Sieltä täältä putkahtelee jatkuvasti toinen toistaan nerokkaampia, ja loppujen lopuksi aina vain yhdentekevämpiä, ehdotuksia suomalaisten alkoholinkäytön hillitsemiseksi. Tuorein uskalikko on Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja Pekka Puska, joka ehdottaa keskioluen alkoholitilavuusprosentin pienentämistä kokonaisella prosentilla kokonaiskulutuksen laskemiseksi.
Kaverilla on kyllä kieltämättä sangen mielenkiintoinen logiikka, jos hän kuvittelee kulutuksen laskevan tällä tavoin. Samalla logiikalla viinapullon lantraaminen 1:1 suhteessa oleviin drinkkeihin tuottaa suuremman kokonaiskulutuksen kuin huomattavasti suuremman (ja laimeamman) kokonaismäärän tuottava 1:4-sekoitussuhde. Ei voi ymmärtää.
Muistutan aina ja ikuisesti siitä, että suomalaisten alkoholinkäyttökulttuuri on mitä on ja sitä ei yksinkertaisesti mikään mahti koskaan tule muuttamaan. Korkeintaan muutosta toisi alkoholituotteiden valmistamisen lopettaminen koko maailmassa, mutta siinä on jo nokkelammallekin poliitikolle tekemistä. Puska mahtoi kyllä ajaa takaa puhtaan etanolin kulutuksen laskemista, mutta ne, jotka eivät täysin raivostu oluen maun pilaamisesta jatkamalla sitä vedellä (puistattaa ajatellakin), juovat mäyräkoiran sijasta ~15,2 pulloa saavuttaakseen tavoittelevansa humalatilan. Aiemmin linkkaamassani uutisessa mainitaan lähteettä: ”Laimennus vähentäisi alkoholin vuosikulutusta lähes kymmenyksellä.” Ehkäpä tämä perustuu tuohon oluen laadun pilaamisesta johtuvaan suivaantumiseen, josta ei kuitenkaan saatane tässä vaiheessa kuin MuTu-tietoa.
Ehdin hädin tuskin jäähdyttää näppejäni edellisen aihetta koskevan kirjoitukseni jäljiltä, kun keskiolut on jälleen kerran tulilinjalla. Ajatella, jos kaikki nämä toinen toistaan loistavammat ehdotukset menisivät heittämällä suoraan toteutettaviksi. Erään poliisikonstaapelin taannoinen kuningasidea oli alkoholituotteiden myynnin kieltäminen tyystin huoltoasemilla ja kioskeilla etenkin viikonloppusaamisen estämiseksi. Kyllähän sekin voisi tietenkin toimia, mutta ajan myötä kansalaiset osaisivat varautua ostamalla varastot täyteen jo viikolla tai milloin kauppojen nyt annettaisiinkaan alkoholia myydä.
Sillekin asetettaneen kohta parin tunnin päivittäinen myyntiaika ja sitten ihmetellään, kun kassajonot ovat parin kilometrin luokkaa. Ainoan mielestäni melko hyvän ehdotuksen luin erään lehden yleisönosastolta. Sen kirjoittaneen mielestä viinan hintaan ei tulisi koskea, mutta pantteja voisi korottaa pakkauksen kokonaishinnan nostamiseksi ja kierrätyksen parantamiseksi.
Niin tai näin, ei suomalaisten suhtautuminen omaan alkoholikulttuuriinsa saavuta toivottua muutosta, mikäli käytöstä pyritään saamaan kansalaisten päihin suunnilleen murhaamista ja raiskaamista vastaava kuva jatkuvan syyllistämisen tehostamiseksi. Monissa muissa maissa asian suhteen ollaan taatusti vapautuneempia, vaikka kansalla on samoja sosiaalisia ja kansanterveydellisiä ongelmia. Ei ehkä aivan samassa suhteessa kuin tilastojen kärkipäässä viihtyvässä Suomessa, mutta silti.
Suomalaisten kulutustottumukset olisivat jo muuttuneet, jos päättäjien ratkaisut olisivat omiaan niitä muuttamaan. Niin monin eri keinoin sitä ollaan koetettu ja aina vain epäonnistuttu. Ruvetkaapa listaamaan viimeisen kymmenen vuoden aikana voimaan astuneita muutoksia etenkin keskioluen kulutuksen hillitsemiseksi ja vilkaiskaa kulutuskäyrän muutoksia samalta ajalta. Joku voisi vetää alati nousevasta kulutuksesta johtopäätöksen, että jatkuva veivaaminen suorastaan villitsee ihmisiä juomaan yhä enemmän. Itse en kuitenkaan toki näin ajattele. Alkoholituotteita koskevien lakien ja säädösten päivittelyssä alkaa mennä kohta niin paljon aikaa ja vaivaa, että Suomeen olisi syytä nimittää erityinen viinaministeri. Vuoron perään oikein viimeisen päälle viinaan menevä mies ja absolutisti.
On ilman muuta liikuttavaa, että Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja alaisineen on ”alati huolissaan alkoholin korkeasta kulutuksesta ja kulutuksen kasvusta, josta seuraa mittavia kansanterveydellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia vaurioita.” Annan kyllä vilpittömän tunnustuksen sille, kuinka nämä huolestuneet ministerit ja virkamiehet paneutuvat toimeensa täydellä sydämellä kansalaisten hyvinvoinnista huolta kantaen.
Siltikin Hyssälän, Risikon, Puskan ja kumppaneiden olisi korkea aika iskostaa päihinsä, että asialle ei tulla tämmöisellä touhulla mahtamaan mitään. Olut on suomalaisten mielestä makoisaa ja sillä hyvä. Ranskassa ja muualla kulutetaan kenties suhteessa enemmän viiniä kuin Suomessa, koska se on heidän mielestä makoisaa. Enpä tätä kyllä ihmettele, kun ajattelee, millaisia vedellä jatkettuja litkuja täkäläiset oluet ovat kunnon suomalaiseen lageriin verrattuna. Jos Puska collegoineen ei keskioluesta pidä, ei asiasta saa rankaista kuluttajia.
Muistutan edelleen, että Suomessa on korkean kulutuksen ohella poskettoman kova alkoholivero ja miksikäs muutenkaan päättäjät ovat hanakoita korottamaan sitä kerta toisensa jälkeen. Helpompaa keinoa verotulojen lisäämiseksi ei olekaan, koska hyödykkeen kulutus on takuuvarma ja uudistuksille saadaan kansan hiljainen hyväksyntä syyllistämällä sitä korkeasta kulutuksesta ja kertomalla, kuinka asiasta ollaan syvästi huolestuneita. Onhan korkean kulutuksen ja sen kansanterveydellisten haittavaikutusten välillä ilman muuta positiivinen korrelaatio, mutta kuten aiemmin sanoin, olisi kulutuksen jo luullut laskevan ajat sitten, mikäli asiasta päättävien suunnitelmat olisivat pitäneet kutinsa. Eipä sillä, en edelleenkään ole sitä mieltä, että asiaan voitaisiin millään säädöksillä vaikuttaa.
Edelleen mielenkiintoinen ilmiö on, kuinka Suomesta paahtaa kaiket yöt täysperävaunurekkoja vieden täällä valmistettua olutta Viroon ja seuraavana päivänä suomalaisturistit käyvät hakemassa sitä sieltä pahvilaatikoissa paljon halvemmalla. Maltan tuskin odottaa, koska Virossa käynnistä koitetaan tehdä hankalempaa. Berliinin muurin tyyppiset barrikadit ja rajan yli iloisesti kirmaavat viinanhimoiset suomalaiset ammutaan niille sijoillensa? Tätä ei kuitenkaan (toistaiseksi) lupaa uutinen: ”Tunnin välein Tallinnaan – Viron liikenteessä on pian ennätysmäärä uusia aluksia.”
Lopuksi otteita kolmisen vuotta vanhasta Kauppalehden artikkelista, jossa uumoillaan Euroopan panimoteollisuudelle kovia aikoja poskettoman korkeana pysyttelevän oluen valmisteveroprosentin johdosta.
”Ruotsissa korkea olutvero on jo johtanut siihen, että kolmen viimeisen vuoden aikana panimoteollisuudesta on poistunut 40 prosenttia kapasiteettia.”
”Suomessa oluen valmistevero on esimerkiksi Tanskaan verrattuna lähes kolminkertainen.”
”Pohjoismaissa korkea olutvero on luonnollisesti johtanut siihen, että olutta on ostettu muualta. Suomessa kotitaloudet ostavat nyt kymmenen prosenttia oluestaan muualta kuin Suomesta, lähinnä siis Virosta. Ruotsissa vastaava prosentti on lähes 40, Tanskassa 24 ja Norjassa 14.”
tiistaina, huhtikuuta 22, 2008
maanantaina, huhtikuuta 14, 2008
Venäjä ja länsivaltioiden ulkopolitiikka
Ensinnäkään en kannata Suomen liittymistä NATO:on, koska minusta kaikki sotilasliitot ovat sitä samaa vainoharhaista Kylmää Sotaa, josta saimme kystä kyllin jo monta kymmentä vuotta. Moni voisi kuvitella, että se kaikki idiotismi olisi taakse jäänyttä elämää, mutta minusta NATO:n ja muiden sotilasallianssien olemassaolo, Suomessa jatkuvasti spekuloitu ”Venäjän aiheuttama turvallisuuspoliittinen uhka” ja muu ovat aivan sitä samaa.
