Tunnetun Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm kiersi korkin kiinni melkein kymmenen vuotta sitten. Aikamääre on haja-ammuntaa, sillä tapauksen tiimoilta on puhuttu myöskin yhdeksästä vuodesta. Korkin narahtamista lähti silti tutkimaan Tribunen erikoistoimittaja Sauli Näräspöytiö.
Hänen onnistuikin yhyttää muutamia korkinnarautushetkellä lähistöllä olleita henkilöitä. Vielä ensimmäinen haastateltu ei kyennyt antamaan vastausta kaikkiin toimituksessamme heränneisiin kysymyksiin.
- Kyllä se korkki minun harkintakykyni mukaan ainakin kiinni meni. Olin sen verran etäällä tapahtumapaikasta, etten kykene sanomaan, kuuluiko siitä varsinaista narausta. Muistikin saattaa tehdä tepposensa, koska tapauksesta on aikaa, kommentoi Sylvi Rantayrmälä oltuaan aikoinaan tapahtumien äärellä.
- Sylvi toden totta seisoi tapahtumahetkellä hieman loitompana. Minä ja kahvikupposelle piipahtanut ystäväni Mielikki sen sijaan olimme kuuloetäisyydellä, ja voimme lähes sataprosenttisella varmuudella sanoa, että korkki toden totta päästi pienehkön narahduksen Ollin kiertäessä sen kiinni, kuuluttaa Ylermi Tuima-Koskelo samoista maisemista. Hän tietää lisäksi mainita, että kyseinen pullo oli lasinen ja sisälsi ruohonleikkurin polttoainetta.
- Kävimme suorittamassa Uolevi Vähä-Pesolan kanssa asiaankuuluvan empiirisen tarkistuksen ja ennakko-odotuksemme kävivät toteen. Korkki oli kuin olikin kiinni. Klyyvarimme eivät havainneet lainkaan ilman tai nesteen liikuntaa suuntaan tai toiseen pullon korkin välittömässä läheisyydessä. Mitään narinaakaan siitä ei enää meidän läsnäollessamme kuulunut, vaikka höristelimme korviamme melkoisesti, raportoi toimittajamme Sauli Näräspöytiö tuolta tapahtumien kiintopisteestä.
Narahdus noteerattiin myös Tyrnävällä. Paikalliset magnitudin asteikosta ylettömän kiinnostuneet asukkaat mittasivat narahduksen arvoksi noin 0,00000000000001124 Richterin asteikolla, ja tätä pidetään jopa kansainvälisestikin äärimmäisen merkittävänä yksittäistapauksena.
Huomattavasti enemmän maininnan arvoinen tapaus sattui, kun Urpo Martikainen kirskautti kiinni 0,5 litran muovisen Vischy-pullonsa. Tämä tapahtui jotakuinkin 90-luvun puolessa välissä eräänä huhtikuisena perjantai-iltana luettuaan kansalaisille illan tärkeimmät uutiset. Tästä tapauksesta toimittajallemme vinkkasi Tyrnävän paikallislehtien toimittajat, jotka olivat juuri palanneet paikallisen seismologisen seuran järjestämältä ja vieläpä sangen rattoisalta 20-vuotisjuhlamatkalta Limingalta. Siellä he äimistelivät paikkakunnan nähtävyyksiä, kuten Shellille asennettua kortti- ja seteliautomaattia, kirjaston vasta päällystettyä parkkipaikkaa sekä kunnantalon itsestään syttyviä pihavaloja.
lauantaina, kesäkuuta 20, 2009
perjantaina, huhtikuuta 17, 2009
Asiaa realiteettien horjumisesta
Olen innostunut kirjoittelemaan viime aikoina varsin runsaasti elämän eri realiteettien horjumisesta ja jopa osittaisesta katoamisesta, joka ilmenee karkeasti arvioituna 2/5 lehtiartikkeleista, joita luet. Lisäksi tervejärkiset voivat tehdä moisia johtopäätöksiä melko usean tuttavansa kanssa keskustellessaan - suoraan elävästä elämästä.
Aloitetaan tuttuun tapaan ylimitoitettu vuodatus tunnustamalla, että ajan itsekin usein autolla ylinopeutta, mutta en kuitenkaan tosiaankaan runsaasti. En halua missään nimessä ylpeillä sillä, että olen rikkonut tieliikennelakia, mutta ihmettelen silti montaakin seikkaa. Vauhdin kanssa ahnehtiminen on asia erikseen ja niin ovat myös ajopelit, joilla sitä ahnehditaan.
Minulla oli vielä vuosi sitten vuosimallin 1994 Mazda, jossa oli tehoa hieman yli 70 hevosvoimaa, eli ei mitenkään erityisen huikea määrä. Voitteko silti uskoa, että sain kuin ihmeen kaupalla loihdittua ajokkini sellaiseen nopeuteen, että ajokorttini olisi päätynyt poliisikonstaapelien hoiviin pidemmäksi toviksi? Kyllä, kovaa mentiin jopa vanhalla Mazdalla.
Mihin ihmeeseen Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan kuin kilparadoilla siis tarvitaan reilusti yli 200-hevosvoimaisia autoja, jotka mahdollistavat yli 200 km/h nopeuden tai tarpeettoman suuren kiihtyvyyden? Talvella teholla ei ole lisäksi mitään merkitystä, koska "normaalikin" auto jää sutimaan paikoilleen. Ties kuinka tehokkaalla moottorilla, mutta vetoluistonestolla varustetun auton omistajat tuskailevat edelleen, kuinka ajopeli ei liiku mihinkään, vaikka jäisessä ylämäessä lyö kaasun pohjaan.
Minun mielestäni, ja jos sallitte sanoa niin melko terveiden realiteettien mukaan, alle viiden vuoden ikäiset turbodieselmoottorilla varustetut autot, kuten vaikkapa 2-litraiset Volkswagen Passatit tai Skoda Octaviat, kiihtyvät takuulla jokaisen tarpeita vastaavasti. Sen huomaa jo ihan kadun varresta tarkkaillessaan. Kolmelitraisella turbodieselkoneella ryyditetyt ajopelit ovat minun silmissäni jo melkoisia ohjuksia etenkin, jos kyseessä on automaattivaihteinen peli.
Kyllin tehokas auto on toki turvallinen ohitustilanteissa, kun vastaantulevien kaistalla ei tarvitse viettää turhan kauan aikaa, mutta tällaisen turvallisen ohituksen saa tehtyä jopa alle 100-hevosvoimaisella autolla, jos osaa valita ohituspaikan ja -hetken oikein. Minun nähdäkseni mahdottoman tehokkaan auton hankinnassa on vanhaa tuttua realiteettien horjuntaa ja ajokin pitämistä statussymbolina. Tähän sortuvat eivät sitä helposti itselleen myönnä, mutta valtaosa ihmisistä on silti ilmiöstä varsin vakuuttuneita.
Politiikassa turhanpäiväiseen prameiluun sorrutaan tunnetusti helpoiten. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, saisivat ministerit vaihdettua maisemaa turvallisesti ja luotettavasti millä tahansa normaalilla perheautolla (Renault Megane/Citroën C4/Honda Civic/Opel Astra/Peugeot 308) ökyluokan ajopelien sijaan. Suotavaa tämä olisi etenkin siksi, että ökyautot kustannetaan verorahoista.
Etenkin japanilaisia autoja jaksetaan mollata yhtenään, mutta kukaan ei voi väittää vastaan, etteivätkö kaikki – sanotaanko juuri korkeintaan viisi vuotta vanhat ja minkä tahansa maalaiset – kulkineet täyttäisi normaalin ihmisen laatuvaatimuksia. Normaalilla ihmisellä tosin on realiteetit hallussa. Minä olen kiitollinen, jos pääsen paikasta toiseen millä tahansa autolla. Ennemmin poden huonoa omaatuntoa, jos suoritettava matka olisi käveltävissäkin. Jotkut sen sijaan jaksavat itkeä, jos joutuvat taittamaan taksimatkansa baari-illan jälkeen keskustasta kotiin jollain muulla kuin saksalaisella luksusautolla.
Asia on niin, että lähes minkä tahansa alle kymmenen vuotta vanhan umpikorisen auton rakenteet pitävät vettä ja ne ovat näin ollen mukavia sekä lämpöisiä kulkuvälineitä. Voitteko te, realiteettinne menettäneet ihmiset, uskoa sellaista käsittämätöntä asiaa, että suoritimme monta täysin onnistunutta, näin ollen ongelmatonta ja vieläpä tasaista kyytiä tarjonnutta automatkaa perheemme vuosimallin 1992 Volvo 460 DL:llä?
Nyt tulee varsinainen pommi: jollain ihmeen kaupalla aiemmin mainittu vuosimallin 1994 Mazdani, eli teidän silmissänne juuri ja juuri autoksi laskettava ajoneuvo, kuljetti minut jokusen kerran Helsinkiin ja takaisin täysin ongelmitta. Missään vaiheessa ei iskenyt tunnetta, että nyt ei kyllä näin onnettoman halvan ja vanhan ajopelin kyydissä taitu matka ollenkaan arvolleni sopivalla tavalla.
Minusta on myös harmi, kuinka uusia autoja autokouluissa tapaa olla. Auton käsittelyä vasta harjoittelevalla ja näin ollen taitamattomalla kuljettajalla ei pitäisi olla ajopelissään lukkiutumattomia jarruja elektronisesta ajonhallintajärjestelmästä puhumattakaan. Kuinkas sitten käy, kun ajoneuvon käyttäytymistä uudenkarhealla autolla opetellut saakin alleen vanhan ja vaikeammin hallittavan auton, joka ei taitukaan kurviin yhtä kevyesti.
Minäkin ajoin tosin ajokorttia opetteluluvilla isäni autolla, jossa oli ABS-jarrut ja siirtyminen ensimmäisen oman auton rattiin oli näin ollen ajotuntumaltaan aika suuri muutos. Tämän johdosta voisi sanoa, että tiedän mistä puhun ja suotavampi vaihtoehto ajoharjoitteluun olisi voinut olla alkeellisempi auto. Ajoneuvon käsittelyä olin tosin opetellut jo vuosikausia aiemmin vanhoilla autoilla, joissa ei ollut minkään valtakunnan erikoisvarusteita edes valmistusvuoden mittapuun mukaan.
Moni todennee tähän väliin, että paremman hallittavuuden vuoksi uudet autot ovat mukavia, enkä sitä kielläkään. Aiemmin tosin mainitsinkin, että minkä tahansa maalainen uusi, eli minun mittapuuni mukaan korkeintaan kymmenen vuotta vanha auto on taatusti kestävä, turvallinen ja ajomukavuudeltaan kyllin hyvä kenelle tahansa. Kestävyyteen vaikuttaa ensisijaisesti se, kuinka autoaan pitää. Jopa usein ylenkatsottu saksalainenkin auto lahoaa ennen pitkää, jos et huolla tai puhdista sitä säännöllisesti.
Uskaltaudun tässä väittämään, että Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri kyettäisiin kuin ihmeen kaupalla saattamaan lähtöpisteestä määränpäähänsä Skoda Favoritilla, Citroën XM:llä, Peugeot 406:lla tai Toyota Carina E:llä, mikäli auto on asianmukaisesti huollettu ja tankissa on polttoainetta.
Voitteko kuvitella?
Minusta tätä asiaa voitaisiin testata jossain autoaiheisessa tv-sarjassa, kuten Ajoneuvoksessa. Kamerat seuraavat, kuinka juontaja Jussi Halli kuljettaa Matti Vanhasen Eduskuntatalolta esimerkiksi Tikkurilaan vuosimallin 1998 Seat Toledolla ja toimittajat ovat ällistyneitä, kuinka pääministeri kipuaa auton takapenkiltä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Monet, usein parempiosaiset, nuoret (miehet) pilkkaavat niitä ikätovereitaan, jotka ajelevat 80- tai 90-luvulla valmistetuilla japanilaisilla autoilla. Kaikki eivät olekaan syntyneet kultalusikka suupielessä tai omaa mahdollisuutta tehdä töitä ostaakseen itselleen heti kättelyssä uudehkoa autoa. Maksoin itse ensimmäisestä autostani vain suunnilleen kolmanneksen ja se vituttaa edelleenkin. Loput maksoivat kiltit ja poloiset vanhempani selkänahoistaan revityillä rahoilla.
Minulle ei tulisi mieleenikään ostattaa vanhemmillani jotain yli 10 000 € autoa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita. Monelle tuonkin hintainen auto on tosin vielä halpa romu, jollaisen kelpuuttaisi hädin tuskin kakkosautokseen. Hohhoijaa. Vilkaisinkin joutessani Nettiauto.comia ja 6000-8000 euron haarukasta tarjolla olisi päällisin puolin hyväkuntoista ja vähän ajettua Fiat Bravoa, Citroën C5:sta, Audi A3:sta, Honda Civiciä sekä Nissan Almeraa, joista jokainen kelpaisi minulle oikopäätä, mikäli minulla olisi varaa ylläpitää minkäänlaista autoa. Saakin kyllä elää aivan muissa maailmoissa, mikäli on vakavissaan sitä mieltä, ettei moisilla normaaleilla perheautoilla saa vaihdettua maisemaa kyllin hyvin.
