Kääntäisitkö sinä toisen poskesi?

Kiihkouskovaiset eivät aina ole naiiviudessaan liikuttavia. Pikemminkin he ovat säälittäviä menetettyään viimeisetkin rippeet oikeudenmukaisuustajustaan. Minustakin anteeksiantaminen on hieno taito osata, mutta jossain täytyy mennä raja hellämielisyydessäkin.

Helluntaiherätyksen tunnettuihin julistajiin kuuluva saarnaaja on päässyt pannasta.

[...]

- Hän oli sivussa virasta kiellon ajan. Asiat on käsitelty, hän on tehnyt parannuksen ja sovittanut rangaistuksensa. Hän jatkaa nyt pikkuhiljaa entisessä tehtävässään, kertoo seurakunnan johtaja Iltalehdelle.

Helluntaiseurakunnan toimintaan ja käytänteisiin olisi kai syytä perehtyä tarkemmin ennen kuin alkaa tehdä johtopäätöksiä, mutta mielestäni tässä on jotain paitsi naiivia myös kuvottavaa. Riittääkö hyvitykseen ripittäytyminen (joojoo, tiedän, että se on katolinen sakramentti) ja vakuuttelut siitä, että on todella tehnyt parannuksen? Ovatko korkeammat voimat ottaneet yhteyttä ja ilmoittaneet, että pastori on vapautettu taakastaan joko huikean puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion ansiosta tai vannottuaan, ettei enää hairahdu synnin tielle? Eiköhän jokainen tiedä tai vähintään arvaa, mitä mieltä olen uskonnollisesta konservatismista, mutta jo termistö, kuten parannus, vapautus, panna, sovitus ja ties mikä valaistuminen ovat antiikkisuudessaan raivostuttavia.

Huomio! Nyt eletään 2010-lukua, ei keskiaikaa.

- Olen keskustellut asiasta Neuvoa antavien veljien kanssa ja saanut heiltä luvan siihen (antaa pastorin palata tehtäväänsä). Hän ei kuitenkaan saa toimia lasten ja nuorten parissa.

Jos olisi šaria-lain vapaamielinen tulkinta oikeusistuimessa melko tuhoisaa puuhaa, olisi sitä myös kristinuskon naiivi hellämielisyys. Pedofiileja armahdettaisiin synneistä henkevin liturgioin, joissa puhutaan kielillä, lauletaan ja Neuvoa antavat veljet (*gosh*) julistavat ilosanomaa.

On lahkojen oma asia, millaisin perustein saarnamiesten annetaan jatkaa toimintaansa, mutta puolen vuoden ehdollinen vankeusrangaistus oli - tuttuun tapaan - lievästi ilmaistuna niukka. Seurakunnan johto tunnustaa myös hiljaa sen, että riski rikoksenuusintaan on olemassa, koska pastorin ei anneta vastaisuudessa toimia lasten ja nuorten kanssa.

Pastori selitti myöhemmin tekemisiään helluntailaisten RV-lehdessä syyttäen tapahtuneesta työuupumusta, joka johti harkintakyvyn pettämiseen.

En muistakaan aiemmin kuulleeni tällaisesta tavasta, kuinka työuupumus ja -stressi saattavat pahimmassa tapauksessa purkautua. Kenties saamme tästä uuden perusteen ehkäistä työuupumusta kaikissa viroissa. Ennakkotapaus sille, kuinka työuupumus etsii ulospääsyä inkarnoituakseen, on nyt olemassa.

Niin ikään on lahkojen oma asia, millaisin perustein asianosaiset päästävät pedofiilipastorit pälkähästä, mutta hyväksikäytetyn lapsen vanhempien käytös oli mielestäni mielenkiintoista.

Uhrin vanhemmat puolestaan kertoivat, että prosessi oli ollut koko perheelle rankka. Perhe kuitenkin sanoi antaneensa pastorille anteeksi, koska he eivät halunneet katkeroitua tapahtuneen vuoksi.

Kuten sanoin, on anteeksianto upea taito osata, mutta... Mitä tähän nyt sanoisi? Jos perhetuttu pastori (joka on toki mahdoton yhtälö) käyttäisi lastani seksuaalisesti hyväksi vedoten työuupumuksen sumentamaan harkintakykyyn, antaisin itseni katkeroitua aivan rauhassa ja vaatisin irstailijaa vedelle ja leivälle korkeimpia oikeusasteita myöten.

Naiivin henkevässä uskonympäristössä on eittämättä ulkoisia paineita painaa tällainenkin sairas rikos villaisella, jottei saatanan pahat voimat vain jylläisi katkeruuden muodossa uskonveljien ja -sisarten keskuudessa. Tai jotain muuta yhtä järkevää. Viha, katkeruus ja angstihan vain jäytäisivät jalon henkevää lahkoa.

Ennemmin tulisi kääntää toinen poski, eli tässä tilanteessa tarjota myös toista perheen lapsista, jos sellainen löytyy.