Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin!

On edelleen yleinen harhaluulo, että erityisen tavoiteltavaa on elää elämä siten, että 75% hengenheimolaisista on sitä mieltä, että meno on ollut mallikelpoista. Mitään painoarvoa ei ole omilla mieltymyksillä tai maailmankatsomuksellisilla eroilla vaan kuolinvuoteella täytyy iloita, kuinka harjasi hampaansa joka päivä, ei antanut hiustensa rehottaa tai piti aina samaa paria olevia sukkia. On siis taas kerran vietetty oikein poliittisesti korrektia ja yleisten normien, lähestulkoon de facto –lakien statuksen saavuttaneiden sääntöjen mukaista elämää.

Jos suu napsaa olutta kello 15 keskiviikko-iltapäivänä, ei sellaista kuitenkaan rohkene suurin surminkaan korkata, koska naapurin Aarnekaan ei tiettävästi moiseen pahuuteen sorru ennen perjantai-illan maagista kello 18:sta. Ei sekuntiakaan aiemmin. Hieman boheemimpi elämänasenne voisi olla monelle muutenkin mieleinen, mutta koska 75% tuttavapiiristä pukeutuu tahrattomiin vaatteisiin eikä anna yhdenkään partahaivenen törröttää leuassa etenkään kotoaan poistuessaan, ei itsekään uskalla olla se musta lammas, joka erottuu joukosta epäedullisesti.

Kello on aivan käsittämätön asia. Samanaikaisesti helpottava, välttämätön ja aivan helvetin turha sekä ärsyttävä. Moni elää sen näyttämän ajan mukaan aivan joka asiassa, koska sitäkin pidetään jollain tapaa erityisen hyveellisenä. Täsmällisyys toki onkin välttämätöntä, mutta tarkoitan tässä hieman muita asioita. Ruokaa ei syödä liian myöhään ja nukkumaan – tai petiin – mennään tiettyyn kellonaikaan, vaikka ei edes vielä väsyttäisi. Ennemmin pitää pyöriä monta tuntia sängyssä miettimässä asioita ja tylsistymässä. Nukkua ei myöskään saa liian myöhään, vaikka vielä nukuttaisi ja tämä siis pätee nimenomaan siinä tapauksessa, että aamulla ei ole pakko herätä velvollisuuksiaan hoitamaan. Ihminen tekee kellon ja joidenkin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan jatkuvasti niin kuin ei olisi hänelle itselleen mukavinta. Mikään lakihan siis ei kiellä nukkumasta ja syömästä silloin kun huvittaa.

Kelloon olennaisesti liittyvä ja ihmisten tekemisiä valitettavan usein rajoittava asia on ikä. Ei sen riittämättömyys vaan sen suuruus. Ryypiskelyä tai lasten tekoa ei saa mielestäni edelleenkään harrastaa liian nuorena normaaleista lain puitteissa määritellyistä ikärajoista puhumattakaan. Yksi taajaan käytetty perustelu asioiden tekemättä jättämiselle on jotakuinkin tällainen: ”No eihän sitä nyt enää tässä iässä...” Jos sinkkumies Heimo, 68 v, lähtee Ibizalle naisiin niin jo kylän akat päivittelevät: ”Ja siinä iässä oikein!” Jotkut ovatkin valitettavasti sitä mieltä, että tietyn iän jälkeen ei saisi enää harrastaa seksiä ja seksuaalisesti aktiiviset, vaikkapa yli 50-vuotiaat avioparit, koetaan jollain tapaa irstaiksi. Kukapa tosin haluaisi ajatella vanhempiaan niissä puuhissa – saatika tietää asiasta. Erityisen surullisia ovat tilanteet, jossa avioparin toinen osapuoli olisi valmis seksuaaliseen kanssakäymiseen jopa peräti vanhemmalla iällä, mutta joutuu elämään selibaatissa, koska toinen osapuoli näkee iän esteenä. K70-tv-ohjelma oli erinomaisen mainio, samoin pelkästään vanhuksista koostuva teatteriporukka, jonka satuin näkemään televisiossa pari päivää sitten. Ne osoittivat vanhoillisille suomalaisille, kuinka ikäihmisetkin osaavat ja ennen kaikkea SAAVAT irroitella sen verran mitä pumppu kestää. Amerikan Talentissa oli räppäävä mummo. Iso käsi hänelle! Monet rauhoittuvat jossain vaiheessa elämäänsä niin perin juurin, etteivät hingu kotoaan mihinkään, mutta jos näin sattuisi käymään niin antaa perkele palaa vaan, kun vielä töppönen liikkuu! Muistakaa, että kohderyhmät ovat vain suuntaa-antavia. Tervetuloa vain eläkeläisetkin katsomaan vaikkapa JYP:n kotipelejä tai Quantum of Solacea, jos kiinnostaa!

