Selvittelimme vaimokkeen kanssa sitä, kuinka pitkiä karenssiaikoja eri syistä kansalaisille langetetaan. Työttömyyskorvauksen mahdollisuuden epääminen silloin, kun eroaa oppilaitoksesta, on messevät kolme (3) kuukautta. Opiskelija, joka ei ole saanut opintotuen lisäksi muita tuloja opiskeluidensa aikana, joutuu siis maksamaan noin 2,15 euron säästöistään kolmen kuukauden vuokrat, laskut, ruoat ja muut, ellei onnistu saamaan pikapikaa töitä. Ja niitä töitähän ei tätä nykyä liikaakaan tarjolla ole. Tämän hetken töidensaantitilanne on oikeasti jo niin raastava, että jonkunlainen poikkeustila olisi julistettava ja Kansaneläkelaitoksen sekä muiden virastojen byrokratiat sekä karenssit otettava ennaltamäärittelemättömän pitkäksi ajaksi tyystin pois käytöstä.
Työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumisen jälkeen sieltä käsin seurataan ymmärtääkseni melko tarkasti, että kuinka aktiivisia heidän kirjoillaan olevat ihmiset ovat töiden haussa. Avoimia työpaikkoja saatetaankin tarjota jopa 80 kilometrin säteeltä, joka on melko reilu matka erityisesti autottomalle, Mikäli työpaikasta kieltäytyy, on homman nimi tällainen:
"Työnhakija voi menettää oikeutensa työttömyysetuuteen määräajaksi, mikäli työttömyys johtuu omasta syystä. Karenssien pituudet vaihtelevat 30 päivästä 90 päivään perusteesta riippuen."
Ansiosidonnaiseen päivärahaan taas on oikeutettu, mikäli on ollut ammattiliiton jäsenenä yhtämittaisessa työsuhteessa vähintään kymmenen (10) kuukautta. Tämä ehto oli minun osaltani täyttynyt reilusti, kun päätin aikoinaan työsuhteeni lähtiessäni opiskelemaan. Olin iloissani, koska olin saanut ihan mukavan lomarahan ja kuvittelin saavani yhdeltä kuukaudelta ansiosidonnaista päivärahaa. Näiden turvin olisin rahoittanut elämistäni kyseisenä syyslukukautena mukavasti ottamatta opintolainaa.
Kuinkas kävikään. Kaikenmaailman karenssien ja koukeroiden vuoksi en saanut liitolta senttiäkään, vaikka toimitin sinne kaikki mahdolliset paperit, kuten reilun kolmen vuoden takaiset Kelan maksuosoitukset sairaspäivärahoista ja työmarkkinatuesta. En vielä tähänkään päivään mennessä ymmärrä, että mihin he niitä tarvitsivat. Pelkkä omavastuuaika on seitsemän työtöntä päivää tai seitsemää työtöntä päivää vastaava aika, joten eiköhän se tuon kuukauden aikana täyttynyt.
Syy mahtoi olla tämä:
"Omavastuupäivät eivät kulu mahdollisen rangaistuskarenssin aikana eivätkä lomakorvauksen jaksottamisen aikana. Lomakorvaus pitämättömistä lomista työsuhteen päätyttyä jaksotetaan viimeisen palkan mukaan ja omavastuupäivät alkavat vasta sen jälkeen."
Lähteenä työttömyyskassojen yhteisjärjestö.
Minulle uutena lomakautena (alkaen muistaakseni huhtikuun ensimmäisestä päivästä) kertyneet talvilomapäivät siis viivästyttivät pitkästi toista kymmentä päivää tuon varsinaisen omavastuuajan alkua. No, ei voi mitään. Onneksi opintolainaa saa ja mukavahan se on 23-vuotiaana velkaantua tietäen, ettei (mahdollisesti) valmistuttuaan saa töitä, jotta pääsisi maksamaan opiskeluaikana kertyneitä tuhansia euroja pois palkkatuloista.
Olen laittanut omien laskujeni mukaan yli kaksikymmentä (20) työhakemusta sinne ja tänne, muun muassa Jyväskylän kaupungille ja ilmoittautunut myös Eila Kaislalle, joista molemmista olisi ainakin teoriassa mahdollista päästä lukuisiin sellaisiin paikkoihin, jonne en erillistä hakemusta laittanut. Lisäksi hakemukset lähtivät sähköpostilla Keskimaalle, Keskolle + erikseen siihen kuuluville Kodin ykköselle, Anttilalle ja Mustalle Pörssille. Hakemuksia löin menemään myöskin Sotkalle, Vepsäläiselle, Elisalle, Digialle, Moventakselle, Keskisuomalaiselle, Suur-Jyväskylän lehdelle, Lidliin, Technopolikseen, Osuuspankkiin, Jyväskylän kaupunkilehdelle, Iskulle, Löytötexille ja varmaan vielä muutamaan paikkaan, joita en edes muistakaan.
Minun aktiivisuudestani homman ei siis luulisi olevan kiinni, vaikka mieluisampi vaihtoehto olisi kenties käydä jokaisessa kohteessa paikan päällä esittämässä asiansa, tai näin monet ainakin kehottavat tekemään. En kuitenkaan usko, että se on ollut enää aikoihin tavanomaista kesätyöpaikkaa hakevien tapauksessa. Lisäksi paikan päälle menemisestä tulee hieman "lakki kourassa" -olo ja mietityttää todella, että kuinka asia pitäisi esittää.
Mielessä onkin myös käynyt vaihtoehto, että oikean toimihenkilön tavoitettuaan ilmoittaa ilmekään värähtämättä, että terve taloon, minä tulin teille töihin, koska olen sellainen mies, jota kaipaatte, ettekä tule toimeen ilman minun erinomaisuuttani. Toimisikohan moinen yhtä hyvin kuin sarjakuvissa?
Joka tapauksessa homma on kaikessa erinomaisuudessaan sellainen, että jos minä ja avovaimoni emme saa kumpikaan sitkeästä hakemuksien syytämisestä huolimatta töitä kesäksi, ei rahaa vuokraan saati mihinkään muuhunkaan yksinkertaisesti ole eikä tule. Ei rahaa - inga pennar - no money - pas d'argent! Capiche?
Kranttu en ole ollut työnhakukohteiden valinnassa ja hakemuksessa kerroin olevani valmis paitsi oman alani hommiin myös varasto-, huolto- tai oikeastaan ihan mihin tahansa tarjolla oleviin töihin. Asiakaspalvelutyötä on runsaasti tarjolla, mutta sellaiseen en todennäköisesti parhaalla mahdollisesti sovellu, koska omanarvontuntoisena menettäisin takuulla malttini, jos kohtaisin perinteisiä asiakaspalvelutyöntekijän kauhukuvia, joille etenkin "don't shoot the messenger" -periaate, oma mottoni, on täysin tuntematon.
Entisessä työpaikassaan matkatoimistovirkailijana vaimokkeeni joutui monesti olemaan kyyneleet silmissä idioottien asiakkaiden vuoksi ja näistä kokemuksista kuultuani savu alkoi nousta korvista. Aloin välittömästi miettiä, mitä yhtä nasevaa tai suoraa vittuilua olisin kussakin tilanteessa vastannut asiakkaalle karkoittaen hänet liikkeestä lopullisesti - samoin itseni.
Yksi "parhaista" kuulemistani jutuista on McDonald'sissa työskentelevältä ystävältäni. Isä ja poika olivat tulleet murkinoimaan ja ystäväni vei heille ruokaa pöytään. Poika kiitti, mutta tähän isä tuumasi, että ei pojan tarvitse kiittää, koska toinen on VAIN mäkkärin työntekijä. Voi tsiisus. Lisää moisia kasvattajia, niin asiakaspalvelussa työskentelevät kiittelevät vielä tulevaisuudessakin.
Kyllä muuten taas vituttaa.