Jos Venäjän nokkamiehet joskus pimahtavat ja julistavat sodan, eivät ”neuvostojoukot tule sankoin joukoin Mosin-Nagantien piiput ojossa Karjalan kannaksen yli”, kuten toisesta maailmansodasta traumatisoituneet patriootit yhä kuvittelevat. Suomen pahaiset asevoimat strategisine tukikohtineen pyyhkäistään pois päivässä muutamalla kymmenellä tarkoin tehdyllä lyhyen kantaman ohjusiskulla sekä muulla koneellisella sodankäynnillä. Tämän johdosta pakollisen asevelvollisuudenkin tarpeellisuus on niin ja näin, mutta eipä mennä siihen nyt.
Ainoa turvallisuuspoliittinen uhka, jonka itä meille aiheuttaa on sitä kautta Suomeenkin varsin runsaasti virtaavat huumausaineet, mutta jaksaisinpa uskoa maailmansodista opitun sen verran, ettei vastaavaa rähäkkää voi enää tapahtua. Jaksaisin myös uskoa, että tämänhetkisillä valtionpäämiehillä on sen verran mainiot neuvotteluyhteydet (joita erilaiset rauhanomaiset yhteistyöjärjestöt puolestaan auttavat), että ulkopoliittisten selkkausten ratkaisuun olisi huomattavasti paremmat edellytykset kuin mitä vaikkapa Kuuban kriisin tai noottikriisin aikoihin.
Korkeimmilla palleilla tuntuu olevan muutamia tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta huomattavasti selväjärkisempää porukkaa ja poliittiset agendat ovat huomattavasti vähemmän kiihkoilevia. Yhdysvalloilta ei tosin olisi konsti eikä mikään ilmoittaa ydinsulkusopimukset puretuiksi, mutta ehkäpä kauhun tasapaino kuitenkin pitää tilanteen stabiilina nyt ja tulevaisuudessa(kin?)
Sitten. Mikäli NATO-vaihtoehtoa nyt päätettäisiin todella vakavasti harkita, niin minkä vitun takia jonkun Venäjän kantaa siinä asiassa kuunnellaan niin tarkasti? Pelkääkö Suomen eduskunta ja hallitus aivan tosissaan, että mikäli Suomi liittyy NATO:on, kokee Venäjä sen saman tien niin hirveänä uhkana, että jäädyttää ulkopoliittiset suhteensa kaikkiin NATO:n jäsenvaltioihin? Pelätäänkö täällä vakavissaan, että Venäjä julistaa saman tien avoimen sodan, koska pelkää USA:n tekevän pian samoin Suomen rajanaapuruuden ja jäsenyyden myötä?
Suomettuminen ei ole kadonnut mihinkään. Kaikessa kuunnellaan meistä erillään olevan valtion mielipiteitä, eikä meidän suvereniteettia kunnioita edes oma väkemme. Jos homma sitten on tosiaan sillä lailla, ettei Venäjä sotilasmahtinsa uhalla salli meidän NATO-jäsenyyttämme (joka ei siis edelleenkään haittaisi ollenkaan), niin onpahan ainakin yksi syy lisää olla kannattamatta sitä täällä päässä.
Jos Ruotsi liittyisi sotilasliittoon Pohjois-Korean kanssa, en jaksa uskoa, että siihen meiltä kantaa kyseltäisiin. Onhan tämä tällainenkin tavallaan osoitus kansainvälisten neuvotteluyhteyksien toimivuudesta, mutta minusta melkoisesti nöyristelyn puolelle menevää. Vaikea asia. Yksi asia, josta olen Kylmän sodan ajalta erityisen katkera, on Suomen kieltäytyminen Marshall-avusta Neuvostoliiton reaktion pelossa. Poikkipuolinen sana kommunismista olisi silloin tiennyt noutajaa, kaikesta mahdollisesta länteen päin katselusta puhumattakaan.
Tämä nykyäänkin taajaan uutisoitu Venäjän mielipiteiden kuuntelu asiassa on selkeä periaatekysymys. Tässä nähdään taas sekin, kuinka etenkin ulkopolitiikasta puuttuu konkreettisuus ja avoimuus. Onko kukaan koskaan tohtinut kysyä diplomaattisten koukeroiden lomassa Venäläisiltä poliitikoilta SUORAAN, että mitä he ihan oikeasti tarkalleen ottaen olettavat tapahtuvan, mikäli Suomi NATO:on liittyisi? Tietävätkö Suomen päämiehet jo nyt vastaukset kaikkeen tähän, mutta pitävät sen salassa kansalta hysterian estämiseksi?
En jaksa kerrassaan millään uskoa myöskään sitä, että Venäjällä Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys tulkittaisiin suorana liittoutumisena USA:n kanssa tai muuna vihamielisenä elkeenä Venäjää vastaan. Venäjä on sen verran eri maa kuin Neuvostoliitto, että eivätköhän heidän ulkopoliittiset suhteensa USA:n kanssa ole hyvässä mallissa ja keskusteluyhteys avoinna.
Minun puolestani kaikenlaisen sotilasyhteistyön voisi lakkauttaa tyystin, jottei sellainen enää tulehduttaisi valtioiden ulkopoliittisia suhteita. Tällä hetkellä olisi niin paljon tärkeämpiäkin globaaleja huolenaiheita. Todella turhauttavaa ajatella, kuinka huolehdittavana olisi tällä hetkellä ilmasto, ylikansoittumisongelmat, maahan- ja maastamuutto, mutta vaikutusvaltaisimmat valtiot jaksavat vaivata päätänsä kivikautisilla sota-asioilla.
USA:n poskettomat sotilasmenot ovat kaikista maailman asioista järjettömimmät ja sitä nyt ei ole tarpeen edes erikseen mainita. Tavallinen ihminen ei käsitäkään, kuinka paljon vaikka puolella siitä summasta saisi parannettua kelpo kansalaisten elinoloja siellä tuloerojen luvatussa maassa.
”Bush ja Israelin-vierailulla mukana ollut ulkoministeri Condoleezza Rice keskustelivat muistomerkillä siitä, että Yhdysvaltain olisi pitänyt estää Auschwitzia ja muita keskitysleirejä toimimasta toisen maailmansodan aikana.
Meidän olisi pitänyt pommittaa niitä, Bush oli sanonut ulkoministerilleen." (Ilta-Sanomat 11.1.2008.)
*APPLAUSE*
Olisihan Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi tarjolla myöskin demokraattien Dennis Kucinich, joka ajaa vaaliohjelmassaan mm. aselakien tiukentamista, kansainvälisen yhteistyön kehittämistä, Patriot Actin purkamista, ilmaista koulutusta sekä terveydenhuoltoa kaikille, kuolemantuomion kieltämistä, täysiä sosiaaliturvaetuja yli 65-vuotiaille ja muita pikkutärkeitä asioita. Eipä noilla eväillä ole mitään asiaa Yhdysvaltojen puikkoihin. Päinvastaisella agendalla tilanne voisi olla täysin toinen.
Puolustusbudjetin leikkaamisella saavutettavat hyödyt pätevät kaikkiin muihinkin maihin. Suomenkin puolustusmenoilla saisi tehtyä niin paljon hyvää vähätuloisten olojen parantamiseksi, mutta eipä asioille voi mitään. Asevarusteluun syydetään nyt ja jatkossakin rahaa kuin pohjattomaan kaivoon. Uusia ihmisentappovälineitä kehitellään ja rahaa palaa. Huokaus.
Jos Venäjän nokkamiehet joskus pimahtavat ja julistavat sodan, eivät ”neuvostojoukot tule sankoin joukoin Mosin-Nagantien piiput ojossa Karjalan kannaksen yli”, kuten toisesta maailmansodasta traumatisoituneet patriootit yhä kuvittelevat. Suomen pahaiset asevoimat strategisine tukikohtineen pyyhkäistään pois päivässä muutamalla kymmenellä tarkoin tehdyllä lyhyen kantaman ohjusiskulla sekä muulla koneellisella sodankäynnillä. Tämän johdosta pakollisen asevelvollisuudenkin tarpeellisuus on niin ja näin, mutta eipä mennä siihen nyt.
Ainoa turvallisuuspoliittinen uhka, jonka itä meille aiheuttaa on sitä kautta Suomeenkin varsin runsaasti virtaavat huumausaineet, mutta jaksaisinpa uskoa maailmansodista opitun sen verran, ettei vastaavaa rähäkkää voi enää tapahtua. Jaksaisin myös uskoa, että tämänhetkisillä valtionpäämiehillä on sen verran mainiot neuvotteluyhteydet (joita erilaiset rauhanomaiset yhteistyöjärjestöt puolestaan auttavat), että ulkopoliittisten selkkausten ratkaisuun olisi huomattavasti paremmat edellytykset kuin mitä vaikkapa Kuuban kriisin tai noottikriisin aikoihin.
Korkeimmilla palleilla tuntuu olevan muutamia tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta huomattavasti selväjärkisempää porukkaa ja poliittiset agendat ovat huomattavasti vähemmän kiihkoilevia. Yhdysvalloilta ei tosin olisi konsti eikä mikään ilmoittaa ydinsulkusopimukset puretuiksi, mutta ehkäpä kauhun tasapaino kuitenkin pitää tilanteen stabiilina nyt ja tulevaisuudessa(kin?)
