneen hänet ja pikkusiskon kyytiinsä ollessaan toista tuntia ylitöissä. Hänelle on koitunut firman YT-neuvotteluiden ja lomautusten vuoksi runsas työtaakka, eikä hänellä ole kovan kilpailun vuoksi varaa jättää yhtään työtehtävää vastaanottamatta. Tästä Kaapo ei tietenkään tiennyt mitään, mutta hän oli muutoinkin surullinen odottaessaan ikkunan ääressä sitä, koska tutun näköinen auto kaartaisi pihaan. Kaapo ilahtui kuitenkin lopulta, vaikka joutui odottamaan tunteja. Isän tultua kotiin hänestä ei ollut leikkikaveriksi, saati muutenkaan seuraksi. Hän halusi vain maata sohvalla puoliunessa ja käski Kaapoa olemaan hiljaa, mikäli televisiosta tuli jotain mielenkiintoista. Kaapo ei saanut läheskään aina katsoa televisiota isän kanssa vaan hänet komennettiin usein makuuhuoneeseen jossain vaiheessa iltaa.

Kaapo perheineen asuu suurkaupungin esikaupunkialueella, koska muuttoliike on ajanut ihmisiä pois pienempien asutuskeskusten rauhasta jo kolmatta kymmenettä vuotta. Harmaassa betoniviidakossa tuntuu siltä, ettei koskaan ole nätti ilma, vaikka aurinko periaatteessa paistaisikin. Lisäksi ilma on savusumun takia niin sankkaa, ettei päivänvalo pääse koskaan kunnolla siivilöitymään maan pinnalle.

Kaapo on hieman pikkuvanha ja lisäksi perhe muutti vasta hiljattain. Tämän johdosta hänellä ei ole toistaiseksi liiemmin ystäviä. Pihapiirin lapset syrjivät häntä, koska ovat ilkeitä. Tämä johtuu heidän perhetaustoistaan. Osan isät pahoinpitelivät heitä lapsena ja osan äideillä oli raskausaikana ketjussa tupakoinnin lisäksi likimain fataali alkoholisyndrooma.

Arki-iltoina Kaapo on kotona perheensä parissa, mutta ei ole puhettakaan, että äidillä tai isällä olisi aikaa hänelle ja pikkusiskolle. Heidän pitää huolehtia yhdestä sun toisesta talouden pyörittämiseen liittyvästä asiasta ja pariskunnan välien kiristyessä rahaan sekä parisuhteeseen liittyvät riidat eivät ole laisinkaan harvinaisia. Oman rauhan tarpeessa isä haluaa käydä välillä ystäviensä kanssa harrastuksissa, kuten äiti on Kaapolle kertonut.

Kaapo ei tiedä tarkkaan, missä isä käy, mutta sen hän tietää, että äiti on surullinen isän tullessa kotiin vasta silloin, kun Kaapo on jo käynyt nukkumaan. Seuraavana päivänä isä nukkuu merkillisen pitkään ja äiti on hyvin vaitelias sekä ärtynyt. Pariin otteeseen äiti on suutahtanut Kaapollekin jostain aivan mitättömästä asiasta, mutta on kuitenkin pyytänyt tätä tuota pikaa anteeksi valitellen sitä, että nukkui huonosti, eikä ole saanut vielä kahvia.

Kaapo ja pikkusisko joutuvat toistuvasti sulkeutumaan makuuhuoneeseensa piiloon pelottavasti olohuoneesta kaikuvaa riitelyä. Äiti syyttää isää siitä, ettei tämä ole kotona, kun häntä tarvittaisiin. Isä syyttää äitiä siitä, että hän ei osallistu laskujen maksamiseen yhtä paljon kuin hän itse. Asuntolaina painaa päälle ja heliborit heiluu. Kaapo tosin tietää vain sen, että äiti on surullinen kävellessään itkien isän ja äidin makuuhuoneeseen vetäen oven kiinni perässään. Isä jää Kaapolle lapsuusvuosina melko etäiseksi, koska joutuu tekemään niin paljon töitä ja jättää osan vapaa-ajastaan harrastuksilleen.