Asennoitumiseni vanhempieni rahoilla elämiseen olisi toki todennäköisesti täysin erilainen, jos näin olisi ollut aina ja kuuluisin kultalusikka ahterissani syntyneeseen kansanosaan. Mikäli jonkun sortin äkkirikastuminen tapahtuisi nyt, potisin huonoa omaatuntoa ja kiusallista oloa vastaanottaessani isukin miljoonilla ostettua autoa tai asuntoa. Huonoa omaatuntoa tosin poden tätä nykyäänkin lähestulkoon kaikesta, mitä kiltit ja rakastavat vanhempani minulle lahjoittavat – olipa kyseessä sitten pullollinen viinimarjamehua tai partakone.
Täytyy tietenkin muistaa, että jokainen yksilö ja perhe saa tehdä tismalleen miten haluaa, mutta elämän realiteettien kanssa ei olla kenties jatkossa paljonkaan tekemisissä. Kermaperseiden on kenties täysin mahdotonta ymmärtää, että olen matkustanut lukuisia kertoja mitättömien ja ala-arvoisten ranskalaisten autojen kyydissä sekä ohjaimissa täysin ongelmitta ja pitkiäkin matkoja kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki: monissa niistä on ollut surkea ja onneton 1,6- tai 1,8-litrainen ja alle 100-hevosvoimainen moottori! Kuinka voi olla mitenkään mahdollista, että matkat sujuivat mainiosti ja kunkin tieosuuden suurinta sallittua nopeutta? Perille päästiin, takaisin tultiin ja matkatavarat mahtuivat kyytiin. Ohhoh!
Tietotekniikkaa opiskelevana ja lähes koko elämäni harrastaneena eräs realiteettien horjumista oivasti kuvaava asia on mietityttänyt useammin kuin monesti. Ihmiset ovat liian moderniin totuttuaan tulleet suorastaan kohtuuttomiksi tietojärjestelmien suhteen. Internetoperaattorit, pankkipalveluiden tarjoajat, sanomalehtien verkkoliitteiden ylläpitäjät ja keskustelufoorumien moderaattorit ollaan valmiita lynkkaamaan joka käyttökatkoksen vuoksi.
Erityisen outoa on, kuinka tietojärjestelmiin perehtyneet ihmiset ovat palvelimen päivittämisen tai muun normaalin järjestelmän ylläpitoon liittyvän toimenpiteen vuoksi aiheutuvan käyttökatkoksen aikana kuin myrkyn nielleitä. Meidän pitäisi tietää nämä asiat ja suhtautua käyttökatkoksiin tyynesti. Itse laittelin tuossa hiljattain opintolainahakemusta verkkopankkipalvelussa ja hämmästelin, kuinka kätevää kaikki nykyään onkaan. Palvelu kuitenkin kaatui juuri, kun painoin viimeisen ja ratkaisevan kerran ”hyväksy”-painiketta.
Arvatkaa mitä?
En menettänyt malttiani. En ottanut sadatellen yhteyttä asiakaspalveluun. Sen sijaan odottelin noin vuorokauden ja hoidin asian. Jos asialle vihkiytymättömät ihmiset tietäisivät edes murto-osan siitä, kuinka monimutkaisia komplekseja nykypäivän tietojärjestelmät ovat, he eivät kehtaisi älähtäkään, kun heidän käyttämänsä internetsovellus ilmoittaa palvelimen kuormittumisesta johtuvasta väliaikaikaisesta käyttökatkoksesta.
Ikuisuuskysymyksiä tietokoneharrastajien keskuudessa ovat luonnollisesti eri komponentit ja käyttöjärjestelmät. Kaikkihan tietävät, että mikä tahansa Microsoftin tuote on perseestä ja sitä ei ainoastaan ole lupa vaan velvollisuus pilkata jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Microsoft Windowsia kohtaan lietsottavan vihan syistä kysyttäessä saa yleensä vastaukseksi jotain niinkin nokkelaa kuin ”kaikki” tai ”noku windowssi vaa on niin paska” ja rutkasti räkäistä naurua perään.
Mitenkä voikin olla mahdollista, että olen käyttänyt tässä tuntikaupalla näinkin ala-arvoista asiaa kuin Windows XP:llä varustettua tietokonetta ilman, että järjestelmä on kaatunut kertaakaan tai edes oikutellut? Kone oli lisäksi koko yön päällä. Vaikka koko vehje kaatuisi tähän paikkaan, en alkaisi riehua. Tietokoneharrastuksen kautta tiedän sen, mitä jokaisen peruskäyttäjänkin kuuluisi tietää, eli käyttöjärjestelmän kaltaisen valtaisan monimutkaisen kokonaisuuden virheherkkyyden. Tämä kokonaisuus on ”hieman” enemmän kuin pari riviä koodia.
Windowsin jatkuvan pilkkaamisen ohella on tapana kehua ja ylistää eri Linux-distroja tai erityisesti Macin käyttöjärjestelmiä. Kakkoskoneeni Linux on tosin sen verran jumissa, ettei käyttäminen meinaa onnistua. Mitenkä lie olen sellaisen taivaallisen luomuksen kanssa onnistunut moiseen tilaan pääsemään. Joillain on lisäksi otsaa väittää, ettei muiden käyttöjärjestelmien GUI:t tai toiminnallisuudet olisi ottaneet mallia Windowsista. Paskat.
Itsekö eri distrojen kehittäjät ovat keksineet asettaa ikkunan sulkevan tai pienentävän painikkeen ruudun oikeaan ylänurkkaan ja jotenkin yllättävän paljon jo Windows 3.1:stä tutun otsikkorivin laitaan. Hiiren oikealla painikkeella aukeaa perin erikoisella tavalla Windowsin toiminnallisuutta muistuttava valikko, josta löytyy hämmästyttävän paljon samoja valintoja. Erityisen jännää. Linuxeja en soimaa, sillä pyörää ei ole syytä keksiä uudestaan. Koko käyttöjärjestelmän ydin ja tiedostojärjestelmä ovat täysin erilaisia Windowsiin verrattuna, mutta ulkoasusta ja käytettävyydestä moisen lässyttämisen voi unohtaa.
Tietotekniikan ammattilaisilla on tietenkin huikeasti peruskäyttäjiä korkeammat vaatimukset paitsi itse kokoonpanon myös käyttöjärjestelmän suhteen. Hyvin vaatimaton kokoonpano ja Windows Vista soveltuvat aivan loistavasti siihen, jos perheen lapset käyvät pari kertaa päivässä kurkkaamassa Habbo Hotelia ja isä katsoo RedTubesta jynkmeisteriä, mikäli oletamme, että flash-tuki on asennettu koneeseen. Minkä tahansa koneen tosin saa kyykkyyn ajamalla tuhottomasti prosesseja, kuten kymmentä selainikkunaa, ties kuinka monta terminaaliyhteyttä, kuvankäsittelyohjelmaa ja vaikka virtuaalikonetta samaan aikaan. Minun päivästäni tosin ei tunnit lopu, vaikka joudunkin välillä sulkemaan ohjelmia siksi aikaa kun en käytä niitä ja joudun näin ollen odottamaan tovin niitä uudelleen availlessani. Moni voisi ainakin harkita vakavasti nöyrtyvänsä tällaiseen toimintaan.
Tietotekniikkaa lähentelee myös nykyisten medialaitteiden kyky toistaa kuvaa ja ääntä. ”Hifistelijät” väittävät kivenkovaa, että elokuvan tai televisiosarjan katselunautinto pilaantuu merkittävästi, mikäli toistolaitteina on jotain muuta kuin 15.7 Dolby Digital Surround Mega Stereo –äänentoistojärjestelmä tai 80 tuuman Plasma Digi Multihyper-Full-HD –televisio. Miten voikaan siis olla mahdollista, että saan ammennettua poikkeuksetta uskollisesti palvelleesta 28 tuuman yli kymmenen vuotta vanhasta putkitelevisiostani sekä sen askeettisista kaiuttimista sataprosenttisesti sen, mitä elokuvalla on annettavanaan niin ääntä kuin kuvaa myöten? Erotan repliikit ja kuvan täydellisesti. Myönnän, että uudenkarheissa ja mahdollisimman suurikokoisissa televisioissa sekä äänentoistolaitteissa katselunautinto kasvaa, muttei kuitenkaan niin ratkaisevasti, että nyrpistelisin nokkaani aina kun laitan televisioni päälle.
Se, että leveyssuunnassa 640 pikselin kokoisen avi-videon laittaa pyörimään koko näytöltä niin ikään uskollisesti palvelleelta 19-tuumaiselta CRT-näytöltäni tai alkeellisen supervideo-out-liitännän kautta televisiosta ei ole vielä kertaakaan estänyt minua ymmärtämästä katsomani elokuvan juonta tai erottamasta siinä lausuttuja repliikkejä. Tämä pätee siitäkin huolimatta, että kuva on kieltämättä melko rankasti pikselöitynyt. Näyttelijöiden kasvonpiirteet erottaa silti aivan mainiosti.
Meneekö tekniikka elokuvan juonen edelle? Katselen tätä kirjoittaessani Yleisradion kullanarvoisen Areena-palvelun välityksellä erästä Metsoloiden jaksoa ja kuvakoko lienee pienempi kuin 640x480 pikseliä, mutta siltikin elän juonessa täysillä mukana. Tavallaan eri asia onkin nykypäivinä yleinen tyyli, että elokuvat ovat tarkoituksella nimenomaan visuaalista ilotulitusta, jonka annin saa parhaiten ammennettua juuri mahdollisimman superlaatuisilla välineillä.
Ovatko aistini yli kymmenen vuotta evoluutiota jäljessä vai onko minussa itsessäni jotain muuta ratkaisevasti pielessä? Toisaalta voisi ajatella, että aistini ovat normaalilla tasolla ja moni muu ihminen on kehittynyt kymmenen vuoden ajan evoluutiossa alakanttiin, mikäli ei kykene erottamaan televisiosta kyllin hyvin (=ymmärrettävästi) muuta kuin HD-tallennetta.
Tässä, tietojärjestelmissä ja ensimmäisessä aiheessa, eli ajoneuvoissa, on toivon mukaan monelle hieman mietittävää.
Aloitetaan tuttuun tapaan ylimitoitettu vuodatus tunnustamalla, että ajan itsekin usein autolla ylinopeutta, mutta en kuitenkaan tosiaankaan runsaasti. En halua missään nimessä ylpeillä sillä, että olen rikkonut tieliikennelakia, mutta ihmettelen silti montaakin seikkaa. Vauhdin kanssa ahnehtiminen on asia erikseen ja niin ovat myös ajopelit, joilla sitä ahnehditaan.
Minulla oli vielä vuosi sitten vuosimallin 1994 Mazda, jossa oli tehoa hieman yli 70 hevosvoimaa, eli ei mitenkään erityisen huikea määrä. Voitteko silti uskoa, että sain kuin ihmeen kaupalla loihdittua ajokkini sellaiseen nopeuteen, että ajokorttini olisi päätynyt poliisikonstaapelien hoiviin pidemmäksi toviksi? Kyllä, kovaa mentiin jopa vanhalla Mazdalla.
Mihin ihmeeseen Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan kuin kilparadoilla siis tarvitaan reilusti yli 200-hevosvoimaisia autoja, jotka mahdollistavat yli 200 km/h nopeuden tai tarpeettoman suuren kiihtyvyyden? Talvella teholla ei ole lisäksi mitään merkitystä, koska "normaalikin" auto jää sutimaan paikoilleen. Ties kuinka tehokkaalla moottorilla, mutta vetoluistonestolla varustetun auton omistajat tuskailevat edelleen, kuinka ajopeli ei liiku mihinkään, vaikka jäisessä ylämäessä lyö kaasun pohjaan.
Minun mielestäni, ja jos sallitte sanoa niin melko terveiden realiteettien mukaan, alle viiden vuoden ikäiset turbodieselmoottorilla varustetut autot, kuten vaikkapa 2-litraiset Volkswagen Passatit tai Skoda Octaviat, kiihtyvät takuulla jokaisen tarpeita vastaavasti. Sen huomaa jo ihan kadun varresta tarkkaillessaan. Kolmelitraisella turbodieselkoneella ryyditetyt ajopelit ovat minun silmissäni jo melkoisia ohjuksia etenkin, jos kyseessä on automaattivaihteinen peli.
