Kurinalaisen elämän onnellisuus?

Minä en oikeastaan ymmärrä alkuunkaan vähään tyytyväisiä ja kurinalaista elämää viettäviä ihmisiä, mutta olen heille tästäkin huolimatta päivä toisensa jälkeen kateellisempi. Itse olen toisaalta myös vähään tyytyväinen, sillä minulla ei tarvitse olla kotonani kovin kummoisia mattoja tai ylläni kalleimpia muotivaatteita. Päin vastoin taas saattaa olla monilla muilla ja he tyytyvätkin monessa muussa asiassa huomattavasti vaatimattomampiin olosuhteisiin kuin minä.

Kaikenlainen syötävällä ja juotavalla nautiskelu on tässä kenties paras esimerkki. Vaikka ostaisin itselleni keskiviikkona kebabrullan ja nautiskelisin sitä suupielet virneessä, ei olisi lainkaan tavatonta, että jo torstaina minun tekisi mieli ostaa samanlainen satsi – niin kallista kuin se perunoiden keittämiseen verrattuna onkin. Tämä ei periaatteessa tuota minulle mitään ongelmia, koska minulla on tinkimätön periaate siitä, että niin kauan kun mikään muu kuin eriskummalliset kirjoittamattomat säännöt eivät tätä kiellä, on kebabrullan/pizzan/oluttölkin/karkkipussin nauttiminen kahtena perättäisenä päivän täysin hyväksyttävää. Karkkia en tosin itse syö.

Olen miettinyt asiaa runsaasti ja mielestäni ongelman ydin piilee siinä, etten osaisi tuona torstaina istuutua muistelemaan sitä, kuinka makoisaa sitä kebabia olikaan edellisenä päivänä popsia. Minua ei lohduta tippaakaan se, että se oli hyvää edellisenä päivänä ja moni muu nauttisikin tästä makuelämyksestä vielä vuoden päästä suu messingillä. Minä saatan haluta myös seuraavana päivänä moista herkkua. Sellaisen siniverisen ruokalajin tapauksessa olisi tosin syytä pitää nautiskelukerrat mahdollisimman harvassa, ettei minkäänlaista kyllästymistä pääsisi tapahtumaan. Sellaisesta tosin ei näyttäisi olevan pelkoa ainakaan minun tapauksessani.

Samaan kastiin menee ehdottomasti bailaaminen, jonka suhteen tunnun olevan tiettyinä ajanjaksoina melko kyltymätön. Moni viihteellä käynyt muistelee hauskaa iltaa viikkokausia, eikä tämän johdosta aivan yhtäkkiä sinne uudestaan kaipaa, mutta minulle moinen saattaisi passata jo heti seuraavana päivänä. Menojalan vipattamista ei pysäytä, jos alan muistella, kuinka rattoisaa edellisiltana oli. Kaihoisan olotilan saa paikallaan märehtimisen sijaan hoidettua järjestämällä hetkeäkään epäröimättä uudet ja mahdollisesti jopa edellisiä ratkiriemukkaammat kinkerit. Jengi paikalle, puukenkä paukkumaan ja tyrä rytkymään. Nupit kaakkoon ja shamppanjapullot poksahtelemaan!

Moni kauhistuisi syvästi, jos seuraisi minun ja monen muun nauttivan viikossa vaikkapa kokonaista joka toinen päivä 1,5 litran pullollisen limonadia – vieläpä ilman limonadinhimoa ihmeellisempää perustelua. Joku oikein kurinalaista elämää elävä ja yhtä lailla limonadista tai jostain muusta vettä sakeammasta virvoitusjuomasta pitävä saattaa palkita itsensä raskaan työviikon jälkeen yhdellä (1) Grandi-pillimehulla ja myhäillä tyytyväisenä sen posket lommollaan imaistuaan.

Jos minun tekee mieleni hemmotella itseäni juomalla limonadia – tai, luoja paratkoon, jotain alkoholijuomaa – en vaadi sille mitään muita perusteluja kuin halun juoda sitä. Olen varma, että mikäli jättäisin mielihalujani toteuttamatta pelkästään toteuttamatta jättämisen ”ilosta”, kuten moni muu tuntuu tekevän, minua ottaisi se niin sanotusti kupoliin jossain myöhemmässä vaiheessa elämääni. Terveyttä ja rahatilannetta on tietenkin aina ajateltava, koska moni herkku on epäterveellistä sekä sangen hintavaa, mutta periaatteen tasolta lähdettäessä asia ei ole minulle tuon monimutkaisempi.

Olen saarnannut tästä useille ihmisille. Kuulen jatkuvasti valituksia siitä, kuinka suklaata/olutta/pirtelöä/raejuustoa/mämmiä tekisi mieli, mutta kyseiset kulutushyödykkeet jäävät kaupan hyllylle siitä syystä, että ”ei kai sitä nyt”. Siis voi nyt yhden kerran taas! Elämä on sitä varten, että sitä eletään. ”Voi kun tekisi mieli pizzaa, mutta enpäs nyt taida viitsiä sen vertaa itseäni hemmotella – menenpä kotiin keittämään perunoita”.