Eräänä päivänä tarhasta kotiin tullessaan Kaapo huomaa osan huonekaluista kadonneen. "Isä muuttaa pois," kertoo äiti kyyneliään pyyhkien. "Äiti, mihin isä muka muuttaa?" kummastelee Kaapo. "Eikö isä halua enää asua meidän kanssa?" Äiti ei kestä enää. Hän ei voi kertoa pienelle pojalleen totuutta - ainakaan vielä. Kaapon ja hänen pikkusiskonsa ei tarvitse toistaiseksi muuttaa mihinkään, sillä äidille myönnettiin täysi huoltajuus. Isä muutti onneksi asumaan toisaalle samaan kaupunkiin, joten matka häntä tapaamaan ei ole pitkä. Kaapo ikävöi isäänsä, muttei saa suureksi ihmeekseen nähdä tätä kuin kahden viikon välein ja silloinkin ainoastaan viikonloppuisin.

Nopea parin tunnin tapaaminen sujuu suunnilleen samalla kaavalla. Isä käy hakemassa Kaapon ja pikkusiskon heidän kotoaan, ajaa autollaan McDonald'sin drive-in-kaistalle, tilaa ruokaa ja kaartaa kotiinsa, jossa he syövät. Ruoan jälkeen isä laittaa näkymään DVD:ltä piirrettyjä ja nauraa teennäisesti niiden tapahtumille. Pari kertaa asunnossa on käynyt vieras nainen, joka on lähtenyt melkein yhtä pian kuin tulikin. Isä kertoo tämän olleen hänen työkaverinsa. Kaapolla ei ole mitään syytä epäillä tätä. Paluumatkalla haetaan huoltoasemalta jäätelöannokset, jotka pysähdytään syömään takapihalle joen rantaan.

Isän muutettua pois koti alkoi kuitenkin käydä äidille liian isoksi ja kalliiksi. Kaapo joutuu eroon niistä harvoista saman pihapiirin lapsista, joihin oli ehtinyt tutustua edes hieman. Uusi koti on kerrostaloasunto, joka on Kaapon mielestä aivan liian paljon pienempi ja huonompi kuin edellinen. Äiti antaa syyksi ainoastaan sen, että niin on pakko tehdä. Kaapo uskoo kiltisti äidin sanaa. Kaapo on nyt kuusivuotias ja valmis aloittamaan esikoulukerhon.

Äitikin on onneksi saanut uuden työpaikan edellisen määräaikaisen työsuhteen päätyttyä välittömästi koeajan jälkeen. Pariin otteeseen muuan vieras mies käy Kaapon kotona kylässä. Äiti on kovin vaitonainen Kaapon tiedustellessa asiaa. Kaapo sekä pikkusisko pääsevät edelleen silloin tällöin mummon ja papan luokse kylään. Äiti tarvitsee kuulemma omaa aikaa. Erään viikonloppuvierailun jälkeen äidin silmänympärys on tummunut. Hän kertoo törmänneensä pimeässä tiskikaapin reunaan. Kaapolla ei ole mitään syytä epäillä äidin sanomisia. Sattuuhan tuota, mutta äiti on pienehköön vahinkoon nähden kumman apea sekä ahdistunut. Miestä ei enää näy.

Alle kuukauden päästä Kaapon kotona käy uusi vieras mies. Äiti komentaa Kaapon ja pikkusiskon huoneeseensa leikkimään tai tekemään jotain muuta keskenään. Tällä välin äiti haluaa kuulemma seurustella miehen kanssa. Sama mies tulee taas muutaman päivän päästä uudestaan syömään. Kaapo ja pikkusisko pääsevät seuraavien kuukausien aikana poikkeuksellisen usein mummon ja papan luo kyläilemään. Puolen vuoden kuluttua Kaapo on jo ehtinyt käydä esikoulukerhoa, sekä saanut sieltä uusia ystäviä. Suureksi harmiksi jokainen asuu liian kaukana, jotta heitä kykenisi tapaamaan muulloin kuin eskarissa.

Samoihin aikoihin äiti pyytää lapset olohuoneeseen, koska haluaa kertoa heille jotain tärkeää. Äidin Jykäksi kutsuma mies muuttaisi heidän kanssaan asumaan. Äiti kertoo, että Jykä alkaa huolehtia perheestä ja että hänestä tulee lapsille ikään kuin uusi isä. Kaapo ei ymmärrä tätä logiikkaa. Mikä vanhassa isässä oli vikana? Eihän hän sitä paitsi ole minnekään kadonnut, vaan voi olla edelleen Kaapon sekä hänen siskonsa isä. Äiti selittää, että tietenkin Jouni on edelleen Kaapon ja Mirjamin virallinen isä, mutta Jykä on kuitenkin ikään kuin toinen isä. Pieni Kaapo ihmettelee, muttei silti uskalla kyseenalaistaa äidin sanomisia. Onhan hän viisas aikuinen.