Kyllin tehokas auto on toki turvallinen ohitustilanteissa, kun vastaantulevien kaistalla ei tarvitse viettää turhan kauan aikaa, mutta tällaisen turvallisen ohituksen saa tehtyä jopa alle 100-hevosvoimaisella autolla, jos osaa valita ohituspaikan ja -hetken oikein. Minun nähdäkseni mahdottoman tehokkaan auton hankinnassa on vanhaa tuttua realiteettien horjuntaa ja ajokin pitämistä statussymbolina. Tähän sortuvat eivät sitä helposti itselleen myönnä, mutta valtaosa ihmisistä on silti ilmiöstä varsin vakuuttuneita.
Politiikassa turhanpäiväiseen prameiluun sorrutaan tunnetusti helpoiten. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, saisivat ministerit vaihdettua maisemaa turvallisesti ja luotettavasti millä tahansa normaalilla perheautolla (Renault Megane/Citroën C4/Honda Civic/Opel Astra/Peugeot 308) ökyluokan ajopelien sijaan. Suotavaa tämä olisi etenkin siksi, että ökyautot kustannetaan verorahoista.
Etenkin japanilaisia autoja jaksetaan mollata yhtenään, mutta kukaan ei voi väittää vastaan, etteivätkö kaikki – sanotaanko juuri korkeintaan viisi vuotta vanhat ja minkä tahansa maalaiset – kulkineet täyttäisi normaalin ihmisen laatuvaatimuksia. Normaalilla ihmisellä tosin on realiteetit hallussa. Minä olen kiitollinen, jos pääsen paikasta toiseen millä tahansa autolla. Ennemmin poden huonoa omaatuntoa, jos suoritettava matka olisi käveltävissäkin. Jotkut sen sijaan jaksavat itkeä, jos joutuvat taittamaan taksimatkansa baari-illan jälkeen keskustasta kotiin jollain muulla kuin saksalaisella luksusautolla.
Asia on niin, että lähes minkä tahansa alle kymmenen vuotta vanhan umpikorisen auton rakenteet pitävät vettä ja ne ovat näin ollen mukavia sekä lämpöisiä kulkuvälineitä. Voitteko te, realiteettinne menettäneet ihmiset, uskoa sellaista käsittämätöntä asiaa, että suoritimme monta täysin onnistunutta, näin ollen ongelmatonta ja vieläpä tasaista kyytiä tarjonnutta automatkaa perheemme vuosimallin 1992 Volvo 460 DL:llä?
Nyt tulee varsinainen pommi: jollain ihmeen kaupalla aiemmin mainittu vuosimallin 1994 Mazdani, eli teidän silmissänne juuri ja juuri autoksi laskettava ajoneuvo, kuljetti minut jokusen kerran Helsinkiin ja takaisin täysin ongelmitta. Missään vaiheessa ei iskenyt tunnetta, että nyt ei kyllä näin onnettoman halvan ja vanhan ajopelin kyydissä taitu matka ollenkaan arvolleni sopivalla tavalla.
Minusta on myös harmi, kuinka uusia autoja autokouluissa tapaa olla. Auton käsittelyä vasta harjoittelevalla ja näin ollen taitamattomalla kuljettajalla ei pitäisi olla ajopelissään lukkiutumattomia jarruja elektronisesta ajonhallintajärjestelmästä puhumattakaan. Kuinkas sitten käy, kun ajoneuvon käyttäytymistä uudenkarhealla autolla opetellut saakin alleen vanhan ja vaikeammin hallittavan auton, joka ei taitukaan kurviin yhtä kevyesti.
Minäkin ajoin tosin ajokorttia opetteluluvilla isäni autolla, jossa oli ABS-jarrut ja siirtyminen ensimmäisen oman auton rattiin oli näin ollen ajotuntumaltaan aika suuri muutos. Tämän johdosta voisi sanoa, että tiedän mistä puhun ja suotavampi vaihtoehto ajoharjoitteluun olisi voinut olla alkeellisempi auto. Ajoneuvon käsittelyä olin tosin opetellut jo vuosikausia aiemmin vanhoilla autoilla, joissa ei ollut minkään valtakunnan erikoisvarusteita edes valmistusvuoden mittapuun mukaan.
Moni todennee tähän väliin, että paremman hallittavuuden vuoksi uudet autot ovat mukavia, enkä sitä kielläkään. Aiemmin tosin mainitsinkin, että minkä tahansa maalainen uusi, eli minun mittapuuni mukaan korkeintaan kymmenen vuotta vanha auto on taatusti kestävä, turvallinen ja ajomukavuudeltaan kyllin hyvä kenelle tahansa. Kestävyyteen vaikuttaa ensisijaisesti se, kuinka autoaan pitää. Jopa usein ylenkatsottu saksalainenkin auto lahoaa ennen pitkää, jos et huolla tai puhdista sitä säännöllisesti.
Uskaltaudun tässä väittämään, että Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri kyettäisiin kuin ihmeen kaupalla saattamaan lähtöpisteestä määränpäähänsä Skoda Favoritilla, Citroën XM:llä, Peugeot 406:lla tai Toyota Carina E:llä, mikäli auto on asianmukaisesti huollettu ja tankissa on polttoainetta.
Voitteko kuvitella?
Minusta tätä asiaa voitaisiin testata jossain autoaiheisessa tv-sarjassa, kuten Ajoneuvoksessa. Kamerat seuraavat, kuinka juontaja Jussi Halli kuljettaa Matti Vanhasen Eduskuntatalolta esimerkiksi Tikkurilaan vuosimallin 1998 Seat Toledolla ja toimittajat ovat ällistyneitä, kuinka pääministeri kipuaa auton takapenkiltä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Monet, usein parempiosaiset, nuoret (miehet) pilkkaavat niitä ikätovereitaan, jotka ajelevat 80- tai 90-luvulla valmistetuilla japanilaisilla autoilla. Kaikki eivät olekaan syntyneet kultalusikka suupielessä tai omaa mahdollisuutta tehdä töitä ostaakseen itselleen heti kättelyssä uudehkoa autoa. Maksoin itse ensimmäisestä autostani vain suunnilleen kolmanneksen ja se vituttaa edelleenkin. Loput maksoivat kiltit ja poloiset vanhempani selkänahoistaan revityillä rahoilla.
Minulle ei tulisi mieleenikään ostattaa vanhemmillani jotain yli 10 000 € autoa, vaikka he olisivat kuinka rikkaita. Monelle tuonkin hintainen auto on tosin vielä halpa romu, jollaisen kelpuuttaisi hädin tuskin kakkosautokseen. Hohhoijaa. Vilkaisinkin joutessani Nettiauto.comia ja 6000-8000 euron haarukasta tarjolla olisi päällisin puolin hyväkuntoista ja vähän ajettua Fiat Bravoa, Citroën C5:sta, Audi A3:sta, Honda Civiciä sekä Nissan Almeraa, joista jokainen kelpaisi minulle oikopäätä, mikäli minulla olisi varaa ylläpitää minkäänlaista autoa. Saakin kyllä elää aivan muissa maailmoissa, mikäli on vakavissaan sitä mieltä, ettei moisilla normaaleilla perheautoilla saa vaihdettua maisemaa kyllin hyvin.
Asennoitumiseni vanhempieni rahoilla elämiseen olisi toki todennäköisesti täysin erilainen, jos näin olisi ollut aina ja kuuluisin kultalusikka ahterissani syntyneeseen kansanosaan. Mikäli jonkun sortin äkkirikastuminen tapahtuisi nyt, potisin huonoa omaatuntoa ja kiusallista oloa vastaanottaessani isukin miljoonilla ostettua autoa tai asuntoa. Huonoa omaatuntoa tosin poden tätä nykyäänkin lähestulkoon kaikesta, mitä kiltit ja rakastavat vanhempani minulle lahjoittavat – olipa kyseessä sitten pullollinen viinimarjamehua tai partakone.
Täytyy tietenkin muistaa, että jokainen yksilö ja perhe saa tehdä tismalleen miten haluaa, mutta elämän realiteettien kanssa ei olla kenties jatkossa paljonkaan tekemisissä. Kermaperseiden on kenties täysin mahdotonta ymmärtää, että olen matkustanut lukuisia kertoja mitättömien ja ala-arvoisten ranskalaisten autojen kyydissä sekä ohjaimissa täysin ongelmitta ja pitkiäkin matkoja kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki: monissa niistä on ollut surkea ja onneton 1,6- tai 1,8-litrainen ja alle 100-hevosvoimainen moottori! Kuinka voi olla mitenkään mahdollista, että matkat sujuivat mainiosti ja kunkin tieosuuden suurinta sallittua nopeutta? Perille päästiin, takaisin tultiin ja matkatavarat mahtuivat kyytiin. Ohhoh!
Tietotekniikkaa opiskelevana ja lähes koko elämäni harrastaneena eräs realiteettien horjumista oivasti kuvaava asia on mietityttänyt useammin kuin monesti. Ihmiset ovat liian moderniin totuttuaan tulleet suorastaan kohtuuttomiksi tietojärjestelmien suhteen. Internetoperaattorit, pankkipalveluiden tarjoajat, sanomalehtien verkkoliitteiden ylläpitäjät ja keskustelufoorumien moderaattorit ollaan valmiita lynkkaamaan joka käyttökatkoksen vuoksi.
Erityisen outoa on, kuinka tietojärjestelmiin perehtyneet ihmiset ovat palvelimen päivittämisen tai muun normaalin järjestelmän ylläpitoon liittyvän toimenpiteen vuoksi aiheutuvan käyttökatkoksen aikana kuin myrkyn nielleitä. Meidän pitäisi tietää nämä asiat ja suhtautua käyttökatkoksiin tyynesti. Itse laittelin tuossa hiljattain opintolainahakemusta verkkopankkipalvelussa ja hämmästelin, kuinka kätevää kaikki nykyään onkaan. Palvelu kuitenkin kaatui juuri, kun painoin viimeisen ja ratkaisevan kerran ”hyväksy”-painiketta.
Arvatkaa mitä?
En menettänyt malttiani. En ottanut sadatellen yhteyttä asiakaspalveluun. Sen sijaan odottelin noin vuorokauden ja hoidin asian. Jos asialle vihkiytymättömät ihmiset tietäisivät edes murto-osan siitä, kuinka monimutkaisia komplekseja nykypäivän tietojärjestelmät ovat, he eivät kehtaisi älähtäkään, kun heidän käyttämänsä internetsovellus ilmoittaa palvelimen kuormittumisesta johtuvasta väliaikaikaisesta käyttökatkoksesta.
Ikuisuuskysymyksiä tietokoneharrastajien keskuudessa ovat luonnollisesti eri komponentit ja käyttöjärjestelmät. Kaikkihan tietävät, että mikä tahansa Microsoftin tuote on perseestä ja sitä ei ainoastaan ole lupa vaan velvollisuus pilkata jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Microsoft Windowsia kohtaan lietsottavan vihan syistä kysyttäessä saa yleensä vastaukseksi jotain niinkin nokkelaa kuin ”kaikki” tai ”noku windowssi vaa on niin paska” ja rutkasti räkäistä naurua perään.
Mitenkä voikin olla mahdollista, että olen käyttänyt tässä tuntikaupalla näinkin ala-arvoista asiaa kuin Windows XP:llä varustettua tietokonetta ilman, että järjestelmä on kaatunut kertaakaan tai edes oikutellut? Kone oli lisäksi koko yön päällä. Vaikka koko vehje kaatuisi tähän paikkaan, en alkaisi riehua. Tietokoneharrastuksen kautta tiedän sen, mitä jokaisen peruskäyttäjänkin kuuluisi tietää, eli käyttöjärjestelmän kaltaisen valtaisan monimutkaisen kokonaisuuden virheherkkyyden. Tämä kokonaisuus on ”hieman” enemmän kuin pari riviä koodia.
Windowsin jatkuvan pilkkaamisen ohella on tapana kehua ja ylistää eri Linux-distroja tai erityisesti Macin käyttöjärjestelmiä. Kakkoskoneeni Linux on tosin sen verran jumissa, ettei käyttäminen meinaa onnistua. Mitenkä lie olen sellaisen taivaallisen luomuksen kanssa onnistunut moiseen tilaan pääsemään. Joillain on lisäksi otsaa väittää, ettei muiden käyttöjärjestelmien GUI:t tai toiminnallisuudet olisi ottaneet mallia Windowsista. Paskat.
Itsekö eri distrojen kehittäjät ovat keksineet asettaa ikkunan sulkevan tai pienentävän painikkeen ruudun oikeaan ylänurkkaan ja jotenkin yllättävän paljon jo Windows 3.1:stä tutun otsikkorivin laitaan. Hiiren oikealla painikkeella aukeaa perin erikoisella tavalla Windowsin toiminnallisuutta muistuttava valikko, josta löytyy hämmästyttävän paljon samoja valintoja. Erityisen jännää. Linuxeja en soimaa, sillä pyörää ei ole syytä keksiä uudestaan. Koko käyttöjärjestelmän ydin ja tiedostojärjestelmä ovat täysin erilaisia Windowsiin verrattuna, mutta ulkoasusta ja käytettävyydestä moisen lässyttämisen voi unohtaa.