Editoinpa näin syyskuussa lisätietoa siitä, kuinka laitoin jälkeen päin, muistaakseni toukokuun puolella, liki jokaiseen paikkaan uudet sähköpostit siitä syystä, että internetoperaattoria vaihdettuani en olisi enää voinut saada vastauksia vanhaan sähköpostiosoitteeseeni. Näiden uusintayhteydenottojen jälkeen sainkin noin 50 % paikoista sen vastauksen, jota odotinkin: ei töitä. Kesän pärjäilinkin sosiaalitoimiston toimeentulotuella sekä vanhempien pyytettömällä tuella.
Kyllä muuten vitutti sekin.
torstaina, huhtikuuta 16, 2009
perjantaina, maaliskuuta 20, 2009
Vaihtoehtoinen koulutusohjelma
Piakkoin kaksi lukuvuotta ammattikorkeakoulussa viettäneenä ja ajoittaisesta motivaation puutteesta inspiroituneena päätin ideoida täysin uuden koulutusohjelman. Konseptia en ammentanut ainoastaan omasta jaksamisestani (tai pikemminkin siis sen puutteesta) vaan myös kouluympäristössä tapaamistani ilmiöistä. Näistä eräs on jopa hävyttömän hellämielinen deadlinejen venyttäminen, joka on pelastanut liiankin monta omista kurssisuorituksistani.
Tutkintonimike: nahjus.
Opintojen laajuus: ~200 opintopistettä, vähempikin riittää, jos ei kiinnosta opiskella.
Opintojen kesto: sellaiset kolmisen vuotta, mutta tästä ei ole takeita.
Pääsykokeeseen tullaan valituksi siten, että saa kammettua itsensä tietokoneen ääreen täyttämään internetistä löytyvään hakemuksen, joka vaatii nimen ja yhteystiedot. Aiemman koulutuksen voi halutessaan mainita, mutta ainakaan arvosanoja ei ole pakko syöttää ellei kerrassaan millään jaksa. Pääsykokeen läpäisemiseen sen sijaan vaaditaan jo huomattavasti enemmän. Paikan päälle pitäisi nimittäin vaivautua kampeamaan itsensä ja siellä papereihin tulisi täyttää sekä nimi että vastaukset kokonaista pariin kysymykseen.
Valitettavasti niin nimeen kuin vastauksiinkin joutuu käyttämään ihan tavallista kynää, joten ennen pääsykoetta on syytä varautua ranteen liikuttelusta sekä sormien jännittämisestä koituvaan fyysiseen rasitukseen. Itse et ole varmastikaan jaksanut varustautua pääsykokeeseen lyijytäyte- tai kuulakärkikynällä, joten sellaisen voit lainata henkilökunnalta tai joltain toiselta kokeeseen osallistuvalta. Kirjoittamillasi vastauksilla ei ole mitään käytännön merkitystä, koska kukaan niiden vastaanottajista ei jaksa kerrassaan millään lukea niitä. Nimi sekä puhelinnumero ovat valitettavasti pakollisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne on pakko ilmoittaa, jos koulutusohjelmaan haluaa päästä. Ymmärrätkö: pakko.
Vaikein on takana, jos suoriuduit edellä mainituista tehtävistä. Olet siis päässyt sisään tähän haluamaasi kouluun ja voit olla varsin tyytyväinen itseesi. Onneksi olkoon! Voit alkaa viettää riehakasta opiskelijaelämää käyden lukuisissa railakkaissa tapahtumissa ryyppäämässä sekä keräämässä haalarimerkkejä.
Jokaisen opintojakson ensimmäisenä vaatimuksena on, että niille jaksaa käydä ilmoittautumassa internetistä löytyvän ja luvalla sanoen sangen helppokäyttöisen sovelluksen kautta. Kutakin opintojaksoa varten järjestetyillä tunneilla ei ole pakko käydä, jos aihe tai jokin muu toteutuksessa ei kiinnosta. Mitään selvityksiä ainutkaan poissaolo ei vaadi vaan saat jäädä kotiin lorvimaan aivan kaikessa rauhassa. Opintojaksoille määrättyjä tehtäviäkään ei ole pakko tehdä saatika varsinkaan palauttaa, jos ei yksinkertaisesti jaksa. Joidenkin opintojaksojen lopussa pidettävään tenttiinkään ei tarvitse osallistua, mikäli ei kiinnosta ja kyseiselle ajankohdalle löytyy parempaakin tekemistä.
Jos opiskeluinnokkuutesi kuitenkin saavuttaa kerrassaan megalomaaniset mittasuhteet ja saat edes jokusen tehtävän tehdyksi, ei niitä ole pakko palauttaa ajoissa. Palauta aivan silloin kun sattuu huvittamaan. Kurssille ilmoittautumisen jälkeen arvosana 1 on joka tapauksessa taattu, mutta mikäli saat revittyä itsestäsi niin järjettömän määrän tarmoa, että käyt tentissä edes raapustamassa nimesi tenttipaperiin ja teet edes pari annetuista tehtävistä, saatat saada arvosanaksesi 2 tai jopa enemmänkin!
Koko kolmisen vuotta kestävästä koulutusohjelmasta valmistumisesi on siis päällisin puolin kiinni siitä, että jaksat käydä aina silloin tällöin ilmoittautumassa uusille opintojaksoille. Pakko niin suunnattoman määrän energiaa vaativaan toimenpiteeseen ei kuitenkaan ole aina pakko ryhtyä, sillä opintotoimiston sihteerikin voi hoitaa ilmoittautumisen puolestasi näin halutessasi. Sinun itsesi ei ole pakko ottaa opintotoimistoon yhteyttä vaan ennen ilmoittautumisajankohtaa sieltä päin soitellaan. Puhelimen pirahtaessa siihen tulisi näin ollen vastata, mikäli jaksat krapulaisena ojentaa kättäsi sen verran, että saat poimittua luurin yöpöydältäsi. Operaation jälkeen voit jatkaa laiskottelua tyytyväisin ja odotella, kuinka arvosanoja suorastaan ropisee opintosuoritusrekisteriisi – kultaakin kalliimmista opintopisteistä puhumattakaan. Muistathan kuitenkin edelleen käydä silloin tällöin varta vasten järjestettävissä opiskelijajuhlissa ottamassa muiden saamattomien vätysten kanssa hapanta ja hamstraamassa haalarimerkkejä sekä kasapäin Facebook-kavereita.
Työharjoittelua ja opinnäytetyötä ei ole suinkaan pakko suorittaa, jos ei jaksa tai varsinkaan kiinnosta. Valmistumishetkellä todistusta ei ole kerrassaan välttämätöntä jaksaa käydä hakemassa oppilaitokselta, sillä se voidaan lähettää sinulle postitse, jos olet viitsinyt ilmoittaa oppilaitokselle tuoreimman lähiosoitteesi. Rajallisten resurssien vuoksi henkilökunta ei valitettavasti kykene selvittämään lähiosoitettasi ellet ole itse ilmoittanut sitä joko hakuprosessin yhteydessä tai vastaavasti päivittänyt sitä muutettuasi opiskeluidesi aikana. Mikäli todistuksesi jää tämän vuoksi saamatta ajallaan, voit kääntyä huoletta opintotoimiston puoleen ja vaatia oikeuksiasi paremman kohtelun toivossa. Myös erinäiset oppilaan oikeusturvaa vaalivat elimet ovat käytettävissä, mikäli jaksat saada itsesi kiinnostumaan tulevaisuudestasi sen verran, että otat em. tahoihin yhteyttä ja ilmoitat asiasi.
Tutkintonimike: nahjus.
Opintojen laajuus: ~200 opintopistettä, vähempikin riittää, jos ei kiinnosta opiskella.
Opintojen kesto: sellaiset kolmisen vuotta, mutta tästä ei ole takeita.