Ala-Rantakönkäreen pariskunta, Veikko ja Mielikki, pitävät kotonaan taulujansa niin jämptisti suorassa, että liekö isäntä oikein vatupassilla mitannut. Sohvatyynyjen päälliset ovat mankeloidut ja jääkaapin sisällöstä ei yksikään artikkeli ylitä viimeistä käyttöpäivää. Kuinka heitä nyt siis kehtaa omaan asuntoonsa kutsua, kun pöytäliinalle on läikähtänyt hieman kahvia, seinää koristaa huomattavasti ristipistotöitä enemmän itseä miellyttävä Briana Banksin juliste ja kirjahyllyssä on viisi telamiinan sytytintä sekä täytetty kirahvi mieleistä tunnelmaa luomassa. Kahvitahra ei omaa menoa haittaa tippaakaan, ei myöskään sohvan alle tipahtaneet kalsarit. Ei se ole niin tarkkaa. Heitäpäs jollekin Veikkoa ja Mielikkiä vastaavalle säntillisyyden siniveriselle ehdotus repäistä kerrankin elämässään. ”Voi hyvä tavaton, enhän minä nyt sellaista...!” ”No helvetti minkä takia ei?” ”No kun eihän sitä nyt semmoista rohkene...”

Entäs piereskely sitten? Kyllä minä tuuppaan menemään oikein olan takaa, jos sattuu huvittamaan. Pitäähän oloa saada helpotettua. Siveellisiltä ja kunnollisilta veronmaksajilta se ei onnistu kerrassaan mitenkään. Kyseessä on vieläpä hengittämiseen verrattava luonnollinen asia. Väittäisin, että jokainen maailman ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä pikkuisen rupsauttanut. Allekirjoittanut vieläpä melkoisen reilusti ja yhtä lailla koulussa, töissä ja kaupan kassajonossa.

Minusta suomalaisilla on lisäksi erikoinen mentaliteetti hauskanpidon kanssa. Tuntuu, että ”liiasta” hauskanpidosta podetaan huonoa omaatuntoa. Edelleenkin olen kiinnostunut tietämään, että kuka senkin määrittelee, mikä on liikaa? Sanotaan, että tyypillinen esimerkki ydinperheestä käy keilaamassa ja McDonald’sissa. Hauskaa siis on ja etenkin lapsilla – ei vähiten Happy Mealin mukana tulleen kokoontaitettavan hiukkaskiihdyttimen johdosta. Seuraavan kerran vastaavaa ei sitten harrastetakaan kuin aikaisintaan kuukauden päästä, koska ”eihän sitä nyt koko ajan voi vaan hauskaa olla pitämässä...” Ei mikään laki kiellä käymästä keilaamassa/pelaamassa paintballia/ajamassa kartingia/elokuvissa vaikka pari kertaa viikossa, mikäli rahatilanne sen mahdollistaa. Raha on tietenkin tyypillisin ja varsin pitävä rajoite moisiin aktiviteetteihin. Välillä pitää olla ajanjakso X kurjuutta ja arkea, jolloin jokainen vain odottaa sitä, koska voisi olla sopivaa RAASKIA tehdä jotain mukavaa tässä kurjassa ja stressaavassa elämässä.

Periaatteessa voitaisiin ajatella, että miksei vekaralle voisi antaa karkkia vaikka parina-kolmena päivänä viikossa, mikäli hänen mielensä halajaa. Sunnuntaista perjantaihin hän odottaa kuitenkin vain lauantaita, jolloin on keksitty pitää karkkipäivä. Kyllä ne hampaat saa kunnossa pysymään, kun vain muistaa harjata. Entä jos rattijuoppo ajaa seuraavalla koulumatkalla päälle tai tulee joku vakava sairaus? Kyllä vasta silloin podetaan huonoa omaatuntoa siitä, kun ei Arvi-Joosepille annettu karkkia, vaikka tämä halusi... Elokuvalippu maksaa vain 9 €, pieni hinta siitä, että rakkaan lapsen kanssa olisi saanut viettää laatuaikaa yhdessä, kun se oli vielä mahdollista... Melko tuttua puhetta.

