Asevarustelulla uhittelusta puheen ollen erityistä pelkoa muussa maailmassa herättävä valtio on Pohjois-Korea. Sen maine meidän silmissämme on suurilta osin yhdysvaltalaislähtöisen ”axis of evil” -demonisoinnin syytä, mutta ydin- ja ohjuskokeita tekevä sekä kansanvälisistä sopimuksista kieltäytyvä maa on tietenkin vakavasti otettava turvallisuuspoliittinen uhka.
Täkäläinen henkilökultin asteelle vedetty hallinnollinen järjestelmä, jossa kansan manipulointi on arkipäivää, on vaarallista. Siellä maankolkassa saatetaan ehkä hieman kärjistettynä tuumata ykskaks, että valtionpäämies on omnipotentti, ja jos olet eri mieltä, saat kuulan kalloosi, ellet ilmaise muuttaneesi kantaasi. Ei ole siis ihme eikä mikään, että kansalaiset ovat hyvin yksimielisiä asioista ja vastustajia häviää kuin ilmaan.
On epäilty, että Pohjois-Korea suunnittelee avaruusohjelmaksi naamioidussa projektissa kantorakettia epäillylle ydinaseelleen. Sanomalla "epäilty ydinase" tarkoitin sitä, kuinka toisaalla on esitetty veikkauksia siitä, että Pohjois-Korean ydinkoe lokakuulta 2006 olisikin ollut maan juhlallisesta ilmoituksesta huolimatta toteutettu tavanomaisilla räjähteillä, koska sen aiheuttama maanjäristys oli sen verran pieni.
Joka tapauksessa varsin suuri todennäköisyys ydinaseen olemassaoloon löytyy tänä vuonna tehdyn ydinkokeen johdosta, ja mikäli hurmoshenkisten sotapäälliköiden päässä naksahtaa tai Suuri Johtaja kokee maansa uhatuksi, voi aseellinen konflikti olla hyvinkin lähellä. Kauhun tasapainon kuitenkin luulisi pitävän tuoreimmat ydinasevaltiot aisoissa ottaen huomioon, että yksistään Venäjällä ja Yhdysvalloilla on tuhansia ydinkärkiä.
Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että Venäjä paheksuu muiden IAEA:n jäsenvaltioiden tavoin Pohjois-Korean ydinaseohjelmaa, vaikka sen ensimmäinen ydinvoimala valmistettiin Neuvostoliiton tuella vuonna 1986.
Toiselta kantilta katsottuna olen pohtinut ydinaseiden historian tutkijana usein sitä, kuinka typerää tavallaan on, että maailmassa on kahdeksan ydinasevaltiota, jotka ovat tehneet aikoinaan mielin määrin ydinkokeita ja tehtailleet liukuhihnalta yhä tuhovoimaisempia pommeja, mutta sanelevat nyt ehtoja ja uhkavaatimuksia muille maille. Kukaan näistä kahdeksasta kun ei ole valmis luopumaan kokonaan ydinaseistuksestaan, vaikka USA ja Venäjä purkavatkin tasatahtiin valmiita ydinkärkiään melko huomattavissa erissä.
Tietenkään en halua, että ydinaseiden tai varsinkaan niitä hallussaan pitävien valtioiden määrä lisääntyy yhdenkään kappaleen verran, mutta ilmiössä on kaikessa kaksinaismoraalisuudessaan jotain huvittavaa. Hyvähän vain tietenkin on, että ydinvarustelun rajoittamiseksi on laadittu ydinsulkusopimuksia, joita allekirjoittamaan pyritään saamaan mahdollisimman paljon niitäkin maita, jotka uhittelevat rikastamalla uraania tai tekemällä ohjuskokeita.
Ainahan Pohjois-Koreaa voi yrittää saada liittymään takaisin IAEA:han, mutta tuskinpa tätä tulee tapahtumaan. Kaksi merkittävää tapahtumaa kyseisen maan ydinohjelman historiassa ovat eroaminen IAEA:sta ja asetarkastajien pääsykielto ydinvoimalaan vuonna 1994 sekä ero ydinaseita rajoittavasta NPT-sopimuksesta (Non-Proliferation Treaty) vuonna 2003.
"Eristäytynyt kommunistivaltio Pohjois-Korea haluaa pitää kiinni oikeudestaan ydinaseisiin niin kauan kuin maa kokee Yhdysvaltain uhkaavan turvallisuuttaan. Pohjois-Korean ulkoministeriö ilmoitti lauantaina, että suhteiden normalisointi Yhdysvaltoihin ei automaattisesti johda ydinaseista luopumiseen.
Pohjois-Koreasta palannut amerikkalainen asiantuntija Selig Harrison sanoi, että maalla on tiettävästi riittävä määrä väkevöitettyä plutoniumia neljän tai viiden ydinpommin rakentamiseen. Harrison sanoi pohjoiskorealaisten isäntien vakuuttaneen, että maa halua ystävällismieliset suhteet Yhdysvaltoihin. Tästä huolimatta maa ei halua luopua ydinohjelmastaan eikä suostu siihen, että sen aseistus alistetaan kansainväliseen tarkkailuun.”
Pohjois-Korea pitää kiinni ydinaseistuksesta
"Pohjois-Korea uhkasi keskiviikkona ampua alas kaikki yhdysvaltalaiset tiedustelulentokoneet, jotka loukkaavat sen ilmatilaa. Maan epäillään valmistelevan lähipäiville ohjuksen laukaisua, ja se uskoo Yhdysvaltojen lähettävän lentokoneita tarkkailemaan tilannetta.
Puheet maan ohjuksenlaukaisuaikeista ovat kiristäneet sen ja Yhdysvaltojen välejä päivä päivältä. Pohjois-Korea on ilmoittanut laukaisevansa satelliitin Maata kiertävälle radalle 4.-8. huhtikuuta välisenä aikana. Yhdysvallat ja Pohjois-Korean naapurimaat epäilevät kuitenkin, että satelliitin sijaan taivaalle sinkoaa pitkän matkan ballistinen ohjus.”
Pohjois-Korea uhkaa ampua alas USA:n tiedustelukoneita
Tällä hetkellä YK on koventanut Pohjois-Korealle asettamiaan talouspakotteita. Pienempi osapuoli sen sijaan on kylmän viileästi ilmoittanut, että perääntymisen sijaan uudet ja laajamittaisemmat pakotteet ainoastaan yllyttävät kasvattamaan sotavarustelua. Korean sodasta viisastuneena heidänkin luulisi tietävän, mihin kilpavarustelu ja sotatoimet johtavat. Ei kai se nyt kovin kivaakaan ollut, kun miljoonat ihmiset menettivät henkensä ja maata myllättiin pommeilla moneen kertaan. YK:n asettamien pakotteiden uhataan johtavan vastatoimenpiteisiin, joita maata hallitsevan kommunistisen puolueen virallinen Rodong Sinmun -lehti ei kuitenkaan määritellyt.
Pohjois-Korea: YK:n pakotteet vain lisäävät sotahaluja
Odotan hyvin huolissani sitä, mihin tämä kaikki tulee ennen pitkää johtamaan.
Sotakoneiston ylläpitäminen on tunnetusti päättymätön noidankehä, koska niin kauan kuin Iran tai Pohjois-Korea testailee ohjuksia ja jatkaa uraanin rikastamista, on Yhdysvallat liittolaisineen epäluuloinen ja säilyttää oman asevarustuksensa vähintään ennallaan - lukuunottamatta ydinaseita, joiden määrää siis supistetaan yhteistuumin Venäjän kanssa.
Yhdysvaltojen järkeen perustuvat keskusteluyhteydet Iraniin ovat lukossa, kiitos rikkiviisaan ajatollahin, joka ei tunnu elävän tätä päivää. Asian johdosta ei ole lähitulevaisuudessa laisinkaan todennäköistä, että tämän ideologisen kiistan osapuolet solmisivat rauhan ja lakkaisivat yhtä aikaa hankkimasta uutta aseteknologiaa tai tekemästä ohjuskokeita, jotka ylläpitävät epävarmaa ilmapiiriä.
En ole varsinaisesti kallellani Yhdysvaltojen suuntaan ja olen äärimmäisen turhautunut siitä, millaisella tarmolla jenkit ovat pykänneet sotatukikohtiaan ympäri Eurooppaa, ja siitä, millainen hinku niitä on saada Venäjän rajan läheisyyteen. Viimeaikoina sijoituspaikkana on ollut ainakin Turkki. Pentagonin virallisten tietojen (Base Structure Report, tukikohtien rakenneraportti) mukaan jenkeillä on 761 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa, joka on lievästi ilmaistuna hurja määrä.
Osa niistä on tietenkin perustettu Eurooppaan jo kymmeniä vuosia sitten, mutta yhtä kaikki sinne tänne ja varsinkin NATO-maihin ripotellut ohjussiilot kertovat minulle vahvasti siitä, ettei Kylmä sota ole edelleenkään päättynyt. Joulukuussa 2007 tarkalleen 510 927 amerikkalaissotilasta oli sijoitettu 151 maahan. Sijoituskohteiden määrä on kolme neljännestä Yhdistyneissä Kansakunnissa edustettuna olevista valtioista!
Tässä linkkiä edellä oleviin tietoihin.
maanantaina, kesäkuuta 22, 2009
Huolestuneisuus maailman turvallisuuspoliittisesta tilasta, osa 1
Kaiken maailman älyttömyyksille ei näy loppua. Moni kansalainen saattaa globalisaation hehkutuksen vuoksi kuvitella, että elämme kollektiiviseen rauhaan ja kansainväliseen yhteistyöhön pyrkivässä korkean teknologian länsimaalaisessa yhteiskunnassa. Usea meistä saattaa sinisilmäisyyttään luulla, että sodista, joiden laskemiseen eivät riitä sormet eikä varpaat, oltaisiin otettu opiksi ja nykypäivinä pyrittäisiin ihan oikeasti avaamaan keskusteluyhteyksiä, ennaltaehkäisemään konflikteja ja supistamaan asevoimia niiden lisäämisen sijaan. Maailman tapahtumat osoittavat jatkuvasti nämä käsitykset vääriksi.
Maailmanpolitiikan johtavimpana valtiona Yhdysvallat on ottanut askeleen parempaan suuntaan uuden presidenttinsä Barack Obaman myötä. Hän on ottanut ainakin näennäisen avoimin mielin yhteyttä vanhojen kiistakumppaneiden johtoon rauhan aikaansaamiseksi. Valitettavaa näitä pyrkimyksiä kohtaan on, jos vastapuolelta löytyy porukkaa, joilla ei ole vastaavankaltaisia tavoitteita.
Iranissa uskonto ja politiikka kulkevat islamilaisten tasavaltojen tapaan käsi kädessä. Valtion johdosta löytyy presidentin lisäksi hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, joka sanoo viimeisen sanan kaikkiin valtion asioihin ja on näin ollen presidentin sijaan tosiasiallinen valtionjohtaja. Oikein suivaannuttuaan tällä kaverilla on mahdollisuus julistaa sota toista valtiota kohtaan aivan omin nokkinensa. Barack Obama ehdotti Iranille 20.3.2009 uutta alkua ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa rehellistä yhteistyötä maiden välisiin suhteisiin. Mitäpä tuumattiin vastapuolelta?
”He sanovat ojentaneensa kätensä Iranille. Mutta minkälainen käsi tämä on? Jos ojennettu käsi on peitetty samettihansikkaalla, mutta sen sisällä oleva käsi on tehty valuraudasta, eivät kyseessä ole hyvät aikomukset, Khamenei sanoi.”
Iran lupaa muuttua, jos Yhdysvallat muuttuu ensin
Otapas tuosta sitten selvää. Täytyy sanoa, että menettäisin rauhanomaista yhteistyötä tarjoavana valtionpäämiehenä hermoni, jos saisin vastaukseksi moista liirumlaarumia. Poliitikkona eli diplomatiaa työkaluna käyttävänä miehenä Obamalla olisi täysi oikeus olla todella turhautunut joutuessaan toistuvasti kommunikoimaan henkeviä metaforia latelevan papparaisen kanssa sen sijaan, että vastapuoli olisi niin ikään diplomatiaan pyrkivä kollega, joka on älynnyt erottaa uskonnolliset höpinät ja poliittisen harkintakykynsä.
Teokratiasta puhuttaessa en varsinaisesti lukeudu niihin, jotka assosioivat islamismin automaattisesti terrorismiin tai väkivaltaan. Takapajuisuuteen tosin syntyy melko vahva mielleyhtymä, eivätkä Iranin valtaapitävät poliitikot suvaitsekaan uudistuksia, koska edustavat Islamin konservatiivista siipeä. Valtiossa opposition ja poliittisen vastapuolen muodostavatkin juuri uudistusmieliset poliitikot.
”Barack Obama on luvannut tarjota Iranille rauhan kättä, kunhan maa ensin ”avaa oman kätensä nyrkistä”. Obaman tarjousta on diplomaattipiireissä ehditty pitää ainutlaatuisena tilaisuutena lopettaa vuosikymmenten vihollisuudet. Diplomaatit tosin arvelevat, että Iranin kovan linjan edustajat saattavat silti estää sovintoaikeet.
- Toivotamme muutoksen tervetulleeksi, kunhan muutos on perustavanlaatuinen ja oikeansuuntainen, Ahmadinejad arvioi keskiviikkona.
Viime kädessä Iranin ja Yhdysvaltain vuoropuhelun alkaminen riippuu korkeimman johtajan ajatollah Ali Khamenein kannasta.”
Iran epäilee Obaman rauhantarjouksen todellista luonnetta
Miksei Iran tartu tähän heille esitettyyn tarjoukseen ja avaa rehellistä keskusteluyhteyttä Yhdysvaltain johdon kanssa erimielisyyksien ratkaisemiseksi? Poliittisen ideologian radikaaleista eroista johtuen Neuvostoliitto oli olemassaolonsa aikana alituisesti epäilemässä Yhdysvaltojen pyrkimyksiä ja jokaisessa mahdollisessa asiassa, mutta keskusteluyhteys toimi silti Moskovan ja Washingtonin välillä. Kuuma linja avattiin maiden päämiesten välille heti Kuuban kriisin jälkeen vastaavien yhteenottojen ennaltaehkäisemiseksi.
”Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman mukaan maa jatkaa pakotteita Irania vastaan ainakin yhden vuoden ajan. Obama sanoo, että Iran on edelleen epätavallinen ja poikkeuksellinen uhka Yhdysvalloille.
Obama on aiemmin vihjannut, että Iranin suuntaan voitaisiin jatkossa tehdä diplomaattisia avauksia.
Länsimaat ovat asettaneet Irania vastaan pakotteita, koska se ei ole luopunut ydinohjelmastaan. Iranin epäillään kehittelevän salassa ydinaseita, mutta Iran itse sanoo ohjelmansa tähtäävän vain energiantuotantoon."
Obama venyttää pakotteita Irania vastaan vuodella
Tämän uutisen mukaan Obama ainoastaan peräti hieman vihjailee tuohon suuntaan. Diplomaattisten suhteiden luonnin luulisi olevan niin itsestäänselvä prioriteetti, ettei moiseen pyrkimistä tulisi edes harkita. Toisesta ja aiemmin lainaamastani artikkelista olisi voinut päätellä Obaman olevan hanakampi maiden välisen diplomatian parantamiseksi, mutta mikä mahtaakaan olla totuus?
Onko Obamakin, mies jonka varaan olen uskaltautunut asettamaan myönteisiä odotuksia sekä toiveita, yhtä – ei nyt kenties haluton – mutta pidättyväinen luomaan kestävän rauhan maiden välille kuin miltä vallan mainio ajatollah Ali Khamenei vaikuttaa? Obamalla on toki hyvät syyt koettaa säilyttää suhteet Iranin valtionjohtoon edes nykyisellä tasolla eikä pahentaa niitä entisestään. Äärifundamentalisteja fanaatikkoja ei tarvitsisi paljonkaan ärsyttää, kun alkaisi tapahtua.
Minun mieleeni tulee kuitenkin lähinnä se, ettei Iranilla ole juurikaan halukkuutta rauhaan - tarkoittaen asevarustelusta luopumista - ja avoimuuteen, koska epäilisi tästä syntyvän turvallisuuspoliittinen uhka heille itselleen. Tiedän, tässä ei ole kerrassaan mitään logiikkaa, mutta se tästä kaikesta tulee ensinnä mieleen. Pääpaino on monenlaisten epäilysten vuoksi asevarustelulla. Seuraavassa pari uutista:
10.7.2008: Iran testasi lisää ohjuksia. Maan television mukaan armeijaan kuuluva vallankumouskaarti testasi useita ohjuksia Persianlahdella.
19.2.2009: Iran jatkaa yhä uraanin rikastamista. IAEA:lla ei ole todisteita Iranin sotilaallisista tarkoitusperistä. YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n mukaan Iran ei ole vieläkään lopettanut uraanin rikastamista ydinlaitoksissaan. YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut rikastamisen keskeyttämistä jo useaan otteeseen.
8.3.2009: Iran on testannut uutta pitkän matkan ohjusta. Asiasta kertoi Iranin englanninkielinen televisio. Muita yksityiskohtia ei ollut heti saatavilla.
Lähteenä vaihteen vuoksi Iltalehden verkkoliite. Artikkelit löytyvät hakemalla otsikoita (päivämäärän jälkeinen lause).
Vallankumouskaarteja ja uhmakkaasti Allahin nimeen ohjuskokeita tekeviä islamistifanaatikkoja. Voi turhautuneisuuden multihuipennus. Ovatko nämä mesoajat koskaan hämmästelleet, mikseivät Suomi, Luxemburg tai Islanti testaa jatkuvasti ballistisia ohjuksia tai miksei Helsingissä räjäytellä joka toinen päivä muiden maiden konsulaatteihin ja eri uskontokuntien kokoontumispisteisiin suunnattuja autopommeja?
Oudoksutaanko noissa jatkuvaa älämölöä pitävissä maissa sitä, ettei Suomesta näytetä presidentinvaalien jälkeen videokuvaa Senaatintorilta, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet huutamaan kurkut suorina ja sapelit kourissa vaalitappion kärsineen, edellisellä kerralla siis Sauli Niinistön, ja Jeesuksen nimeen? Emme me suomalaiset kai osaa todellakaan omistautua asioillemme. Miten kummassa voimme elää tyytyväisinä elämiimme, vaikka olemme näin rauhallisia ja kiihkoilemattomia?
”Jihad in the name of Allah. Osama will bomb you.”
Hurraa. Videon mielipuolinen vauhkoaminen liittyy luonnollisesti Muhammed-pilakuvajupakkaan. Eipä länsimaissa ole juolahtanut mieleen käynnistää vastaavaa kalabaliikkia, mikäli Jeesuksesta oltaisiin tehty pilakuvia. Sitä paitsi, onhan sellaisia laadittukin, mutta onneksi moista älämölöä ei olla asiasta käynnistetty. Tietenkin asia on täysin eri, koska Muhammedista on yksinkertaisesti kielletty esittämästä mitään kuvia. Eiköhän tämä kielto osata vastaisuudessa ottaa vakavasti, koska muslimit osoittivat melko selkeästi, etteivät paina villaisella sitä, että heidän uskontoaan soimataan.
Todettakoon vaihteen vuoksi siitä, että minusta meidän ja islamilaisen kulttuurin keskinäiset integraatiomahdollisuudet ovat heikot, elleivät jopa olemattomat. Siinä missä valtaosa meidän kulttuurimme edustajista pyrkii konsensukseen keskustelemalla diplomaattisesti, kaivavat toiset kaapista huivit, raapustavat pyhää sotaa julistavat taulut, kokoontuvat kadulle mekastamaan kuin mitkäkin mielipuolet ja rukoilevat tuhoa sekä hävitystä heitä loukanneita kohtaan. Polttavat kenties muutaman auton siinä sivussa vaikutuksen tehostamiseksi.
Muistutan myös erään aiemman tekstini kakkososasta, vaikkei se Iraniin liitykään.
Tällä hetkellä Iranin pääkaupungissa, Teheranissa, käydään rajuja mellakoita, koska uudistusmielisen opposition kannattajat eivät ole tyytyväisiä vastikään käytyjen presidentienvaalien lopputulokseen. Istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad voitti ja vaaleissa epäillään tapahtuneen vilppiä. Iranin vaalien valvontaneuvosto on ilmoittanut olevansa valmis laskemaan satunnaisotannalla uudelleen 10 prosenttia viime viikon presidentinvaaleissa annetuista äänistä, mutta ilmeisestikään äänestystuloksia ei aiota mitätöidä kokonaan rajusta protestoinnista huolimatta. Mitätöintiä on hävinneistä ehdokkaista vaatinut ainakin Mirhossein Mousavi.
Turhauttavaahan on, että Mousavi on uudistusmielinen ja minun korvaani tämä kalskahtaa aina positiiviselta, mikäli puhutaan konservatiivisesta islamistivaltiosta. Mousavin valinnasta olisin uskonut syntyvän joukon ulkopoliittisia uudistuksia, kuten avoimempia suhteita länsivaltioihin ja ydinaseohjelmalla uhittelun lopettamista. Tarkalleen en tiedä, mitä islamistivaltiossa tarkoitetaan uudistusmielisyydellä, mutta epäilen sen suunnan edustajien olevan vähemmän periksiantamattomia kuin perinteisten fundamentalistien.
Barack Obama on antanut tukensa mielenosoittajille, koska haluaa Iranin kunnioittavan kokoontumis- ja sananvapautta sen sijaan, että koettaisi tukahduttaa mielenilmaukset väkivaltaisesti kansallisen poliisin voimin. Viranomaiset ovatkin virallisesti kieltäneet oppositiota järjestämästä mielenilmauksia.
Lievästi sanottuna epäilyttävää on myös se, kuinka jyrkkäsanaisesti Ison-Britannian uutistoimisto BBC:tä on vaadittu muuttamaan uutisointia Iranista seurausten uhalla. Lisäksi ulkomaalaisia viestimiä on kielletty uutisoimasta opposition järjestämistä mielenosoituksista. Eräiden tietojen mukaan Iranin viranomaiset olisivat jopa häirinneet BBC:n satelliittien toimintaa uutisoinnissa. Lisäksi toimittajia kielletään työskentelemästä muualla kuin toimistoissaan.
Olisihan se valtaapitävien kannalta ikävää, mikäli ympäri maailman nähtäisiin, millä keinoilla opposition kannattajia kohdellaan: pamppua ja savupommeja. Iranissa on tällä hetkellä vangittuna useita toimittajia ja mellakoiden aikoihin telkien taakse on päätynyt useita lisää. Erityisen mielenkiintoinen tapaus on toimittaja Jila Baniyaghoob aviomiehineen, sillä he ovat laatineet reportaaseja erityisesti naiskysymyksestä ja toimineet uudistusmielisten (huom!) lehtien avustajina.
Sittenpä taas lähteitä edellisissä kappaleissa mainittuihin tietoihin.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169784581_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906209801365_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169785317_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906219804582_ul.shtml
Iranista täytyy muistaa, että YK:n ultimaatumeista huolimatta kansainvälisellä atomienergiajärjestöllä, eli IAEA:lla ei ole useista tutkimuskäynneistä huolimatta vieläkään asianmukaisia todisteita siitä, että maa todella kehittelisi ydinaseita.
Voikin olla, että näin länsimaalaisena arvioin itsekin tyystin väärin Iranin pyrkimyksiä epäillessäni presidentin sekä itse herra ajatollahin vakuutteluita siitä, ettei maa pyri valmistamaan ydinasetta vaan rikastaa uraania puhtaasti rauhanomaisiin tarkoituksiin, eli ydinvoimaloita varten. Ohjuskokeet antavat kuitenkin syytä huoleen.
Jatkoa luvassa samalla otsikolla, osassa kaksi. Päätin jakaa kirjoituksen kahteen osaan, jottei yhdessä artikkelissa olisi aivan tuhottoman paljon tekstiä, vaikka se onkin minulle ominaista.
Maailmanpolitiikan johtavimpana valtiona Yhdysvallat on ottanut askeleen parempaan suuntaan uuden presidenttinsä Barack Obaman myötä. Hän on ottanut ainakin näennäisen avoimin mielin yhteyttä vanhojen kiistakumppaneiden johtoon rauhan aikaansaamiseksi. Valitettavaa näitä pyrkimyksiä kohtaan on, jos vastapuolelta löytyy porukkaa, joilla ei ole vastaavankaltaisia tavoitteita.
Iranissa uskonto ja politiikka kulkevat islamilaisten tasavaltojen tapaan käsi kädessä. Valtion johdosta löytyy presidentin lisäksi hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei, joka sanoo viimeisen sanan kaikkiin valtion asioihin ja on näin ollen presidentin sijaan tosiasiallinen valtionjohtaja. Oikein suivaannuttuaan tällä kaverilla on mahdollisuus julistaa sota toista valtiota kohtaan aivan omin nokkinensa. Barack Obama ehdotti Iranille 20.3.2009 uutta alkua ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaa rehellistä yhteistyötä maiden välisiin suhteisiin. Mitäpä tuumattiin vastapuolelta?
”He sanovat ojentaneensa kätensä Iranille. Mutta minkälainen käsi tämä on? Jos ojennettu käsi on peitetty samettihansikkaalla, mutta sen sisällä oleva käsi on tehty valuraudasta, eivät kyseessä ole hyvät aikomukset, Khamenei sanoi.”
Iran lupaa muuttua, jos Yhdysvallat muuttuu ensin
Otapas tuosta sitten selvää. Täytyy sanoa, että menettäisin rauhanomaista yhteistyötä tarjoavana valtionpäämiehenä hermoni, jos saisin vastaukseksi moista liirumlaarumia. Poliitikkona eli diplomatiaa työkaluna käyttävänä miehenä Obamalla olisi täysi oikeus olla todella turhautunut joutuessaan toistuvasti kommunikoimaan henkeviä metaforia latelevan papparaisen kanssa sen sijaan, että vastapuoli olisi niin ikään diplomatiaan pyrkivä kollega, joka on älynnyt erottaa uskonnolliset höpinät ja poliittisen harkintakykynsä.
Teokratiasta puhuttaessa en varsinaisesti lukeudu niihin, jotka assosioivat islamismin automaattisesti terrorismiin tai väkivaltaan. Takapajuisuuteen tosin syntyy melko vahva mielleyhtymä, eivätkä Iranin valtaapitävät poliitikot suvaitsekaan uudistuksia, koska edustavat Islamin konservatiivista siipeä. Valtiossa opposition ja poliittisen vastapuolen muodostavatkin juuri uudistusmieliset poliitikot.
”Barack Obama on luvannut tarjota Iranille rauhan kättä, kunhan maa ensin ”avaa oman kätensä nyrkistä”. Obaman tarjousta on diplomaattipiireissä ehditty pitää ainutlaatuisena tilaisuutena lopettaa vuosikymmenten vihollisuudet. Diplomaatit tosin arvelevat, että Iranin kovan linjan edustajat saattavat silti estää sovintoaikeet.
- Toivotamme muutoksen tervetulleeksi, kunhan muutos on perustavanlaatuinen ja oikeansuuntainen, Ahmadinejad arvioi keskiviikkona.
Viime kädessä Iranin ja Yhdysvaltain vuoropuhelun alkaminen riippuu korkeimman johtajan ajatollah Ali Khamenein kannasta.”
Iran epäilee Obaman rauhantarjouksen todellista luonnetta
Miksei Iran tartu tähän heille esitettyyn tarjoukseen ja avaa rehellistä keskusteluyhteyttä Yhdysvaltain johdon kanssa erimielisyyksien ratkaisemiseksi? Poliittisen ideologian radikaaleista eroista johtuen Neuvostoliitto oli olemassaolonsa aikana alituisesti epäilemässä Yhdysvaltojen pyrkimyksiä ja jokaisessa mahdollisessa asiassa, mutta keskusteluyhteys toimi silti Moskovan ja Washingtonin välillä. Kuuma linja avattiin maiden päämiesten välille heti Kuuban kriisin jälkeen vastaavien yhteenottojen ennaltaehkäisemiseksi.
”Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman mukaan maa jatkaa pakotteita Irania vastaan ainakin yhden vuoden ajan. Obama sanoo, että Iran on edelleen epätavallinen ja poikkeuksellinen uhka Yhdysvalloille.
Obama on aiemmin vihjannut, että Iranin suuntaan voitaisiin jatkossa tehdä diplomaattisia avauksia.