Pääsykokeeseen tullaan valituksi siten, että saa kammettua itsensä tietokoneen ääreen täyttämään internetistä löytyvään hakemuksen, joka vaatii nimen ja yhteystiedot. Aiemman koulutuksen voi halutessaan mainita, mutta ainakaan arvosanoja ei ole pakko syöttää ellei kerrassaan millään jaksa. Pääsykokeen läpäisemiseen sen sijaan vaaditaan jo huomattavasti enemmän. Paikan päälle pitäisi nimittäin vaivautua kampeamaan itsensä ja siellä papereihin tulisi täyttää sekä nimi että vastaukset kokonaista pariin kysymykseen.
Valitettavasti niin nimeen kuin vastauksiinkin joutuu käyttämään ihan tavallista kynää, joten ennen pääsykoetta on syytä varautua ranteen liikuttelusta sekä sormien jännittämisestä koituvaan fyysiseen rasitukseen. Itse et ole varmastikaan jaksanut varustautua pääsykokeeseen lyijytäyte- tai kuulakärkikynällä, joten sellaisen voit lainata henkilökunnalta tai joltain toiselta kokeeseen osallistuvalta. Kirjoittamillasi vastauksilla ei ole mitään käytännön merkitystä, koska kukaan niiden vastaanottajista ei jaksa kerrassaan millään lukea niitä. Nimi sekä puhelinnumero ovat valitettavasti pakollisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne on pakko ilmoittaa, jos koulutusohjelmaan haluaa päästä. Ymmärrätkö: pakko.
Vaikein on takana, jos suoriuduit edellä mainituista tehtävistä. Olet siis päässyt sisään tähän haluamaasi kouluun ja voit olla varsin tyytyväinen itseesi. Onneksi olkoon! Voit alkaa viettää riehakasta opiskelijaelämää käyden lukuisissa railakkaissa tapahtumissa ryyppäämässä sekä keräämässä haalarimerkkejä.
Jokaisen opintojakson ensimmäisenä vaatimuksena on, että niille jaksaa käydä ilmoittautumassa internetistä löytyvän ja luvalla sanoen sangen helppokäyttöisen sovelluksen kautta. Kutakin opintojaksoa varten järjestetyillä tunneilla ei ole pakko käydä, jos aihe tai jokin muu toteutuksessa ei kiinnosta. Mitään selvityksiä ainutkaan poissaolo ei vaadi vaan saat jäädä kotiin lorvimaan aivan kaikessa rauhassa. Opintojaksoille määrättyjä tehtäviäkään ei ole pakko tehdä saatika varsinkaan palauttaa, jos ei yksinkertaisesti jaksa. Joidenkin opintojaksojen lopussa pidettävään tenttiinkään ei tarvitse osallistua, mikäli ei kiinnosta ja kyseiselle ajankohdalle löytyy parempaakin tekemistä.
Jos opiskeluinnokkuutesi kuitenkin saavuttaa kerrassaan megalomaaniset mittasuhteet ja saat edes jokusen tehtävän tehdyksi, ei niitä ole pakko palauttaa ajoissa. Palauta aivan silloin kun sattuu huvittamaan. Kurssille ilmoittautumisen jälkeen arvosana 1 on joka tapauksessa taattu, mutta mikäli saat revittyä itsestäsi niin järjettömän määrän tarmoa, että käyt tentissä edes raapustamassa nimesi tenttipaperiin ja teet edes pari annetuista tehtävistä, saatat saada arvosanaksesi 2 tai jopa enemmänkin!
Koko kolmisen vuotta kestävästä koulutusohjelmasta valmistumisesi on siis päällisin puolin kiinni siitä, että jaksat käydä aina silloin tällöin ilmoittautumassa uusille opintojaksoille. Pakko niin suunnattoman määrän energiaa vaativaan toimenpiteeseen ei kuitenkaan ole aina pakko ryhtyä, sillä opintotoimiston sihteerikin voi hoitaa ilmoittautumisen puolestasi näin halutessasi. Sinun itsesi ei ole pakko ottaa opintotoimistoon yhteyttä vaan ennen ilmoittautumisajankohtaa sieltä päin soitellaan. Puhelimen pirahtaessa siihen tulisi näin ollen vastata, mikäli jaksat krapulaisena ojentaa kättäsi sen verran, että saat poimittua luurin yöpöydältäsi. Operaation jälkeen voit jatkaa laiskottelua tyytyväisin ja odotella, kuinka arvosanoja suorastaan ropisee opintosuoritusrekisteriisi – kultaakin kalliimmista opintopisteistä puhumattakaan. Muistathan kuitenkin edelleen käydä silloin tällöin varta vasten järjestettävissä opiskelijajuhlissa ottamassa muiden saamattomien vätysten kanssa hapanta ja hamstraamassa haalarimerkkejä sekä kasapäin Facebook-kavereita.
Työharjoittelua ja opinnäytetyötä ei ole suinkaan pakko suorittaa, jos ei jaksa tai varsinkaan kiinnosta. Valmistumishetkellä todistusta ei ole kerrassaan välttämätöntä jaksaa käydä hakemassa oppilaitokselta, sillä se voidaan lähettää sinulle postitse, jos olet viitsinyt ilmoittaa oppilaitokselle tuoreimman lähiosoitteesi. Rajallisten resurssien vuoksi henkilökunta ei valitettavasti kykene selvittämään lähiosoitettasi ellet ole itse ilmoittanut sitä joko hakuprosessin yhteydessä tai vastaavasti päivittänyt sitä muutettuasi opiskeluidesi aikana. Mikäli todistuksesi jää tämän vuoksi saamatta ajallaan, voit kääntyä huoletta opintotoimiston puoleen ja vaatia oikeuksiasi paremman kohtelun toivossa. Myös erinäiset oppilaan oikeusturvaa vaalivat elimet ovat käytettävissä, mikäli jaksat saada itsesi kiinnostumaan tulevaisuudestasi sen verran, että otat em. tahoihin yhteyttä ja ilmoitat asiasi.
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Rajoituksia, kieltoja, lakipykälöitä... Hei, hieman lisää vielä!
Yhä kokonaisvaltaisemmin holhoavaksi muuttuvassa yhteiskunnassa mennään nähdäkseni jatkuvasti syvemmälle metsään. Monen muun asian ohella pielessä on se, kuinka lasten kasvatusvastuuta siirretään vanhemmilta valtiolle. Nykyään tuntuu, että lailla pyritään järjestämään kaikkia niitä asioita, joita ihmiset ovat ennen hoitaneet oman harkintakykynsä puitteissa. Sen sijaan, että vanhemmat valistaisivat jälkikasvuaan tupakoinnin vaaroista kasvatuksen yhteydessä, hoidetaan asia tulevaisuudessa lisäämällä lakipykäliä sekä rajoituksia. Perusteet tälle ovat varsin tuttuja, eli ihmisten käyttäytyminen julkisuudessa, elokuvissa, radio-ohjelmissa tai yli päätään astuttuaan ulos kodeistaan.
Sillä, että Ville Valo polttelee tupakkaa verrattain ahnaasti voi toki olla jonkunlainen myötävaikutus siihen, kuinka nuoret itse innostuvat moista kokeilemaan, mutta edelleen on vanhempien eikä lain tehtävänä valistaa ja neuvoa, mikäli katsovat sen tarpeelliseksi. Asiassa täytyy nimittäin muistaa, että joidenkin ihmisten mielestä tupakointi ei ihan oikeasti ole itsearvoisesti maailman pahin synti - toisin kuin yleisimmän mielipiteen mukaan. Entisaikoina animaatiohahmot röyhyttelivät, samoin Winston Churchill, mutta asiaan ei reagoitu yhtä paniikinomaisesti kuin nykyään. Tässä kohden täytyy tietenkin muistaa, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti noista menneistä ajoista ja aikuistuminen alkaa yhä nuoremmalla iällä. Ihmiset alkavat kokeilla uusia asioita yhä aiemmin ja tämä pätee niin terveyden kannalta hyviin kuin huonoihinkin.