Työ- tai koulupäivän jälkeen moni on tietenkin väsynyt ja siksi rattoisat illanvietot ajoitetaan viikonlopulle, mutta tuntuu vahvasti siltä, että usea tekee niin ihan vain siksi, että se on TAVANOMAISTA. ”Eihän sitä nyt keskellä arkea rohkene rillutella!” Tarkoittaa siis nyt ihan perheen kesken suoritettavia aktiviteetteja eikä baari-iltoja. Meillä koulumaailmassa vapaapäiviä sattuu lukujärjestyksestä riippuen useinkin arkipäiville ja aika monet opiskelijabileet pidetäänkin esimerkiksi keskiviikkona. Mikä tahansa viikonpäivä on ihan hyvä päivä juhlia, jos on fiilis sekä seura kohdallaan. Arki on itse asiassa viikonloppua parempi, kun yöelämässä mahtuu olemaan sekä kulkemaan.

Ihmiset hei, ei se ole ihan oikeasti niin justiinsa! Turhaan te säästätte joka napin, kymmensenttisen ja pesette kertakäyttöastiat. Se saattaa olla kenellä tahansa vaikka huominen kauppareissu, kun aineissa oleva rekkakuski jyrää ylitsenne. Hyödyttikö nyt siis sitten se alituinen kituuttaminen ja hamstraaminen? Häh? Olisitte voineet elää reteästikin siihen mennessä. Pitkän tähtäimen suunnitelmia on tietenkin syytä tehdä myös ja säästäminen vaikkapa suurta ulkomaanmatkaa varten täytyykin aloittaa ajoissa. Tietynlainen carpe diem –asenne ei tee silti pahaa kenellekään.

Aloin tuossa taannoin kasvattaa itselleni partaa ja moni tiedusteli syytä tähän. Niin ikään moni ei tuntunut ymmärtävän, että tein sen ihan vain huvikseni ja kokeilunhalusta. Eihän se häävin näköinen tietenkään ole, mutta jonkunlainen kuitenkin. Kerran olin eriparisukissa liikenteessä ja sehän aiheutti hilpeyttä. Ihan hyvin nekin jalkoja lämmittivät, ei se ole niin justiinsa. Kenkien alta niitä ei sitä paitsi mihinkään näy. Samoin kuin ei college-/kauluspaidan alta sitä, että t-paita on usean vuoden tiiviin käytön seurauksena kulahtanut tai rikki jostain kohtaa. Paljon kiinnostaa sekin, olenko käynyt suihkussa juuri ennen vaikka yöelämään lähtöä. Siellä sitä nuhjaantuu koko ukko kuitenkin illan mittaa. Vähän dödöä kainaloon ja that’s it. Minulla ei ole kaapissani teema-astiastoa ja aterimeni eivät koostu yksinomaan Fiskarsista. Päin vastoin – astiakaapin sisältö on jonkunasteinen sekasikiö ja isäni vanhempien perua. Kummasti olen vain tästäkin huolimatta saanut einekset napaani vedettyä. Olisiko tuota uskonut? Ilman teema-astiastoa!

Ihmiset ovat tietenkin kaikki erilaisia ja monilla on elämässään asioita, jotka määrittelevät – ja objektiivisesti katsottuna kenties rajoittavat – elämistä, eikä moni kerta kaikkiaan kaipaa tai halua elämältään muuta kuin elelyä tutuissa ja turvallisissa oloissa vanhaan malliin sen ihmeempiä repäisemättä. Mummoni (71 v) on asunut koko elämänsä samassa pienessä pitäjässä ja saman pienehkön järven rannalla vain muutamassa eri osoitteessa, joten siinä missä moni kaipaisi pikkuhiljaa maisemanvaihdosta, olisi mummoni muuton edessä todennäköisesti äärimmäisen haikea.

Minullakin jotain pientä tämänsuuntaista on. Yksi esimerkki kaiketi on se, että ei minulta noin vain onnistuisi ex tempore –lähtö junalla pariksi päiväksi Ouluun, jos joku pyytäisi. Tällainen vaatii hieman pidemmän suunnittelun ja varoitusajan. Muuten olen kyllä melko kokeilunhaluinen, rempseä ja pyrin noudattamaan elämänfilosofiaani, jonka mukaan pitää pyrkiä tekemään haluamiaan asioita silloin ja siten kun on vain itselleen mukavinta. Pitää tosin tietenkin muistuttaa, että Suomen lakia ja vaikkapa taloyhtiön järjestyssääntöjä pitää filosofiassani aina noudattaa. Olisi tosin mielenkiintoista nähdä talonmiehen tai muiden asukkaiden reaktio, mikäli kävisin saunomisen yhteydessä ulkona hangessa kierimässä. Ehkäpä varaan itselleni saunavuoron talven kuluessa ja kokeilen. Tässä talossa tuntuu päällisin puolin asuvan vain oikein viimeisen päälle kelvollisia veronmaksajia, jotka elelevät maltillisesti sekä säntillisesti kunnon kansalaisina.