Länsimaat ovat asettaneet Irania vastaan pakotteita, koska se ei ole luopunut ydinohjelmastaan. Iranin epäillään kehittelevän salassa ydinaseita, mutta Iran itse sanoo ohjelmansa tähtäävän vain energiantuotantoon."
Obama venyttää pakotteita Irania vastaan vuodella
Tämän uutisen mukaan Obama ainoastaan peräti hieman vihjailee tuohon suuntaan. Diplomaattisten suhteiden luonnin luulisi olevan niin itsestäänselvä prioriteetti, ettei moiseen pyrkimistä tulisi edes harkita. Toisesta ja aiemmin lainaamastani artikkelista olisi voinut päätellä Obaman olevan hanakampi maiden välisen diplomatian parantamiseksi, mutta mikä mahtaakaan olla totuus?
Onko Obamakin, mies jonka varaan olen uskaltautunut asettamaan myönteisiä odotuksia sekä toiveita, yhtä – ei nyt kenties haluton – mutta pidättyväinen luomaan kestävän rauhan maiden välille kuin miltä vallan mainio ajatollah Ali Khamenei vaikuttaa? Obamalla on toki hyvät syyt koettaa säilyttää suhteet Iranin valtionjohtoon edes nykyisellä tasolla eikä pahentaa niitä entisestään. Äärifundamentalisteja fanaatikkoja ei tarvitsisi paljonkaan ärsyttää, kun alkaisi tapahtua.
Minun mieleeni tulee kuitenkin lähinnä se, ettei Iranilla ole juurikaan halukkuutta rauhaan - tarkoittaen asevarustelusta luopumista - ja avoimuuteen, koska epäilisi tästä syntyvän turvallisuuspoliittinen uhka heille itselleen. Tiedän, tässä ei ole kerrassaan mitään logiikkaa, mutta se tästä kaikesta tulee ensinnä mieleen. Pääpaino on monenlaisten epäilysten vuoksi asevarustelulla. Seuraavassa pari uutista:
10.7.2008: Iran testasi lisää ohjuksia. Maan television mukaan armeijaan kuuluva vallankumouskaarti testasi useita ohjuksia Persianlahdella.
19.2.2009: Iran jatkaa yhä uraanin rikastamista. IAEA:lla ei ole todisteita Iranin sotilaallisista tarkoitusperistä. YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n mukaan Iran ei ole vieläkään lopettanut uraanin rikastamista ydinlaitoksissaan. YK:n turvallisuusneuvosto on vaatinut rikastamisen keskeyttämistä jo useaan otteeseen.
8.3.2009: Iran on testannut uutta pitkän matkan ohjusta. Asiasta kertoi Iranin englanninkielinen televisio. Muita yksityiskohtia ei ollut heti saatavilla.
Lähteenä vaihteen vuoksi Iltalehden verkkoliite. Artikkelit löytyvät hakemalla otsikoita (päivämäärän jälkeinen lause).
Vallankumouskaarteja ja uhmakkaasti Allahin nimeen ohjuskokeita tekeviä islamistifanaatikkoja. Voi turhautuneisuuden multihuipennus. Ovatko nämä mesoajat koskaan hämmästelleet, mikseivät Suomi, Luxemburg tai Islanti testaa jatkuvasti ballistisia ohjuksia tai miksei Helsingissä räjäytellä joka toinen päivä muiden maiden konsulaatteihin ja eri uskontokuntien kokoontumispisteisiin suunnattuja autopommeja?
Oudoksutaanko noissa jatkuvaa älämölöä pitävissä maissa sitä, ettei Suomesta näytetä presidentinvaalien jälkeen videokuvaa Senaatintorilta, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet huutamaan kurkut suorina ja sapelit kourissa vaalitappion kärsineen, edellisellä kerralla siis Sauli Niinistön, ja Jeesuksen nimeen? Emme me suomalaiset kai osaa todellakaan omistautua asioillemme. Miten kummassa voimme elää tyytyväisinä elämiimme, vaikka olemme näin rauhallisia ja kiihkoilemattomia?
”Jihad in the name of Allah. Osama will bomb you.”
Hurraa. Videon mielipuolinen vauhkoaminen liittyy luonnollisesti Muhammed-pilakuvajupakkaan. Eipä länsimaissa ole juolahtanut mieleen käynnistää vastaavaa kalabaliikkia, mikäli Jeesuksesta oltaisiin tehty pilakuvia. Sitä paitsi, onhan sellaisia laadittukin, mutta onneksi moista älämölöä ei olla asiasta käynnistetty. Tietenkin asia on täysin eri, koska Muhammedista on yksinkertaisesti kielletty esittämästä mitään kuvia. Eiköhän tämä kielto osata vastaisuudessa ottaa vakavasti, koska muslimit osoittivat melko selkeästi, etteivät paina villaisella sitä, että heidän uskontoaan soimataan.
Todettakoon vaihteen vuoksi siitä, että minusta meidän ja islamilaisen kulttuurin keskinäiset integraatiomahdollisuudet ovat heikot, elleivät jopa olemattomat. Siinä missä valtaosa meidän kulttuurimme edustajista pyrkii konsensukseen keskustelemalla diplomaattisesti, kaivavat toiset kaapista huivit, raapustavat pyhää sotaa julistavat taulut, kokoontuvat kadulle mekastamaan kuin mitkäkin mielipuolet ja rukoilevat tuhoa sekä hävitystä heitä loukanneita kohtaan. Polttavat kenties muutaman auton siinä sivussa vaikutuksen tehostamiseksi.
Muistutan myös erään aiemman tekstini kakkososasta, vaikkei se Iraniin liitykään.
Tällä hetkellä Iranin pääkaupungissa, Teheranissa, käydään rajuja mellakoita, koska uudistusmielisen opposition kannattajat eivät ole tyytyväisiä vastikään käytyjen presidentienvaalien lopputulokseen. Istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad voitti ja vaaleissa epäillään tapahtuneen vilppiä. Iranin vaalien valvontaneuvosto on ilmoittanut olevansa valmis laskemaan satunnaisotannalla uudelleen 10 prosenttia viime viikon presidentinvaaleissa annetuista äänistä, mutta ilmeisestikään äänestystuloksia ei aiota mitätöidä kokonaan rajusta protestoinnista huolimatta. Mitätöintiä on hävinneistä ehdokkaista vaatinut ainakin Mirhossein Mousavi.
Turhauttavaahan on, että Mousavi on uudistusmielinen ja minun korvaani tämä kalskahtaa aina positiiviselta, mikäli puhutaan konservatiivisesta islamistivaltiosta. Mousavin valinnasta olisin uskonut syntyvän joukon ulkopoliittisia uudistuksia, kuten avoimempia suhteita länsivaltioihin ja ydinaseohjelmalla uhittelun lopettamista. Tarkalleen en tiedä, mitä islamistivaltiossa tarkoitetaan uudistusmielisyydellä, mutta epäilen sen suunnan edustajien olevan vähemmän periksiantamattomia kuin perinteisten fundamentalistien.
Barack Obama on antanut tukensa mielenosoittajille, koska haluaa Iranin kunnioittavan kokoontumis- ja sananvapautta sen sijaan, että koettaisi tukahduttaa mielenilmaukset väkivaltaisesti kansallisen poliisin voimin. Viranomaiset ovatkin virallisesti kieltäneet oppositiota järjestämästä mielenilmauksia.
Lievästi sanottuna epäilyttävää on myös se, kuinka jyrkkäsanaisesti Ison-Britannian uutistoimisto BBC:tä on vaadittu muuttamaan uutisointia Iranista seurausten uhalla. Lisäksi ulkomaalaisia viestimiä on kielletty uutisoimasta opposition järjestämistä mielenosoituksista. Eräiden tietojen mukaan Iranin viranomaiset olisivat jopa häirinneet BBC:n satelliittien toimintaa uutisoinnissa. Lisäksi toimittajia kielletään työskentelemästä muualla kuin toimistoissaan.
Olisihan se valtaapitävien kannalta ikävää, mikäli ympäri maailman nähtäisiin, millä keinoilla opposition kannattajia kohdellaan: pamppua ja savupommeja. Iranissa on tällä hetkellä vangittuna useita toimittajia ja mellakoiden aikoihin telkien taakse on päätynyt useita lisää. Erityisen mielenkiintoinen tapaus on toimittaja Jila Baniyaghoob aviomiehineen, sillä he ovat laatineet reportaaseja erityisesti naiskysymyksestä ja toimineet uudistusmielisten (huom!) lehtien avustajina.
Sittenpä taas lähteitä edellisissä kappaleissa mainittuihin tietoihin.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169784581_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906209801365_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906169785317_ul.shtml
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200906219804582_ul.shtml
Iranista täytyy muistaa, että YK:n ultimaatumeista huolimatta kansainvälisellä atomienergiajärjestöllä, eli IAEA:lla ei ole useista tutkimuskäynneistä huolimatta vieläkään asianmukaisia todisteita siitä, että maa todella kehittelisi ydinaseita.
Voikin olla, että näin länsimaalaisena arvioin itsekin tyystin väärin Iranin pyrkimyksiä epäillessäni presidentin sekä itse herra ajatollahin vakuutteluita siitä, ettei maa pyri valmistamaan ydinasetta vaan rikastaa uraania puhtaasti rauhanomaisiin tarkoituksiin, eli ydinvoimaloita varten. Ohjuskokeet antavat kuitenkin syytä huoleen.
Jatkoa luvassa samalla otsikolla, osassa kaksi. Päätin jakaa kirjoituksen kahteen osaan, jottei yhdessä artikkelissa olisi aivan tuhottoman paljon tekstiä, vaikka se onkin minulle ominaista.
Suomalaisuudesta ja alkoholikulttuurista vol. n+1
Suomesta ja suomalaisuudesta on aina mukavaa naputella. Olen sivunnut stereotyyppistä suomalaista elämänmenoa useammassa aiemmassakin tekstissä, mutta kirjoitetaan nyt lisää, jos saisin ammennettua jotain uutta kansallisista erityispiirteistämme. Hieman kylläkin tuntuu siltä, että kyseinen luu on jo loppuun kaluttu, ja ehkä maltan keskittyä tulevaisuudessa muihin aiheisiin.
Eräs englantilainen luennoitsija kävi viime lukuvuonna koulullamme ja antoi pienryhmille tehtäväksi piirtää kuva ihmisestä, joka on mahdollisimman stereotyyppinen suomalainen. Hän oli oikein mukava rouva ja näyttikin heti alkuun kuvan siitä, millaisena hänen kotimaansa stereotyyppisiä miehiä kenties pidetään. Bowler-hattuinen ja viiksekäs herrasmies ruudullisessa pyjamassa istumassa nojatuolissaan nauttimassa kello viiden teetä.
Ryhmästämme piirtäminen lankesi minun vastuulleni ja myönnän, että piirsin perinteisesti suomalaisen miehen viinapullo kourassa saunan lauteille ja kerroin muulle salille tarinaksi, että Suomi on juuri hävinnyt Ruotsille jääkiekkomaaottelussa. Kylpytakin taskusta pilkotti Nokian matkapuhelin ja muuta perinteistä rataa. Suunnilleen samansisältöiseen piirrokseen päätyi usea muukin ryhmä.
Kaljaa tai – luoja paratkoon – itseänsä viinaa (hui kauhistus) litkivä juntti on luultavasti väestömme valtaosan mielestä se kaikkein parhaiten suomalaista kuvaava ihmistyyppi. Minusta se yltää kuitenkin listalla hädin tuskin viiden parhaan joukkoon. Minusta korkeimmalle pallille asettuva suomalainen on yksinkertainen, maltillinen, sentimentaalinen, vaatimaton, käytännönläheinen, kateellinen, ujo ja omaa (ainakin selvin päin) heikohkon itsevarmuuden, muttei maltillisuutensa vuoksi juurikaan viinaksiin koske, sillä pitää niitä turmiollisina ja niiden käyttö sotii poliittisesti korrektia kantaa vastaan. Näissä minun nähdäkseni tyypillisimmissä piirteissä on hyvää ja huonoa - koskien sekä yksilöä että ympäristöä.
Suomalaisille tyypillinen käytännöllisyys kuvastuu ainakin siitä, että samoja vaatteita käytetään niin kauan kun ne kuluvat puhki, ja tämän johdosta saammekin nauttia katukuvassa 70-luvun iki-ihanaa tyyliä edustavista verryttelyasuista. Tämä pätee tietenkin lähinnä keski-ikäisiin ihmisiin, mutta yhtä kaikki he muodostavat prosentuaalisesti suurimman osan väestöstämme. Säästeliäisyys ja maltillisuus kumpuavat tuohon ikäluokkaan sodan jälkeisistä ajoista, jolloin he viettivät lapsuuttaan. Säästäminen ja hyvin vaatimaton kituuttaminen on käynyt veriin, vaikka mahdollisuuksia olisi elää vapaamminkin. Eniten soisin ihmisten toteuttavan haaveitaan.
En jaksa uskoa, että kenellekään suurin tavoite on suorittaa elämänsä mahdollisimman vaatimattomasti ikään kuin pyrkien saamaan siitä hyvän arvosanan. En ainakaan halua uskoa, että jonkun mielestä vuoden jokaisen päivän soisi olevan mahdollisimman samankaltainen sisältäen samat rutiinit sekä saman aikataulun, josta poikkeaminen tuo kokonaisuuteen särön ja pahan mielen. Haluan uskoa, että tarkemmin miettiessään jokainen löytää jotain suurempaa, jota haluaisi toteuttaa. Jotain, mitä haluaa kokeilla, paikan jossa haluaa käydä tai asian, jonka haluaa hankkia.
Turhaan prameiluun sortuvia ihmisiä on toki myös paljon, koska onhan Suomi yksi tuloerojen luvatuista maista. Silti kulutustavaroissa, kalusteissa, kulkuneuvoissa sun muissa käytännönläheiset ihmiset ovat enemmistö paljolti siksi, että pieni- tai keskituloisia on ökyrikkaita suurempi osa. Käytännöllisemmät ihmiset eivät ole mahdottoman tarkkoja ulkonäöstään. Pääasia, että vaatteet lämmittävät, polkupyörä toimii, puhelimella pystyy soittamaan ja lakissa oleva lippa suojaa silmiä auringolta. Sama, vaikka se onkin saatu lahjana paikalliselta S-marketilta eikä olekaan Adidaksen trendikkäästä kesämallistosta. Eipä sillä, muotilippis saattaisi näyttää huomattavasti epäsovinnaisemmalta.