Olen pohdiskellut ilmiötä runsaasti ja olen ollut välillä kallistumaisillani sillekin kannalle, että tupakoinnin tulisi olla 18 vuoden ostoikärajasta huolimatta jokaisen nuoren oma asia vaikkapa noin 15 ikävuoden jälkeen. Lukiossamme sai polttaa kaikenikäiset, ja nuorimmillaan siis 15-vuotiaat, määrätyllä alueella eikä asia ketään vaivannut saati sietämätöntä häiriöitä aiheuttanut. Sama pätenee muihinkin toisen asteen kouluihin ja onhan niiden opettajilla parempaakin tekemistä kuin juosta pitkin nurkkapieliä tupakoivien perässä, kuten yläasteella tottui lähes joka välitunti näkemään. Peruskoulussa kyseessä on tietenkin asenneilmapiirin ylläpitäminen, eli osoittaa, ettei oppilaitos ole sauhuttelun kannalla.
En ota tällä kertaa sen ihmeemmin kantaa siihen, ovatko nykypäivien "aikustumisriitit" sekä yhä nuorempana aloitettava itsenäistyminen hyväksi. Sanotaanko vaikka näin, että moni sen piirissä sattuva asia lieveilmiöineen on hyvin ikävää, mutta olen yhtä lailla ylihuolehtivaisia ja jälkikasvuaan pumpulissa pitäviä vanhempia vastaan. Ehkäpä paheksun jopa enemmän jälkimmäisiä muun muassa yhteiskunnallisista syistä, mutta kaikenkaikkiaan toivoisin tässäkin asiassa mentävän sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Ei täysin vapaata kasvatusta – ei myöskään sulkemista pumpulimaailmaan. Ei myöskään valtion puuttumista terveen järjen käyttöön.
Vanhempiensa kasvatuksellisen vastuun alaisuudessa olevat nuoret ovat oma asiansa, mutta myös aikuisten tulisi käyttää vastaisuudessakin omaa harkintakykyään ja maalaisjärkeään. Ainakin tähän pitäisi antaa mahdollisuus sen sijaan, että henkilökohtaista käyttäytymistämme ohjataan uusilla lakipykälillä. Tällä menolla tulevaisuuden ihmiset ovat entistäkin avuttomampia, koska kaiken omaa järjen käyttöä vaativan toiminnan hoitaa valtio asettamine rajoituksineen. Vuorokaudessa poltettavien savukkeiden määrä, lasten netin käyttö sekä kotitehtävien tekoon käyttämä aika, ruokaan käytettävän suolan määrä ja ties mitä vielä. Pahimmassa tapauksessa vieläpä sakon uhalla.
Lasten kotiintuloaika säädettiin Bulgariassa vastikään lailla ja siihen sisältyy parhaimmillaan 500 € sakon uhka. Moinen ei liene ajankohtainen Suomessa vielä pitkään aikaan ja toivottavasti ei koskaan. Kotiintuloaikojen säätäminen on vanhempien tehtävä. Vanhemmat, jotka eivät anna lapsilleen mitään rajoituksia kaupungilla heilumisen suhteen, tulee huomaamaan tekemänsä virheen ennen pitkää. Siperia opettaa – ei valtio.
"Perjantaina hyväksytyn lain mukaan alle 18-vuotiaat eivät saa iltakymmenen jälkeen liikkua ilman aikuista kaduilla tai oleskella ravintoloissa ja baareissa. Alle 14-vuotiaiden pitää olla kotona viimeistään iltakahdeksalta. Jos nuorten seurassa oleva aikuinen ei ole heidän vanhempansa, tarvitaan vanhemmilta kirjoitettu lupalappu."
Lakia perusteltiin ainakin sillä, että nuorten joutumista rikosten uhreiksi koetetaan ehkäistä, joten ottaen huomioon Bulgarian ja Suomen sisäisen turvallisuustilanteen ero, on epätodennäköistä, että moista edes alettaisi harkita maassamme vakavasti. Iltalehden keskustelupalstalla oltiin valitettavasti monin paikoin täysin toista mieltä. Syynä käytettiin muun muassa sitä, etteivät monet vanhemmat kykene huolehtimaan lapsistaan kyllin hyvin ja pilttien varjeleminen olisi näin ollen syytä toteuttaa valtion taholta. Tästähän kärsisivät ne "paremmat nuoret", jotka eivät ole klo. 22.00 jälkeen ympäripäissään remuamassa pitkin ojanpohjia vaan viettämässä aikaansa ulkona ns. normaalisti.
Moni mahtaa ihmetellä, kuinka jaksan murehtia asiasta, vaikka olen saavuttanut täysi-ikäisyyden jo vuosia sitten. Lisäksi voin kertoa itsestäni sen verran, etten harrastanut pussikaljailua tai muuta perinteistä julkista teinisekoilua alle täysi-ikäisenä tipan tippaa. En myöskään hinkunut yömyöhään kirkonkylälle luuhaamaan sen paremmin arkena kuin viikonloppunakaan. Vanhempieni kanssa ei siis ole ollut syytä edes keskustella kotiintuloajoista. Miksikä siis murehtia moisesta?
Kaikissa uusissa turhaksi hyysäämiseksi niputettavissa lakiesityksissä ja ideoissa on kyse paljon muustakin. Kuten aiemmin mainitsin, niillä siirretään pahimmillaan vastuuta kansalaisilta valtiolle ja vieläpä koskien yksilöiden omia valintoja. Olkoonkin, että aikanaan kehitettiin kieltolaki, mutta nykyään pääpaino on toinen toistaan mielikuvituksellisemmissa säännöissä ja rajoituksissa, joilla pyritään korvaamaan ihmisen oma ja varttumisen mukana kehittyvä maalaisjärki, jota käyttäen ihmiset ovat aiemminkin eläneet pitkän ja onnellisen elämän.
Tupakat pitäisi saada kaupoissa pois avohyllyistä houkuttelemasta poloisia ja tulevaisuudessa entistäkin harkintakyvyttömämpiä kansalaisia. Psykologisena kikkana hallitus jätti eduskunnalle viime vuoden loppupuolella lakiehdotuksen siitä, että kymmenen savukkeen askit pitäisi saada kokonaan pois myynnistä ja pienin pakkauskoko olisi siis 20 kappaletta. Mitenkäs sitten käy sille merkille, jota olen itse tavannut poltella ja jota myydään 18 kappaleen askeissa? Kyseinen merkki eli Pall Mall kiellettäneen siis kaiketi kokonaan.
Nuuskan tuonnille kaavaillaan täyttä kieltoa ja pakko on myöntää, että se harmittaa suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että olen siihenkin aineeseen mieltynyt. Terveyshaittoja ajatellen tupakointi on tämänhetkisten tutkimusten valossa melko reilusti nuuskaamista haitallisempaa, mutta koska "biitti" on julistettu jo aikoja sitten pannaan, näkevät tulevienkin sukupolvien päättäjät punaista siitä keskusteltaessa. Koska Suomessa ei ole nuuskan suhteen läheskään Ruotsin veroisia kulttuurillisia perinteitä, on itsestäänselvää, ettei se tule koskaan saamaan ainakaan myönnytyksiä tuonnin suhteen. Tämä on sääli muun muassa siksi, ettei aihepiiriä olla edelleenkään tutkittu kyllin objektiivisesti. Valtaväestön hyväksynnän saamiseksi on helppoa todeta, kuinka kaikki tupakkatuotteet on saatanasta, aiheuttavat suunnattomia kansanterveydellisiä haittoja joka ikinen vuosi ja niiden saantia tulisi näin ollen hankaloittaa millä keinolla tahansa.