Tietotekniikan ammattilaisilla on tietenkin huikeasti peruskäyttäjiä korkeammat vaatimukset paitsi itse kokoonpanon myös käyttöjärjestelmän suhteen. Hyvin vaatimaton kokoonpano ja Windows Vista soveltuvat aivan loistavasti siihen, jos perheen lapset käyvät pari kertaa päivässä kurkkaamassa Habbo Hotelia ja isä katsoo RedTubesta jynkmeisteriä, mikäli oletamme, että flash-tuki on asennettu koneeseen. Minkä tahansa koneen tosin saa kyykkyyn ajamalla tuhottomasti prosesseja, kuten kymmentä selainikkunaa, ties kuinka monta terminaaliyhteyttä, kuvankäsittelyohjelmaa ja vaikka virtuaalikonetta samaan aikaan. Minun päivästäni tosin ei tunnit lopu, vaikka joudunkin välillä sulkemaan ohjelmia siksi aikaa kun en käytä niitä ja joudun näin ollen odottamaan tovin niitä uudelleen availlessani. Moni voisi ainakin harkita vakavasti nöyrtyvänsä tällaiseen toimintaan.
Tietotekniikkaa lähentelee myös nykyisten medialaitteiden kyky toistaa kuvaa ja ääntä. ”Hifistelijät” väittävät kivenkovaa, että elokuvan tai televisiosarjan katselunautinto pilaantuu merkittävästi, mikäli toistolaitteina on jotain muuta kuin 15.7 Dolby Digital Surround Mega Stereo –äänentoistojärjestelmä tai 80 tuuman Plasma Digi Multihyper-Full-HD –televisio. Miten voikaan siis olla mahdollista, että saan ammennettua poikkeuksetta uskollisesti palvelleesta 28 tuuman yli kymmenen vuotta vanhasta putkitelevisiostani sekä sen askeettisista kaiuttimista sataprosenttisesti sen, mitä elokuvalla on annettavanaan niin ääntä kuin kuvaa myöten? Erotan repliikit ja kuvan täydellisesti. Myönnän, että uudenkarheissa ja mahdollisimman suurikokoisissa televisioissa sekä äänentoistolaitteissa katselunautinto kasvaa, muttei kuitenkaan niin ratkaisevasti, että nyrpistelisin nokkaani aina kun laitan televisioni päälle.
Se, että leveyssuunnassa 640 pikselin kokoisen avi-videon laittaa pyörimään koko näytöltä niin ikään uskollisesti palvelleelta 19-tuumaiselta CRT-näytöltäni tai alkeellisen supervideo-out-liitännän kautta televisiosta ei ole vielä kertaakaan estänyt minua ymmärtämästä katsomani elokuvan juonta tai erottamasta siinä lausuttuja repliikkejä. Tämä pätee siitäkin huolimatta, että kuva on kieltämättä melko rankasti pikselöitynyt. Näyttelijöiden kasvonpiirteet erottaa silti aivan mainiosti.
Meneekö tekniikka elokuvan juonen edelle? Katselen tätä kirjoittaessani Yleisradion kullanarvoisen Areena-palvelun välityksellä erästä Metsoloiden jaksoa ja kuvakoko lienee pienempi kuin 640x480 pikseliä, mutta siltikin elän juonessa täysillä mukana. Tavallaan eri asia onkin nykypäivinä yleinen tyyli, että elokuvat ovat tarkoituksella nimenomaan visuaalista ilotulitusta, jonka annin saa parhaiten ammennettua juuri mahdollisimman superlaatuisilla välineillä.
Ovatko aistini yli kymmenen vuotta evoluutiota jäljessä vai onko minussa itsessäni jotain muuta ratkaisevasti pielessä? Toisaalta voisi ajatella, että aistini ovat normaalilla tasolla ja moni muu ihminen on kehittynyt kymmenen vuoden ajan evoluutiossa alakanttiin, mikäli ei kykene erottamaan televisiosta kyllin hyvin (=ymmärrettävästi) muuta kuin HD-tallennetta.
Tässä, tietojärjestelmissä ja ensimmäisessä aiheessa, eli ajoneuvoissa, on toivon mukaan monelle hieman mietittävää.
torstaina, huhtikuuta 16, 2009
Karenssit - suomalaisen yhteiskunnan taidonnäyte kansalaistensa kiusaamisesta
Selvittelimme vaimokkeen kanssa sitä, kuinka pitkiä karenssiaikoja eri syistä kansalaisille langetetaan. Työttömyyskorvauksen mahdollisuuden epääminen silloin, kun eroaa oppilaitoksesta, on messevät kolme (3) kuukautta. Opiskelija, joka ei ole saanut opintotuen lisäksi muita tuloja opiskeluidensa aikana, joutuu siis maksamaan noin 2,15 euron säästöistään kolmen kuukauden vuokrat, laskut, ruoat ja muut, ellei onnistu saamaan pikapikaa töitä. Ja niitä töitähän ei tätä nykyä liikaakaan tarjolla ole. Tämän hetken töidensaantitilanne on oikeasti jo niin raastava, että jonkunlainen poikkeustila olisi julistettava ja Kansaneläkelaitoksen sekä muiden virastojen byrokratiat sekä karenssit otettava ennaltamäärittelemättömän pitkäksi ajaksi tyystin pois käytöstä.
Työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumisen jälkeen sieltä käsin seurataan ymmärtääkseni melko tarkasti, että kuinka aktiivisia heidän kirjoillaan olevat ihmiset ovat töiden haussa. Avoimia työpaikkoja saatetaankin tarjota jopa 80 kilometrin säteeltä, joka on melko reilu matka erityisesti autottomalle, Mikäli työpaikasta kieltäytyy, on homman nimi tällainen:
"Työnhakija voi menettää oikeutensa työttömyysetuuteen määräajaksi, mikäli työttömyys johtuu omasta syystä. Karenssien pituudet vaihtelevat 30 päivästä 90 päivään perusteesta riippuen."
Ansiosidonnaiseen päivärahaan taas on oikeutettu, mikäli on ollut ammattiliiton jäsenenä yhtämittaisessa työsuhteessa vähintään kymmenen (10) kuukautta. Tämä ehto oli minun osaltani täyttynyt reilusti, kun päätin aikoinaan työsuhteeni lähtiessäni opiskelemaan. Olin iloissani, koska olin saanut ihan mukavan lomarahan ja kuvittelin saavani yhdeltä kuukaudelta ansiosidonnaista päivärahaa. Näiden turvin olisin rahoittanut elämistäni kyseisenä syyslukukautena mukavasti ottamatta opintolainaa.
Kuinkas kävikään. Kaikenmaailman karenssien ja koukeroiden vuoksi en saanut liitolta senttiäkään, vaikka toimitin sinne kaikki mahdolliset paperit, kuten reilun kolmen vuoden takaiset Kelan maksuosoitukset sairaspäivärahoista ja työmarkkinatuesta. En vielä tähänkään päivään mennessä ymmärrä, että mihin he niitä tarvitsivat. Pelkkä omavastuuaika on seitsemän työtöntä päivää tai seitsemää työtöntä päivää vastaava aika, joten eiköhän se tuon kuukauden aikana täyttynyt.
Syy mahtoi olla tämä:
"Omavastuupäivät eivät kulu mahdollisen rangaistuskarenssin aikana eivätkä lomakorvauksen jaksottamisen aikana. Lomakorvaus pitämättömistä lomista työsuhteen päätyttyä jaksotetaan viimeisen palkan mukaan ja omavastuupäivät alkavat vasta sen jälkeen."
Lähteenä työttömyyskassojen yhteisjärjestö.
Minulle uutena lomakautena (alkaen muistaakseni huhtikuun ensimmäisestä päivästä) kertyneet talvilomapäivät siis viivästyttivät pitkästi toista kymmentä päivää tuon varsinaisen omavastuuajan alkua. No, ei voi mitään. Onneksi opintolainaa saa ja mukavahan se on 23-vuotiaana velkaantua tietäen, ettei (mahdollisesti) valmistuttuaan saa töitä, jotta pääsisi maksamaan opiskeluaikana kertyneitä tuhansia euroja pois palkkatuloista.
Olen laittanut omien laskujeni mukaan yli kaksikymmentä (20) työhakemusta sinne ja tänne, muun muassa Jyväskylän kaupungille ja ilmoittautunut myös Eila Kaislalle, joista molemmista olisi ainakin teoriassa mahdollista päästä lukuisiin sellaisiin paikkoihin, jonne en erillistä hakemusta laittanut. Lisäksi hakemukset lähtivät sähköpostilla Keskimaalle, Keskolle + erikseen siihen kuuluville Kodin ykköselle, Anttilalle ja Mustalle Pörssille. Hakemuksia löin menemään myöskin Sotkalle, Vepsäläiselle, Elisalle, Digialle, Moventakselle, Keskisuomalaiselle, Suur-Jyväskylän lehdelle, Lidliin, Technopolikseen, Osuuspankkiin, Jyväskylän kaupunkilehdelle, Iskulle, Löytötexille ja varmaan vielä muutamaan paikkaan, joita en edes muistakaan.
Minun aktiivisuudestani homman ei siis luulisi olevan kiinni, vaikka mieluisampi vaihtoehto olisi kenties käydä jokaisessa kohteessa paikan päällä esittämässä asiansa, tai näin monet ainakin kehottavat tekemään. En kuitenkaan usko, että se on ollut enää aikoihin tavanomaista kesätyöpaikkaa hakevien tapauksessa. Lisäksi paikan päälle menemisestä tulee hieman "lakki kourassa" -olo ja mietityttää todella, että kuinka asia pitäisi esittää.
Mielessä onkin myös käynyt vaihtoehto, että oikean toimihenkilön tavoitettuaan ilmoittaa ilmekään värähtämättä, että terve taloon, minä tulin teille töihin, koska olen sellainen mies, jota kaipaatte, ettekä tule toimeen ilman minun erinomaisuuttani. Toimisikohan moinen yhtä hyvin kuin sarjakuvissa?
Joka tapauksessa homma on kaikessa erinomaisuudessaan sellainen, että jos minä ja avovaimoni emme saa kumpikaan sitkeästä hakemuksien syytämisestä huolimatta töitä kesäksi, ei rahaa vuokraan saati mihinkään muuhunkaan yksinkertaisesti ole eikä tule. Ei rahaa - inga pennar - no money - pas d'argent! Capiche?
Kranttu en ole ollut työnhakukohteiden valinnassa ja hakemuksessa kerroin olevani valmis paitsi oman alani hommiin myös varasto-, huolto- tai oikeastaan ihan mihin tahansa tarjolla oleviin töihin. Asiakaspalvelutyötä on runsaasti tarjolla, mutta sellaiseen en todennäköisesti parhaalla mahdollisesti sovellu, koska omanarvontuntoisena menettäisin takuulla malttini, jos kohtaisin perinteisiä asiakaspalvelutyöntekijän kauhukuvia, joille etenkin "don't shoot the messenger" -periaate, oma mottoni, on täysin tuntematon.
Entisessä työpaikassaan matkatoimistovirkailijana vaimokkeeni joutui monesti olemaan kyyneleet silmissä idioottien asiakkaiden vuoksi ja näistä kokemuksista kuultuani savu alkoi nousta korvista. Aloin välittömästi miettiä, mitä yhtä nasevaa tai suoraa vittuilua olisin kussakin tilanteessa vastannut asiakkaalle karkoittaen hänet liikkeestä lopullisesti - samoin itseni.
Yksi "parhaista" kuulemistani jutuista on McDonald'sissa työskentelevältä ystävältäni. Isä ja poika olivat tulleet murkinoimaan ja ystäväni vei heille ruokaa pöytään. Poika kiitti, mutta tähän isä tuumasi, että ei pojan tarvitse kiittää, koska toinen on VAIN mäkkärin työntekijä. Voi tsiisus. Lisää moisia kasvattajia, niin asiakaspalvelussa työskentelevät kiittelevät vielä tulevaisuudessakin.
Kyllä muuten taas vituttaa.
Editoinpa näin syyskuussa lisätietoa siitä, kuinka laitoin jälkeen päin, muistaakseni toukokuun puolella, liki jokaiseen paikkaan uudet sähköpostit siitä syystä, että internetoperaattoria vaihdettuani en olisi enää voinut saada vastauksia vanhaan sähköpostiosoitteeseeni. Näiden uusintayhteydenottojen jälkeen sainkin noin 50 % paikoista sen vastauksen, jota odotinkin: ei töitä. Kesän pärjäilinkin sosiaalitoimiston toimeentulotuella sekä vanhempien pyytettömällä tuella.
Kyllä muuten vitutti sekin.
Työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumisen jälkeen sieltä käsin seurataan ymmärtääkseni melko tarkasti, että kuinka aktiivisia heidän kirjoillaan olevat ihmiset ovat töiden haussa. Avoimia työpaikkoja saatetaankin tarjota jopa 80 kilometrin säteeltä, joka on melko reilu matka erityisesti autottomalle, Mikäli työpaikasta kieltäytyy, on homman nimi tällainen:
"Työnhakija voi menettää oikeutensa työttömyysetuuteen määräajaksi, mikäli työttömyys johtuu omasta syystä. Karenssien pituudet vaihtelevat 30 päivästä 90 päivään perusteesta riippuen."
Ansiosidonnaiseen päivärahaan taas on oikeutettu, mikäli on ollut ammattiliiton jäsenenä yhtämittaisessa työsuhteessa vähintään kymmenen (10) kuukautta. Tämä ehto oli minun osaltani täyttynyt reilusti, kun päätin aikoinaan työsuhteeni lähtiessäni opiskelemaan. Olin iloissani, koska olin saanut ihan mukavan lomarahan ja kuvittelin saavani yhdeltä kuukaudelta ansiosidonnaista päivärahaa. Näiden turvin olisin rahoittanut elämistäni kyseisenä syyslukukautena mukavasti ottamatta opintolainaa.
Kuinkas kävikään. Kaikenmaailman karenssien ja koukeroiden vuoksi en saanut liitolta senttiäkään, vaikka toimitin sinne kaikki mahdolliset paperit, kuten reilun kolmen vuoden takaiset Kelan maksuosoitukset sairaspäivärahoista ja työmarkkinatuesta. En vielä tähänkään päivään mennessä ymmärrä, että mihin he niitä tarvitsivat. Pelkkä omavastuuaika on seitsemän työtöntä päivää tai seitsemää työtöntä päivää vastaava aika, joten eiköhän se tuon kuukauden aikana täyttynyt.
Syy mahtoi olla tämä:
"Omavastuupäivät eivät kulu mahdollisen rangaistuskarenssin aikana eivätkä lomakorvauksen jaksottamisen aikana. Lomakorvaus pitämättömistä lomista työsuhteen päätyttyä jaksotetaan viimeisen palkan mukaan ja omavastuupäivät alkavat vasta sen jälkeen."
Lähteenä työttömyyskassojen yhteisjärjestö.
Minulle uutena lomakautena (alkaen muistaakseni huhtikuun ensimmäisestä päivästä) kertyneet talvilomapäivät siis viivästyttivät pitkästi toista kymmentä päivää tuon varsinaisen omavastuuajan alkua. No, ei voi mitään. Onneksi opintolainaa saa ja mukavahan se on 23-vuotiaana velkaantua tietäen, ettei (mahdollisesti) valmistuttuaan saa töitä, jotta pääsisi maksamaan opiskeluaikana kertyneitä tuhansia euroja pois palkkatuloista.
Olen laittanut omien laskujeni mukaan yli kaksikymmentä (20) työhakemusta sinne ja tänne, muun muassa Jyväskylän kaupungille ja ilmoittautunut myös Eila Kaislalle, joista molemmista olisi ainakin teoriassa mahdollista päästä lukuisiin sellaisiin paikkoihin, jonne en erillistä hakemusta laittanut. Lisäksi hakemukset lähtivät sähköpostilla Keskimaalle, Keskolle + erikseen siihen kuuluville Kodin ykköselle, Anttilalle ja Mustalle Pörssille. Hakemuksia löin menemään myöskin Sotkalle, Vepsäläiselle, Elisalle, Digialle, Moventakselle, Keskisuomalaiselle, Suur-Jyväskylän lehdelle, Lidliin, Technopolikseen, Osuuspankkiin, Jyväskylän kaupunkilehdelle, Iskulle, Löytötexille ja varmaan vielä muutamaan paikkaan, joita en edes muistakaan.
Minun aktiivisuudestani homman ei siis luulisi olevan kiinni, vaikka mieluisampi vaihtoehto olisi kenties käydä jokaisessa kohteessa paikan päällä esittämässä asiansa, tai näin monet ainakin kehottavat tekemään. En kuitenkaan usko, että se on ollut enää aikoihin tavanomaista kesätyöpaikkaa hakevien tapauksessa. Lisäksi paikan päälle menemisestä tulee hieman "lakki kourassa" -olo ja mietityttää todella, että kuinka asia pitäisi esittää.
Mielessä onkin myös käynyt vaihtoehto, että oikean toimihenkilön tavoitettuaan ilmoittaa ilmekään värähtämättä, että terve taloon, minä tulin teille töihin, koska olen sellainen mies, jota kaipaatte, ettekä tule toimeen ilman minun erinomaisuuttani. Toimisikohan moinen yhtä hyvin kuin sarjakuvissa?
Joka tapauksessa homma on kaikessa erinomaisuudessaan sellainen, että jos minä ja avovaimoni emme saa kumpikaan sitkeästä hakemuksien syytämisestä huolimatta töitä kesäksi, ei rahaa vuokraan saati mihinkään muuhunkaan yksinkertaisesti ole eikä tule. Ei rahaa - inga pennar - no money - pas d'argent! Capiche?
Kranttu en ole ollut työnhakukohteiden valinnassa ja hakemuksessa kerroin olevani valmis paitsi oman alani hommiin myös varasto-, huolto- tai oikeastaan ihan mihin tahansa tarjolla oleviin töihin. Asiakaspalvelutyötä on runsaasti tarjolla, mutta sellaiseen en todennäköisesti parhaalla mahdollisesti sovellu, koska omanarvontuntoisena menettäisin takuulla malttini, jos kohtaisin perinteisiä asiakaspalvelutyöntekijän kauhukuvia, joille etenkin "don't shoot the messenger" -periaate, oma mottoni, on täysin tuntematon.
Entisessä työpaikassaan matkatoimistovirkailijana vaimokkeeni joutui monesti olemaan kyyneleet silmissä idioottien asiakkaiden vuoksi ja näistä kokemuksista kuultuani savu alkoi nousta korvista. Aloin välittömästi miettiä, mitä yhtä nasevaa tai suoraa vittuilua olisin kussakin tilanteessa vastannut asiakkaalle karkoittaen hänet liikkeestä lopullisesti - samoin itseni.
Yksi "parhaista" kuulemistani jutuista on McDonald'sissa työskentelevältä ystävältäni. Isä ja poika olivat tulleet murkinoimaan ja ystäväni vei heille ruokaa pöytään. Poika kiitti, mutta tähän isä tuumasi, että ei pojan tarvitse kiittää, koska toinen on VAIN mäkkärin työntekijä. Voi tsiisus. Lisää moisia kasvattajia, niin asiakaspalvelussa työskentelevät kiittelevät vielä tulevaisuudessakin.
Kyllä muuten taas vituttaa.
Editoinpa näin syyskuussa lisätietoa siitä, kuinka laitoin jälkeen päin, muistaakseni toukokuun puolella, liki jokaiseen paikkaan uudet sähköpostit siitä syystä, että internetoperaattoria vaihdettuani en olisi enää voinut saada vastauksia vanhaan sähköpostiosoitteeseeni. Näiden uusintayhteydenottojen jälkeen sainkin noin 50 % paikoista sen vastauksen, jota odotinkin: ei töitä. Kesän pärjäilinkin sosiaalitoimiston toimeentulotuella sekä vanhempien pyytettömällä tuella.
Kyllä muuten vitutti sekin.
perjantaina, maaliskuuta 20, 2009
Vaihtoehtoinen koulutusohjelma
Piakkoin kaksi lukuvuotta ammattikorkeakoulussa viettäneenä ja ajoittaisesta motivaation puutteesta inspiroituneena päätin ideoida täysin uuden koulutusohjelman. Konseptia en ammentanut ainoastaan omasta jaksamisestani (tai pikemminkin siis sen puutteesta) vaan myös kouluympäristössä tapaamistani ilmiöistä. Näistä eräs on jopa hävyttömän hellämielinen deadlinejen venyttäminen, joka on pelastanut liiankin monta omista kurssisuorituksistani.
Tutkintonimike: nahjus.
Opintojen laajuus: ~200 opintopistettä, vähempikin riittää, jos ei kiinnosta opiskella.
Opintojen kesto: sellaiset kolmisen vuotta, mutta tästä ei ole takeita.
Pääsykokeeseen tullaan valituksi siten, että saa kammettua itsensä tietokoneen ääreen täyttämään internetistä löytyvään hakemuksen, joka vaatii nimen ja yhteystiedot. Aiemman koulutuksen voi halutessaan mainita, mutta ainakaan arvosanoja ei ole pakko syöttää ellei kerrassaan millään jaksa. Pääsykokeen läpäisemiseen sen sijaan vaaditaan jo huomattavasti enemmän. Paikan päälle pitäisi nimittäin vaivautua kampeamaan itsensä ja siellä papereihin tulisi täyttää sekä nimi että vastaukset kokonaista pariin kysymykseen.
Valitettavasti niin nimeen kuin vastauksiinkin joutuu käyttämään ihan tavallista kynää, joten ennen pääsykoetta on syytä varautua ranteen liikuttelusta sekä sormien jännittämisestä koituvaan fyysiseen rasitukseen. Itse et ole varmastikaan jaksanut varustautua pääsykokeeseen lyijytäyte- tai kuulakärkikynällä, joten sellaisen voit lainata henkilökunnalta tai joltain toiselta kokeeseen osallistuvalta. Kirjoittamillasi vastauksilla ei ole mitään käytännön merkitystä, koska kukaan niiden vastaanottajista ei jaksa kerrassaan millään lukea niitä. Nimi sekä puhelinnumero ovat valitettavasti pakollisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne on pakko ilmoittaa, jos koulutusohjelmaan haluaa päästä. Ymmärrätkö: pakko.
Vaikein on takana, jos suoriuduit edellä mainituista tehtävistä. Olet siis päässyt sisään tähän haluamaasi kouluun ja voit olla varsin tyytyväinen itseesi. Onneksi olkoon! Voit alkaa viettää riehakasta opiskelijaelämää käyden lukuisissa railakkaissa tapahtumissa ryyppäämässä sekä keräämässä haalarimerkkejä.
Jokaisen opintojakson ensimmäisenä vaatimuksena on, että niille jaksaa käydä ilmoittautumassa internetistä löytyvän ja luvalla sanoen sangen helppokäyttöisen sovelluksen kautta. Kutakin opintojaksoa varten järjestetyillä tunneilla ei ole pakko käydä, jos aihe tai jokin muu toteutuksessa ei kiinnosta. Mitään selvityksiä ainutkaan poissaolo ei vaadi vaan saat jäädä kotiin lorvimaan aivan kaikessa rauhassa. Opintojaksoille määrättyjä tehtäviäkään ei ole pakko tehdä saatika varsinkaan palauttaa, jos ei yksinkertaisesti jaksa. Joidenkin opintojaksojen lopussa pidettävään tenttiinkään ei tarvitse osallistua, mikäli ei kiinnosta ja kyseiselle ajankohdalle löytyy parempaakin tekemistä.
Jos opiskeluinnokkuutesi kuitenkin saavuttaa kerrassaan megalomaaniset mittasuhteet ja saat edes jokusen tehtävän tehdyksi, ei niitä ole pakko palauttaa ajoissa. Palauta aivan silloin kun sattuu huvittamaan. Kurssille ilmoittautumisen jälkeen arvosana 1 on joka tapauksessa taattu, mutta mikäli saat revittyä itsestäsi niin järjettömän määrän tarmoa, että käyt tentissä edes raapustamassa nimesi tenttipaperiin ja teet edes pari annetuista tehtävistä, saatat saada arvosanaksesi 2 tai jopa enemmänkin!
Koko kolmisen vuotta kestävästä koulutusohjelmasta valmistumisesi on siis päällisin puolin kiinni siitä, että jaksat käydä aina silloin tällöin ilmoittautumassa uusille opintojaksoille. Pakko niin suunnattoman määrän energiaa vaativaan toimenpiteeseen ei kuitenkaan ole aina pakko ryhtyä, sillä opintotoimiston sihteerikin voi hoitaa ilmoittautumisen puolestasi näin halutessasi. Sinun itsesi ei ole pakko ottaa opintotoimistoon yhteyttä vaan ennen ilmoittautumisajankohtaa sieltä päin soitellaan. Puhelimen pirahtaessa siihen tulisi näin ollen vastata, mikäli jaksat krapulaisena ojentaa kättäsi sen verran, että saat poimittua luurin yöpöydältäsi. Operaation jälkeen voit jatkaa laiskottelua tyytyväisin ja odotella, kuinka arvosanoja suorastaan ropisee opintosuoritusrekisteriisi – kultaakin kalliimmista opintopisteistä puhumattakaan. Muistathan kuitenkin edelleen käydä silloin tällöin varta vasten järjestettävissä opiskelijajuhlissa ottamassa muiden saamattomien vätysten kanssa hapanta ja hamstraamassa haalarimerkkejä sekä kasapäin Facebook-kavereita.