Sitten. Mikäli NATO-vaihtoehtoa nyt päätettäisiin todella vakavasti harkita, niin minkä vitun takia jonkun Venäjän kantaa siinä asiassa kuunnellaan niin tarkasti? Pelkääkö Suomen eduskunta ja hallitus aivan tosissaan, että mikäli Suomi liittyy NATO:on, kokee Venäjä sen saman tien niin hirveänä uhkana, että jäädyttää ulkopoliittiset suhteensa kaikkiin NATO:n jäsenvaltioihin? Pelätäänkö täällä vakavissaan, että Venäjä julistaa saman tien avoimen sodan, koska pelkää USA:n tekevän pian samoin Suomen rajanaapuruuden ja jäsenyyden myötä?
Suomettuminen ei ole kadonnut mihinkään. Kaikessa kuunnellaan meistä erillään olevan valtion mielipiteitä, eikä meidän suvereniteettia kunnioita edes oma väkemme. Jos homma sitten on tosiaan sillä lailla, ettei Venäjä sotilasmahtinsa uhalla salli meidän NATO-jäsenyyttämme (joka ei siis edelleenkään haittaisi ollenkaan), niin onpahan ainakin yksi syy lisää olla kannattamatta sitä täällä päässä.
Jos Ruotsi liittyisi sotilasliittoon Pohjois-Korean kanssa, en jaksa uskoa, että siihen meiltä kantaa kyseltäisiin. Onhan tämä tällainenkin tavallaan osoitus kansainvälisten neuvotteluyhteyksien toimivuudesta, mutta minusta melkoisesti nöyristelyn puolelle menevää. Vaikea asia. Yksi asia, josta olen Kylmän sodan ajalta erityisen katkera, on Suomen kieltäytyminen Marshall-avusta Neuvostoliiton reaktion pelossa. Poikkipuolinen sana kommunismista olisi silloin tiennyt noutajaa, kaikesta mahdollisesta länteen päin katselusta puhumattakaan.
Tämä nykyäänkin taajaan uutisoitu Venäjän mielipiteiden kuuntelu asiassa on selkeä periaatekysymys. Tässä nähdään taas sekin, kuinka etenkin ulkopolitiikasta puuttuu konkreettisuus ja avoimuus. Onko kukaan koskaan tohtinut kysyä diplomaattisten koukeroiden lomassa Venäläisiltä poliitikoilta SUORAAN, että mitä he ihan oikeasti tarkalleen ottaen olettavat tapahtuvan, mikäli Suomi NATO:on liittyisi? Tietävätkö Suomen päämiehet jo nyt vastaukset kaikkeen tähän, mutta pitävät sen salassa kansalta hysterian estämiseksi?
En jaksa kerrassaan millään uskoa myöskään sitä, että Venäjällä Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys tulkittaisiin suorana liittoutumisena USA:n kanssa tai muuna vihamielisenä elkeenä Venäjää vastaan. Venäjä on sen verran eri maa kuin Neuvostoliitto, että eivätköhän heidän ulkopoliittiset suhteensa USA:n kanssa ole hyvässä mallissa ja keskusteluyhteys avoinna.
Minun puolestani kaikenlaisen sotilasyhteistyön voisi lakkauttaa tyystin, jottei sellainen enää tulehduttaisi valtioiden ulkopoliittisia suhteita. Tällä hetkellä olisi niin paljon tärkeämpiäkin globaaleja huolenaiheita. Todella turhauttavaa ajatella, kuinka huolehdittavana olisi tällä hetkellä ilmasto, ylikansoittumisongelmat, maahan- ja maastamuutto, mutta vaikutusvaltaisimmat valtiot jaksavat vaivata päätänsä kivikautisilla sota-asioilla.
USA:n poskettomat sotilasmenot ovat kaikista maailman asioista järjettömimmät ja sitä nyt ei ole tarpeen edes erikseen mainita. Tavallinen ihminen ei käsitäkään, kuinka paljon vaikka puolella siitä summasta saisi parannettua kelpo kansalaisten elinoloja siellä tuloerojen luvatussa maassa.
”Bush ja Israelin-vierailulla mukana ollut ulkoministeri Condoleezza Rice keskustelivat muistomerkillä siitä, että Yhdysvaltain olisi pitänyt estää Auschwitzia ja muita keskitysleirejä toimimasta toisen maailmansodan aikana.
Meidän olisi pitänyt pommittaa niitä, Bush oli sanonut ulkoministerilleen." (Ilta-Sanomat 11.1.2008.)
*APPLAUSE*
Olisihan Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi tarjolla myöskin demokraattien Dennis Kucinich, joka ajaa vaaliohjelmassaan mm. aselakien tiukentamista, kansainvälisen yhteistyön kehittämistä, Patriot Actin purkamista, ilmaista koulutusta sekä terveydenhuoltoa kaikille, kuolemantuomion kieltämistä, täysiä sosiaaliturvaetuja yli 65-vuotiaille ja muita pikkutärkeitä asioita. Eipä noilla eväillä ole mitään asiaa Yhdysvaltojen puikkoihin. Päinvastaisella agendalla tilanne voisi olla täysin toinen.
Puolustusbudjetin leikkaamisella saavutettavat hyödyt pätevät kaikkiin muihinkin maihin. Suomenkin puolustusmenoilla saisi tehtyä niin paljon hyvää vähätuloisten olojen parantamiseksi, mutta eipä asioille voi mitään. Asevarusteluun syydetään nyt ja jatkossakin rahaa kuin pohjattomaan kaivoon. Uusia ihmisentappovälineitä kehitellään ja rahaa palaa. Huokaus.
maanantaina, maaliskuuta 31, 2008
Ihminen vastaan loput
Katselimme tuossa viikonloppuna ystävieni Akin ja Jarin kanssa muutaman luontodokumentin ja ihmettelinpä siinä jälleen kerran sitä, kuinka ihmeellinen maapallon luonto onkaan. Elämää toden totta on suurkaupunkienkin ulkopuolella ja lähes jokainen kyseisissä dokumenteissa esiintyneistä eläinystävistämme oli sellainen, josta emme olleet ennen kuulleetkaan.
Tässä vaiheessa todettakoon, että minun puolestani peruskoulussa voisi opettaa biologiassa enemmän tietoa eläimistä ja kasveista monen muun vähemmän mielenkiintoisen ja yhdentekevämmän tuntuisen aihealueen sijaan. Etenkin tulevaisuutta ajatellen en näkisi ollenkaan huonona, jos ihmiset hahmottaisivat entistä paremmin luonnon ja sen ilmiöiden suunnattoman monimuotoisuuden.
Eräs laji, ihminen nimeltään, on puolestaan niin käsittämätön kaveri, että on nimittänyt itsensä määräämään kaikesta maan päällä tapahtuvasta ja tuhoamaan siinä sivussa muita elämänmuotoja sen minkä muulta ahneudeltaan kerkeää. Ihminen piti oletettavasti itseänsä jonkun sortin kuninkaana jo esihistoriassa ennen kuin kukaan meni uskontoja keksimään. Niitä kuitenkin alkoi syntyä kuin sieniä sateella tätä uskomusta entisestään pönkittämään.
Raamatun jaloista tarkoitusperistä huolimatta ihminen on ottanut sen opetusten mukaisesti asiakseen pistää muu luonto polvilleen, vieläpä melko reilusti pelkkää valvontaa ja johtamista suuremmassa mittakaavassa. Tuhoaapahan vain itsensä siinä sivussa ja tämä jos joku todistaa sen, että me olemme aivan samalla tavalla tasavertainen osa koko mahtavaa biodiversiteettiä – emme sen enempää.
Ymmärrettävää tai ei, on surullista, kuinka verrattain suuri osa ihmisistä ei pidä itseään eläimenä, vaikkei meissä ole oletetun älyllisen ylivertaisuutemme lisäksi mitään sen kummempaa kuin suurimmassa osassa muistakaan eläimistä. Meillä on keuhkot, rystyset, munuaiset, raajat, verisuonet, silmät ja leuka siinä missä karhulla, ahmalla, hillerillä tai opossumillakin. Me olemme eläviä organismeja siinä missä flamingo, nauris, harpyija, päivänkakkara, makrilli, mammuttipetäjä tai kaskelotti. Meillä on päivänselviä sukulaiseläimiä muissa kädellisten heimoon kuuluvissa nisäkkäissä. Naiset imettävät jälkikasvuansa siinä missä kissa, dingokoira, lehmä tai vesinokkaeläin. Korjatkaa toki, jos olen jonkun esimerkkieläimen kohdalla väärässä.
Minä melkein toivon, että joku kaunis päivä kaikki maailman karhut tekevät pandoja sekä jääkarhuja unohtamatta elefanttien, ahmojen, leijonien ja hirvien kanssa pyhän allianssin ja alkavat masinoida päivittäisiä invaasioita ihmisten asutuskeskuksiin. Mesikämmenet, villisiat, gepardit ja monenkirjavat sorkkaeläimet potkivat ovet ja ikkunat kumoon sekä tunkeutuvat asumuksiimme persraiskaamaan ihmisiä niin kuin viimeistä päivää.