Metsolat-TV-sarjan, suuren suosikkini, vanha pariskunta Antti ja Annikki on fiktiivisistä hahmoista paras mieleeni tuleva esimerkki vaatimattomuudesta ja maltillisuudesta. Huusholliin ei saa tuoda mitään uutta ”hömpötystä”, koska vanhoilla on tultu toimeen hyvin siihenkin asti. Isoäidinäidinäidin kutoma pöytäliina täytyy laittaa kahvipöytään, vaikka olisi kuinka virttynyt. Niin on aina tehty eikä tästäkään traditiosta uskalla luopua, ettei sydän pakahdu. Minnekään loitommalle ei rohkene lähteä matkaamaan, vaikka tarjottaisiin, koska hyvinhän sitä pärjää kotioloissakin tutusti ja turvallisesti. Kaikki rikkoutuva korjataan niin pitkään kuin se vain on suinkin mahdollista. Porstupaan ei välttämättä tarvitse huippuhienoa naulakkoa, johon ripustaa takkinsa. Muutama naula sinne tänne ja pysyväthän ne pukimet niissäkin. Kakkosneloseen lyödystä kahden tuuman naulasta tuulipuvun takki ei tipahda lattialle, eli se ajaa asiansa täydellisesti.
Olen harvoin oikeasti kiireinen ihminen. Silti kaupungilla liikkuessa verenpainetta uhkaa nostattaa ihmiset, joita tituleeraan ”ihme haahuilijoiksi”. Tuntuu, että liki jokaisessa nurkassa seisoo joku puusta pudonneen ja vähän säikähtäneen näköinen tyyppi pälyilemässä ohikulkijoita tai muuten vain luimistelemassa omia aikojansa. En jaksa uskoa, että liikenteessä on niin paljon avohoitopotilaita. Varsinaisiin haahuilijoihin kuuluvat myös muuten vaan kaikkea ympärillään olevaa hämmästelevät ja siksi soljuvaa jalankulkuliikennettä häiritsevät ihmispoloiset. Katuvaloja, katutason yläpuolella olevien asuntojen ikkunoita, puiden latvoja, parvekkeita tai peräti niillä seisoskelevia lajitovereita?
Välillä minusta tuntuu, että näiden haahuilijoiden ulkoisesta olemuksesta korostuu se, mitä he ovat sisältäänkin: etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Lisäksi ihme haahuilijoihin kuuluvat ihmiset, jotka eivät osaa kävellä ja puhua samaan aikaan. He tukkivat siksi kulkuväylät rupatellessaan keskenään. Liikuntarajoitteisia ihmisiä en tietenkään tarkoita. Vähän minullakin on sentään tapoja.
Perusmuotin mukaisille suomalaisille tyypillistä on puute rohjeta eri asioihin. Vuorokausirytmistä ja kellon sekä kalenterin orjallisesta noudattamisesta puhuminen menee reilusti vanhan toistoksi, mutta on silti mielestäni erityinen perussuomalaisen ihmisen piirre. Liian myöhään ei saa tehdä tiettyjä asioita, liian myöhään aamulla ei saa nukkua, liian aikaisin illalla ei saa löysätä pipoa. Kaikkein suurin synti on edelleen se, mikäli kylmän keskioluttölkin napsauttaa janonsa sammuttamiseksi tai ihan vain itsekkäiden mielihalujensa tyydyttämiseksi vaikka niinkin absurdiin aikaan kuin tiistai-aamupäivällä kello 11.00. Onko yksilön kannalta paras vaihtoehto viettää elämänsä aivan loppuun saakka mahdollisimman tarkasti säntillisyyttä, huomaamattomuutta ja vaatimattomuutta korostavien kirjoittamattomien normien mukaisesti?
Eräälle vanhempien naisihmisten kielenkäytölle ominaiselle piirteelle on hankala keksiä kyllin kuvaavaa termiä. Kaipa jonkun sortin demonisoinnin, kärjistämisen ja inhon lietsonnan risteytys hyvin vaatimatonta asiaa kohtaan on se, mikä kuvaa tarkoittamaani käsitettä parhaiten. ”Ainako sitä pitää vaan kitata sitä kaljaa,” tai ”siellä se taas istui sekin vaan se kaljapönttö kourassaan lirppimässä.” Kyseessä saattavat olla perheenisät, jotka ovat työviikon päätteeksi pistäytyneet muutamalle tuopille paikalliseen anniskeluravintolaan. Miksei heistä voi todeta, että miehet ovat parhaillaan tuossa viereisen korttelin pubissa nauttimassa olutta? No eihän niin neutraalia ilmaisua voi käyttää. ”Siellä ne ukot taas vaan sitä kaljaa LITKII ja KITTAA.” Vivahde-eron huomaa melko selvästi. ”Kulta, toisitko minulle kaupasta pari saunaolutta?” ”No minähän en ala ukolle sitä kaljaa selkä vääränä tänne kotiin kiikuttamaan niin kuin millekin rokkoherralle!”
Vieläkin kurjempaa on, jos ihmisten puheessa kaikki alkoholituotteet niputetaan viinaksi, eli tällainen raivostuttava demonisoiva kärjistäminen viedään aivan äärimmilleen. Tätä kuulee turhankin usein. Kukapa nyt on tilivelvollinen erittelemään tarkalleen joka desin päivän aikana nauttimistaan juomista, mutta minusta on ikävää, mikäli humalahakuisesti juotuaan on nauttinut vaikkapa 12 tölkkiä keskiolutta, puhutaan tapauksesta viinan juontina.
Viina: näiksi lasketaan vodkat, maustamattomat viinat, akvaviitit, anisviinat, geneverit, ginit, hedelmäviinat, grapat, tequilat ja calvadosit ja maustetut viinat. Eipä näy listassa olutta, siideriä, lonkeroa, viiniä, vermuttia tai whiskyä.
Olut ja laitetaanpa oheen vielä luettelo oluttyypeistä.
Makoisa keskiolut elää edelleen kansan syvissä riveissä aivan järisyttävänä ja katastrofaalisena perisyntinä, vaikka onkin maailman suosituin ja lisäksi vanhin alkoholijuoma. Lisäksi ei ole laisinkaan varmaa, että kittaavatko ne ukot siellä ravintolassa sitä kaljaa. Voihan olla, että eräs heistä on ottanut kuivan päärynäsiiderin ja toinen taas talon lonkeron kurkkunsa kostukkeeksi. Rouvat kyräilevät ja jupisevat kulmat kurtussa vain sitä, kuinka he ovat sitä kaljaa taas kittaamassa JA LIRPPIVÄT SITÄ TUOPIT KOURISSA SIELLÄ NIIN OIKEIN TAAS!
Palataanpa alussa esittelemääni juopottelevaan ukkeliin, joka tulee monelle suomalaisia stereotypioita mietittäessä helposti mieleen. Suurin osa lähipiiristäni on nimittäin alkoholin käytön suhteen enemmänkin paheksuvia sekä maltillisia eivätkä näin ollen itse kyseiseen aineeseen koske kuin harvoin jos silloinkaan. Puheista kuulee enemmänkin juuri paheksuntaa. Osa sentään sijoittuu kultaiselle keskitielle, joka ei lietso avointa vihaa eikä taas vastaavasti idolisoi, joka on yhtä väärin sekin. Nuoremmasta tuttavapiiristä löytyy rutkasti alkoholia viihteen vuoksi käyttäviä ja vieläpä varsin usein, kuten itsekin teen.
Mielestäni minulla on melko hyvä ihmistuntemus ja katsellessani kaupungilla kulkiessani ihmisiä, tulee suurimmasta osasta aikuisia mieleen, kuinka säntillisiä ja kelvollisia he taatusti ovat. Kulkevat hyvin arvokkaasti, eivät kenties kovinkaan muodikkaissa vaatteissa – ennemminkin päin vastoin – ja viimeistään rouvan habituksesta käy ilmi, mitä mieltä taloudessa ollaan paheellista ja turmiollista ”riekkumista” kohtaan. Naisen sana jyrää parisuhteessa.
Teksti uhkaa kääntyä liiaksi pois alkuperäisestä aiheesta ja lisäksi osittain liikaa kohti taannoista paatostani "Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin", joten lukaiskaapa vaikka se, mikäli ette ole jo näin tehneet. Minulla piti kyllä olla enemmän uusia ajatuksia, mutta taisinpa unohtaa suurimman osan, koska kuumeisella mietintähetkellä saatavilla ei ollut muistiinpanovälineitä.
Ilmeisesti en osaa/malta olla kirjoittamatta suomalaisesta (alkoholi)kulttuurista, koska se on niin käsittämättömän nurinkurinen. Yhtäällä iso osa kumoaa viinaa kurkustaan kaksin käsin sillä seurauksella, että keskiarvo per capita on maailman suurimpia. Toisaalla suurin osa paheksuu koko ainetta nyrkit pystyssä ja on valmis korottamaan alkoholiveroa tai puoltamaan toinen toistaan älyttömämpiä lakialoitteita aina kun joku rikkiviisas keksii moisia ehdottaa.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, erityisesti tekstissäni "EI keskioluen lantraamiselle ja pilaamiselle", saadaan Suomessa poikkeuksellisen mainiosti läpi uudistuksia alkoholipolitiikkaan syyllistämällä kansalaisia suuresta kulutuksesta ja olemalla tiedoitusvälineiden edessä huolesta soikeina kyseisestä asiasta.
Syyllistäminen puree siitäkin huolimatta, että jokainen tietää tasan tarkkaan sen, kuinka paljon kuluttaa ja aiheuttaa omalla alkoholikäyttäytymiseltään harmia yhteiskunnalle. Todennäköisemmin vähän kuluttavat eivät syyllisty, vaan heitä vituttaa edelleenkin se, kuinka heidän verorahoistaan kustannetaan toisten aiheuttamat ongelmat. Lisäksi, edelleen itseäni lainatakseni, maltilliset ja alkoholia paheksuvat ihmiset pitävät usein sitä käyttäviä ihmisarvoltaan alhaisempina ja heikompina. Yhtä kaikki nämä kaksi ääripäätä ovat nyt ja tulevaisuudessa tukkanuottasilla alkoholipolitiikan uudistusten suhteen.
Niin kurjaa kuin se maltillisista ja alkoholia paheksuvista suomalaisista onkin, ei veroja yksinkertaisesti voida enää korottaa kansantaloudellisista syistä. Tulevaisuudelle kaavaillut korotukset tulevat laskemaan kotimaan myyntiä entisestään ja kasvattavat tuontia ulkomailta, vaikka yhtenä suurimmista kulutushyödykkeistä juuri alkoholituotteet olisivat hyviä artikkeleita kotimaalaisuuteen satsaamiseen, josta ollaan puhuttu paljon taantuman hetkellä.
Eräs englantilainen luennoitsija kävi viime lukuvuonna koulullamme ja antoi pienryhmille tehtäväksi piirtää kuva ihmisestä, joka on mahdollisimman stereotyyppinen suomalainen. Hän oli oikein mukava rouva ja näyttikin heti alkuun kuvan siitä, millaisena hänen kotimaansa stereotyyppisiä miehiä kenties pidetään. Bowler-hattuinen ja viiksekäs herrasmies ruudullisessa pyjamassa istumassa nojatuolissaan nauttimassa kello viiden teetä.
Ryhmästämme piirtäminen lankesi minun vastuulleni ja myönnän, että piirsin perinteisesti suomalaisen miehen viinapullo kourassa saunan lauteille ja kerroin muulle salille tarinaksi, että Suomi on juuri hävinnyt Ruotsille jääkiekkomaaottelussa. Kylpytakin taskusta pilkotti Nokian matkapuhelin ja muuta perinteistä rataa. Suunnilleen samansisältöiseen piirrokseen päätyi usea muukin ryhmä.
Kaljaa tai – luoja paratkoon – itseänsä viinaa (hui kauhistus) litkivä juntti on luultavasti väestömme valtaosan mielestä se kaikkein parhaiten suomalaista kuvaava ihmistyyppi. Minusta se yltää kuitenkin listalla hädin tuskin viiden parhaan joukkoon. Minusta korkeimmalle pallille asettuva suomalainen on yksinkertainen, maltillinen, sentimentaalinen, vaatimaton, käytännönläheinen, kateellinen, ujo ja omaa (ainakin selvin päin) heikohkon itsevarmuuden, muttei maltillisuutensa vuoksi juurikaan viinaksiin koske, sillä pitää niitä turmiollisina ja niiden käyttö sotii poliittisesti korrektia kantaa vastaan. Näissä minun nähdäkseni tyypillisimmissä piirteissä on hyvää ja huonoa - koskien sekä yksilöä että ympäristöä.
Suomalaisille tyypillinen käytännöllisyys kuvastuu ainakin siitä, että samoja vaatteita käytetään niin kauan kun ne kuluvat puhki, ja tämän johdosta saammekin nauttia katukuvassa 70-luvun iki-ihanaa tyyliä edustavista verryttelyasuista. Tämä pätee tietenkin lähinnä keski-ikäisiin ihmisiin, mutta yhtä kaikki he muodostavat prosentuaalisesti suurimman osan väestöstämme. Säästeliäisyys ja maltillisuus kumpuavat tuohon ikäluokkaan sodan jälkeisistä ajoista, jolloin he viettivät lapsuuttaan. Säästäminen ja hyvin vaatimaton kituuttaminen on käynyt veriin, vaikka mahdollisuuksia olisi elää vapaamminkin. Eniten soisin ihmisten toteuttavan haaveitaan.
En jaksa uskoa, että kenellekään suurin tavoite on suorittaa elämänsä mahdollisimman vaatimattomasti ikään kuin pyrkien saamaan siitä hyvän arvosanan. En ainakaan halua uskoa, että jonkun mielestä vuoden jokaisen päivän soisi olevan mahdollisimman samankaltainen sisältäen samat rutiinit sekä saman aikataulun, josta poikkeaminen tuo kokonaisuuteen särön ja pahan mielen. Haluan uskoa, että tarkemmin miettiessään jokainen löytää jotain suurempaa, jota haluaisi toteuttaa. Jotain, mitä haluaa kokeilla, paikan jossa haluaa käydä tai asian, jonka haluaa hankkia.