Työharjoittelua ja opinnäytetyötä ei ole suinkaan pakko suorittaa, jos ei jaksa tai varsinkaan kiinnosta. Valmistumishetkellä todistusta ei ole kerrassaan välttämätöntä jaksaa käydä hakemassa oppilaitokselta, sillä se voidaan lähettää sinulle postitse, jos olet viitsinyt ilmoittaa oppilaitokselle tuoreimman lähiosoitteesi. Rajallisten resurssien vuoksi henkilökunta ei valitettavasti kykene selvittämään lähiosoitettasi ellet ole itse ilmoittanut sitä joko hakuprosessin yhteydessä tai vastaavasti päivittänyt sitä muutettuasi opiskeluidesi aikana. Mikäli todistuksesi jää tämän vuoksi saamatta ajallaan, voit kääntyä huoletta opintotoimiston puoleen ja vaatia oikeuksiasi paremman kohtelun toivossa. Myös erinäiset oppilaan oikeusturvaa vaalivat elimet ovat käytettävissä, mikäli jaksat saada itsesi kiinnostumaan tulevaisuudestasi sen verran, että otat em. tahoihin yhteyttä ja ilmoitat asiasi.
Tutkintonimike: nahjus.
Opintojen laajuus: ~200 opintopistettä, vähempikin riittää, jos ei kiinnosta opiskella.
Opintojen kesto: sellaiset kolmisen vuotta, mutta tästä ei ole takeita.
Pääsykokeeseen tullaan valituksi siten, että saa kammettua itsensä tietokoneen ääreen täyttämään internetistä löytyvään hakemuksen, joka vaatii nimen ja yhteystiedot. Aiemman koulutuksen voi halutessaan mainita, mutta ainakaan arvosanoja ei ole pakko syöttää ellei kerrassaan millään jaksa. Pääsykokeen läpäisemiseen sen sijaan vaaditaan jo huomattavasti enemmän. Paikan päälle pitäisi nimittäin vaivautua kampeamaan itsensä ja siellä papereihin tulisi täyttää sekä nimi että vastaukset kokonaista pariin kysymykseen.
Valitettavasti niin nimeen kuin vastauksiinkin joutuu käyttämään ihan tavallista kynää, joten ennen pääsykoetta on syytä varautua ranteen liikuttelusta sekä sormien jännittämisestä koituvaan fyysiseen rasitukseen. Itse et ole varmastikaan jaksanut varustautua pääsykokeeseen lyijytäyte- tai kuulakärkikynällä, joten sellaisen voit lainata henkilökunnalta tai joltain toiselta kokeeseen osallistuvalta. Kirjoittamillasi vastauksilla ei ole mitään käytännön merkitystä, koska kukaan niiden vastaanottajista ei jaksa kerrassaan millään lukea niitä. Nimi sekä puhelinnumero ovat valitettavasti pakollisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne on pakko ilmoittaa, jos koulutusohjelmaan haluaa päästä. Ymmärrätkö: pakko.
Vaikein on takana, jos suoriuduit edellä mainituista tehtävistä. Olet siis päässyt sisään tähän haluamaasi kouluun ja voit olla varsin tyytyväinen itseesi. Onneksi olkoon! Voit alkaa viettää riehakasta opiskelijaelämää käyden lukuisissa railakkaissa tapahtumissa ryyppäämässä sekä keräämässä haalarimerkkejä.
Jokaisen opintojakson ensimmäisenä vaatimuksena on, että niille jaksaa käydä ilmoittautumassa internetistä löytyvän ja luvalla sanoen sangen helppokäyttöisen sovelluksen kautta. Kutakin opintojaksoa varten järjestetyillä tunneilla ei ole pakko käydä, jos aihe tai jokin muu toteutuksessa ei kiinnosta. Mitään selvityksiä ainutkaan poissaolo ei vaadi vaan saat jäädä kotiin lorvimaan aivan kaikessa rauhassa. Opintojaksoille määrättyjä tehtäviäkään ei ole pakko tehdä saatika varsinkaan palauttaa, jos ei yksinkertaisesti jaksa. Joidenkin opintojaksojen lopussa pidettävään tenttiinkään ei tarvitse osallistua, mikäli ei kiinnosta ja kyseiselle ajankohdalle löytyy parempaakin tekemistä.
Jos opiskeluinnokkuutesi kuitenkin saavuttaa kerrassaan megalomaaniset mittasuhteet ja saat edes jokusen tehtävän tehdyksi, ei niitä ole pakko palauttaa ajoissa. Palauta aivan silloin kun sattuu huvittamaan. Kurssille ilmoittautumisen jälkeen arvosana 1 on joka tapauksessa taattu, mutta mikäli saat revittyä itsestäsi niin järjettömän määrän tarmoa, että käyt tentissä edes raapustamassa nimesi tenttipaperiin ja teet edes pari annetuista tehtävistä, saatat saada arvosanaksesi 2 tai jopa enemmänkin!
Koko kolmisen vuotta kestävästä koulutusohjelmasta valmistumisesi on siis päällisin puolin kiinni siitä, että jaksat käydä aina silloin tällöin ilmoittautumassa uusille opintojaksoille. Pakko niin suunnattoman määrän energiaa vaativaan toimenpiteeseen ei kuitenkaan ole aina pakko ryhtyä, sillä opintotoimiston sihteerikin voi hoitaa ilmoittautumisen puolestasi näin halutessasi. Sinun itsesi ei ole pakko ottaa opintotoimistoon yhteyttä vaan ennen ilmoittautumisajankohtaa sieltä päin soitellaan. Puhelimen pirahtaessa siihen tulisi näin ollen vastata, mikäli jaksat krapulaisena ojentaa kättäsi sen verran, että saat poimittua luurin yöpöydältäsi. Operaation jälkeen voit jatkaa laiskottelua tyytyväisin ja odotella, kuinka arvosanoja suorastaan ropisee opintosuoritusrekisteriisi – kultaakin kalliimmista opintopisteistä puhumattakaan. Muistathan kuitenkin edelleen käydä silloin tällöin varta vasten järjestettävissä opiskelijajuhlissa ottamassa muiden saamattomien vätysten kanssa hapanta ja hamstraamassa haalarimerkkejä sekä kasapäin Facebook-kavereita.
Työharjoittelua ja opinnäytetyötä ei ole suinkaan pakko suorittaa, jos ei jaksa tai varsinkaan kiinnosta. Valmistumishetkellä todistusta ei ole kerrassaan välttämätöntä jaksaa käydä hakemassa oppilaitokselta, sillä se voidaan lähettää sinulle postitse, jos olet viitsinyt ilmoittaa oppilaitokselle tuoreimman lähiosoitteesi. Rajallisten resurssien vuoksi henkilökunta ei valitettavasti kykene selvittämään lähiosoitettasi ellet ole itse ilmoittanut sitä joko hakuprosessin yhteydessä tai vastaavasti päivittänyt sitä muutettuasi opiskeluidesi aikana. Mikäli todistuksesi jää tämän vuoksi saamatta ajallaan, voit kääntyä huoletta opintotoimiston puoleen ja vaatia oikeuksiasi paremman kohtelun toivossa. Myös erinäiset oppilaan oikeusturvaa vaalivat elimet ovat käytettävissä, mikäli jaksat saada itsesi kiinnostumaan tulevaisuudestasi sen verran, että otat em. tahoihin yhteyttä ja ilmoitat asiasi.
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Rajoituksia, kieltoja, lakipykälöitä... Hei, hieman lisää vielä!
Yhä kokonaisvaltaisemmin holhoavaksi muuttuvassa yhteiskunnassa mennään nähdäkseni jatkuvasti syvemmälle metsään. Monen muun asian ohella pielessä on se, kuinka lasten kasvatusvastuuta siirretään vanhemmilta valtiolle. Nykyään tuntuu, että lailla pyritään järjestämään kaikkia niitä asioita, joita ihmiset ovat ennen hoitaneet oman harkintakykynsä puitteissa. Sen sijaan, että vanhemmat valistaisivat jälkikasvuaan tupakoinnin vaaroista kasvatuksen yhteydessä, hoidetaan asia tulevaisuudessa lisäämällä lakipykäliä sekä rajoituksia. Perusteet tälle ovat varsin tuttuja, eli ihmisten käyttäytyminen julkisuudessa, elokuvissa, radio-ohjelmissa tai yli päätään astuttuaan ulos kodeistaan.
Sillä, että Ville Valo polttelee tupakkaa verrattain ahnaasti voi toki olla jonkunlainen myötävaikutus siihen, kuinka nuoret itse innostuvat moista kokeilemaan, mutta edelleen on vanhempien eikä lain tehtävänä valistaa ja neuvoa, mikäli katsovat sen tarpeelliseksi. Asiassa täytyy nimittäin muistaa, että joidenkin ihmisten mielestä tupakointi ei ihan oikeasti ole itsearvoisesti maailman pahin synti - toisin kuin yleisimmän mielipiteen mukaan. Entisaikoina animaatiohahmot röyhyttelivät, samoin Winston Churchill, mutta asiaan ei reagoitu yhtä paniikinomaisesti kuin nykyään. Tässä kohden täytyy tietenkin muistaa, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti noista menneistä ajoista ja aikuistuminen alkaa yhä nuoremmalla iällä. Ihmiset alkavat kokeilla uusia asioita yhä aiemmin ja tämä pätee niin terveyden kannalta hyviin kuin huonoihinkin.
Olen pohdiskellut ilmiötä runsaasti ja olen ollut välillä kallistumaisillani sillekin kannalle, että tupakoinnin tulisi olla 18 vuoden ostoikärajasta huolimatta jokaisen nuoren oma asia vaikkapa noin 15 ikävuoden jälkeen. Lukiossamme sai polttaa kaikenikäiset, ja nuorimmillaan siis 15-vuotiaat, määrätyllä alueella eikä asia ketään vaivannut saati sietämätöntä häiriöitä aiheuttanut. Sama pätenee muihinkin toisen asteen kouluihin ja onhan niiden opettajilla parempaakin tekemistä kuin juosta pitkin nurkkapieliä tupakoivien perässä, kuten yläasteella tottui lähes joka välitunti näkemään. Peruskoulussa kyseessä on tietenkin asenneilmapiirin ylläpitäminen, eli osoittaa, ettei oppilaitos ole sauhuttelun kannalla.
En ota tällä kertaa sen ihmeemmin kantaa siihen, ovatko nykypäivien "aikustumisriitit" sekä yhä nuorempana aloitettava itsenäistyminen hyväksi. Sanotaanko vaikka näin, että moni sen piirissä sattuva asia lieveilmiöineen on hyvin ikävää, mutta olen yhtä lailla ylihuolehtivaisia ja jälkikasvuaan pumpulissa pitäviä vanhempia vastaan. Ehkäpä paheksun jopa enemmän jälkimmäisiä muun muassa yhteiskunnallisista syistä, mutta kaikenkaikkiaan toivoisin tässäkin asiassa mentävän sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Ei täysin vapaata kasvatusta – ei myöskään sulkemista pumpulimaailmaan. Ei myöskään valtion puuttumista terveen järjen käyttöön.
Vanhempiensa kasvatuksellisen vastuun alaisuudessa olevat nuoret ovat oma asiansa, mutta myös aikuisten tulisi käyttää vastaisuudessakin omaa harkintakykyään ja maalaisjärkeään. Ainakin tähän pitäisi antaa mahdollisuus sen sijaan, että henkilökohtaista käyttäytymistämme ohjataan uusilla lakipykälillä. Tällä menolla tulevaisuuden ihmiset ovat entistäkin avuttomampia, koska kaiken omaa järjen käyttöä vaativan toiminnan hoitaa valtio asettamine rajoituksineen. Vuorokaudessa poltettavien savukkeiden määrä, lasten netin käyttö sekä kotitehtävien tekoon käyttämä aika, ruokaan käytettävän suolan määrä ja ties mitä vielä. Pahimmassa tapauksessa vieläpä sakon uhalla.
Lasten kotiintuloaika säädettiin Bulgariassa vastikään lailla ja siihen sisältyy parhaimmillaan 500 € sakon uhka. Moinen ei liene ajankohtainen Suomessa vielä pitkään aikaan ja toivottavasti ei koskaan. Kotiintuloaikojen säätäminen on vanhempien tehtävä. Vanhemmat, jotka eivät anna lapsilleen mitään rajoituksia kaupungilla heilumisen suhteen, tulee huomaamaan tekemänsä virheen ennen pitkää. Siperia opettaa – ei valtio.
"Perjantaina hyväksytyn lain mukaan alle 18-vuotiaat eivät saa iltakymmenen jälkeen liikkua ilman aikuista kaduilla tai oleskella ravintoloissa ja baareissa. Alle 14-vuotiaiden pitää olla kotona viimeistään iltakahdeksalta. Jos nuorten seurassa oleva aikuinen ei ole heidän vanhempansa, tarvitaan vanhemmilta kirjoitettu lupalappu."