Joka asuntokin laitetaan viimeistä leipäkonetta ja teevatia myöten pirstaleiksi näiden täsmäiskujen yhteydessä ikään kuin kermana kakun päälle. Kyllä se nimittäin koalaa, peltopyytä ja rusakkoakin vituttaa, kun ihminen tulee jyräämään heidän asumuksensa metsäkoneilla ja ties millä vekottimilla. Jotkut eläimistä voisivat kernaasti ottaa asiakseen pyydystää ihmisiä esiteltäväksi lajitovereillensa temppuja tekemään tai muutoin naurun alaisiksi. Raipan tai suoraan helvetin kuumimmista liekeistä kumpuavalla raivolla suoritettavan persraiskauksen uhalla tietenkin.
Osa muista eläimistä voisi pitää ihmisiä lemmikkeinään ja keksiä meidän seuraan tympäännyttyään toinen toistaan mielikuvituksellisempia kidutuskeinoja. Pari tuntia alasti lumihangessa voisi olla lystiä, samoin kuin korvista roikottaminen, kuristaminen ja muunlainen riepottaminen. Mielenkiintoiset etniset risteytykset, geenimanipulaatio ja mutaatiot, kuten kolmisilmäinen ja –hampainen ihminen, jolla roikkuu leuassa pallit ja jalat ovat kasvaneet polvilumpioiden kohdalta yhteen, voisivat olla omiaan piristämään eläinten tylsää arkea hupaisalla ilmestyksellään.
Kukapa tietää, vaikka monet petoeläimet pitäisivät marinoidusta tai pariloidusta pakarasta rapsakasti paneroituna, osalle taas voimakkaasti suolattu ja korppujauhoissa pyöräytetty hauis voisi olla hyvinkin mieleinen. En ole kylläkään kasvisyöjäksi ryhtymässä tai koskaan sitä harkinnutkaan, mutta melko lystiä olisi, mikäli osat luomakunnassa tällä tavoin vaihtuisivat. Syömäpuoli on tunnetusti vain yksi osa, kuinka ihmisillä on tapana muita maan asukkeja tarpeisiinsa hyödyntää. Tapiiri tai kenguru voisi varmasti mielellään värkätä otsanahastamme tai kallonpalasistamme monenlaisia käteviä tarve-esineitä tai vaatekappaleita.
Ihmisen vallan lysti erityispiirre on tunnetusti se, että heti, kun he saisivat tällä tavoin maistaa omaa lääkettänsä, alkaisivat veriset kostoiskut ”häiriintyneiden eläimien aiheuttaman uhan lamaannuttamiseksi” ja siihen loppuisi monen lajin elon tie. Äärimmäisesti ylikansoittunut ja lähes jokaista mahdollista eläinlajia päivittäin terrorisoiva ihminen sen sijaan on toimissaan puhdas kuin pulmunen. Karhut ja antiloopit jos alkaisivat sikiämään eksponentiaalisesti ihmisen ruhtinaallisia elinalueita supistaen myönnettäisiin samaan tahtiin lisää metsätyslupia ja sademetsiin kylvettäisiin napalmia, jos ei muuta keksitä.
Minusta ihminen ei kuitenkaan ole sen tärkeämpi tai kummempi veitikka kuin mauriainen, tapiiri, valkoselkätikka, meduusa tai nelisormimangusti. Sanoisin, että tappaisivat ennemmin toisiansa, mutta sitäkin me harrastamme ja vieläpä sangen lahjakkaasti vuosituhansien kokemuksella. Niinpä. Homo sapiens sapiens - viisas, viisas ihminen.
Tässä vaiheessa todettakoon, että minun puolestani peruskoulussa voisi opettaa biologiassa enemmän tietoa eläimistä ja kasveista monen muun vähemmän mielenkiintoisen ja yhdentekevämmän tuntuisen aihealueen sijaan. Etenkin tulevaisuutta ajatellen en näkisi ollenkaan huonona, jos ihmiset hahmottaisivat entistä paremmin luonnon ja sen ilmiöiden suunnattoman monimuotoisuuden.
Eräs laji, ihminen nimeltään, on puolestaan niin käsittämätön kaveri, että on nimittänyt itsensä määräämään kaikesta maan päällä tapahtuvasta ja tuhoamaan siinä sivussa muita elämänmuotoja sen minkä muulta ahneudeltaan kerkeää. Ihminen piti oletettavasti itseänsä jonkun sortin kuninkaana jo esihistoriassa ennen kuin kukaan meni uskontoja keksimään. Niitä kuitenkin alkoi syntyä kuin sieniä sateella tätä uskomusta entisestään pönkittämään.
Raamatun jaloista tarkoitusperistä huolimatta ihminen on ottanut sen opetusten mukaisesti asiakseen pistää muu luonto polvilleen, vieläpä melko reilusti pelkkää valvontaa ja johtamista suuremmassa mittakaavassa. Tuhoaapahan vain itsensä siinä sivussa ja tämä jos joku todistaa sen, että me olemme aivan samalla tavalla tasavertainen osa koko mahtavaa biodiversiteettiä – emme sen enempää.
Ymmärrettävää tai ei, on surullista, kuinka verrattain suuri osa ihmisistä ei pidä itseään eläimenä, vaikkei meissä ole oletetun älyllisen ylivertaisuutemme lisäksi mitään sen kummempaa kuin suurimmassa osassa muistakaan eläimistä. Meillä on keuhkot, rystyset, munuaiset, raajat, verisuonet, silmät ja leuka siinä missä karhulla, ahmalla, hillerillä tai opossumillakin. Me olemme eläviä organismeja siinä missä flamingo, nauris, harpyija, päivänkakkara, makrilli, mammuttipetäjä tai kaskelotti. Meillä on päivänselviä sukulaiseläimiä muissa kädellisten heimoon kuuluvissa nisäkkäissä. Naiset imettävät jälkikasvuansa siinä missä kissa, dingokoira, lehmä tai vesinokkaeläin. Korjatkaa toki, jos olen jonkun esimerkkieläimen kohdalla väärässä.
Minä melkein toivon, että joku kaunis päivä kaikki maailman karhut tekevät pandoja sekä jääkarhuja unohtamatta elefanttien, ahmojen, leijonien ja hirvien kanssa pyhän allianssin ja alkavat masinoida päivittäisiä invaasioita ihmisten asutuskeskuksiin. Mesikämmenet, villisiat, gepardit ja monenkirjavat sorkkaeläimet potkivat ovet ja ikkunat kumoon sekä tunkeutuvat asumuksiimme persraiskaamaan ihmisiä niin kuin viimeistä päivää.
Joka asuntokin laitetaan viimeistä leipäkonetta ja teevatia myöten pirstaleiksi näiden täsmäiskujen yhteydessä ikään kuin kermana kakun päälle. Kyllä se nimittäin koalaa, peltopyytä ja rusakkoakin vituttaa, kun ihminen tulee jyräämään heidän asumuksensa metsäkoneilla ja ties millä vekottimilla. Jotkut eläimistä voisivat kernaasti ottaa asiakseen pyydystää ihmisiä esiteltäväksi lajitovereillensa temppuja tekemään tai muutoin naurun alaisiksi. Raipan tai suoraan helvetin kuumimmista liekeistä kumpuavalla raivolla suoritettavan persraiskauksen uhalla tietenkin.
Osa muista eläimistä voisi pitää ihmisiä lemmikkeinään ja keksiä meidän seuraan tympäännyttyään toinen toistaan mielikuvituksellisempia kidutuskeinoja. Pari tuntia alasti lumihangessa voisi olla lystiä, samoin kuin korvista roikottaminen, kuristaminen ja muunlainen riepottaminen. Mielenkiintoiset etniset risteytykset, geenimanipulaatio ja mutaatiot, kuten kolmisilmäinen ja –hampainen ihminen, jolla roikkuu leuassa pallit ja jalat ovat kasvaneet polvilumpioiden kohdalta yhteen, voisivat olla omiaan piristämään eläinten tylsää arkea hupaisalla ilmestyksellään.
Kukapa tietää, vaikka monet petoeläimet pitäisivät marinoidusta tai pariloidusta pakarasta rapsakasti paneroituna, osalle taas voimakkaasti suolattu ja korppujauhoissa pyöräytetty hauis voisi olla hyvinkin mieleinen. En ole kylläkään kasvisyöjäksi ryhtymässä tai koskaan sitä harkinnutkaan, mutta melko lystiä olisi, mikäli osat luomakunnassa tällä tavoin vaihtuisivat. Syömäpuoli on tunnetusti vain yksi osa, kuinka ihmisillä on tapana muita maan asukkeja tarpeisiinsa hyödyntää. Tapiiri tai kenguru voisi varmasti mielellään värkätä otsanahastamme tai kallonpalasistamme monenlaisia käteviä tarve-esineitä tai vaatekappaleita.
Ihmisen vallan lysti erityispiirre on tunnetusti se, että heti, kun he saisivat tällä tavoin maistaa omaa lääkettänsä, alkaisivat veriset kostoiskut ”häiriintyneiden eläimien aiheuttaman uhan lamaannuttamiseksi” ja siihen loppuisi monen lajin elon tie. Äärimmäisesti ylikansoittunut ja lähes jokaista mahdollista eläinlajia päivittäin terrorisoiva ihminen sen sijaan on toimissaan puhdas kuin pulmunen. Karhut ja antiloopit jos alkaisivat sikiämään eksponentiaalisesti ihmisen ruhtinaallisia elinalueita supistaen myönnettäisiin samaan tahtiin lisää metsätyslupia ja sademetsiin kylvettäisiin napalmia, jos ei muuta keksitä.