Turhaan prameiluun sortuvia ihmisiä on toki myös paljon, koska onhan Suomi yksi tuloerojen luvatuista maista. Silti kulutustavaroissa, kalusteissa, kulkuneuvoissa sun muissa käytännönläheiset ihmiset ovat enemmistö paljolti siksi, että pieni- tai keskituloisia on ökyrikkaita suurempi osa. Käytännöllisemmät ihmiset eivät ole mahdottoman tarkkoja ulkonäöstään. Pääasia, että vaatteet lämmittävät, polkupyörä toimii, puhelimella pystyy soittamaan ja lakissa oleva lippa suojaa silmiä auringolta. Sama, vaikka se onkin saatu lahjana paikalliselta S-marketilta eikä olekaan Adidaksen trendikkäästä kesämallistosta. Eipä sillä, muotilippis saattaisi näyttää huomattavasti epäsovinnaisemmalta.
Metsolat-TV-sarjan, suuren suosikkini, vanha pariskunta Antti ja Annikki on fiktiivisistä hahmoista paras mieleeni tuleva esimerkki vaatimattomuudesta ja maltillisuudesta. Huusholliin ei saa tuoda mitään uutta ”hömpötystä”, koska vanhoilla on tultu toimeen hyvin siihenkin asti. Isoäidinäidinäidin kutoma pöytäliina täytyy laittaa kahvipöytään, vaikka olisi kuinka virttynyt. Niin on aina tehty eikä tästäkään traditiosta uskalla luopua, ettei sydän pakahdu. Minnekään loitommalle ei rohkene lähteä matkaamaan, vaikka tarjottaisiin, koska hyvinhän sitä pärjää kotioloissakin tutusti ja turvallisesti. Kaikki rikkoutuva korjataan niin pitkään kuin se vain on suinkin mahdollista. Porstupaan ei välttämättä tarvitse huippuhienoa naulakkoa, johon ripustaa takkinsa. Muutama naula sinne tänne ja pysyväthän ne pukimet niissäkin. Kakkosneloseen lyödystä kahden tuuman naulasta tuulipuvun takki ei tipahda lattialle, eli se ajaa asiansa täydellisesti.
Olen harvoin oikeasti kiireinen ihminen. Silti kaupungilla liikkuessa verenpainetta uhkaa nostattaa ihmiset, joita tituleeraan ”ihme haahuilijoiksi”. Tuntuu, että liki jokaisessa nurkassa seisoo joku puusta pudonneen ja vähän säikähtäneen näköinen tyyppi pälyilemässä ohikulkijoita tai muuten vain luimistelemassa omia aikojansa. En jaksa uskoa, että liikenteessä on niin paljon avohoitopotilaita. Varsinaisiin haahuilijoihin kuuluvat myös muuten vaan kaikkea ympärillään olevaa hämmästelevät ja siksi soljuvaa jalankulkuliikennettä häiritsevät ihmispoloiset. Katuvaloja, katutason yläpuolella olevien asuntojen ikkunoita, puiden latvoja, parvekkeita tai peräti niillä seisoskelevia lajitovereita?
Välillä minusta tuntuu, että näiden haahuilijoiden ulkoisesta olemuksesta korostuu se, mitä he ovat sisältäänkin: etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Lisäksi ihme haahuilijoihin kuuluvat ihmiset, jotka eivät osaa kävellä ja puhua samaan aikaan. He tukkivat siksi kulkuväylät rupatellessaan keskenään. Liikuntarajoitteisia ihmisiä en tietenkään tarkoita. Vähän minullakin on sentään tapoja.
Perusmuotin mukaisille suomalaisille tyypillistä on puute rohjeta eri asioihin. Vuorokausirytmistä ja kellon sekä kalenterin orjallisesta noudattamisesta puhuminen menee reilusti vanhan toistoksi, mutta on silti mielestäni erityinen perussuomalaisen ihmisen piirre. Liian myöhään ei saa tehdä tiettyjä asioita, liian myöhään aamulla ei saa nukkua, liian aikaisin illalla ei saa löysätä pipoa. Kaikkein suurin synti on edelleen se, mikäli kylmän keskioluttölkin napsauttaa janonsa sammuttamiseksi tai ihan vain itsekkäiden mielihalujensa tyydyttämiseksi vaikka niinkin absurdiin aikaan kuin tiistai-aamupäivällä kello 11.00. Onko yksilön kannalta paras vaihtoehto viettää elämänsä aivan loppuun saakka mahdollisimman tarkasti säntillisyyttä, huomaamattomuutta ja vaatimattomuutta korostavien kirjoittamattomien normien mukaisesti?
Eräälle vanhempien naisihmisten kielenkäytölle ominaiselle piirteelle on hankala keksiä kyllin kuvaavaa termiä. Kaipa jonkun sortin demonisoinnin, kärjistämisen ja inhon lietsonnan risteytys hyvin vaatimatonta asiaa kohtaan on se, mikä kuvaa tarkoittamaani käsitettä parhaiten. ”Ainako sitä pitää vaan kitata sitä kaljaa,” tai ”siellä se taas istui sekin vaan se kaljapönttö kourassaan lirppimässä.” Kyseessä saattavat olla perheenisät, jotka ovat työviikon päätteeksi pistäytyneet muutamalle tuopille paikalliseen anniskeluravintolaan. Miksei heistä voi todeta, että miehet ovat parhaillaan tuossa viereisen korttelin pubissa nauttimassa olutta? No eihän niin neutraalia ilmaisua voi käyttää. ”Siellä ne ukot taas vaan sitä kaljaa LITKII ja KITTAA.” Vivahde-eron huomaa melko selvästi. ”Kulta, toisitko minulle kaupasta pari saunaolutta?” ”No minähän en ala ukolle sitä kaljaa selkä vääränä tänne kotiin kiikuttamaan niin kuin millekin rokkoherralle!”
Vieläkin kurjempaa on, jos ihmisten puheessa kaikki alkoholituotteet niputetaan viinaksi, eli tällainen raivostuttava demonisoiva kärjistäminen viedään aivan äärimmilleen. Tätä kuulee turhankin usein. Kukapa nyt on tilivelvollinen erittelemään tarkalleen joka desin päivän aikana nauttimistaan juomista, mutta minusta on ikävää, mikäli humalahakuisesti juotuaan on nauttinut vaikkapa 12 tölkkiä keskiolutta, puhutaan tapauksesta viinan juontina.
Viina: näiksi lasketaan vodkat, maustamattomat viinat, akvaviitit, anisviinat, geneverit, ginit, hedelmäviinat, grapat, tequilat ja calvadosit ja maustetut viinat. Eipä näy listassa olutta, siideriä, lonkeroa, viiniä, vermuttia tai whiskyä.
Olut ja laitetaanpa oheen vielä luettelo oluttyypeistä.
Makoisa keskiolut elää edelleen kansan syvissä riveissä aivan järisyttävänä ja katastrofaalisena perisyntinä, vaikka onkin maailman suosituin ja lisäksi vanhin alkoholijuoma. Lisäksi ei ole laisinkaan varmaa, että kittaavatko ne ukot siellä ravintolassa sitä kaljaa. Voihan olla, että eräs heistä on ottanut kuivan päärynäsiiderin ja toinen taas talon lonkeron kurkkunsa kostukkeeksi. Rouvat kyräilevät ja jupisevat kulmat kurtussa vain sitä, kuinka he ovat sitä kaljaa taas kittaamassa JA LIRPPIVÄT SITÄ TUOPIT KOURISSA SIELLÄ NIIN OIKEIN TAAS!
Palataanpa alussa esittelemääni juopottelevaan ukkeliin, joka tulee monelle suomalaisia stereotypioita mietittäessä helposti mieleen. Suurin osa lähipiiristäni on nimittäin alkoholin käytön suhteen enemmänkin paheksuvia sekä maltillisia eivätkä näin ollen itse kyseiseen aineeseen koske kuin harvoin jos silloinkaan. Puheista kuulee enemmänkin juuri paheksuntaa. Osa sentään sijoittuu kultaiselle keskitielle, joka ei lietso avointa vihaa eikä taas vastaavasti idolisoi, joka on yhtä väärin sekin. Nuoremmasta tuttavapiiristä löytyy rutkasti alkoholia viihteen vuoksi käyttäviä ja vieläpä varsin usein, kuten itsekin teen.
Mielestäni minulla on melko hyvä ihmistuntemus ja katsellessani kaupungilla kulkiessani ihmisiä, tulee suurimmasta osasta aikuisia mieleen, kuinka säntillisiä ja kelvollisia he taatusti ovat. Kulkevat hyvin arvokkaasti, eivät kenties kovinkaan muodikkaissa vaatteissa – ennemminkin päin vastoin – ja viimeistään rouvan habituksesta käy ilmi, mitä mieltä taloudessa ollaan paheellista ja turmiollista ”riekkumista” kohtaan. Naisen sana jyrää parisuhteessa.
Teksti uhkaa kääntyä liiaksi pois alkuperäisestä aiheesta ja lisäksi osittain liikaa kohti taannoista paatostani "Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin", joten lukaiskaapa vaikka se, mikäli ette ole jo näin tehneet. Minulla piti kyllä olla enemmän uusia ajatuksia, mutta taisinpa unohtaa suurimman osan, koska kuumeisella mietintähetkellä saatavilla ei ollut muistiinpanovälineitä.
Ilmeisesti en osaa/malta olla kirjoittamatta suomalaisesta (alkoholi)kulttuurista, koska se on niin käsittämättömän nurinkurinen. Yhtäällä iso osa kumoaa viinaa kurkustaan kaksin käsin sillä seurauksella, että keskiarvo per capita on maailman suurimpia. Toisaalla suurin osa paheksuu koko ainetta nyrkit pystyssä ja on valmis korottamaan alkoholiveroa tai puoltamaan toinen toistaan älyttömämpiä lakialoitteita aina kun joku rikkiviisas keksii moisia ehdottaa.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, erityisesti tekstissäni "EI keskioluen lantraamiselle ja pilaamiselle", saadaan Suomessa poikkeuksellisen mainiosti läpi uudistuksia alkoholipolitiikkaan syyllistämällä kansalaisia suuresta kulutuksesta ja olemalla tiedoitusvälineiden edessä huolesta soikeina kyseisestä asiasta.
Syyllistäminen puree siitäkin huolimatta, että jokainen tietää tasan tarkkaan sen, kuinka paljon kuluttaa ja aiheuttaa omalla alkoholikäyttäytymiseltään harmia yhteiskunnalle. Todennäköisemmin vähän kuluttavat eivät syyllisty, vaan heitä vituttaa edelleenkin se, kuinka heidän verorahoistaan kustannetaan toisten aiheuttamat ongelmat. Lisäksi, edelleen itseäni lainatakseni, maltilliset ja alkoholia paheksuvat ihmiset pitävät usein sitä käyttäviä ihmisarvoltaan alhaisempina ja heikompina. Yhtä kaikki nämä kaksi ääripäätä ovat nyt ja tulevaisuudessa tukkanuottasilla alkoholipolitiikan uudistusten suhteen.
Niin kurjaa kuin se maltillisista ja alkoholia paheksuvista suomalaisista onkin, ei veroja yksinkertaisesti voida enää korottaa kansantaloudellisista syistä. Tulevaisuudelle kaavaillut korotukset tulevat laskemaan kotimaan myyntiä entisestään ja kasvattavat tuontia ulkomailta, vaikka yhtenä suurimmista kulutushyödykkeistä juuri alkoholituotteet olisivat hyviä artikkeleita kotimaalaisuuteen satsaamiseen, josta ollaan puhuttu paljon taantuman hetkellä.
lauantaina, kesäkuuta 20, 2009
Olli Lindholm narautti korkin kiinni noin kymmenen vuotta sitten
Tunnetun Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm kiersi korkin kiinni melkein kymmenen vuotta sitten. Aikamääre on haja-ammuntaa, sillä tapauksen tiimoilta on puhuttu myöskin yhdeksästä vuodesta. Korkin narahtamista lähti silti tutkimaan Tribunen erikoistoimittaja Sauli Näräspöytiö.
Hänen onnistuikin yhyttää muutamia korkinnarautushetkellä lähistöllä olleita henkilöitä. Vielä ensimmäinen haastateltu ei kyennyt antamaan vastausta kaikkiin toimituksessamme heränneisiin kysymyksiin.
- Kyllä se korkki minun harkintakykyni mukaan ainakin kiinni meni. Olin sen verran etäällä tapahtumapaikasta, etten kykene sanomaan, kuuluiko siitä varsinaista narausta. Muistikin saattaa tehdä tepposensa, koska tapauksesta on aikaa, kommentoi Sylvi Rantayrmälä oltuaan aikoinaan tapahtumien äärellä.
- Sylvi toden totta seisoi tapahtumahetkellä hieman loitompana. Minä ja kahvikupposelle piipahtanut ystäväni Mielikki sen sijaan olimme kuuloetäisyydellä, ja voimme lähes sataprosenttisella varmuudella sanoa, että korkki toden totta päästi pienehkön narahduksen Ollin kiertäessä sen kiinni, kuuluttaa Ylermi Tuima-Koskelo samoista maisemista. Hän tietää lisäksi mainita, että kyseinen pullo oli lasinen ja sisälsi ruohonleikkurin polttoainetta.
- Kävimme suorittamassa Uolevi Vähä-Pesolan kanssa asiaankuuluvan empiirisen tarkistuksen ja ennakko-odotuksemme kävivät toteen. Korkki oli kuin olikin kiinni. Klyyvarimme eivät havainneet lainkaan ilman tai nesteen liikuntaa suuntaan tai toiseen pullon korkin välittömässä läheisyydessä. Mitään narinaakaan siitä ei enää meidän läsnäollessamme kuulunut, vaikka höristelimme korviamme melkoisesti, raportoi toimittajamme Sauli Näräspöytiö tuolta tapahtumien kiintopisteestä.
Narahdus noteerattiin myös Tyrnävällä. Paikalliset magnitudin asteikosta ylettömän kiinnostuneet asukkaat mittasivat narahduksen arvoksi noin 0,00000000000001124 Richterin asteikolla, ja tätä pidetään jopa kansainvälisestikin äärimmäisen merkittävänä yksittäistapauksena.