Mäyräkoiraa tai makuhermoja hivelevää kebabrullaa ei tietenkään ole terveydellisistä syistä järkevää nauttia joka ikisenä päivänä, mutta silloin tällöin ne eivät ole keneltäkään pois, jos kohdehenkilöä sattuu huvittamaan. Jos hampaat ovat kunnossa, ei karkkilakko ole mielestäni mikään rajattoman ylpeilyn aihe. Masokismia se on, jos karkkia kuitenkin koko ajan tekisi mieli, mutta ainut syy syömättömyyteen se, että on päättänyt olla syömättä pelkästä syömättä jättämisen ilosta.

Tismalleen sama pätee tipattomaan tammikuuhun ja siksi en ole kuin korkeintaan harkinnut moista pitäväni. Joskus voisin moista ihan vain vaihtelun vuoksi kokeilla, mutta koska tiedän itseni himoitsevani olutta useita kertoja, ei koko touhu ole mielestäni tarkoituksenmukaista. Yritykseksi koko hanke sitä paitsi jäisi, koska kyllästyisin ennen pitkää mielihalujani vastaan taistelemiseen.

Tipattoman tammikuun kohdalla homma on monesti niin, että ensin olet sen kuukauden suu napsaen ja välittömästi, kun vuorokausi kääntyy sekunninkin helmikuun puolelle, on pullo auki ja hirvittävä meininki käynnissä. Onko siinä mitään järkeä? Silloin, kun sen 31 päivää on sinnitellyt ilman pisaraakaan alkoholia, on varmasti ylpeä olo itsestään, mutta monta tuskan hetkeä tuo periodi sisältää kelpo oluen ystävälle.

Pakko on kyllä myöntää, että olisin aivan pakahtumaisillani itsekurini määrästä, jos kaikesta huolimatta onnistuisin tuon mittaisen ajan olemaan pisaraakaan alkomahoolia nauttimatta, joten ehkäpä sitä voisi sen takia kokeilla, vaikka se hieman periaatteitani vastaan onkin. Terveydelle se ei ainakaan olisi pahaksi ja sitä aspektia ei sovikaan missään nimessä vähätellä.

Pointti tässä siis on se, että mitään ei ole pakko suuhunsa työntää, jos ei halua, mutta minusta syömättömyydessä ei ole mitään järkeä niin kauan kun syömättä jätettyjä eineksiä haluaa. Minä en ole koskaan maistanutkaan mämmiä, rosollia tai kaviaaria eikä minulle ole koskaan tullut mitään hinkua maistaakaan niitä. Tämä tekee sen poikkeuksen vaikkapa olueen, perunalastuihin ja kebabrullaan, joista pidän ja joita haluan nautiskella silloin tällöin.

Alkoholituotteisiin Suomessa on hieman nurinkurinen suhtautuminen, kuten eräässä aiemmassakin tekstissäni mainitsin. Jotkut ovat katsoneet oikeudekseen röyhistellä rintojansa ja pitää itseänsä suorastaan alkoholi- tai tupakkatuotteita käyttäviä ihmisiä arvokkaampina oman erinomaisen mainion hyveellisyytensä vuoksi. Kerrotaanpa joidenkin ihmisten kehaisseen toistuvasti sitä, kuinka eivät ole koskaan vierailleet alkoholimyymälässä muutoin kun rahaa vaihtamassa.

No voi veikkosen tähden: onneksi olkoon! Olette varmaan aivan saatanan onnellisia itsestänne ja teidän kunniaksenne pitäisi pystyttää temppeli sekä mausoleumi alkoholia käyttävistä ihmisistä saadulla orjatyövoimalla. Tämän rehvastelun kanssa kansanterveydellisillä vaikutuksilla ei lisäksi ole mitään tekemistä – ainoastaan periaatteella.

Minustapa en ole epäsäännöllisen vuorokausirytmin lähes jokaisen ikätoverini ohella omaavana, tupakoivana ja säännöllisesti alkoholia käyttävänä sen huonompi ihminen kuin joka aamu kello 4 vekkarin pirahdukseen naama virneessä heräävä ja merisään kuunneltuaan 50 asteen pakkaseen aamulenkille lähtevä täydellisen ihmisen prototyyppi. En ainakaan niin kauan kun hoidan velvollisuuteni yhteiskunnassa asianmukaisesti ja pysyttelen kaidalla polulla. Olenhan ollut aiemmissa teksteissäni melko kärkäs tarkistamaan yksilöiden ihmisarvoa silloin, kun he aiheuttavat lajitovereillensa suunnatonta kärsimystä tai kuoleman.

Vaikka hyveellisyyteensä pakahtuvat ihmiset sanoisivat Raamatut kourissa kärsivänsä joidenkin epäterveellisistä elämäntavoista, en lähtisi niitä aivan samalle viivalle laittamaan. Alkoholistiperheiden jäsenet ovat luonnollisesti tässä kohtaa asia erikseen, mutta niin kauan kun kyseisen nautintoaineen käyttö pysyy kohtuullisena, ei perheenjäsentä saisi mielestäni alistaa elämään haluamallaan tavalla, vaikka siitä muka ainoasta ja oikeasta ratkaisustaan olisi kuinka vakuuttunut. Liika on liikaa siinäkin mielessä.

Eipä tässä kai tällä kertaa sen kummempia.