Muutaman päivän kuluttua Jykä alkaa kuin alkaakin kantaa tavaroitaan Kaapon kotiin. Uusi asukas tarkoittaa äidin mukaan sitä, että jonkun ajan kuluttua olisi ajankohtaista muuttaa isompaan asuntoon. Tässäkään ei ole Kaapon logiikan mukaan mitään järkeä. Miksi nyt pitäisi taas etsiä suurempaa kotia, koska he asuivat jo sellaisessa. Kaiken lisäksi se piti jostain kumman syystä vaihtaa pienempään ja miksei Kaapon oma isä edelleenkään kelpaa? Kaapon mielestä äiti on tyhmä. Lisäksi äidin ja isän välit ovat entistäkin kireämmät aina kun he tapaavat Kaapon ja pikkusiskon mennessä käymään isän luona. Naisen vaatteet isän asunnossa ihmetyttävät myös Kaapoa. Ne eivät näytä äidin vaatteilta.

Paralleelin pumpuliulottuvuuden, eli nimikkotelevisio-ohjelmansa Kaapo hämmästelee vihreällä pihanurmella kipittävää koppakuoriaista, viereisellä tontilla tomerasti suut virneessä ahertavia rakennusmiehiä, omenoiden kasvamista ja pilvien liikkumista. Kadulla reippaasti kävelevät ihmiset hymyilevät joka ikinen ja tervehtivät toisiaan. Kivoja juttuja ovat myös mummon ja papan soma hauveli, joka on kieli pitkällään odottamassa, kun perhe käy siellä kylässä yhdessä.

Kotona on kiva puuhastella aina pirteän ja onnellisen äidin kanssa. Laatikot ovat väärällään leluja Kaapon omassa siistissä huoneessa. Sähköstä ei tarvitse huolehtia - sitähän tulee pistorasiasta. Äidillä on aikaa käydä puistossa kaiket päivät, eikä rahasta ole pulaa. Isä on työpäivänkin jälkeen iloinen ja jaksaa touhuilla kaikkea suupielet korvissa aina iltaan saakka. Mistään ei tarvitse tinkiä ja aina on aikaa lähteä autoajelulle vaikka maaseudulle. Aurinko paistaa ja sirkat soittaa.

Oikean todellisuuden Kaapo ihmettelee lapsesta asti sitä, miksi ihmiset hänen ympärillään ovat ilkeämielisiä, pahansuopia, katkeria, kateellisia, tekopyhiä, kireitä, vihaisia, kiireisiä ja stressaantuneita. Äidiltä ei heru aikaa leipomiseen, lautapeleihin tai ulkoilemiseen. Isältä samaa on hankala kysyä, koska hän on ylipäätään paljon vähemmän kotona. Alle kouluikäisenä tosielämän Kaapo joutuu hämmästelemään pihalla vipeltävän koppakuoriaisen sekä voikukan sijaan aviorikosta, avioeroa, perheriitoja, päihdeongelmia, epäonnistuneita ihmissuhteita, rahapulaa, ahdistusta ja mielenterveysongelmia.

Kaapon vartuttua tilanne luonnollisesti vain pahenee, sillä edellä mainittu lista konkretisoituu hänen elämässään. Sen lisäksi osa samanikäisistä lapsista käy varttuessaan läpi samanlaisia asioita ja osa heistä katkeroituu purkaen pahaa oloaan käyttäytymällä huonosti koulussa - häiriköiden ja kiusaten muita. Lopulta Kaapo alkaa tuntea inhoa isäänsä kohtaan, koska tiedostaa hänen olleen lopullinen syy hänen vanhempiensa eroon ja perheen hajoamiseen.

Mikäli pumpulitodellisuuden mummolan koira on aina iloinen, pirteästi haukahtaen vastassa ja antaa tassua, on todellisuuden koira silmät kiiluen koivessa kiinni murisemassa heti kun pääset näköetäisyydellä.

Sellainen on tämä todellisuus.