Minusta ihminen ei kuitenkaan ole sen tärkeämpi tai kummempi veitikka kuin mauriainen, tapiiri, valkoselkätikka, meduusa tai nelisormimangusti. Sanoisin, että tappaisivat ennemmin toisiansa, mutta sitäkin me harrastamme ja vieläpä sangen lahjakkaasti vuosituhansien kokemuksella. Niinpä. Homo sapiens sapiens - viisas, viisas ihminen.
Kurinalaisen elämän onnellisuus?
Minä en oikeastaan ymmärrä alkuunkaan vähään tyytyväisiä ja kurinalaista elämää viettäviä ihmisiä, mutta olen heille tästäkin huolimatta päivä toisensa jälkeen kateellisempi. Itse olen toisaalta myös vähään tyytyväinen, sillä minulla ei tarvitse olla kotonani kovin kummoisia mattoja tai ylläni kalleimpia muotivaatteita. Päin vastoin taas saattaa olla monilla muilla ja he tyytyvätkin monessa muussa asiassa huomattavasti vaatimattomampiin olosuhteisiin kuin minä.
Kaikenlainen syötävällä ja juotavalla nautiskelu on tässä kenties paras esimerkki. Vaikka ostaisin itselleni keskiviikkona kebabrullan ja nautiskelisin sitä suupielet virneessä, ei olisi lainkaan tavatonta, että jo torstaina minun tekisi mieli ostaa samanlainen satsi – niin kallista kuin se perunoiden keittämiseen verrattuna onkin. Tämä ei periaatteessa tuota minulle mitään ongelmia, koska minulla on tinkimätön periaate siitä, että niin kauan kun mikään muu kuin eriskummalliset kirjoittamattomat säännöt eivät tätä kiellä, on kebabrullan/pizzan/oluttölkin/karkkipussin nauttiminen kahtena perättäisenä päivän täysin hyväksyttävää. Karkkia en tosin itse syö.
Olen miettinyt asiaa runsaasti ja mielestäni ongelman ydin piilee siinä, etten osaisi tuona torstaina istuutua muistelemaan sitä, kuinka makoisaa sitä kebabia olikaan edellisenä päivänä popsia. Minua ei lohduta tippaakaan se, että se oli hyvää edellisenä päivänä ja moni muu nauttisikin tästä makuelämyksestä vielä vuoden päästä suu messingillä. Minä saatan haluta myös seuraavana päivänä moista herkkua. Sellaisen siniverisen ruokalajin tapauksessa olisi tosin syytä pitää nautiskelukerrat mahdollisimman harvassa, ettei minkäänlaista kyllästymistä pääsisi tapahtumaan. Sellaisesta tosin ei näyttäisi olevan pelkoa ainakaan minun tapauksessani.
Samaan kastiin menee ehdottomasti bailaaminen, jonka suhteen tunnun olevan tiettyinä ajanjaksoina melko kyltymätön. Moni viihteellä käynyt muistelee hauskaa iltaa viikkokausia, eikä tämän johdosta aivan yhtäkkiä sinne uudestaan kaipaa, mutta minulle moinen saattaisi passata jo heti seuraavana päivänä. Menojalan vipattamista ei pysäytä, jos alan muistella, kuinka rattoisaa edellisiltana oli. Kaihoisan olotilan saa paikallaan märehtimisen sijaan hoidettua järjestämällä hetkeäkään epäröimättä uudet ja mahdollisesti jopa edellisiä ratkiriemukkaammat kinkerit. Jengi paikalle, puukenkä paukkumaan ja tyrä rytkymään. Nupit kaakkoon ja shamppanjapullot poksahtelemaan!
Moni kauhistuisi syvästi, jos seuraisi minun ja monen muun nauttivan viikossa vaikkapa kokonaista joka toinen päivä 1,5 litran pullollisen limonadia – vieläpä ilman limonadinhimoa ihmeellisempää perustelua. Joku oikein kurinalaista elämää elävä ja yhtä lailla limonadista tai jostain muusta vettä sakeammasta virvoitusjuomasta pitävä saattaa palkita itsensä raskaan työviikon jälkeen yhdellä (1) Grandi-pillimehulla ja myhäillä tyytyväisenä sen posket lommollaan imaistuaan.
Jos minun tekee mieleni hemmotella itseäni juomalla limonadia – tai, luoja paratkoon, jotain alkoholijuomaa – en vaadi sille mitään muita perusteluja kuin halun juoda sitä. Olen varma, että mikäli jättäisin mielihalujani toteuttamatta pelkästään toteuttamatta jättämisen ”ilosta”, kuten moni muu tuntuu tekevän, minua ottaisi se niin sanotusti kupoliin jossain myöhemmässä vaiheessa elämääni. Terveyttä ja rahatilannetta on tietenkin aina ajateltava, koska moni herkku on epäterveellistä sekä sangen hintavaa, mutta periaatteen tasolta lähdettäessä asia ei ole minulle tuon monimutkaisempi.
Olen saarnannut tästä useille ihmisille. Kuulen jatkuvasti valituksia siitä, kuinka suklaata/olutta/pirtelöä/raejuustoa/mämmiä tekisi mieli, mutta kyseiset kulutushyödykkeet jäävät kaupan hyllylle siitä syystä, että ”ei kai sitä nyt”. Siis voi nyt yhden kerran taas! Elämä on sitä varten, että sitä eletään. ”Voi kun tekisi mieli pizzaa, mutta enpäs nyt taida viitsiä sen vertaa itseäni hemmotella – menenpä kotiin keittämään perunoita”.
Mäyräkoiraa tai makuhermoja hivelevää kebabrullaa ei tietenkään ole terveydellisistä syistä järkevää nauttia joka ikisenä päivänä, mutta silloin tällöin ne eivät ole keneltäkään pois, jos kohdehenkilöä sattuu huvittamaan. Jos hampaat ovat kunnossa, ei karkkilakko ole mielestäni mikään rajattoman ylpeilyn aihe. Masokismia se on, jos karkkia kuitenkin koko ajan tekisi mieli, mutta ainut syy syömättömyyteen se, että on päättänyt olla syömättä pelkästä syömättä jättämisen ilosta.
Tismalleen sama pätee tipattomaan tammikuuhun ja siksi en ole kuin korkeintaan harkinnut moista pitäväni. Joskus voisin moista ihan vain vaihtelun vuoksi kokeilla, mutta koska tiedän itseni himoitsevani olutta useita kertoja, ei koko touhu ole mielestäni tarkoituksenmukaista. Yritykseksi koko hanke sitä paitsi jäisi, koska kyllästyisin ennen pitkää mielihalujani vastaan taistelemiseen.
Tipattoman tammikuun kohdalla homma on monesti niin, että ensin olet sen kuukauden suu napsaen ja välittömästi, kun vuorokausi kääntyy sekunninkin helmikuun puolelle, on pullo auki ja hirvittävä meininki käynnissä. Onko siinä mitään järkeä? Silloin, kun sen 31 päivää on sinnitellyt ilman pisaraakaan alkoholia, on varmasti ylpeä olo itsestään, mutta monta tuskan hetkeä tuo periodi sisältää kelpo oluen ystävälle.
Pakko on kyllä myöntää, että olisin aivan pakahtumaisillani itsekurini määrästä, jos kaikesta huolimatta onnistuisin tuon mittaisen ajan olemaan pisaraakaan alkomahoolia nauttimatta, joten ehkäpä sitä voisi sen takia kokeilla, vaikka se hieman periaatteitani vastaan onkin. Terveydelle se ei ainakaan olisi pahaksi ja sitä aspektia ei sovikaan missään nimessä vähätellä.
Pointti tässä siis on se, että mitään ei ole pakko suuhunsa työntää, jos ei halua, mutta minusta syömättömyydessä ei ole mitään järkeä niin kauan kun syömättä jätettyjä eineksiä haluaa. Minä en ole koskaan maistanutkaan mämmiä, rosollia tai kaviaaria eikä minulle ole koskaan tullut mitään hinkua maistaakaan niitä. Tämä tekee sen poikkeuksen vaikkapa olueen, perunalastuihin ja kebabrullaan, joista pidän ja joita haluan nautiskella silloin tällöin.
Alkoholituotteisiin Suomessa on hieman nurinkurinen suhtautuminen, kuten eräässä aiemmassakin tekstissäni mainitsin. Jotkut ovat katsoneet oikeudekseen röyhistellä rintojansa ja pitää itseänsä suorastaan alkoholi- tai tupakkatuotteita käyttäviä ihmisiä arvokkaampina oman erinomaisen mainion hyveellisyytensä vuoksi. Kerrotaanpa joidenkin ihmisten kehaisseen toistuvasti sitä, kuinka eivät ole koskaan vierailleet alkoholimyymälässä muutoin kun rahaa vaihtamassa.
No voi veikkosen tähden: onneksi olkoon! Olette varmaan aivan saatanan onnellisia itsestänne ja teidän kunniaksenne pitäisi pystyttää temppeli sekä mausoleumi alkoholia käyttävistä ihmisistä saadulla orjatyövoimalla. Tämän rehvastelun kanssa kansanterveydellisillä vaikutuksilla ei lisäksi ole mitään tekemistä – ainoastaan periaatteella.