Ilotulitteet ovat aivan oma asiansa. On periaatteessa harvinaisen typerä konsepti, että yhtenä iltana vuodessa kansalaiset polttavat miljoonia euroja rahaa savuna ilmaan, mutta tälläkin on satoja vuosia vanhat perinteet. Nykyään olen hiljaa itsekseni sortunut siihen, josta olen muita ihmisiä kritisoinut ja alkaa vastustaa ilotulitteiden myyntiä yksityishenkilöille siksi, etten ole niitä itse ostanut vuosikausiin. Aiemminhan olen hurjistunut alkoholiveron korottamisesta käydyn keskustelun yhteydessä erityisesti niistä ihmisistä, jotka mainitsevat olevansa absolutisteja ja sen vuoksi alkoholiveroa saisi korottaa heidän puolestaan vaikka 400 %. Helppoahan siis on vastustaa asioita, joihin ei ole sidoksissa edes yhtenä päivänä vuodessa ja ajaa niille vaikka kuinka suunnattomia veronkorotuksia tai rajoituksia.
En muista ulkoa, että kuinka monta hoitoa vaatinutta silmä- tai muuta vammaa ilotulitteet viime Uutena vuotena vaativat, mutta useimmiten määrä on ollut jokseenkin marginaalinen. Siltikin jokainen vamma on aivan turha ja saisi jäädä tapahtumatta. Turvavarusteiden saatavuus on ollut jatkuvasti paranemaan päin, joten kaipa kansalaiset ovat yhä huolimattomampia, sillä niin sanottu järeä kalusto, eli tykinkuulat, isot kiinalaiset ja muut räjähtävät tulitteet kiellettiin jo vuosikausia sitten.
Vammoja on tapahtunut joka Uusi vuosi, mutta useimmat niitä saaneet saavat syyttää itseään, koska ovat pelleilleet tulitteiden kanssa humalassa tai laiminlyöneet pakkauksiin selvällä suomen kielellä painettuja turvallisuusmääräyksiä. Siltikin karsastan jyrkästi yhteiskuntaa, jossa kansalaisilta kielletään kaikki, jonka suhteen he ovat päättäjien tulkinnan mukaan liian tyhmiä tai kauniimmin sanottuna huolimattomia. Tietenkin on ikävää, kuinka niin sanotut kunnon veronmaksajat kustantavat huolimattomampien yksilöiden itselleen hankkimat vammat, maksavat ilotulitteistaan arvonlisäveron, käyttävät niitä viisaasti ja joutuvat kärsimään, kun mielituotteiden myynti saatetaan kieltää tykkänään.
Täytyy kuitenkin muistaa, että osa vammojakin saavista ihmisistä on veronmaksajia. Tämä mielenkiintoinen aspekti tunnutaan sivuutettavan melko usein, kun on puhe itseaiheutetuista vammoista. Erityisesti tämä käy ilmi tupakka- ja alkoholikeskustelussa. Suomen alkoholiverotus on tunnetusti EU:n kärkipäätä, joten kukaan ei voine väittää, etteivätkö viinan käyttäjät maksaisi synnistään myös verojen muodossa.
Osittain saivarrellen näistä keskusteluista voi vetää toinen toistaan mielenkiintoisempia dilemmoja, kuten sen, kuinka terveydenhuoltokäytäntöä tulisi muuttaa selkeästi elintapojen tai oman toiminnan vuoksi aiheutuneiden vammojen tai sairauksien hoidossa. Syy tällaiseen muutokseen on luonnollisesti se, kuinka ensiluokkaisen hyveellistä elämää viettäviä ihmisiä risoo se, että heidän verorahoistaan kustannetaan tupakoitsijoiden, eli yhteiskuntamme pohjasakan, saamia terveysongelmia.
Pitäisikö potilaiden terveyden kustannuksella käyttää entuudestaankin rajallisia resursseja siihen, että tutkitaan, onko heidän keuhkosyöpänsä varmasti aiheutunut tupakoinnista, sepelvaltimotauti epäterveellisestä ruokavaliosta, liikunta- ja tukielinsairaudet liikunnan puutteesta tai sisäelinongelmat alkoholista?
Entäs liikenneonnettomuudet sitten? Kukaan ei voi kiistää, etteikö liikenne olisi vaaroja täynnä ja siellä liikkuminen edes jossain määrin vapaaehtoista. Pitäisikö tutkimusten perusteella oman huolimattomuutensa vuoksi kolarin ajanut ja vakavia vammoja saanut potilas pudottaa typeryytensä vuoksi potilasjonossa 25 % alemmaksi? Entäpä jos hän on ajanut hirvikolarin, mutta ei ole käynyt näöntarkastuksessa silmälasiensa vahvuuksien korjaamiseksi? Tällöin syy voidaan vierittää hänen omalle kontolleen, koska ei havainnut kyllin hyvin tielle nelistänyttä metsien kuningasta ja ihmisarvoa supistetaan 30 %. Jos henkilö on tupakoinut autoillessaan, putoaa sija hoitojonossa välittömästi ainakin 75 %.
Henkilö kävelee talvella ravintolasta kotiinsa, kaatuu ja menettää tajuntansa. Pitäisi tutkia, onko hänet lyöty tainnoksiin, onko mies sammunut, onko hän kompastunut avautuneeseen kengännauhaan vai onko syy liukkaudessa, joka johtuu pyörätien talvikunnossapidon laiminlyönnistä. Millaisella prosentilla hänen arvoaan hoitojonossa tarkistetaan, mikäli syyksi saadaan selvitettyä vaikkapa kahden edellä mainitun seikan yhteisvaikutus? Yksi mahdollinen ratkaisu olisi nauhallisten kenkien käytön kieltäminen anniskeluravintoloissa.
Tässäpä miettimistä itse kullekin, terveisin tupakoitsija. Asiasta en ole ylpeä mutta sen mainitsemisen voisin kuvitella olevan edes jossain määrin relevantti. Pitääkin mainita, että yleinen harhaluulo on, etteivät tupakoitsijat tietäisi mitään koko touhun haittavaikutuksista. Minä tiedän tupakoinnin vaaroista enemmän kuin moni savuton, mutta valintani on silti henkilökohtainen. Tämä voi luonnollisesti olla todella hankala asia käsitettäväksi, mutta silti totta. Onneksi nikotiinin pilaamat aivoni muistavat toistaiseksi mielimerkkini, jotta kykenen pyytämään kaupassa asioidessani haluamani askin tiskin alta piilosta. Poissa tietämättömien ihmispoloisten katseiden tieltä ja viekoittelemasta synnin teille.
Sillä, että Ville Valo polttelee tupakkaa verrattain ahnaasti voi toki olla jonkunlainen myötävaikutus siihen, kuinka nuoret itse innostuvat moista kokeilemaan, mutta edelleen on vanhempien eikä lain tehtävänä valistaa ja neuvoa, mikäli katsovat sen tarpeelliseksi. Asiassa täytyy nimittäin muistaa, että joidenkin ihmisten mielestä tupakointi ei ihan oikeasti ole itsearvoisesti maailman pahin synti - toisin kuin yleisimmän mielipiteen mukaan. Entisaikoina animaatiohahmot röyhyttelivät, samoin Winston Churchill, mutta asiaan ei reagoitu yhtä paniikinomaisesti kuin nykyään. Tässä kohden täytyy tietenkin muistaa, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti noista menneistä ajoista ja aikuistuminen alkaa yhä nuoremmalla iällä. Ihmiset alkavat kokeilla uusia asioita yhä aiemmin ja tämä pätee niin terveyden kannalta hyviin kuin huonoihinkin.
Olen pohdiskellut ilmiötä runsaasti ja olen ollut välillä kallistumaisillani sillekin kannalle, että tupakoinnin tulisi olla 18 vuoden ostoikärajasta huolimatta jokaisen nuoren oma asia vaikkapa noin 15 ikävuoden jälkeen. Lukiossamme sai polttaa kaikenikäiset, ja nuorimmillaan siis 15-vuotiaat, määrätyllä alueella eikä asia ketään vaivannut saati sietämätöntä häiriöitä aiheuttanut. Sama pätenee muihinkin toisen asteen kouluihin ja onhan niiden opettajilla parempaakin tekemistä kuin juosta pitkin nurkkapieliä tupakoivien perässä, kuten yläasteella tottui lähes joka välitunti näkemään. Peruskoulussa kyseessä on tietenkin asenneilmapiirin ylläpitäminen, eli osoittaa, ettei oppilaitos ole sauhuttelun kannalla.