Lakia perusteltiin ainakin sillä, että nuorten joutumista rikosten uhreiksi koetetaan ehkäistä, joten ottaen huomioon Bulgarian ja Suomen sisäisen turvallisuustilanteen ero, on epätodennäköistä, että moista edes alettaisi harkita maassamme vakavasti. Iltalehden keskustelupalstalla oltiin valitettavasti monin paikoin täysin toista mieltä. Syynä käytettiin muun muassa sitä, etteivät monet vanhemmat kykene huolehtimaan lapsistaan kyllin hyvin ja pilttien varjeleminen olisi näin ollen syytä toteuttaa valtion taholta. Tästähän kärsisivät ne "paremmat nuoret", jotka eivät ole klo. 22.00 jälkeen ympäripäissään remuamassa pitkin ojanpohjia vaan viettämässä aikaansa ulkona ns. normaalisti.
Moni mahtaa ihmetellä, kuinka jaksan murehtia asiasta, vaikka olen saavuttanut täysi-ikäisyyden jo vuosia sitten. Lisäksi voin kertoa itsestäni sen verran, etten harrastanut pussikaljailua tai muuta perinteistä julkista teinisekoilua alle täysi-ikäisenä tipan tippaa. En myöskään hinkunut yömyöhään kirkonkylälle luuhaamaan sen paremmin arkena kuin viikonloppunakaan. Vanhempieni kanssa ei siis ole ollut syytä edes keskustella kotiintuloajoista. Miksikä siis murehtia moisesta?
Kaikissa uusissa turhaksi hyysäämiseksi niputettavissa lakiesityksissä ja ideoissa on kyse paljon muustakin. Kuten aiemmin mainitsin, niillä siirretään pahimmillaan vastuuta kansalaisilta valtiolle ja vieläpä koskien yksilöiden omia valintoja. Olkoonkin, että aikanaan kehitettiin kieltolaki, mutta nykyään pääpaino on toinen toistaan mielikuvituksellisemmissa säännöissä ja rajoituksissa, joilla pyritään korvaamaan ihmisen oma ja varttumisen mukana kehittyvä maalaisjärki, jota käyttäen ihmiset ovat aiemminkin eläneet pitkän ja onnellisen elämän.
Tupakat pitäisi saada kaupoissa pois avohyllyistä houkuttelemasta poloisia ja tulevaisuudessa entistäkin harkintakyvyttömämpiä kansalaisia. Psykologisena kikkana hallitus jätti eduskunnalle viime vuoden loppupuolella lakiehdotuksen siitä, että kymmenen savukkeen askit pitäisi saada kokonaan pois myynnistä ja pienin pakkauskoko olisi siis 20 kappaletta. Mitenkäs sitten käy sille merkille, jota olen itse tavannut poltella ja jota myydään 18 kappaleen askeissa? Kyseinen merkki eli Pall Mall kiellettäneen siis kaiketi kokonaan.
Nuuskan tuonnille kaavaillaan täyttä kieltoa ja pakko on myöntää, että se harmittaa suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että olen siihenkin aineeseen mieltynyt. Terveyshaittoja ajatellen tupakointi on tämänhetkisten tutkimusten valossa melko reilusti nuuskaamista haitallisempaa, mutta koska "biitti" on julistettu jo aikoja sitten pannaan, näkevät tulevienkin sukupolvien päättäjät punaista siitä keskusteltaessa. Koska Suomessa ei ole nuuskan suhteen läheskään Ruotsin veroisia kulttuurillisia perinteitä, on itsestäänselvää, ettei se tule koskaan saamaan ainakaan myönnytyksiä tuonnin suhteen. Tämä on sääli muun muassa siksi, ettei aihepiiriä olla edelleenkään tutkittu kyllin objektiivisesti. Valtaväestön hyväksynnän saamiseksi on helppoa todeta, kuinka kaikki tupakkatuotteet on saatanasta, aiheuttavat suunnattomia kansanterveydellisiä haittoja joka ikinen vuosi ja niiden saantia tulisi näin ollen hankaloittaa millä keinolla tahansa.
Ilotulitteet ovat aivan oma asiansa. On periaatteessa harvinaisen typerä konsepti, että yhtenä iltana vuodessa kansalaiset polttavat miljoonia euroja rahaa savuna ilmaan, mutta tälläkin on satoja vuosia vanhat perinteet. Nykyään olen hiljaa itsekseni sortunut siihen, josta olen muita ihmisiä kritisoinut ja alkaa vastustaa ilotulitteiden myyntiä yksityishenkilöille siksi, etten ole niitä itse ostanut vuosikausiin. Aiemminhan olen hurjistunut alkoholiveron korottamisesta käydyn keskustelun yhteydessä erityisesti niistä ihmisistä, jotka mainitsevat olevansa absolutisteja ja sen vuoksi alkoholiveroa saisi korottaa heidän puolestaan vaikka 400 %. Helppoahan siis on vastustaa asioita, joihin ei ole sidoksissa edes yhtenä päivänä vuodessa ja ajaa niille vaikka kuinka suunnattomia veronkorotuksia tai rajoituksia.
En muista ulkoa, että kuinka monta hoitoa vaatinutta silmä- tai muuta vammaa ilotulitteet viime Uutena vuotena vaativat, mutta useimmiten määrä on ollut jokseenkin marginaalinen. Siltikin jokainen vamma on aivan turha ja saisi jäädä tapahtumatta. Turvavarusteiden saatavuus on ollut jatkuvasti paranemaan päin, joten kaipa kansalaiset ovat yhä huolimattomampia, sillä niin sanottu järeä kalusto, eli tykinkuulat, isot kiinalaiset ja muut räjähtävät tulitteet kiellettiin jo vuosikausia sitten.
Vammoja on tapahtunut joka Uusi vuosi, mutta useimmat niitä saaneet saavat syyttää itseään, koska ovat pelleilleet tulitteiden kanssa humalassa tai laiminlyöneet pakkauksiin selvällä suomen kielellä painettuja turvallisuusmääräyksiä. Siltikin karsastan jyrkästi yhteiskuntaa, jossa kansalaisilta kielletään kaikki, jonka suhteen he ovat päättäjien tulkinnan mukaan liian tyhmiä tai kauniimmin sanottuna huolimattomia. Tietenkin on ikävää, kuinka niin sanotut kunnon veronmaksajat kustantavat huolimattomampien yksilöiden itselleen hankkimat vammat, maksavat ilotulitteistaan arvonlisäveron, käyttävät niitä viisaasti ja joutuvat kärsimään, kun mielituotteiden myynti saatetaan kieltää tykkänään.
Täytyy kuitenkin muistaa, että osa vammojakin saavista ihmisistä on veronmaksajia. Tämä mielenkiintoinen aspekti tunnutaan sivuutettavan melko usein, kun on puhe itseaiheutetuista vammoista. Erityisesti tämä käy ilmi tupakka- ja alkoholikeskustelussa. Suomen alkoholiverotus on tunnetusti EU:n kärkipäätä, joten kukaan ei voine väittää, etteivätkö viinan käyttäjät maksaisi synnistään myös verojen muodossa.
Osittain saivarrellen näistä keskusteluista voi vetää toinen toistaan mielenkiintoisempia dilemmoja, kuten sen, kuinka terveydenhuoltokäytäntöä tulisi muuttaa selkeästi elintapojen tai oman toiminnan vuoksi aiheutuneiden vammojen tai sairauksien hoidossa. Syy tällaiseen muutokseen on luonnollisesti se, kuinka ensiluokkaisen hyveellistä elämää viettäviä ihmisiä risoo se, että heidän verorahoistaan kustannetaan tupakoitsijoiden, eli yhteiskuntamme pohjasakan, saamia terveysongelmia.
Pitäisikö potilaiden terveyden kustannuksella käyttää entuudestaankin rajallisia resursseja siihen, että tutkitaan, onko heidän keuhkosyöpänsä varmasti aiheutunut tupakoinnista, sepelvaltimotauti epäterveellisestä ruokavaliosta, liikunta- ja tukielinsairaudet liikunnan puutteesta tai sisäelinongelmat alkoholista?
Entäs liikenneonnettomuudet sitten? Kukaan ei voi kiistää, etteikö liikenne olisi vaaroja täynnä ja siellä liikkuminen edes jossain määrin vapaaehtoista. Pitäisikö tutkimusten perusteella oman huolimattomuutensa vuoksi kolarin ajanut ja vakavia vammoja saanut potilas pudottaa typeryytensä vuoksi potilasjonossa 25 % alemmaksi? Entäpä jos hän on ajanut hirvikolarin, mutta ei ole käynyt näöntarkastuksessa silmälasiensa vahvuuksien korjaamiseksi? Tällöin syy voidaan vierittää hänen omalle kontolleen, koska ei havainnut kyllin hyvin tielle nelistänyttä metsien kuningasta ja ihmisarvoa supistetaan 30 %. Jos henkilö on tupakoinut autoillessaan, putoaa sija hoitojonossa välittömästi ainakin 75 %.
Henkilö kävelee talvella ravintolasta kotiinsa, kaatuu ja menettää tajuntansa. Pitäisi tutkia, onko hänet lyöty tainnoksiin, onko mies sammunut, onko hän kompastunut avautuneeseen kengännauhaan vai onko syy liukkaudessa, joka johtuu pyörätien talvikunnossapidon laiminlyönnistä. Millaisella prosentilla hänen arvoaan hoitojonossa tarkistetaan, mikäli syyksi saadaan selvitettyä vaikkapa kahden edellä mainitun seikan yhteisvaikutus? Yksi mahdollinen ratkaisu olisi nauhallisten kenkien käytön kieltäminen anniskeluravintoloissa.
Tässäpä miettimistä itse kullekin, terveisin tupakoitsija. Asiasta en ole ylpeä mutta sen mainitsemisen voisin kuvitella olevan edes jossain määrin relevantti. Pitääkin mainita, että yleinen harhaluulo on, etteivät tupakoitsijat tietäisi mitään koko touhun haittavaikutuksista. Minä tiedän tupakoinnin vaaroista enemmän kuin moni savuton, mutta valintani on silti henkilökohtainen. Tämä voi luonnollisesti olla todella hankala asia käsitettäväksi, mutta silti totta. Onneksi nikotiinin pilaamat aivoni muistavat toistaiseksi mielimerkkini, jotta kykenen pyytämään kaupassa asioidessani haluamani askin tiskin alta piilosta. Poissa tietämättömien ihmispoloisten katseiden tieltä ja viekoittelemasta synnin teille.
Sillä, että Ville Valo polttelee tupakkaa verrattain ahnaasti voi toki olla jonkunlainen myötävaikutus siihen, kuinka nuoret itse innostuvat moista kokeilemaan, mutta edelleen on vanhempien eikä lain tehtävänä valistaa ja neuvoa, mikäli katsovat sen tarpeelliseksi. Asiassa täytyy nimittäin muistaa, että joidenkin ihmisten mielestä tupakointi ei ihan oikeasti ole itsearvoisesti maailman pahin synti - toisin kuin yleisimmän mielipiteen mukaan. Entisaikoina animaatiohahmot röyhyttelivät, samoin Winston Churchill, mutta asiaan ei reagoitu yhtä paniikinomaisesti kuin nykyään. Tässä kohden täytyy tietenkin muistaa, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti noista menneistä ajoista ja aikuistuminen alkaa yhä nuoremmalla iällä. Ihmiset alkavat kokeilla uusia asioita yhä aiemmin ja tämä pätee niin terveyden kannalta hyviin kuin huonoihinkin.
Olen pohdiskellut ilmiötä runsaasti ja olen ollut välillä kallistumaisillani sillekin kannalle, että tupakoinnin tulisi olla 18 vuoden ostoikärajasta huolimatta jokaisen nuoren oma asia vaikkapa noin 15 ikävuoden jälkeen. Lukiossamme sai polttaa kaikenikäiset, ja nuorimmillaan siis 15-vuotiaat, määrätyllä alueella eikä asia ketään vaivannut saati sietämätöntä häiriöitä aiheuttanut. Sama pätenee muihinkin toisen asteen kouluihin ja onhan niiden opettajilla parempaakin tekemistä kuin juosta pitkin nurkkapieliä tupakoivien perässä, kuten yläasteella tottui lähes joka välitunti näkemään. Peruskoulussa kyseessä on tietenkin asenneilmapiirin ylläpitäminen, eli osoittaa, ettei oppilaitos ole sauhuttelun kannalla.