Minustapa en ole epäsäännöllisen vuorokausirytmin lähes jokaisen ikätoverini ohella omaavana, tupakoivana ja säännöllisesti alkoholia käyttävänä sen huonompi ihminen kuin joka aamu kello 4 vekkarin pirahdukseen naama virneessä heräävä ja merisään kuunneltuaan 50 asteen pakkaseen aamulenkille lähtevä täydellisen ihmisen prototyyppi. En ainakaan niin kauan kun hoidan velvollisuuteni yhteiskunnassa asianmukaisesti ja pysyttelen kaidalla polulla. Olenhan ollut aiemmissa teksteissäni melko kärkäs tarkistamaan yksilöiden ihmisarvoa silloin, kun he aiheuttavat lajitovereillensa suunnatonta kärsimystä tai kuoleman.
Vaikka hyveellisyyteensä pakahtuvat ihmiset sanoisivat Raamatut kourissa kärsivänsä joidenkin epäterveellisistä elämäntavoista, en lähtisi niitä aivan samalle viivalle laittamaan. Alkoholistiperheiden jäsenet ovat luonnollisesti tässä kohtaa asia erikseen, mutta niin kauan kun kyseisen nautintoaineen käyttö pysyy kohtuullisena, ei perheenjäsentä saisi mielestäni alistaa elämään haluamallaan tavalla, vaikka siitä muka ainoasta ja oikeasta ratkaisustaan olisi kuinka vakuuttunut. Liika on liikaa siinäkin mielessä.
Eipä tässä kai tällä kertaa sen kummempia.
Kaikenlainen syötävällä ja juotavalla nautiskelu on tässä kenties paras esimerkki. Vaikka ostaisin itselleni keskiviikkona kebabrullan ja nautiskelisin sitä suupielet virneessä, ei olisi lainkaan tavatonta, että jo torstaina minun tekisi mieli ostaa samanlainen satsi – niin kallista kuin se perunoiden keittämiseen verrattuna onkin. Tämä ei periaatteessa tuota minulle mitään ongelmia, koska minulla on tinkimätön periaate siitä, että niin kauan kun mikään muu kuin eriskummalliset kirjoittamattomat säännöt eivät tätä kiellä, on kebabrullan/pizzan/oluttölkin/karkkipussin nauttiminen kahtena perättäisenä päivän täysin hyväksyttävää. Karkkia en tosin itse syö.
Olen miettinyt asiaa runsaasti ja mielestäni ongelman ydin piilee siinä, etten osaisi tuona torstaina istuutua muistelemaan sitä, kuinka makoisaa sitä kebabia olikaan edellisenä päivänä popsia. Minua ei lohduta tippaakaan se, että se oli hyvää edellisenä päivänä ja moni muu nauttisikin tästä makuelämyksestä vielä vuoden päästä suu messingillä. Minä saatan haluta myös seuraavana päivänä moista herkkua. Sellaisen siniverisen ruokalajin tapauksessa olisi tosin syytä pitää nautiskelukerrat mahdollisimman harvassa, ettei minkäänlaista kyllästymistä pääsisi tapahtumaan. Sellaisesta tosin ei näyttäisi olevan pelkoa ainakaan minun tapauksessani.
Samaan kastiin menee ehdottomasti bailaaminen, jonka suhteen tunnun olevan tiettyinä ajanjaksoina melko kyltymätön. Moni viihteellä käynyt muistelee hauskaa iltaa viikkokausia, eikä tämän johdosta aivan yhtäkkiä sinne uudestaan kaipaa, mutta minulle moinen saattaisi passata jo heti seuraavana päivänä. Menojalan vipattamista ei pysäytä, jos alan muistella, kuinka rattoisaa edellisiltana oli. Kaihoisan olotilan saa paikallaan märehtimisen sijaan hoidettua järjestämällä hetkeäkään epäröimättä uudet ja mahdollisesti jopa edellisiä ratkiriemukkaammat kinkerit. Jengi paikalle, puukenkä paukkumaan ja tyrä rytkymään. Nupit kaakkoon ja shamppanjapullot poksahtelemaan!
Moni kauhistuisi syvästi, jos seuraisi minun ja monen muun nauttivan viikossa vaikkapa kokonaista joka toinen päivä 1,5 litran pullollisen limonadia – vieläpä ilman limonadinhimoa ihmeellisempää perustelua. Joku oikein kurinalaista elämää elävä ja yhtä lailla limonadista tai jostain muusta vettä sakeammasta virvoitusjuomasta pitävä saattaa palkita itsensä raskaan työviikon jälkeen yhdellä (1) Grandi-pillimehulla ja myhäillä tyytyväisenä sen posket lommollaan imaistuaan.
Jos minun tekee mieleni hemmotella itseäni juomalla limonadia – tai, luoja paratkoon, jotain alkoholijuomaa – en vaadi sille mitään muita perusteluja kuin halun juoda sitä. Olen varma, että mikäli jättäisin mielihalujani toteuttamatta pelkästään toteuttamatta jättämisen ”ilosta”, kuten moni muu tuntuu tekevän, minua ottaisi se niin sanotusti kupoliin jossain myöhemmässä vaiheessa elämääni. Terveyttä ja rahatilannetta on tietenkin aina ajateltava, koska moni herkku on epäterveellistä sekä sangen hintavaa, mutta periaatteen tasolta lähdettäessä asia ei ole minulle tuon monimutkaisempi.
Olen saarnannut tästä useille ihmisille. Kuulen jatkuvasti valituksia siitä, kuinka suklaata/olutta/pirtelöä/raejuustoa/mämmiä tekisi mieli, mutta kyseiset kulutushyödykkeet jäävät kaupan hyllylle siitä syystä, että ”ei kai sitä nyt”. Siis voi nyt yhden kerran taas! Elämä on sitä varten, että sitä eletään. ”Voi kun tekisi mieli pizzaa, mutta enpäs nyt taida viitsiä sen vertaa itseäni hemmotella – menenpä kotiin keittämään perunoita”.
Mäyräkoiraa tai makuhermoja hivelevää kebabrullaa ei tietenkään ole terveydellisistä syistä järkevää nauttia joka ikisenä päivänä, mutta silloin tällöin ne eivät ole keneltäkään pois, jos kohdehenkilöä sattuu huvittamaan. Jos hampaat ovat kunnossa, ei karkkilakko ole mielestäni mikään rajattoman ylpeilyn aihe. Masokismia se on, jos karkkia kuitenkin koko ajan tekisi mieli, mutta ainut syy syömättömyyteen se, että on päättänyt olla syömättä pelkästä syömättä jättämisen ilosta.
Tismalleen sama pätee tipattomaan tammikuuhun ja siksi en ole kuin korkeintaan harkinnut moista pitäväni. Joskus voisin moista ihan vain vaihtelun vuoksi kokeilla, mutta koska tiedän itseni himoitsevani olutta useita kertoja, ei koko touhu ole mielestäni tarkoituksenmukaista. Yritykseksi koko hanke sitä paitsi jäisi, koska kyllästyisin ennen pitkää mielihalujani vastaan taistelemiseen.
Tipattoman tammikuun kohdalla homma on monesti niin, että ensin olet sen kuukauden suu napsaen ja välittömästi, kun vuorokausi kääntyy sekunninkin helmikuun puolelle, on pullo auki ja hirvittävä meininki käynnissä. Onko siinä mitään järkeä? Silloin, kun sen 31 päivää on sinnitellyt ilman pisaraakaan alkoholia, on varmasti ylpeä olo itsestään, mutta monta tuskan hetkeä tuo periodi sisältää kelpo oluen ystävälle.
Pakko on kyllä myöntää, että olisin aivan pakahtumaisillani itsekurini määrästä, jos kaikesta huolimatta onnistuisin tuon mittaisen ajan olemaan pisaraakaan alkomahoolia nauttimatta, joten ehkäpä sitä voisi sen takia kokeilla, vaikka se hieman periaatteitani vastaan onkin. Terveydelle se ei ainakaan olisi pahaksi ja sitä aspektia ei sovikaan missään nimessä vähätellä.
Pointti tässä siis on se, että mitään ei ole pakko suuhunsa työntää, jos ei halua, mutta minusta syömättömyydessä ei ole mitään järkeä niin kauan kun syömättä jätettyjä eineksiä haluaa. Minä en ole koskaan maistanutkaan mämmiä, rosollia tai kaviaaria eikä minulle ole koskaan tullut mitään hinkua maistaakaan niitä. Tämä tekee sen poikkeuksen vaikkapa olueen, perunalastuihin ja kebabrullaan, joista pidän ja joita haluan nautiskella silloin tällöin.
Alkoholituotteisiin Suomessa on hieman nurinkurinen suhtautuminen, kuten eräässä aiemmassakin tekstissäni mainitsin. Jotkut ovat katsoneet oikeudekseen röyhistellä rintojansa ja pitää itseänsä suorastaan alkoholi- tai tupakkatuotteita käyttäviä ihmisiä arvokkaampina oman erinomaisen mainion hyveellisyytensä vuoksi. Kerrotaanpa joidenkin ihmisten kehaisseen toistuvasti sitä, kuinka eivät ole koskaan vierailleet alkoholimyymälässä muutoin kun rahaa vaihtamassa.