En ota tällä kertaa sen ihmeemmin kantaa siihen, ovatko nykypäivien "aikustumisriitit" sekä yhä nuorempana aloitettava itsenäistyminen hyväksi. Sanotaanko vaikka näin, että moni sen piirissä sattuva asia lieveilmiöineen on hyvin ikävää, mutta olen yhtä lailla ylihuolehtivaisia ja jälkikasvuaan pumpulissa pitäviä vanhempia vastaan. Ehkäpä paheksun jopa enemmän jälkimmäisiä muun muassa yhteiskunnallisista syistä, mutta kaikenkaikkiaan toivoisin tässäkin asiassa mentävän sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Ei täysin vapaata kasvatusta – ei myöskään sulkemista pumpulimaailmaan. Ei myöskään valtion puuttumista terveen järjen käyttöön.
Vanhempiensa kasvatuksellisen vastuun alaisuudessa olevat nuoret ovat oma asiansa, mutta myös aikuisten tulisi käyttää vastaisuudessakin omaa harkintakykyään ja maalaisjärkeään. Ainakin tähän pitäisi antaa mahdollisuus sen sijaan, että henkilökohtaista käyttäytymistämme ohjataan uusilla lakipykälillä. Tällä menolla tulevaisuuden ihmiset ovat entistäkin avuttomampia, koska kaiken omaa järjen käyttöä vaativan toiminnan hoitaa valtio asettamine rajoituksineen. Vuorokaudessa poltettavien savukkeiden määrä, lasten netin käyttö sekä kotitehtävien tekoon käyttämä aika, ruokaan käytettävän suolan määrä ja ties mitä vielä. Pahimmassa tapauksessa vieläpä sakon uhalla.
Lasten kotiintuloaika säädettiin Bulgariassa vastikään lailla ja siihen sisältyy parhaimmillaan 500 € sakon uhka. Moinen ei liene ajankohtainen Suomessa vielä pitkään aikaan ja toivottavasti ei koskaan. Kotiintuloaikojen säätäminen on vanhempien tehtävä. Vanhemmat, jotka eivät anna lapsilleen mitään rajoituksia kaupungilla heilumisen suhteen, tulee huomaamaan tekemänsä virheen ennen pitkää. Siperia opettaa – ei valtio.
"Perjantaina hyväksytyn lain mukaan alle 18-vuotiaat eivät saa iltakymmenen jälkeen liikkua ilman aikuista kaduilla tai oleskella ravintoloissa ja baareissa. Alle 14-vuotiaiden pitää olla kotona viimeistään iltakahdeksalta. Jos nuorten seurassa oleva aikuinen ei ole heidän vanhempansa, tarvitaan vanhemmilta kirjoitettu lupalappu."
Lakia perusteltiin ainakin sillä, että nuorten joutumista rikosten uhreiksi koetetaan ehkäistä, joten ottaen huomioon Bulgarian ja Suomen sisäisen turvallisuustilanteen ero, on epätodennäköistä, että moista edes alettaisi harkita maassamme vakavasti. Iltalehden keskustelupalstalla oltiin valitettavasti monin paikoin täysin toista mieltä. Syynä käytettiin muun muassa sitä, etteivät monet vanhemmat kykene huolehtimaan lapsistaan kyllin hyvin ja pilttien varjeleminen olisi näin ollen syytä toteuttaa valtion taholta. Tästähän kärsisivät ne "paremmat nuoret", jotka eivät ole klo. 22.00 jälkeen ympäripäissään remuamassa pitkin ojanpohjia vaan viettämässä aikaansa ulkona ns. normaalisti.
Moni mahtaa ihmetellä, kuinka jaksan murehtia asiasta, vaikka olen saavuttanut täysi-ikäisyyden jo vuosia sitten. Lisäksi voin kertoa itsestäni sen verran, etten harrastanut pussikaljailua tai muuta perinteistä julkista teinisekoilua alle täysi-ikäisenä tipan tippaa. En myöskään hinkunut yömyöhään kirkonkylälle luuhaamaan sen paremmin arkena kuin viikonloppunakaan. Vanhempieni kanssa ei siis ole ollut syytä edes keskustella kotiintuloajoista. Miksikä siis murehtia moisesta?
Kaikissa uusissa turhaksi hyysäämiseksi niputettavissa lakiesityksissä ja ideoissa on kyse paljon muustakin. Kuten aiemmin mainitsin, niillä siirretään pahimmillaan vastuuta kansalaisilta valtiolle ja vieläpä koskien yksilöiden omia valintoja. Olkoonkin, että aikanaan kehitettiin kieltolaki, mutta nykyään pääpaino on toinen toistaan mielikuvituksellisemmissa säännöissä ja rajoituksissa, joilla pyritään korvaamaan ihmisen oma ja varttumisen mukana kehittyvä maalaisjärki, jota käyttäen ihmiset ovat aiemminkin eläneet pitkän ja onnellisen elämän.
Tupakat pitäisi saada kaupoissa pois avohyllyistä houkuttelemasta poloisia ja tulevaisuudessa entistäkin harkintakyvyttömämpiä kansalaisia. Psykologisena kikkana hallitus jätti eduskunnalle viime vuoden loppupuolella lakiehdotuksen siitä, että kymmenen savukkeen askit pitäisi saada kokonaan pois myynnistä ja pienin pakkauskoko olisi siis 20 kappaletta. Mitenkäs sitten käy sille merkille, jota olen itse tavannut poltella ja jota myydään 18 kappaleen askeissa? Kyseinen merkki eli Pall Mall kiellettäneen siis kaiketi kokonaan.
Nuuskan tuonnille kaavaillaan täyttä kieltoa ja pakko on myöntää, että se harmittaa suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että olen siihenkin aineeseen mieltynyt. Terveyshaittoja ajatellen tupakointi on tämänhetkisten tutkimusten valossa melko reilusti nuuskaamista haitallisempaa, mutta koska "biitti" on julistettu jo aikoja sitten pannaan, näkevät tulevienkin sukupolvien päättäjät punaista siitä keskusteltaessa. Koska Suomessa ei ole nuuskan suhteen läheskään Ruotsin veroisia kulttuurillisia perinteitä, on itsestäänselvää, ettei se tule koskaan saamaan ainakaan myönnytyksiä tuonnin suhteen. Tämä on sääli muun muassa siksi, ettei aihepiiriä olla edelleenkään tutkittu kyllin objektiivisesti. Valtaväestön hyväksynnän saamiseksi on helppoa todeta, kuinka kaikki tupakkatuotteet on saatanasta, aiheuttavat suunnattomia kansanterveydellisiä haittoja joka ikinen vuosi ja niiden saantia tulisi näin ollen hankaloittaa millä keinolla tahansa.
Ilotulitteet ovat aivan oma asiansa. On periaatteessa harvinaisen typerä konsepti, että yhtenä iltana vuodessa kansalaiset polttavat miljoonia euroja rahaa savuna ilmaan, mutta tälläkin on satoja vuosia vanhat perinteet. Nykyään olen hiljaa itsekseni sortunut siihen, josta olen muita ihmisiä kritisoinut ja alkaa vastustaa ilotulitteiden myyntiä yksityishenkilöille siksi, etten ole niitä itse ostanut vuosikausiin. Aiemminhan olen hurjistunut alkoholiveron korottamisesta käydyn keskustelun yhteydessä erityisesti niistä ihmisistä, jotka mainitsevat olevansa absolutisteja ja sen vuoksi alkoholiveroa saisi korottaa heidän puolestaan vaikka 400 %. Helppoahan siis on vastustaa asioita, joihin ei ole sidoksissa edes yhtenä päivänä vuodessa ja ajaa niille vaikka kuinka suunnattomia veronkorotuksia tai rajoituksia.