Huomattavasti enemmän maininnan arvoinen tapaus sattui, kun Urpo Martikainen kirskautti kiinni 0,5 litran muovisen Vischy-pullonsa. Tämä tapahtui jotakuinkin 90-luvun puolessa välissä eräänä huhtikuisena perjantai-iltana luettuaan kansalaisille illan tärkeimmät uutiset. Tästä tapauksesta toimittajallemme vinkkasi Tyrnävän paikallislehtien toimittajat, jotka olivat juuri palanneet paikallisen seismologisen seuran järjestämältä ja vieläpä sangen rattoisalta 20-vuotisjuhlamatkalta Limingalta. Siellä he äimistelivät paikkakunnan nähtävyyksiä, kuten Shellille asennettua kortti- ja seteliautomaattia, kirjaston vasta päällystettyä parkkipaikkaa sekä kunnantalon itsestään syttyviä pihavaloja.
Hänen onnistuikin yhyttää muutamia korkinnarautushetkellä lähistöllä olleita henkilöitä. Vielä ensimmäinen haastateltu ei kyennyt antamaan vastausta kaikkiin toimituksessamme heränneisiin kysymyksiin.
- Kyllä se korkki minun harkintakykyni mukaan ainakin kiinni meni. Olin sen verran etäällä tapahtumapaikasta, etten kykene sanomaan, kuuluiko siitä varsinaista narausta. Muistikin saattaa tehdä tepposensa, koska tapauksesta on aikaa, kommentoi Sylvi Rantayrmälä oltuaan aikoinaan tapahtumien äärellä.
- Sylvi toden totta seisoi tapahtumahetkellä hieman loitompana. Minä ja kahvikupposelle piipahtanut ystäväni Mielikki sen sijaan olimme kuuloetäisyydellä, ja voimme lähes sataprosenttisella varmuudella sanoa, että korkki toden totta päästi pienehkön narahduksen Ollin kiertäessä sen kiinni, kuuluttaa Ylermi Tuima-Koskelo samoista maisemista. Hän tietää lisäksi mainita, että kyseinen pullo oli lasinen ja sisälsi ruohonleikkurin polttoainetta.
- Kävimme suorittamassa Uolevi Vähä-Pesolan kanssa asiaankuuluvan empiirisen tarkistuksen ja ennakko-odotuksemme kävivät toteen. Korkki oli kuin olikin kiinni. Klyyvarimme eivät havainneet lainkaan ilman tai nesteen liikuntaa suuntaan tai toiseen pullon korkin välittömässä läheisyydessä. Mitään narinaakaan siitä ei enää meidän läsnäollessamme kuulunut, vaikka höristelimme korviamme melkoisesti, raportoi toimittajamme Sauli Näräspöytiö tuolta tapahtumien kiintopisteestä.
Narahdus noteerattiin myös Tyrnävällä. Paikalliset magnitudin asteikosta ylettömän kiinnostuneet asukkaat mittasivat narahduksen arvoksi noin 0,00000000000001124 Richterin asteikolla, ja tätä pidetään jopa kansainvälisestikin äärimmäisen merkittävänä yksittäistapauksena.
Huomattavasti enemmän maininnan arvoinen tapaus sattui, kun Urpo Martikainen kirskautti kiinni 0,5 litran muovisen Vischy-pullonsa. Tämä tapahtui jotakuinkin 90-luvun puolessa välissä eräänä huhtikuisena perjantai-iltana luettuaan kansalaisille illan tärkeimmät uutiset. Tästä tapauksesta toimittajallemme vinkkasi Tyrnävän paikallislehtien toimittajat, jotka olivat juuri palanneet paikallisen seismologisen seuran järjestämältä ja vieläpä sangen rattoisalta 20-vuotisjuhlamatkalta Limingalta. Siellä he äimistelivät paikkakunnan nähtävyyksiä, kuten Shellille asennettua kortti- ja seteliautomaattia, kirjaston vasta päällystettyä parkkipaikkaa sekä kunnantalon itsestään syttyviä pihavaloja.
perjantaina, huhtikuuta 17, 2009
Asiaa realiteettien horjumisesta
Olen innostunut kirjoittelemaan viime aikoina varsin runsaasti elämän eri realiteettien horjumisesta ja jopa osittaisesta katoamisesta, joka ilmenee karkeasti arvioituna 2/5 lehtiartikkeleista, joita luet. Lisäksi tervejärkiset voivat tehdä moisia johtopäätöksiä melko usean tuttavansa kanssa keskustellessaan - suoraan elävästä elämästä.
Aloitetaan tuttuun tapaan ylimitoitettu vuodatus tunnustamalla, että ajan itsekin usein autolla ylinopeutta, mutta en kuitenkaan tosiaankaan runsaasti. En halua missään nimessä ylpeillä sillä, että olen rikkonut tieliikennelakia, mutta ihmettelen silti montaakin seikkaa. Vauhdin kanssa ahnehtiminen on asia erikseen ja niin ovat myös ajopelit, joilla sitä ahnehditaan.
Minulla oli vielä vuosi sitten vuosimallin 1994 Mazda, jossa oli tehoa hieman yli 70 hevosvoimaa, eli ei mitenkään erityisen huikea määrä. Voitteko silti uskoa, että sain kuin ihmeen kaupalla loihdittua ajokkini sellaiseen nopeuteen, että ajokorttini olisi päätynyt poliisikonstaapelien hoiviin pidemmäksi toviksi? Kyllä, kovaa mentiin jopa vanhalla Mazdalla.
Mihin ihmeeseen Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan kuin kilparadoilla siis tarvitaan reilusti yli 200-hevosvoimaisia autoja, jotka mahdollistavat yli 200 km/h nopeuden tai tarpeettoman suuren kiihtyvyyden? Talvella teholla ei ole lisäksi mitään merkitystä, koska "normaalikin" auto jää sutimaan paikoilleen. Ties kuinka tehokkaalla moottorilla, mutta vetoluistonestolla varustetun auton omistajat tuskailevat edelleen, kuinka ajopeli ei liiku mihinkään, vaikka jäisessä ylämäessä lyö kaasun pohjaan.
Minun mielestäni, ja jos sallitte sanoa niin melko terveiden realiteettien mukaan, alle viiden vuoden ikäiset turbodieselmoottorilla varustetut autot, kuten vaikkapa 2-litraiset Volkswagen Passatit tai Skoda Octaviat, kiihtyvät takuulla jokaisen tarpeita vastaavasti. Sen huomaa jo ihan kadun varresta tarkkaillessaan. Kolmelitraisella turbodieselkoneella ryyditetyt ajopelit ovat minun silmissäni jo melkoisia ohjuksia etenkin, jos kyseessä on automaattivaihteinen peli.
Kyllin tehokas auto on toki turvallinen ohitustilanteissa, kun vastaantulevien kaistalla ei tarvitse viettää turhan kauan aikaa, mutta tällaisen turvallisen ohituksen saa tehtyä jopa alle 100-hevosvoimaisella autolla, jos osaa valita ohituspaikan ja -hetken oikein. Minun nähdäkseni mahdottoman tehokkaan auton hankinnassa on vanhaa tuttua realiteettien horjuntaa ja ajokin pitämistä statussymbolina. Tähän sortuvat eivät sitä helposti itselleen myönnä, mutta valtaosa ihmisistä on silti ilmiöstä varsin vakuuttuneita.
Politiikassa turhanpäiväiseen prameiluun sorrutaan tunnetusti helpoiten. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, saisivat ministerit vaihdettua maisemaa turvallisesti ja luotettavasti millä tahansa normaalilla perheautolla (Renault Megane/Citroën C4/Honda Civic/Opel Astra/Peugeot 308) ökyluokan ajopelien sijaan. Suotavaa tämä olisi etenkin siksi, että ökyautot kustannetaan verorahoista.
Etenkin japanilaisia autoja jaksetaan mollata yhtenään, mutta kukaan ei voi väittää vastaan, etteivätkö kaikki – sanotaanko juuri korkeintaan viisi vuotta vanhat ja minkä tahansa maalaiset – kulkineet täyttäisi normaalin ihmisen laatuvaatimuksia. Normaalilla ihmisellä tosin on realiteetit hallussa. Minä olen kiitollinen, jos pääsen paikasta toiseen millä tahansa autolla. Ennemmin poden huonoa omaatuntoa, jos suoritettava matka olisi käveltävissäkin. Jotkut sen sijaan jaksavat itkeä, jos joutuvat taittamaan taksimatkansa baari-illan jälkeen keskustasta kotiin jollain muulla kuin saksalaisella luksusautolla.
Asia on niin, että lähes minkä tahansa alle kymmenen vuotta vanhan umpikorisen auton rakenteet pitävät vettä ja ne ovat näin ollen mukavia sekä lämpöisiä kulkuvälineitä. Voitteko te, realiteettinne menettäneet ihmiset, uskoa sellaista käsittämätöntä asiaa, että suoritimme monta täysin onnistunutta, näin ollen ongelmatonta ja vieläpä tasaista kyytiä tarjonnutta automatkaa perheemme vuosimallin 1992 Volvo 460 DL:llä?
Nyt tulee varsinainen pommi: jollain ihmeen kaupalla aiemmin mainittu vuosimallin 1994 Mazdani, eli teidän silmissänne juuri ja juuri autoksi laskettava ajoneuvo, kuljetti minut jokusen kerran Helsinkiin ja takaisin täysin ongelmitta. Missään vaiheessa ei iskenyt tunnetta, että nyt ei kyllä näin onnettoman halvan ja vanhan ajopelin kyydissä taitu matka ollenkaan arvolleni sopivalla tavalla.
Minusta on myös harmi, kuinka uusia autoja autokouluissa tapaa olla. Auton käsittelyä vasta harjoittelevalla ja näin ollen taitamattomalla kuljettajalla ei pitäisi olla ajopelissään lukkiutumattomia jarruja elektronisesta ajonhallintajärjestelmästä puhumattakaan. Kuinkas sitten käy, kun ajoneuvon käyttäytymistä uudenkarhealla autolla opetellut saakin alleen vanhan ja vaikeammin hallittavan auton, joka ei taitukaan kurviin yhtä kevyesti.
Minäkin ajoin tosin ajokorttia opetteluluvilla isäni autolla, jossa oli ABS-jarrut ja siirtyminen ensimmäisen oman auton rattiin oli näin ollen ajotuntumaltaan aika suuri muutos. Tämän johdosta voisi sanoa, että tiedän mistä puhun ja suotavampi vaihtoehto ajoharjoitteluun olisi voinut olla alkeellisempi auto. Ajoneuvon käsittelyä olin tosin opetellut jo vuosikausia aiemmin vanhoilla autoilla, joissa ei ollut minkään valtakunnan erikoisvarusteita edes valmistusvuoden mittapuun mukaan.
Moni todennee tähän väliin, että paremman hallittavuuden vuoksi uudet autot ovat mukavia, enkä sitä kielläkään. Aiemmin tosin mainitsinkin, että minkä tahansa maalainen uusi, eli minun mittapuuni mukaan korkeintaan kymmenen vuotta vanha auto on taatusti kestävä, turvallinen ja ajomukavuudeltaan kyllin hyvä kenelle tahansa. Kestävyyteen vaikuttaa ensisijaisesti se, kuinka autoaan pitää. Jopa usein ylenkatsottu saksalainenkin auto lahoaa ennen pitkää, jos et huolla tai puhdista sitä säännöllisesti.
Uskaltaudun tässä väittämään, että Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri kyettäisiin kuin ihmeen kaupalla saattamaan lähtöpisteestä määränpäähänsä Skoda Favoritilla, Citroën XM:llä, Peugeot 406:lla tai Toyota Carina E:llä, mikäli auto on asianmukaisesti huollettu ja tankissa on polttoainetta.
Voitteko kuvitella?
Minusta tätä asiaa voitaisiin testata jossain autoaiheisessa tv-sarjassa, kuten Ajoneuvoksessa. Kamerat seuraavat, kuinka juontaja Jussi Halli kuljettaa Matti Vanhasen Eduskuntatalolta esimerkiksi Tikkurilaan vuosimallin 1998 Seat Toledolla ja toimittajat ovat ällistyneitä, kuinka pääministeri kipuaa auton takapenkiltä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Monet, usein parempiosaiset, nuoret (miehet) pilkkaavat niitä ikätovereitaan, jotka ajelevat 80- tai 90-luvulla valmistetuilla japanilaisilla autoilla. Kaikki eivät olekaan syntyneet kultalusikka suupielessä tai omaa mahdollisuutta tehdä töitä ostaakseen itselleen heti kättelyssä uudehkoa autoa. Maksoin itse ensimmäisestä autostani vain suunnilleen kolmanneksen ja se vituttaa edelleenkin. Loput maksoivat kiltit ja poloiset vanhempani selkänahoistaan revityillä rahoilla.
Minulle ei tulisi mieleenikään ostattaa vanhemmillani jotain yli 10 000 € autoa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita. Monelle tuonkin hintainen auto on tosin vielä halpa romu, jollaisen kelpuuttaisi hädin tuskin kakkosautokseen. Hohhoijaa. Vilkaisinkin joutessani Nettiauto.comia ja 6000-8000 euron haarukasta tarjolla olisi päällisin puolin hyväkuntoista ja vähän ajettua Fiat Bravoa, Citroën C5:sta, Audi A3:sta, Honda Civiciä sekä Nissan Almeraa, joista jokainen kelpaisi minulle oikopäätä, mikäli minulla olisi varaa ylläpitää minkäänlaista autoa. Saakin kyllä elää aivan muissa maailmoissa, mikäli on vakavissaan sitä mieltä, ettei moisilla normaaleilla perheautoilla saa vaihdettua maisemaa kyllin hyvin.
Asennoitumiseni vanhempieni rahoilla elämiseen olisi toki todennäköisesti täysin erilainen, jos näin olisi ollut aina ja kuuluisin kultalusikka ahterissani syntyneeseen kansanosaan. Mikäli jonkun sortin äkkirikastuminen tapahtuisi nyt, potisin huonoa omaatuntoa ja kiusallista oloa vastaanottaessani isukin miljoonilla ostettua autoa tai asuntoa. Huonoa omaatuntoa tosin poden tätä nykyäänkin lähestulkoon kaikesta, mitä kiltit ja rakastavat vanhempani minulle lahjoittavat – olipa kyseessä sitten pullollinen viinimarjamehua tai partakone.