No voi veikkosen tähden: onneksi olkoon! Olette varmaan aivan saatanan onnellisia itsestänne ja teidän kunniaksenne pitäisi pystyttää temppeli sekä mausoleumi alkoholia käyttävistä ihmisistä saadulla orjatyövoimalla. Tämän rehvastelun kanssa kansanterveydellisillä vaikutuksilla ei lisäksi ole mitään tekemistä – ainoastaan periaatteella.
Minustapa en ole epäsäännöllisen vuorokausirytmin lähes jokaisen ikätoverini ohella omaavana, tupakoivana ja säännöllisesti alkoholia käyttävänä sen huonompi ihminen kuin joka aamu kello 4 vekkarin pirahdukseen naama virneessä heräävä ja merisään kuunneltuaan 50 asteen pakkaseen aamulenkille lähtevä täydellisen ihmisen prototyyppi. En ainakaan niin kauan kun hoidan velvollisuuteni yhteiskunnassa asianmukaisesti ja pysyttelen kaidalla polulla. Olenhan ollut aiemmissa teksteissäni melko kärkäs tarkistamaan yksilöiden ihmisarvoa silloin, kun he aiheuttavat lajitovereillensa suunnatonta kärsimystä tai kuoleman.
Vaikka hyveellisyyteensä pakahtuvat ihmiset sanoisivat Raamatut kourissa kärsivänsä joidenkin epäterveellisistä elämäntavoista, en lähtisi niitä aivan samalle viivalle laittamaan. Alkoholistiperheiden jäsenet ovat luonnollisesti tässä kohtaa asia erikseen, mutta niin kauan kun kyseisen nautintoaineen käyttö pysyy kohtuullisena, ei perheenjäsentä saisi mielestäni alistaa elämään haluamallaan tavalla, vaikka siitä muka ainoasta ja oikeasta ratkaisustaan olisi kuinka vakuuttunut. Liika on liikaa siinäkin mielessä.
Eipä tässä kai tällä kertaa sen kummempia.
perjantaina, maaliskuuta 28, 2008
"Ei itkut enää auta"
Itkut eivät enää auta, Ike
Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva narahti jo hyvän aikaa sitten härskien tekstiviestien lähettelystä Kenin kainalosta karanneelle ja solariumiin kirjat vaihtaneelle Johanna Tukiaiselle. Kuten tavallista, on mediamylläkkä ollut kuin Raatteen tiellä, sillä johan nyt toki tällainen ainutkertainen tapaus vie valtakuntamme ykkösuutisen paikan suvereenisti viikkokausiksi.
Tunnelma on lähestulkoon epäuskoinen, koska tapaushan oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen. Kanervan tiedetään vokotelleen vuosien saatossa useampiakin kuuluisia naishenkilöitä. On myös hyvin todennäköistä, että kontaktista kertomaan uskaltautuneet, kuten Marika Fingerroos, Jasmin Mäntylä ja Anne-Mari Berg ovat vain pieni osa kaikista Kanervan kohteista. Onko tällainen toiminta korkea-arvoiselle virkamiehelle sopivaa? Tuo kysymys on ollut viime aikoina kaikkien huulilla ja sitä se myös oli epäilemättä aiempienkin tekstiviestiselkkausten aikaan. Miksi siis taas?
Pöly kohun ympärillä ei ole laisinkaan laskeutunut vaan ennemminkin päinvastoin. Johanna Tukiaista alun alkaen asiasta haastatellut Hymy julkaisee osan Kanervan lähettämistä tekstiviesteistä. Toivottavasti heidän putkassaan on otettu kylliksi selvää siitä, onko moinen toiminta laillista, koska kansa on Vanhanen vs. Ruusunen –jupakan jälkeen totaalisen kyllästynyt siihen, kun poliitikkojen asioita ruoditaan raastuvassa.
Toisaalta; jos viestit eivät sisällä mitään sellaista, joka ei kestäisi päivänvaloa, luulisi asian olevan täysin yhdentekevää. Kanerva on kenties kysellyt Tukiaiselta kuulumisia ja lähettänyt avomiehelle terveisiä – yksi lysti, vaikka ne julkaistaisiin. Jos ja kun näin ei ole asia, on kansalaisten hyvä tietää, millainen setä maamme asioita hoitaa ja kuinka tämä käyttää verorahoista kustannettua työsuhdepuhelintaan. Muistetaanpa nyt vielä moralisoinnin makuun päästyämme, että Kanerva on avoliitossa elelevä miekkonen, joten se niistä vaalien aikaan peräänkuulutetuista perhearvoista.
Vallan lystiä on, kuinka Tukiaisen kommentit ovat heitelleet sisällöltään melkoisesti haastattelu haastattelulta. Yhtäällä hän on vähätellyt koko kohua ja toivonut Kanervan uralle pelkkää hyvää - toisaalla hän taas itkeä vollottaa, kuinka ministeri on pilannut hänen elämänsä. En liene ainoa, jolle on tullut mieleen, että häntä on joko painostettu tai lahjottu pitämään suunsa kiinni ja puhumaan ministeristä vain hyvää tapauksen tiimoilta.
Melkein jokainen narusta talutettava ja päättäjiin sokeasti asiassa kuin asiassa luottava suomalainen uskoo vakaasti, ettei moista voisi tapahtua maassamme, mutta minä näen politiikan keskipisteessä häärivän eliitin niin vallantahtoisena, etten pitäisi moista täysin mahdottomana. Onneksi elämme kuitenkin Suomessa, sillä Neuvostoliitossa tällainen julkilausuma olisi tietänyt salaisen palvelun vierailua heti huomisaamulla. No jaa. *puunkoputus*
Koko tapausta on kenties paisuteltu yli sen ansaitsemien mittasuhteiden, mutta minun silmissäni Kanervan luottamus on melkolailla nollissa. Vanhanen kiirehti totta kai antamaan hänelle täyden luottamuksen ja samoin teki yksi sun toinenkin saman leirin poliitikko. Vanhasen tapauksessa välinpitämättömyyden ehkä ymmärtää, koska hänen yksityisasioidensa näkyvä puiminen oli kuukausikaupalla valtakuntamme uutinen numero uno. Usea voisi täten pitää toisen poliitikon yksityiselämän arvostelemista kaksinaismoraalisena?
Kokoomuksen eduskuntaryhmä (tmv) piti oikein kokouksen koko jäsenistönsä voimin tapauksen pohtimiseksi ja tutkimiseksi. Tällaisestahan heille palkka maksetaan veroeuroistamme. Mitä parempaakaan tekemistä heillä muka viroissaan olisi. Tilille ropsahtavat taatusti vielä tuhdit kokouspalkkiot sekä kulkukorvaukset palkan päälle. Eivätköhän he tuotakin päivänpolttavaa asiaa aivan työajallaan pohtineet aivonystyrät savuten. Saatana että ottaa päähän koko touhu, eikä suinkaan vähiten siksi, että tavalliset ihmiset eivät voi taaskaan asialle mitään.
Jos eliitti päättää pitää kokouksen, jossa he mietiskelevät yksissä tuumin ulkosynnyttimiä kuvaavien sanojen etymologiaa ja asettavat itsellensä 500 000 euron kokouspalkkion, on asia näin ja tuohet ropsahtavat tilille. Suoranainen rikos ei tietenkään ole tekstiviestikohuun mitenkään verrattavissa, mutta jos joku oivista ministereistämme ampuu naapurinsa ja toiset ministerit sanovat, että eipä tuolla ole mitään väliä niin minkäs tavalliset pulliaiset sille mahtavat.
Muutoinkin tuntuu, että aina kun joku poliitikko aukaisee suunsa, kiirehtivät toiset lehdistön eteen antamaan omat paskantärkeät kantansa. Muistuu mieleen Jyri Häkämiehen viimevuotinen Venäjä-kriittinen lausunto, eikä mennyt aikakaan, kun yksi jos toinenkin eturivin nohevista poliitikoistamme lunasti siivun palstatilaa omille näkemyksillensä. No jaa, kaipa niitäkin sitten kaivataan. Minusta vain tuntuu naurettavalta, kuinka poliitikkojen pitää pohtia harmaat aivosolut höyryten, mitä mihinkin asiaan voisi rinta rottingilla kommentoida. Lääkäri hoitaa ihmisiä, rakennusmies heiluttaa sahaa sekä vasaraa, linja-autonkuljettaja ajaa linja-autoa, mutta poliitikko kommentoi ja ottaa kantaa.
Hei, mutta minäpä jo melkein unohdin: Kanervahan pyysi anteeksi mitä nöyrimmin koko Suomen kansalta! Onko asia nyt sitten painettava villaisella tämän rehdin ja esimerkillisen teon johdosta? Lehdet ovatkin kyselleet, oliko Kanervan anteeksipyyntö riittävä. Sana ”anteeksi” on kuitenkin kärsinyt länsimaissa jo aikoja sitten sellaisen inflaation, ettei toimenpiteestä ole kuittaamaan tapahtunutta.
Ehkäpä Kanervan pitäisi mennä polvilleen ja anella kädet ristissä, mikäli tullaan sellaiseen lopputulokseen, ettei pelkkä anteeksipyyntö nyt ollutkaan tarpeeksi kattava? Jokainen puhetaitoinen ihminen osaa sanoa naama pokerina lehtien edessä tuon maagisen sanan. Jos sillä saataisiin kaikki rikkeet noin vain kuitattua, niin jopa olisi elämä helppoa. Rattijuopumuksesta kärähtävän virkamiehen ei tarvitse kuin loihe lausumahan ”anteeksi” ja taas porhalletaan naama messingillä sekä kansalaisten syvä luottamus povitaskussa? Eipä se taida aivan niin olla.