Alastomuuteenkin suhtautuminen on niin takapajuista, ettei moni asia yllä samalle tasolle tämän päivän sivistyneessä yhteiskunnassa. Jokainen ihminen – mukaanlukien alastomuutta vastustavien lakien raapustajat – ovat alasti vaatteidensa alla. Mikäli pikkulapsi haluaa aiheuttaa itselleen vuosisadan traumat alastonta kroppaa tiirailemalla, riittää siihen kokovartalopeili, jollainen varmasti lähes jokaisesta huushollista löytyy. Käydäänkö sukupuolisiveyttä peräänkuuluttavien ihmisten perheissä saunassa vaatteet päällä vai laitetaanko alle kouluikäiset lapset sinne yksitellen ja erikseen?

En ole nudisti, mutta nähdäkseni vaatteiden olennaisin funktio on lämmittäminen etenkin meidän maassamme. Hei, pieni lapsikin voi olla alaston. Sukupuolisiveyteen liittyvien lakien vuoksi lienee hyväksyttävää, että pienten lasten annetaan juoksennella alasti jopa uimarannoilla. He kun eivät vielä itse täysin tajua asiaa, eli olla häpeissään alastomuudestaan. Pedofiilisetä on tietenkin mielissään tarkkaillessaan tilannetta lähipusikosta. Täytyy sanoa, että nuorempana hieman päivittelin vanhempieni ottamia kuvia, joissa juoksentelin mummolan pihassa muna suorana. Eipä tuo tosin ole niin justiinsa, kun perhealbumistamme pedofiilisetä niitä tuskin tavoittaa.

Jos alastomuus olisi turmiollista, emme olisi tässä. Esi-isillämme ei takuulla ollut samanlaista sukupuolisiveyden normistoa kuin meillä ja tästäkään huolimatta evoluutio ei korjannut noita uljaita karvanaamoja pois päiviltä. Tai siis korjasihan se, mutta tilalle tuli seuraava kehitysaskel. Karvanaamoja täällä päin ei ainakaan ole kuin yksi kappale ja se kurkistaa peilistä joka aamu. Olisi mukava nähdä vaikka virallisesti julistettu viikko ilman mitään sukupuolisiveyttä koskevia järjestyssääntöjä tai lakipykäliä. Millaista esimerkiksi olisi se, jos kassajonossa seisoisi takanani karvainen setä vailla rihmankiertämää? Ehkäpä se noin alkuun hieman ahdistaisi heteromiestä, mutta veikkaan, että siihen voisi ennen pitkää tottuakin. Mitenkä joku kaunosielu sen totesikaan: ”jokainen ihmiskeho on kaunis.” En tosin tiedä allekirjoitanko tuota aivan kirjaimellisesti, mutta mainitsinpa nyt kuitenkin samalla rahalla.

Elämän ainutkertaisuus unohtuu varmasti kaikilta jossain vaiheessa. Se on oikeastaan se asia, jota ajan koko tällä ylipitkällä paatoksella takaa. Elämän ei kuulu olla suoritus, jota voidaan arvioida, kuten matematiikan koetta tai hyppyä Puijon tornista. Elämän kuuluu olla nautintoa ja kokemuksia. Jokaisen maan päällä eläneen ihmisen elämä on ollut ainutkertainen sekä vertaansa vailla oleva kokemus ja tulee olemaan tätä jatkossakin, vaikka siitä yrittäisi tehdä kirjoittamattomien sääntöjen ja rajoitteiden mukaan mahdollisimman ankeaa ja kaavamaista. Ehkä minun on vain hankala ymmärtää ihmisiä, jotka voivat käsi sydämellä vakuuttaa olevansa täydellisen onnellisia elellen mahdollisimman rutinoituneesti, pienissä tutuissa ympyröissään hankkimatta kokemuksia mistään muualta kuin omasta asuinseudustaan. Teen kuitenkin alituisesti parhaani yrittäessäni ymmärtää erilaisia ihmistyyppejä – myös nyt.

Minä sen sijaan haluan nähdä mahdollisimman paljon eri paikkoja ympäri maailmaa, tavata erilaisia ihmisiä ja kokeilla uusia asioita oman uskallukseni sallimissa rajoissa. Voi, kun pääsisin kokeilemaan vaikka mitä hienoja ja erikoisia soittimia, vesihiihtämään, moottorikelkkasafarille Lappiin, sukeltamaan Tyynen valtameren atolleille, esiintymään Hartwall-areenalle, katsomaan maisemia Empire State Buildingin näköalatasanteelta, kaatamaan puita moottorisahalla, ampumaan konekiväärillä, ajamaan vesiskootterilla (täysiä), tapaamaan presidentin ja kirjoittamaan sitten vanhana muistelmateoksen.