En muista ulkoa, että kuinka monta hoitoa vaatinutta silmä- tai muuta vammaa ilotulitteet viime Uutena vuotena vaativat, mutta useimmiten määrä on ollut jokseenkin marginaalinen. Siltikin jokainen vamma on aivan turha ja saisi jäädä tapahtumatta. Turvavarusteiden saatavuus on ollut jatkuvasti paranemaan päin, joten kaipa kansalaiset ovat yhä huolimattomampia, sillä niin sanottu järeä kalusto, eli tykinkuulat, isot kiinalaiset ja muut räjähtävät tulitteet kiellettiin jo vuosikausia sitten.
Vammoja on tapahtunut joka Uusi vuosi, mutta useimmat niitä saaneet saavat syyttää itseään, koska ovat pelleilleet tulitteiden kanssa humalassa tai laiminlyöneet pakkauksiin selvällä suomen kielellä painettuja turvallisuusmääräyksiä. Siltikin karsastan jyrkästi yhteiskuntaa, jossa kansalaisilta kielletään kaikki, jonka suhteen he ovat päättäjien tulkinnan mukaan liian tyhmiä tai kauniimmin sanottuna huolimattomia. Tietenkin on ikävää, kuinka niin sanotut kunnon veronmaksajat kustantavat huolimattomampien yksilöiden itselleen hankkimat vammat, maksavat ilotulitteistaan arvonlisäveron, käyttävät niitä viisaasti ja joutuvat kärsimään, kun mielituotteiden myynti saatetaan kieltää tykkänään.
Täytyy kuitenkin muistaa, että osa vammojakin saavista ihmisistä on veronmaksajia. Tämä mielenkiintoinen aspekti tunnutaan sivuutettavan melko usein, kun on puhe itseaiheutetuista vammoista. Erityisesti tämä käy ilmi tupakka- ja alkoholikeskustelussa. Suomen alkoholiverotus on tunnetusti EU:n kärkipäätä, joten kukaan ei voine väittää, etteivätkö viinan käyttäjät maksaisi synnistään myös verojen muodossa.
Osittain saivarrellen näistä keskusteluista voi vetää toinen toistaan mielenkiintoisempia dilemmoja, kuten sen, kuinka terveydenhuoltokäytäntöä tulisi muuttaa selkeästi elintapojen tai oman toiminnan vuoksi aiheutuneiden vammojen tai sairauksien hoidossa. Syy tällaiseen muutokseen on luonnollisesti se, kuinka ensiluokkaisen hyveellistä elämää viettäviä ihmisiä risoo se, että heidän verorahoistaan kustannetaan tupakoitsijoiden, eli yhteiskuntamme pohjasakan, saamia terveysongelmia.
Pitäisikö potilaiden terveyden kustannuksella käyttää entuudestaankin rajallisia resursseja siihen, että tutkitaan, onko heidän keuhkosyöpänsä varmasti aiheutunut tupakoinnista, sepelvaltimotauti epäterveellisestä ruokavaliosta, liikunta- ja tukielinsairaudet liikunnan puutteesta tai sisäelinongelmat alkoholista?
Entäs liikenneonnettomuudet sitten? Kukaan ei voi kiistää, etteikö liikenne olisi vaaroja täynnä ja siellä liikkuminen edes jossain määrin vapaaehtoista. Pitäisikö tutkimusten perusteella oman huolimattomuutensa vuoksi kolarin ajanut ja vakavia vammoja saanut potilas pudottaa typeryytensä vuoksi potilasjonossa 25 % alemmaksi? Entäpä jos hän on ajanut hirvikolarin, mutta ei ole käynyt näöntarkastuksessa silmälasiensa vahvuuksien korjaamiseksi? Tällöin syy voidaan vierittää hänen omalle kontolleen, koska ei havainnut kyllin hyvin tielle nelistänyttä metsien kuningasta ja ihmisarvoa supistetaan 30 %. Jos henkilö on tupakoinut autoillessaan, putoaa sija hoitojonossa välittömästi ainakin 75 %.
Henkilö kävelee talvella ravintolasta kotiinsa, kaatuu ja menettää tajuntansa. Pitäisi tutkia, onko hänet lyöty tainnoksiin, onko mies sammunut, onko hän kompastunut avautuneeseen kengännauhaan vai onko syy liukkaudessa, joka johtuu pyörätien talvikunnossapidon laiminlyönnistä. Millaisella prosentilla hänen arvoaan hoitojonossa tarkistetaan, mikäli syyksi saadaan selvitettyä vaikkapa kahden edellä mainitun seikan yhteisvaikutus? Yksi mahdollinen ratkaisu olisi nauhallisten kenkien käytön kieltäminen anniskeluravintoloissa.
Tässäpä miettimistä itse kullekin, terveisin tupakoitsija. Asiasta en ole ylpeä mutta sen mainitsemisen voisin kuvitella olevan edes jossain määrin relevantti. Pitääkin mainita, että yleinen harhaluulo on, etteivät tupakoitsijat tietäisi mitään koko touhun haittavaikutuksista. Minä tiedän tupakoinnin vaaroista enemmän kuin moni savuton, mutta valintani on silti henkilökohtainen. Tämä voi luonnollisesti olla todella hankala asia käsitettäväksi, mutta silti totta. Onneksi nikotiinin pilaamat aivoni muistavat toistaiseksi mielimerkkini, jotta kykenen pyytämään kaupassa asioidessani haluamani askin tiskin alta piilosta. Poissa tietämättömien ihmispoloisten katseiden tieltä ja viekoittelemasta synnin teille.
Duologia nykyseksistä 2: Lisää harhaanjohtavia näennäistutkimuksia
Tämä paatos on nimensä mukaisesti jatko-osa edelliseen aihetta käsitelleeseen julkaisuuni. Siihen sainkin asiallisen palautteen, jossa mainittiin osuvasti, kuinka olen närkästynyt nimenomaan iltapäivälehtien julkaisemista skandaalinhakuisista pseudotutkimuksista. En tullutkaan kyllin korostaneeksi niitä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä asioita, joita on syytä tutkia tieteellisesti ihmisten auttamiseksi.
Aiemmin mainitsemillani "paskatutkimuksilla" ei nimittäin olekaan tekemistä varsinaisen seksologian kanssa - etenkään yhtä paljon kuin esimerkiksi parisuhdeterapialla, perhesuunnittelulla tai muiden oikeiden seksiin liittyvien ongelmien ratkaisulla. Viimeiseen kohtaan liittyen olikin taannoin jomman kumman iltapäivälehden verkkosivuilla artikkeli yhdyntäkivuista, jotka kuuluvat nähdäkseni näihin oikeisiin ongelmiin.
Samalla silmiini sattui jälleen usea vähemmän tärkeä parisuhdeasioita sivunnut tutkimus, joista lähes jokainen sai verenpaineeni kohoamaan. Tämän aiheutti erityisesti se, kuinka lähes jokainen oli kohdistettu miehiin ja siihen, kuinka meidän tulisi petrata itseämme ollaksemme tarpeeksi hyviä. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman petrausta emme ole riittäviä.
Monessa kohtaa tunnuttiin vaihteen vuoksi unohdettavan se, kuinka vastuu yhteisten lemmenhetkien laadusta ja onnistumisesta on sen molemmilla osapuolilla. Olin kovimman tunteenpurkauksen hetkellä aikeissa kirjoittaa tähän 100 kertaa peräjälkeen ja caps lock päällä aikoja sitten toistamani mantran "kahden ihmisen välinen seksi vaatii kaksi ihmistä, joista molemmilla on asiassa yhtä suuri rooli", mutta typerää moinen meuhkaaminen toki olisi. Jos ja kun nämä artikkelit ovat menneet monelta sivu suun – joka ei ole toisaalta ollenkaan huono asia – voisin käsitellä niitä hieman.