Täytyy tietenkin muistaa, että jokainen yksilö ja perhe saa tehdä tismalleen miten haluaa, mutta elämän realiteettien kanssa ei olla kenties jatkossa paljonkaan tekemisissä. Kermaperseiden on kenties täysin mahdotonta ymmärtää, että olen matkustanut lukuisia kertoja mitättömien ja ala-arvoisten ranskalaisten autojen kyydissä sekä ohjaimissa täysin ongelmitta ja pitkiäkin matkoja kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki: monissa niistä on ollut surkea ja onneton 1,6- tai 1,8-litrainen ja alle 100-hevosvoimainen moottori! Kuinka voi olla mitenkään mahdollista, että matkat sujuivat mainiosti ja kunkin tieosuuden suurinta sallittua nopeutta? Perille päästiin, takaisin tultiin ja matkatavarat mahtuivat kyytiin. Ohhoh!
Tietotekniikkaa opiskelevana ja lähes koko elämäni harrastaneena eräs realiteettien horjumista oivasti kuvaava asia on mietityttänyt useammin kuin monesti. Ihmiset ovat liian moderniin totuttuaan tulleet suorastaan kohtuuttomiksi tietojärjestelmien suhteen. Internetoperaattorit, pankkipalveluiden tarjoajat, sanomalehtien verkkoliitteiden ylläpitäjät ja keskustelufoorumien moderaattorit ollaan valmiita lynkkaamaan joka käyttökatkoksen vuoksi.
Erityisen outoa on, kuinka tietojärjestelmiin perehtyneet ihmiset ovat palvelimen päivittämisen tai muun normaalin järjestelmän ylläpitoon liittyvän toimenpiteen vuoksi aiheutuvan käyttökatkoksen aikana kuin myrkyn nielleitä. Meidän pitäisi tietää nämä asiat ja suhtautua käyttökatkoksiin tyynesti. Itse laittelin tuossa hiljattain opintolainahakemusta verkkopankkipalvelussa ja hämmästelin, kuinka kätevää kaikki nykyään onkaan. Palvelu kuitenkin kaatui juuri, kun painoin viimeisen ja ratkaisevan kerran ”hyväksy”-painiketta.
Arvatkaa mitä?
En menettänyt malttiani. En ottanut sadatellen yhteyttä asiakaspalveluun. Sen sijaan odottelin noin vuorokauden ja hoidin asian. Jos asialle vihkiytymättömät ihmiset tietäisivät edes murto-osan siitä, kuinka monimutkaisia komplekseja nykypäivän tietojärjestelmät ovat, he eivät kehtaisi älähtäkään, kun heidän käyttämänsä internetsovellus ilmoittaa palvelimen kuormittumisesta johtuvasta väliaikaikaisesta käyttökatkoksesta.
Ikuisuuskysymyksiä tietokoneharrastajien keskuudessa ovat luonnollisesti eri komponentit ja käyttöjärjestelmät. Kaikkihan tietävät, että mikä tahansa Microsoftin tuote on perseestä ja sitä ei ainoastaan ole lupa vaan velvollisuus pilkata jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Microsoft Windowsia kohtaan lietsottavan vihan syistä kysyttäessä saa yleensä vastaukseksi jotain niinkin nokkelaa kuin ”kaikki” tai ”noku windowssi vaa on niin paska” ja rutkasti räkäistä naurua perään.
Mitenkä voikin olla mahdollista, että olen käyttänyt tässä tuntikaupalla näinkin ala-arvoista asiaa kuin Windows XP:llä varustettua tietokonetta ilman, että järjestelmä on kaatunut kertaakaan tai edes oikutellut? Kone oli lisäksi koko yön päällä. Vaikka koko vehje kaatuisi tähän paikkaan, en alkaisi riehua. Tietokoneharrastuksen kautta tiedän sen, mitä jokaisen peruskäyttäjänkin kuuluisi tietää, eli käyttöjärjestelmän kaltaisen valtaisan monimutkaisen kokonaisuuden virheherkkyyden. Tämä kokonaisuus on ”hieman” enemmän kuin pari riviä koodia.
Windowsin jatkuvan pilkkaamisen ohella on tapana kehua ja ylistää eri Linux-distroja tai erityisesti Macin käyttöjärjestelmiä. Kakkoskoneeni Linux on tosin sen verran jumissa, ettei käyttäminen meinaa onnistua. Mitenkä lie olen sellaisen taivaallisen luomuksen kanssa onnistunut moiseen tilaan pääsemään. Joillain on lisäksi otsaa väittää, ettei muiden käyttöjärjestelmien GUI:t tai toiminnallisuudet olisi ottaneet mallia Windowsista. Paskat.
Itsekö eri distrojen kehittäjät ovat keksineet asettaa ikkunan sulkevan tai pienentävän painikkeen ruudun oikeaan ylänurkkaan ja jotenkin yllättävän paljon jo Windows 3.1:stä tutun otsikkorivin laitaan. Hiiren oikealla painikkeella aukeaa perin erikoisella tavalla Windowsin toiminnallisuutta muistuttava valikko, josta löytyy hämmästyttävän paljon samoja valintoja. Erityisen jännää. Linuxeja en soimaa, sillä pyörää ei ole syytä keksiä uudestaan. Koko käyttöjärjestelmän ydin ja tiedostojärjestelmä ovat täysin erilaisia Windowsiin verrattuna, mutta ulkoasusta ja käytettävyydestä moisen lässyttämisen voi unohtaa.
Tietotekniikan ammattilaisilla on tietenkin huikeasti peruskäyttäjiä korkeammat vaatimukset paitsi itse kokoonpanon myös käyttöjärjestelmän suhteen. Hyvin vaatimaton kokoonpano ja Windows Vista soveltuvat aivan loistavasti siihen, jos perheen lapset käyvät pari kertaa päivässä kurkkaamassa Habbo Hotelia ja isä katsoo RedTubesta jynkmeisteriä, mikäli oletamme, että flash-tuki on asennettu koneeseen. Minkä tahansa koneen tosin saa kyykkyyn ajamalla tuhottomasti prosesseja, kuten kymmentä selainikkunaa, ties kuinka monta terminaaliyhteyttä, kuvankäsittelyohjelmaa ja vaikka virtuaalikonetta samaan aikaan. Minun päivästäni tosin ei tunnit lopu, vaikka joudunkin välillä sulkemaan ohjelmia siksi aikaa kun en käytä niitä ja joudun näin ollen odottamaan tovin niitä uudelleen availlessani. Moni voisi ainakin harkita vakavasti nöyrtyvänsä tällaiseen toimintaan.
Tietotekniikkaa lähentelee myös nykyisten medialaitteiden kyky toistaa kuvaa ja ääntä. ”Hifistelijät” väittävät kivenkovaa, että elokuvan tai televisiosarjan katselunautinto pilaantuu merkittävästi, mikäli toistolaitteina on jotain muuta kuin 15.7 Dolby Digital Surround Mega Stereo –äänentoistojärjestelmä tai 80 tuuman Plasma Digi Multihyper-Full-HD –televisio. Miten voikaan siis olla mahdollista, että saan ammennettua poikkeuksetta uskollisesti palvelleesta 28 tuuman yli kymmenen vuotta vanhasta putkitelevisiostani sekä sen askeettisista kaiuttimista sataprosenttisesti sen, mitä elokuvalla on annettavanaan niin ääntä kuin kuvaa myöten? Erotan repliikit ja kuvan täydellisesti. Myönnän, että uudenkarheissa ja mahdollisimman suurikokoisissa televisioissa sekä äänentoistolaitteissa katselunautinto kasvaa, muttei kuitenkaan niin ratkaisevasti, että nyrpistelisin nokkaani aina kun laitan televisioni päälle.
Se, että leveyssuunnassa 640 pikselin kokoisen avi-videon laittaa pyörimään koko näytöltä niin ikään uskollisesti palvelleelta 19-tuumaiselta CRT-näytöltäni tai alkeellisen supervideo-out-liitännän kautta televisiosta ei ole vielä kertaakaan estänyt minua ymmärtämästä katsomani elokuvan juonta tai erottamasta siinä lausuttuja repliikkejä. Tämä pätee siitäkin huolimatta, että kuva on kieltämättä melko rankasti pikselöitynyt. Näyttelijöiden kasvonpiirteet erottaa silti aivan mainiosti.
Meneekö tekniikka elokuvan juonen edelle? Katselen tätä kirjoittaessani Yleisradion kullanarvoisen Areena-palvelun välityksellä erästä Metsoloiden jaksoa ja kuvakoko lienee pienempi kuin 640x480 pikseliä, mutta siltikin elän juonessa täysillä mukana. Tavallaan eri asia onkin nykypäivinä yleinen tyyli, että elokuvat ovat tarkoituksella nimenomaan visuaalista ilotulitusta, jonka annin saa parhaiten ammennettua juuri mahdollisimman superlaatuisilla välineillä.
Ovatko aistini yli kymmenen vuotta evoluutiota jäljessä vai onko minussa itsessäni jotain muuta ratkaisevasti pielessä? Toisaalta voisi ajatella, että aistini ovat normaalilla tasolla ja moni muu ihminen on kehittynyt kymmenen vuoden ajan evoluutiossa alakanttiin, mikäli ei kykene erottamaan televisiosta kyllin hyvin (=ymmärrettävästi) muuta kuin HD-tallennetta.
Tässä, tietojärjestelmissä ja ensimmäisessä aiheessa, eli ajoneuvoissa, on toivon mukaan monelle hieman mietittävää.
Aloitetaan tuttuun tapaan ylimitoitettu vuodatus tunnustamalla, että ajan itsekin usein autolla ylinopeutta, mutta en kuitenkaan tosiaankaan runsaasti. En halua missään nimessä ylpeillä sillä, että olen rikkonut tieliikennelakia, mutta ihmettelen silti montaakin seikkaa. Vauhdin kanssa ahnehtiminen on asia erikseen ja niin ovat myös ajopelit, joilla sitä ahnehditaan.
Minulla oli vielä vuosi sitten vuosimallin 1994 Mazda, jossa oli tehoa hieman yli 70 hevosvoimaa, eli ei mitenkään erityisen huikea määrä. Voitteko silti uskoa, että sain kuin ihmeen kaupalla loihdittua ajokkini sellaiseen nopeuteen, että ajokorttini olisi päätynyt poliisikonstaapelien hoiviin pidemmäksi toviksi? Kyllä, kovaa mentiin jopa vanhalla Mazdalla.
Mihin ihmeeseen Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan kuin kilparadoilla siis tarvitaan reilusti yli 200-hevosvoimaisia autoja, jotka mahdollistavat yli 200 km/h nopeuden tai tarpeettoman suuren kiihtyvyyden? Talvella teholla ei ole lisäksi mitään merkitystä, koska "normaalikin" auto jää sutimaan paikoilleen. Ties kuinka tehokkaalla moottorilla, mutta vetoluistonestolla varustetun auton omistajat tuskailevat edelleen, kuinka ajopeli ei liiku mihinkään, vaikka jäisessä ylämäessä lyö kaasun pohjaan.
Minun mielestäni, ja jos sallitte sanoa niin melko terveiden realiteettien mukaan, alle viiden vuoden ikäiset turbodieselmoottorilla varustetut autot, kuten vaikkapa 2-litraiset Volkswagen Passatit tai Skoda Octaviat, kiihtyvät takuulla jokaisen tarpeita vastaavasti. Sen huomaa jo ihan kadun varresta tarkkaillessaan. Kolmelitraisella turbodieselkoneella ryyditetyt ajopelit ovat minun silmissäni jo melkoisia ohjuksia etenkin, jos kyseessä on automaattivaihteinen peli.
Kyllin tehokas auto on toki turvallinen ohitustilanteissa, kun vastaantulevien kaistalla ei tarvitse viettää turhan kauan aikaa, mutta tällaisen turvallisen ohituksen saa tehtyä jopa alle 100-hevosvoimaisella autolla, jos osaa valita ohituspaikan ja -hetken oikein. Minun nähdäkseni mahdottoman tehokkaan auton hankinnassa on vanhaa tuttua realiteettien horjuntaa ja ajokin pitämistä statussymbolina. Tähän sortuvat eivät sitä helposti itselleen myönnä, mutta valtaosa ihmisistä on silti ilmiöstä varsin vakuuttuneita.
Politiikassa turhanpäiväiseen prameiluun sorrutaan tunnetusti helpoiten. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, saisivat ministerit vaihdettua maisemaa turvallisesti ja luotettavasti millä tahansa normaalilla perheautolla (Renault Megane/Citroën C4/Honda Civic/Opel Astra/Peugeot 308) ökyluokan ajopelien sijaan. Suotavaa tämä olisi etenkin siksi, että ökyautot kustannetaan verorahoista.
Etenkin japanilaisia autoja jaksetaan mollata yhtenään, mutta kukaan ei voi väittää vastaan, etteivätkö kaikki – sanotaanko juuri korkeintaan viisi vuotta vanhat ja minkä tahansa maalaiset – kulkineet täyttäisi normaalin ihmisen laatuvaatimuksia. Normaalilla ihmisellä tosin on realiteetit hallussa. Minä olen kiitollinen, jos pääsen paikasta toiseen millä tahansa autolla. Ennemmin poden huonoa omaatuntoa, jos suoritettava matka olisi käveltävissäkin. Jotkut sen sijaan jaksavat itkeä, jos joutuvat taittamaan taksimatkansa baari-illan jälkeen keskustasta kotiin jollain muulla kuin saksalaisella luksusautolla.
Asia on niin, että lähes minkä tahansa alle kymmenen vuotta vanhan umpikorisen auton rakenteet pitävät vettä ja ne ovat näin ollen mukavia sekä lämpöisiä kulkuvälineitä. Voitteko te, realiteettinne menettäneet ihmiset, uskoa sellaista käsittämätöntä asiaa, että suoritimme monta täysin onnistunutta, näin ollen ongelmatonta ja vieläpä tasaista kyytiä tarjonnutta automatkaa perheemme vuosimallin 1992 Volvo 460 DL:llä?
Nyt tulee varsinainen pommi: jollain ihmeen kaupalla aiemmin mainittu vuosimallin 1994 Mazdani, eli teidän silmissänne juuri ja juuri autoksi laskettava ajoneuvo, kuljetti minut jokusen kerran Helsinkiin ja takaisin täysin ongelmitta. Missään vaiheessa ei iskenyt tunnetta, että nyt ei kyllä näin onnettoman halvan ja vanhan ajopelin kyydissä taitu matka ollenkaan arvolleni sopivalla tavalla.