En ota tällä kertaa sen ihmeemmin kantaa siihen, ovatko nykypäivien "aikustumisriitit" sekä yhä nuorempana aloitettava itsenäistyminen hyväksi. Sanotaanko vaikka näin, että moni sen piirissä sattuva asia lieveilmiöineen on hyvin ikävää, mutta olen yhtä lailla ylihuolehtivaisia ja jälkikasvuaan pumpulissa pitäviä vanhempia vastaan. Ehkäpä paheksun jopa enemmän jälkimmäisiä muun muassa yhteiskunnallisista syistä, mutta kaikenkaikkiaan toivoisin tässäkin asiassa mentävän sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Ei täysin vapaata kasvatusta – ei myöskään sulkemista pumpulimaailmaan. Ei myöskään valtion puuttumista terveen järjen käyttöön.
Vanhempiensa kasvatuksellisen vastuun alaisuudessa olevat nuoret ovat oma asiansa, mutta myös aikuisten tulisi käyttää vastaisuudessakin omaa harkintakykyään ja maalaisjärkeään. Ainakin tähän pitäisi antaa mahdollisuus sen sijaan, että henkilökohtaista käyttäytymistämme ohjataan uusilla lakipykälillä. Tällä menolla tulevaisuuden ihmiset ovat entistäkin avuttomampia, koska kaiken omaa järjen käyttöä vaativan toiminnan hoitaa valtio asettamine rajoituksineen. Vuorokaudessa poltettavien savukkeiden määrä, lasten netin käyttö sekä kotitehtävien tekoon käyttämä aika, ruokaan käytettävän suolan määrä ja ties mitä vielä. Pahimmassa tapauksessa vieläpä sakon uhalla.
Lasten kotiintuloaika säädettiin Bulgariassa vastikään lailla ja siihen sisältyy parhaimmillaan 500 € sakon uhka. Moinen ei liene ajankohtainen Suomessa vielä pitkään aikaan ja toivottavasti ei koskaan. Kotiintuloaikojen säätäminen on vanhempien tehtävä. Vanhemmat, jotka eivät anna lapsilleen mitään rajoituksia kaupungilla heilumisen suhteen, tulee huomaamaan tekemänsä virheen ennen pitkää. Siperia opettaa – ei valtio.
"Perjantaina hyväksytyn lain mukaan alle 18-vuotiaat eivät saa iltakymmenen jälkeen liikkua ilman aikuista kaduilla tai oleskella ravintoloissa ja baareissa. Alle 14-vuotiaiden pitää olla kotona viimeistään iltakahdeksalta. Jos nuorten seurassa oleva aikuinen ei ole heidän vanhempansa, tarvitaan vanhemmilta kirjoitettu lupalappu."
Lakia perusteltiin ainakin sillä, että nuorten joutumista rikosten uhreiksi koetetaan ehkäistä, joten ottaen huomioon Bulgarian ja Suomen sisäisen turvallisuustilanteen ero, on epätodennäköistä, että moista edes alettaisi harkita maassamme vakavasti. Iltalehden keskustelupalstalla oltiin valitettavasti monin paikoin täysin toista mieltä. Syynä käytettiin muun muassa sitä, etteivät monet vanhemmat kykene huolehtimaan lapsistaan kyllin hyvin ja pilttien varjeleminen olisi näin ollen syytä toteuttaa valtion taholta. Tästähän kärsisivät ne "paremmat nuoret", jotka eivät ole klo. 22.00 jälkeen ympäripäissään remuamassa pitkin ojanpohjia vaan viettämässä aikaansa ulkona ns. normaalisti.
Moni mahtaa ihmetellä, kuinka jaksan murehtia asiasta, vaikka olen saavuttanut täysi-ikäisyyden jo vuosia sitten. Lisäksi voin kertoa itsestäni sen verran, etten harrastanut pussikaljailua tai muuta perinteistä julkista teinisekoilua alle täysi-ikäisenä tipan tippaa. En myöskään hinkunut yömyöhään kirkonkylälle luuhaamaan sen paremmin arkena kuin viikonloppunakaan. Vanhempieni kanssa ei siis ole ollut syytä edes keskustella kotiintuloajoista. Miksikä siis murehtia moisesta?
Kaikissa uusissa turhaksi hyysäämiseksi niputettavissa lakiesityksissä ja ideoissa on kyse paljon muustakin. Kuten aiemmin mainitsin, niillä siirretään pahimmillaan vastuuta kansalaisilta valtiolle ja vieläpä koskien yksilöiden omia valintoja. Olkoonkin, että aikanaan kehitettiin kieltolaki, mutta nykyään pääpaino on toinen toistaan mielikuvituksellisemmissa säännöissä ja rajoituksissa, joilla pyritään korvaamaan ihmisen oma ja varttumisen mukana kehittyvä maalaisjärki, jota käyttäen ihmiset ovat aiemminkin eläneet pitkän ja onnellisen elämän.
Tupakat pitäisi saada kaupoissa pois avohyllyistä houkuttelemasta poloisia ja tulevaisuudessa entistäkin harkintakyvyttömämpiä kansalaisia. Psykologisena kikkana hallitus jätti eduskunnalle viime vuoden loppupuolella lakiehdotuksen siitä, että kymmenen savukkeen askit pitäisi saada kokonaan pois myynnistä ja pienin pakkauskoko olisi siis 20 kappaletta. Mitenkäs sitten käy sille merkille, jota olen itse tavannut poltella ja jota myydään 18 kappaleen askeissa? Kyseinen merkki eli Pall Mall kiellettäneen siis kaiketi kokonaan.
Nuuskan tuonnille kaavaillaan täyttä kieltoa ja pakko on myöntää, että se harmittaa suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että olen siihenkin aineeseen mieltynyt. Terveyshaittoja ajatellen tupakointi on tämänhetkisten tutkimusten valossa melko reilusti nuuskaamista haitallisempaa, mutta koska "biitti" on julistettu jo aikoja sitten pannaan, näkevät tulevienkin sukupolvien päättäjät punaista siitä keskusteltaessa. Koska Suomessa ei ole nuuskan suhteen läheskään Ruotsin veroisia kulttuurillisia perinteitä, on itsestäänselvää, ettei se tule koskaan saamaan ainakaan myönnytyksiä tuonnin suhteen. Tämä on sääli muun muassa siksi, ettei aihepiiriä olla edelleenkään tutkittu kyllin objektiivisesti. Valtaväestön hyväksynnän saamiseksi on helppoa todeta, kuinka kaikki tupakkatuotteet on saatanasta, aiheuttavat suunnattomia kansanterveydellisiä haittoja joka ikinen vuosi ja niiden saantia tulisi näin ollen hankaloittaa millä keinolla tahansa.
Ilotulitteet ovat aivan oma asiansa. On periaatteessa harvinaisen typerä konsepti, että yhtenä iltana vuodessa kansalaiset polttavat miljoonia euroja rahaa savuna ilmaan, mutta tälläkin on satoja vuosia vanhat perinteet. Nykyään olen hiljaa itsekseni sortunut siihen, josta olen muita ihmisiä kritisoinut ja alkaa vastustaa ilotulitteiden myyntiä yksityishenkilöille siksi, etten ole niitä itse ostanut vuosikausiin. Aiemminhan olen hurjistunut alkoholiveron korottamisesta käydyn keskustelun yhteydessä erityisesti niistä ihmisistä, jotka mainitsevat olevansa absolutisteja ja sen vuoksi alkoholiveroa saisi korottaa heidän puolestaan vaikka 400 %. Helppoahan siis on vastustaa asioita, joihin ei ole sidoksissa edes yhtenä päivänä vuodessa ja ajaa niille vaikka kuinka suunnattomia veronkorotuksia tai rajoituksia.
En muista ulkoa, että kuinka monta hoitoa vaatinutta silmä- tai muuta vammaa ilotulitteet viime Uutena vuotena vaativat, mutta useimmiten määrä on ollut jokseenkin marginaalinen. Siltikin jokainen vamma on aivan turha ja saisi jäädä tapahtumatta. Turvavarusteiden saatavuus on ollut jatkuvasti paranemaan päin, joten kaipa kansalaiset ovat yhä huolimattomampia, sillä niin sanottu järeä kalusto, eli tykinkuulat, isot kiinalaiset ja muut räjähtävät tulitteet kiellettiin jo vuosikausia sitten.
Vammoja on tapahtunut joka Uusi vuosi, mutta useimmat niitä saaneet saavat syyttää itseään, koska ovat pelleilleet tulitteiden kanssa humalassa tai laiminlyöneet pakkauksiin selvällä suomen kielellä painettuja turvallisuusmääräyksiä. Siltikin karsastan jyrkästi yhteiskuntaa, jossa kansalaisilta kielletään kaikki, jonka suhteen he ovat päättäjien tulkinnan mukaan liian tyhmiä tai kauniimmin sanottuna huolimattomia. Tietenkin on ikävää, kuinka niin sanotut kunnon veronmaksajat kustantavat huolimattomampien yksilöiden itselleen hankkimat vammat, maksavat ilotulitteistaan arvonlisäveron, käyttävät niitä viisaasti ja joutuvat kärsimään, kun mielituotteiden myynti saatetaan kieltää tykkänään.
Täytyy kuitenkin muistaa, että osa vammojakin saavista ihmisistä on veronmaksajia. Tämä mielenkiintoinen aspekti tunnutaan sivuutettavan melko usein, kun on puhe itseaiheutetuista vammoista. Erityisesti tämä käy ilmi tupakka- ja alkoholikeskustelussa. Suomen alkoholiverotus on tunnetusti EU:n kärkipäätä, joten kukaan ei voine väittää, etteivätkö viinan käyttäjät maksaisi synnistään myös verojen muodossa.
Osittain saivarrellen näistä keskusteluista voi vetää toinen toistaan mielenkiintoisempia dilemmoja, kuten sen, kuinka terveydenhuoltokäytäntöä tulisi muuttaa selkeästi elintapojen tai oman toiminnan vuoksi aiheutuneiden vammojen tai sairauksien hoidossa. Syy tällaiseen muutokseen on luonnollisesti se, kuinka ensiluokkaisen hyveellistä elämää viettäviä ihmisiä risoo se, että heidän verorahoistaan kustannetaan tupakoitsijoiden, eli yhteiskuntamme pohjasakan, saamia terveysongelmia.
Pitäisikö potilaiden terveyden kustannuksella käyttää entuudestaankin rajallisia resursseja siihen, että tutkitaan, onko heidän keuhkosyöpänsä varmasti aiheutunut tupakoinnista, sepelvaltimotauti epäterveellisestä ruokavaliosta, liikunta- ja tukielinsairaudet liikunnan puutteesta tai sisäelinongelmat alkoholista?
Entäs liikenneonnettomuudet sitten? Kukaan ei voi kiistää, etteikö liikenne olisi vaaroja täynnä ja siellä liikkuminen edes jossain määrin vapaaehtoista. Pitäisikö tutkimusten perusteella oman huolimattomuutensa vuoksi kolarin ajanut ja vakavia vammoja saanut potilas pudottaa typeryytensä vuoksi potilasjonossa 25 % alemmaksi? Entäpä jos hän on ajanut hirvikolarin, mutta ei ole käynyt näöntarkastuksessa silmälasiensa vahvuuksien korjaamiseksi? Tällöin syy voidaan vierittää hänen omalle kontolleen, koska ei havainnut kyllin hyvin tielle nelistänyttä metsien kuningasta ja ihmisarvoa supistetaan 30 %. Jos henkilö on tupakoinut autoillessaan, putoaa sija hoitojonossa välittömästi ainakin 75 %.
Henkilö kävelee talvella ravintolasta kotiinsa, kaatuu ja menettää tajuntansa. Pitäisi tutkia, onko hänet lyöty tainnoksiin, onko mies sammunut, onko hän kompastunut avautuneeseen kengännauhaan vai onko syy liukkaudessa, joka johtuu pyörätien talvikunnossapidon laiminlyönnistä. Millaisella prosentilla hänen arvoaan hoitojonossa tarkistetaan, mikäli syyksi saadaan selvitettyä vaikkapa kahden edellä mainitun seikan yhteisvaikutus? Yksi mahdollinen ratkaisu olisi nauhallisten kenkien käytön kieltäminen anniskeluravintoloissa.
Tässäpä miettimistä itse kullekin, terveisin tupakoitsija. Asiasta en ole ylpeä mutta sen mainitsemisen voisin kuvitella olevan edes jossain määrin relevantti. Pitääkin mainita, että yleinen harhaluulo on, etteivät tupakoitsijat tietäisi mitään koko touhun haittavaikutuksista. Minä tiedän tupakoinnin vaaroista enemmän kuin moni savuton, mutta valintani on silti henkilökohtainen. Tämä voi luonnollisesti olla todella hankala asia käsitettäväksi, mutta silti totta. Onneksi nikotiinin pilaamat aivoni muistavat toistaiseksi mielimerkkini, jotta kykenen pyytämään kaupassa asioidessani haluamani askin tiskin alta piilosta. Poissa tietämättömien ihmispoloisten katseiden tieltä ja viekoittelemasta synnin teille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)