Miksi Kanerva sitä paitsi pyytelee anteeksi? Teon runsas toistuvuus osoittaa sen, kuinka hyväksyttävää se hänen mielestään lienee. Miksei hän siis vain pysy itselleen rehellisenä, haistata pitkät vitut kansalle sekä avovaimolleen ja jatka viestien lähettämistä kahta kauheammalla tarmolla? Eihän moisen toiminnan pitäisi kaikesta päätellen hänen maineeseensa tai luottamukseensa vaikuttaa – miksi siis lopettamaan rakasta harrastusta mistään mitään tietämättömän kansan painostuksesta? Edellinen tapaus taisi olla laatuaan kolmas tai neljäs ja ministerin salkku kopsahti kouraan. Hip hei!
Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva narahti jo hyvän aikaa sitten härskien tekstiviestien lähettelystä Kenin kainalosta karanneelle ja solariumiin kirjat vaihtaneelle Johanna Tukiaiselle. Kuten tavallista, on mediamylläkkä ollut kuin Raatteen tiellä, sillä johan nyt toki tällainen ainutkertainen tapaus vie valtakuntamme ykkösuutisen paikan suvereenisti viikkokausiksi.
Tunnelma on lähestulkoon epäuskoinen, koska tapaushan oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen. Kanervan tiedetään vokotelleen vuosien saatossa useampiakin kuuluisia naishenkilöitä. On myös hyvin todennäköistä, että kontaktista kertomaan uskaltautuneet, kuten Marika Fingerroos, Jasmin Mäntylä ja Anne-Mari Berg ovat vain pieni osa kaikista Kanervan kohteista. Onko tällainen toiminta korkea-arvoiselle virkamiehelle sopivaa? Tuo kysymys on ollut viime aikoina kaikkien huulilla ja sitä se myös oli epäilemättä aiempienkin tekstiviestiselkkausten aikaan. Miksi siis taas?
Pöly kohun ympärillä ei ole laisinkaan laskeutunut vaan ennemminkin päinvastoin. Johanna Tukiaista alun alkaen asiasta haastatellut Hymy julkaisee osan Kanervan lähettämistä tekstiviesteistä. Toivottavasti heidän putkassaan on otettu kylliksi selvää siitä, onko moinen toiminta laillista, koska kansa on Vanhanen vs. Ruusunen –jupakan jälkeen totaalisen kyllästynyt siihen, kun poliitikkojen asioita ruoditaan raastuvassa.
Toisaalta; jos viestit eivät sisällä mitään sellaista, joka ei kestäisi päivänvaloa, luulisi asian olevan täysin yhdentekevää. Kanerva on kenties kysellyt Tukiaiselta kuulumisia ja lähettänyt avomiehelle terveisiä – yksi lysti, vaikka ne julkaistaisiin. Jos ja kun näin ei ole asia, on kansalaisten hyvä tietää, millainen setä maamme asioita hoitaa ja kuinka tämä käyttää verorahoista kustannettua työsuhdepuhelintaan. Muistetaanpa nyt vielä moralisoinnin makuun päästyämme, että Kanerva on avoliitossa elelevä miekkonen, joten se niistä vaalien aikaan peräänkuulutetuista perhearvoista.
Vallan lystiä on, kuinka Tukiaisen kommentit ovat heitelleet sisällöltään melkoisesti haastattelu haastattelulta. Yhtäällä hän on vähätellyt koko kohua ja toivonut Kanervan uralle pelkkää hyvää - toisaalla hän taas itkeä vollottaa, kuinka ministeri on pilannut hänen elämänsä. En liene ainoa, jolle on tullut mieleen, että häntä on joko painostettu tai lahjottu pitämään suunsa kiinni ja puhumaan ministeristä vain hyvää tapauksen tiimoilta.
Melkein jokainen narusta talutettava ja päättäjiin sokeasti asiassa kuin asiassa luottava suomalainen uskoo vakaasti, ettei moista voisi tapahtua maassamme, mutta minä näen politiikan keskipisteessä häärivän eliitin niin vallantahtoisena, etten pitäisi moista täysin mahdottomana. Onneksi elämme kuitenkin Suomessa, sillä Neuvostoliitossa tällainen julkilausuma olisi tietänyt salaisen palvelun vierailua heti huomisaamulla. No jaa. *puunkoputus*
Koko tapausta on kenties paisuteltu yli sen ansaitsemien mittasuhteiden, mutta minun silmissäni Kanervan luottamus on melkolailla nollissa. Vanhanen kiirehti totta kai antamaan hänelle täyden luottamuksen ja samoin teki yksi sun toinenkin saman leirin poliitikko. Vanhasen tapauksessa välinpitämättömyyden ehkä ymmärtää, koska hänen yksityisasioidensa näkyvä puiminen oli kuukausikaupalla valtakuntamme uutinen numero uno. Usea voisi täten pitää toisen poliitikon yksityiselämän arvostelemista kaksinaismoraalisena?
Kokoomuksen eduskuntaryhmä (tmv) piti oikein kokouksen koko jäsenistönsä voimin tapauksen pohtimiseksi ja tutkimiseksi. Tällaisestahan heille palkka maksetaan veroeuroistamme. Mitä parempaakaan tekemistä heillä muka viroissaan olisi. Tilille ropsahtavat taatusti vielä tuhdit kokouspalkkiot sekä kulkukorvaukset palkan päälle. Eivätköhän he tuotakin päivänpolttavaa asiaa aivan työajallaan pohtineet aivonystyrät savuten. Saatana että ottaa päähän koko touhu, eikä suinkaan vähiten siksi, että tavalliset ihmiset eivät voi taaskaan asialle mitään.
Jos eliitti päättää pitää kokouksen, jossa he mietiskelevät yksissä tuumin ulkosynnyttimiä kuvaavien sanojen etymologiaa ja asettavat itsellensä 500 000 euron kokouspalkkion, on asia näin ja tuohet ropsahtavat tilille. Suoranainen rikos ei tietenkään ole tekstiviestikohuun mitenkään verrattavissa, mutta jos joku oivista ministereistämme ampuu naapurinsa ja toiset ministerit sanovat, että eipä tuolla ole mitään väliä niin minkäs tavalliset pulliaiset sille mahtavat.
Muutoinkin tuntuu, että aina kun joku poliitikko aukaisee suunsa, kiirehtivät toiset lehdistön eteen antamaan omat paskantärkeät kantansa. Muistuu mieleen Jyri Häkämiehen viimevuotinen Venäjä-kriittinen lausunto, eikä mennyt aikakaan, kun yksi jos toinenkin eturivin nohevista poliitikoistamme lunasti siivun palstatilaa omille näkemyksillensä. No jaa, kaipa niitäkin sitten kaivataan. Minusta vain tuntuu naurettavalta, kuinka poliitikkojen pitää pohtia harmaat aivosolut höyryten, mitä mihinkin asiaan voisi rinta rottingilla kommentoida. Lääkäri hoitaa ihmisiä, rakennusmies heiluttaa sahaa sekä vasaraa, linja-autonkuljettaja ajaa linja-autoa, mutta poliitikko kommentoi ja ottaa kantaa.
Hei, mutta minäpä jo melkein unohdin: Kanervahan pyysi anteeksi mitä nöyrimmin koko Suomen kansalta! Onko asia nyt sitten painettava villaisella tämän rehdin ja esimerkillisen teon johdosta? Lehdet ovatkin kyselleet, oliko Kanervan anteeksipyyntö riittävä. Sana ”anteeksi” on kuitenkin kärsinyt länsimaissa jo aikoja sitten sellaisen inflaation, ettei toimenpiteestä ole kuittaamaan tapahtunutta.
Ehkäpä Kanervan pitäisi mennä polvilleen ja anella kädet ristissä, mikäli tullaan sellaiseen lopputulokseen, ettei pelkkä anteeksipyyntö nyt ollutkaan tarpeeksi kattava? Jokainen puhetaitoinen ihminen osaa sanoa naama pokerina lehtien edessä tuon maagisen sanan. Jos sillä saataisiin kaikki rikkeet noin vain kuitattua, niin jopa olisi elämä helppoa. Rattijuopumuksesta kärähtävän virkamiehen ei tarvitse kuin loihe lausumahan ”anteeksi” ja taas porhalletaan naama messingillä sekä kansalaisten syvä luottamus povitaskussa? Eipä se taida aivan niin olla.
Miksi Kanerva sitä paitsi pyytelee anteeksi? Teon runsas toistuvuus osoittaa sen, kuinka hyväksyttävää se hänen mielestään lienee. Miksei hän siis vain pysy itselleen rehellisenä, haistata pitkät vitut kansalle sekä avovaimolleen ja jatka viestien lähettämistä kahta kauheammalla tarmolla? Eihän moisen toiminnan pitäisi kaikesta päätellen hänen maineeseensa tai luottamukseensa vaikuttaa – miksi siis lopettamaan rakasta harrastusta mistään mitään tietämättömän kansan painostuksesta? Edellinen tapaus taisi olla laatuaan kolmas tai neljäs ja ministerin salkku kopsahti kouraan. Hip hei!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)