Minusta on myös harmi, kuinka uusia autoja autokouluissa tapaa olla. Auton käsittelyä vasta harjoittelevalla ja näin ollen taitamattomalla kuljettajalla ei pitäisi olla ajopelissään lukkiutumattomia jarruja elektronisesta ajonhallintajärjestelmästä puhumattakaan. Kuinkas sitten käy, kun ajoneuvon käyttäytymistä uudenkarhealla autolla opetellut saakin alleen vanhan ja vaikeammin hallittavan auton, joka ei taitukaan kurviin yhtä kevyesti.
Minäkin ajoin tosin ajokorttia opetteluluvilla isäni autolla, jossa oli ABS-jarrut ja siirtyminen ensimmäisen oman auton rattiin oli näin ollen ajotuntumaltaan aika suuri muutos. Tämän johdosta voisi sanoa, että tiedän mistä puhun ja suotavampi vaihtoehto ajoharjoitteluun olisi voinut olla alkeellisempi auto. Ajoneuvon käsittelyä olin tosin opetellut jo vuosikausia aiemmin vanhoilla autoilla, joissa ei ollut minkään valtakunnan erikoisvarusteita edes valmistusvuoden mittapuun mukaan.
Moni todennee tähän väliin, että paremman hallittavuuden vuoksi uudet autot ovat mukavia, enkä sitä kielläkään. Aiemmin tosin mainitsinkin, että minkä tahansa maalainen uusi, eli minun mittapuuni mukaan korkeintaan kymmenen vuotta vanha auto on taatusti kestävä, turvallinen ja ajomukavuudeltaan kyllin hyvä kenelle tahansa. Kestävyyteen vaikuttaa ensisijaisesti se, kuinka autoaan pitää. Jopa usein ylenkatsottu saksalainenkin auto lahoaa ennen pitkää, jos et huolla tai puhdista sitä säännöllisesti.
Uskaltaudun tässä väittämään, että Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri kyettäisiin kuin ihmeen kaupalla saattamaan lähtöpisteestä määränpäähänsä Skoda Favoritilla, Citroën XM:llä, Peugeot 406:lla tai Toyota Carina E:llä, mikäli auto on asianmukaisesti huollettu ja tankissa on polttoainetta.
Voitteko kuvitella?
Minusta tätä asiaa voitaisiin testata jossain autoaiheisessa tv-sarjassa, kuten Ajoneuvoksessa. Kamerat seuraavat, kuinka juontaja Jussi Halli kuljettaa Matti Vanhasen Eduskuntatalolta esimerkiksi Tikkurilaan vuosimallin 1998 Seat Toledolla ja toimittajat ovat ällistyneitä, kuinka pääministeri kipuaa auton takapenkiltä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Monet, usein parempiosaiset, nuoret (miehet) pilkkaavat niitä ikätovereitaan, jotka ajelevat 80- tai 90-luvulla valmistetuilla japanilaisilla autoilla. Kaikki eivät olekaan syntyneet kultalusikka suupielessä tai omaa mahdollisuutta tehdä töitä ostaakseen itselleen heti kättelyssä uudehkoa autoa. Maksoin itse ensimmäisestä autostani vain suunnilleen kolmanneksen ja se vituttaa edelleenkin. Loput maksoivat kiltit ja poloiset vanhempani selkänahoistaan revityillä rahoilla.
Minulle ei tulisi mieleenikään ostattaa vanhemmillani jotain yli 10 000 € autoa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita. Monelle tuonkin hintainen auto on tosin vielä halpa romu, jollaisen kelpuuttaisi hädin tuskin kakkosautokseen. Hohhoijaa. Vilkaisinkin joutessani Nettiauto.comia ja 6000-8000 euron haarukasta tarjolla olisi päällisin puolin hyväkuntoista ja vähän ajettua Fiat Bravoa, Citroën C5:sta, Audi A3:sta, Honda Civiciä sekä Nissan Almeraa, joista jokainen kelpaisi minulle oikopäätä, mikäli minulla olisi varaa ylläpitää minkäänlaista autoa. Saakin kyllä elää aivan muissa maailmoissa, mikäli on vakavissaan sitä mieltä, ettei moisilla normaaleilla perheautoilla saa vaihdettua maisemaa kyllin hyvin.
Asennoitumiseni vanhempieni rahoilla elämiseen olisi toki todennäköisesti täysin erilainen, jos näin olisi ollut aina ja kuuluisin kultalusikka ahterissani syntyneeseen kansanosaan. Mikäli jonkun sortin äkkirikastuminen tapahtuisi nyt, potisin huonoa omaatuntoa ja kiusallista oloa vastaanottaessani isukin miljoonilla ostettua autoa tai asuntoa. Huonoa omaatuntoa tosin poden tätä nykyäänkin lähestulkoon kaikesta, mitä kiltit ja rakastavat vanhempani minulle lahjoittavat – olipa kyseessä sitten pullollinen viinimarjamehua tai partakone.
Täytyy tietenkin muistaa, että jokainen yksilö ja perhe saa tehdä tismalleen miten haluaa, mutta elämän realiteettien kanssa ei olla kenties jatkossa paljonkaan tekemisissä. Kermaperseiden on kenties täysin mahdotonta ymmärtää, että olen matkustanut lukuisia kertoja mitättömien ja ala-arvoisten ranskalaisten autojen kyydissä sekä ohjaimissa täysin ongelmitta ja pitkiäkin matkoja kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki: monissa niistä on ollut surkea ja onneton 1,6- tai 1,8-litrainen ja alle 100-hevosvoimainen moottori! Kuinka voi olla mitenkään mahdollista, että matkat sujuivat mainiosti ja kunkin tieosuuden suurinta sallittua nopeutta? Perille päästiin, takaisin tultiin ja matkatavarat mahtuivat kyytiin. Ohhoh!
Tietotekniikkaa opiskelevana ja lähes koko elämäni harrastaneena eräs realiteettien horjumista oivasti kuvaava asia on mietityttänyt useammin kuin monesti. Ihmiset ovat liian moderniin totuttuaan tulleet suorastaan kohtuuttomiksi tietojärjestelmien suhteen. Internetoperaattorit, pankkipalveluiden tarjoajat, sanomalehtien verkkoliitteiden ylläpitäjät ja keskustelufoorumien moderaattorit ollaan valmiita lynkkaamaan joka käyttökatkoksen vuoksi.
Erityisen outoa on, kuinka tietojärjestelmiin perehtyneet ihmiset ovat palvelimen päivittämisen tai muun normaalin järjestelmän ylläpitoon liittyvän toimenpiteen vuoksi aiheutuvan käyttökatkoksen aikana kuin myrkyn nielleitä. Meidän pitäisi tietää nämä asiat ja suhtautua käyttökatkoksiin tyynesti. Itse laittelin tuossa hiljattain opintolainahakemusta verkkopankkipalvelussa ja hämmästelin, kuinka kätevää kaikki nykyään onkaan. Palvelu kuitenkin kaatui juuri, kun painoin viimeisen ja ratkaisevan kerran ”hyväksy”-painiketta.
Arvatkaa mitä?
En menettänyt malttiani. En ottanut sadatellen yhteyttä asiakaspalveluun. Sen sijaan odottelin noin vuorokauden ja hoidin asian. Jos asialle vihkiytymättömät ihmiset tietäisivät edes murto-osan siitä, kuinka monimutkaisia komplekseja nykypäivän tietojärjestelmät ovat, he eivät kehtaisi älähtäkään, kun heidän käyttämänsä internetsovellus ilmoittaa palvelimen kuormittumisesta johtuvasta väliaikaikaisesta käyttökatkoksesta.
Ikuisuuskysymyksiä tietokoneharrastajien keskuudessa ovat luonnollisesti eri komponentit ja käyttöjärjestelmät. Kaikkihan tietävät, että mikä tahansa Microsoftin tuote on perseestä ja sitä ei ainoastaan ole lupa vaan velvollisuus pilkata jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Microsoft Windowsia kohtaan lietsottavan vihan syistä kysyttäessä saa yleensä vastaukseksi jotain niinkin nokkelaa kuin ”kaikki” tai ”noku windowssi vaa on niin paska” ja rutkasti räkäistä naurua perään.
Mitenkä voikin olla mahdollista, että olen käyttänyt tässä tuntikaupalla näinkin ala-arvoista asiaa kuin Windows XP:llä varustettua tietokonetta ilman, että järjestelmä on kaatunut kertaakaan tai edes oikutellut? Kone oli lisäksi koko yön päällä. Vaikka koko vehje kaatuisi tähän paikkaan, en alkaisi riehua. Tietokoneharrastuksen kautta tiedän sen, mitä jokaisen peruskäyttäjänkin kuuluisi tietää, eli käyttöjärjestelmän kaltaisen valtaisan monimutkaisen kokonaisuuden virheherkkyyden. Tämä kokonaisuus on ”hieman” enemmän kuin pari riviä koodia.
Windowsin jatkuvan pilkkaamisen ohella on tapana kehua ja ylistää eri Linux-distroja tai erityisesti Macin käyttöjärjestelmiä. Kakkoskoneeni Linux on tosin sen verran jumissa, ettei käyttäminen meinaa onnistua. Mitenkä lie olen sellaisen taivaallisen luomuksen kanssa onnistunut moiseen tilaan pääsemään. Joillain on lisäksi otsaa väittää, ettei muiden käyttöjärjestelmien GUI:t tai toiminnallisuudet olisi ottaneet mallia Windowsista. Paskat.
Itsekö eri distrojen kehittäjät ovat keksineet asettaa ikkunan sulkevan tai pienentävän painikkeen ruudun oikeaan ylänurkkaan ja jotenkin yllättävän paljon jo Windows 3.1:stä tutun otsikkorivin laitaan. Hiiren oikealla painikkeella aukeaa perin erikoisella tavalla Windowsin toiminnallisuutta muistuttava valikko, josta löytyy hämmästyttävän paljon samoja valintoja. Erityisen jännää. Linuxeja en soimaa, sillä pyörää ei ole syytä keksiä uudestaan. Koko käyttöjärjestelmän ydin ja tiedostojärjestelmä ovat täysin erilaisia Windowsiin verrattuna, mutta ulkoasusta ja käytettävyydestä moisen lässyttämisen voi unohtaa.
Tietotekniikan ammattilaisilla on tietenkin huikeasti peruskäyttäjiä korkeammat vaatimukset paitsi itse kokoonpanon myös käyttöjärjestelmän suhteen. Hyvin vaatimaton kokoonpano ja Windows Vista soveltuvat aivan loistavasti siihen, jos perheen lapset käyvät pari kertaa päivässä kurkkaamassa Habbo Hotelia ja isä katsoo RedTubesta jynkmeisteriä, mikäli oletamme, että flash-tuki on asennettu koneeseen. Minkä tahansa koneen tosin saa kyykkyyn ajamalla tuhottomasti prosesseja, kuten kymmentä selainikkunaa, ties kuinka monta terminaaliyhteyttä, kuvankäsittelyohjelmaa ja vaikka virtuaalikonetta samaan aikaan. Minun päivästäni tosin ei tunnit lopu, vaikka joudunkin välillä sulkemaan ohjelmia siksi aikaa kun en käytä niitä ja joudun näin ollen odottamaan tovin niitä uudelleen availlessani. Moni voisi ainakin harkita vakavasti nöyrtyvänsä tällaiseen toimintaan.
Tietotekniikkaa lähentelee myös nykyisten medialaitteiden kyky toistaa kuvaa ja ääntä. ”Hifistelijät” väittävät kivenkovaa, että elokuvan tai televisiosarjan katselunautinto pilaantuu merkittävästi, mikäli toistolaitteina on jotain muuta kuin 15.7 Dolby Digital Surround Mega Stereo –äänentoistojärjestelmä tai 80 tuuman Plasma Digi Multihyper-Full-HD –televisio. Miten voikaan siis olla mahdollista, että saan ammennettua poikkeuksetta uskollisesti palvelleesta 28 tuuman yli kymmenen vuotta vanhasta putkitelevisiostani sekä sen askeettisista kaiuttimista sataprosenttisesti sen, mitä elokuvalla on annettavanaan niin ääntä kuin kuvaa myöten? Erotan repliikit ja kuvan täydellisesti. Myönnän, että uudenkarheissa ja mahdollisimman suurikokoisissa televisioissa sekä äänentoistolaitteissa katselunautinto kasvaa, muttei kuitenkaan niin ratkaisevasti, että nyrpistelisin nokkaani aina kun laitan televisioni päälle.
Se, että leveyssuunnassa 640 pikselin kokoisen avi-videon laittaa pyörimään koko näytöltä niin ikään uskollisesti palvelleelta 19-tuumaiselta CRT-näytöltäni tai alkeellisen supervideo-out-liitännän kautta televisiosta ei ole vielä kertaakaan estänyt minua ymmärtämästä katsomani elokuvan juonta tai erottamasta siinä lausuttuja repliikkejä. Tämä pätee siitäkin huolimatta, että kuva on kieltämättä melko rankasti pikselöitynyt. Näyttelijöiden kasvonpiirteet erottaa silti aivan mainiosti.
Meneekö tekniikka elokuvan juonen edelle? Katselen tätä kirjoittaessani Yleisradion kullanarvoisen Areena-palvelun välityksellä erästä Metsoloiden jaksoa ja kuvakoko lienee pienempi kuin 640x480 pikseliä, mutta siltikin elän juonessa täysillä mukana. Tavallaan eri asia onkin nykypäivinä yleinen tyyli, että elokuvat ovat tarkoituksella nimenomaan visuaalista ilotulitusta, jonka annin saa parhaiten ammennettua juuri mahdollisimman superlaatuisilla välineillä.
Ovatko aistini yli kymmenen vuotta evoluutiota jäljessä vai onko minussa itsessäni jotain muuta ratkaisevasti pielessä? Toisaalta voisi ajatella, että aistini ovat normaalilla tasolla ja moni muu ihminen on kehittynyt kymmenen vuoden ajan evoluutiossa alakanttiin, mikäli ei kykene erottamaan televisiosta kyllin hyvin (=ymmärrettävästi) muuta kuin HD-tallennetta.
Tässä, tietojärjestelmissä ja ensimmäisessä aiheessa, eli ajoneuvoissa, on toivon mukaan monelle hieman mietittävää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)