"6 virhettä, jotka mies tekee sängyssä"
Artikkeli listaa otsikkonsa mukaisesti virheitä, joita me poloiset miehet naistemme kanssa teemme. Osassa niistä on tietenkin perääkin ja sitä en missään nimessä kiistä. Moni on varmasti sitä mieltä, että nousen tässä ikään kuin takajaloilleni, enkä kestä sitä, että asiasta herätellään keskustelua ja miehiin kohdistetaan kritiikkiä. Voipi toki olla, ettei tätäkään käy kiistäminen. Olen kuitenkin lähestulkoon vakuuttunut, että mikäli naisista julkaistaisiin vastaava "puutoslista", olisi vastaanotto huomattavasti tuomitsevampi.
Perinteisesti juuri naisen täytyy saada olla oma itsensä ja toimia tilanteessa siten kuin parhaaksi näkee ja vaatimusten esittäminen on törkeää yksilön pyhän seksuaalisen identiteetin loukkaamista. Mitäpä minä tuossa aiemmin mainitsinkaan siitä, kuinka kahden henkilön välinen seksi vaatii kahden ihmisen tasaisesti jakautuneen vastuun ja antaumuksen, joten jos jompi kumpi osapuolista kokee vapaaehtoisen seksin epämiellyttäväksi, on useassa tapauksessa syytä katsoa myöskin peiliin, eikä alkaa laatia vikalistoja toisesta osapuolesta. Avoin keskustelu asianosaisten kesken on edelleen paras tapa ruotia latteita kokemuksia - ei iltapäivälehtien puutoslistojen selaaminen.
"Rakkauden voi sytyttää pillerillä"
Lääkkeillä voidaan tuotapikaa hoitaa liki kaikki emotionaalisuus. Vastikään on alettu esittää minua suuresti järkyttäviä tulevaisuudenkuvia pienistä taikapillereistä, joilla saat kiinnostuksesi kohteen olemaan itseesi lääpällään. Minua ainakin lievästi sanottuna ahdistaa ajatus, että yökerhoissa kulkee himokkaita ihmisiä pilleripurkki povarissa sujauttelemassa lemmenlääkettä kiinnostavien ihmisten juomiin huolimatta siitä, etteivät nämä heidän "mielitiettynsä" voisi ilman huumatuksi tulemista kuvitellakaan ryhtyvänsä minkäänlaiseen kanssakäymiseen. Kaipa oikein voimakkailla lääkkeillä olisi mahdollista rikkoa toisen seksuaalinen identiteetti ja esimerkiksi minusta olisi rohtoa syöttämällä mahdollista saada kiihkeää seuraa jollekin miespuoliselle.
Joopa joo. Pysytelläänpä vain niissä ostereissa.
"Naisten 10 kuuminta seksifantasiaa – luepa tästä ja poimi itsellesi sopivin!"
En saa jutusta selville sitä, onko kymmenen fantasian kooste saatu kyselemällä niitä erilaisilta naisilta sosioekonomiseen luokkaan katsomatta vai ovatko näitä koonneet rikkiviisaat professorit muiden yhdentekevien pseudotutkimuksiensa varassa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta lista ei myöskään tarjoa mitään uutta. Minulle tulee mieleen lukion kurssitarjottimet, jotka saimme aikoinaan nenän eteen, jotta itsellensä passeleita vaihtoehtoja pääsi valitsemaan. Haen tässä takaa sitä, että asioita helpotetaan taas liikaa. Sen sijaan, että ihmisten tulisi jotain vähemmän analyyttistä referenssimateriaalia hyväksi käyttäen tutkiskella itseään ja omia fantasioitaan, annetaan eteen valmis tarjotin, josta valita päällisin puolin sopiva vaihtoehto.
No, tämä ei ole todellakaan eniten mieltäni vaivaava asia. Artikkelin tavoitteena oli kaiketi otsikointia myöten saada ihmisten kulmakarvat kohoamaan. Seksifantasioita – whoa! Jollain tapaa niinkin seksuaalisesti takapajuisessa ja varauksellisessa maassa kuin Suomessa moiset otsikot tuntevat purevan kuin häkä. Tämä on suurimmaksi osaksi pelkkä olettamus, mutta pidän huomattavan suurta osaa kansastamme ikään kuin piiloseksuaalisina, jotka saattavat lukea vastaavia artikkeleita, mutta kalpenevat, mikäli heille esitetään kysymyksiä aihepiiriin liittyen. Verkkoliitteen artikkeli oli suppeahko, mutta mikäli siitä oltaisiin laadittu edes jonkunkokoinen otsikko paperiversion lööppiin, olisi se todennäköisesti nostattanut myyntilukuja omalta osaltaan ja ehkä juuri tekikin näin.
"Mies haluaa kodinhengettären"
Iltalehti meni ja kysyi mieslukijoiltaan, mitä naisten pitäisi heidän mielestään ehdottomasti osata. Listaan tulivat seuraavat asiat, mutta valitettavasti en tiedä, oliko kyseessä tärkeysjärjestys. Toisin sanottuna ei liene varmaa, ovatko pullat ja siisti koti miehille eniten mieleen.
Luetelluista asioista lähes jok’ikinen on sellainen, johon toimivan parisuhteen molempien osapuolten pitää ottaa osaa tasapuolisesti. Tähän tulokseen tulimme sekuntiakaan empimättä luettuamme uutisjutun puolisoni kanssa. Perhe-elämä ei ole mistään kotoisin, jos sekä lasten että talouden hoitaminen on pelkästään jomman kumman osapuolen kontolla. Kiire ei ole missään nimessä validi tekosyy. Toivottavasti listauksessa ajateltiinkin sitä, että noita asioita myös vaimon pitää osata, eikä sitä, että miesten ei tarvitsisi osata niitä lainkaan.
Hyvänä esimerkkinä tästä on listan ainoa auton huoltamiseen liittyvä kohta, sillä etenkin miehisestä näkökulmasta yksinkertaisimmat auton huolto- ja kunnostustoimenpiteet ovat niin ylenpalttisen helppoja, että naisenkin soisi osaavan täyttää lasinpesunestesäiliön ihan vaikka siitä syystä, ettei miehen tarvitsisi keskeyttää ruoanlaittoa häntä auttaakseen. Minusta naisen olisi syytä osata vaihtaa autoon renkaat tai edes rengas, vaihtaa uusi ilmanputsari, tarkistaa öljyt, lisätä jäähdytysnestettä tai muita yksinkertaisia perusjuttuja. Kaikki tämä siis aivan siltä varalta, että mies ei ole joka sekunti tavoitettavissa tai hänen ei ole mahdollista lähteä tulemaan paikalle sadan kilometrin päästä vaihtamaan vararengasta rikkoutuneen tilalle.
Näiden sikamaisen sovinististen vaatimusten vastapainoksi minulta luistaa tiskaus, imurointi, lattioiden pesu, mattojen puistelu, ompelukoneen jonkunasteinen käyttö, lasten vanhempainiltoihin osallistuminen tai vaippojen vaihto.
Lisäksi olen kiinnostunut ja aidosti innostunut kokeilemaan uusia asioita ja olen alkanut viime vuosina pitämään ruoanlaitosta todella kovasti. Pullien leipomistakin olisi näin ollen mukava kokeilla joku kaunis päivä, mikäli kylään olisi odotettavissa vieraita. Ohjeita seuraamalla moiset asiat onnistuu ja sama pätee myös auton huoltoon. Haiskahtaa aavistuksen verran homolta myöntää, että pidän myös jossain määrin sisustamisesta. Tähän mennessä mahdollisuudet sisustaa täysin mielensä mukaan ovat toki olleet rajallisia rahan puutteen vuoksi.
Jos minä näen tuttavapariskuntani kodin ensimmäistä kertaa ja siellä on siistiä, oletan heidän parisuhteensa olevan toimiva ja tasa-arvoinen. Toki vaihtoehtona on se, että mies ei lotkauta eväänsä minkään kodin hoitoon liittyvän asian eteen. Kyllä tämän olettamuksen tekee väkisinkin ennemmin kuin että flegmaattisempi osapuoli olisi nainen, mutta ensinnä oletan molempien osapuolten ottavan osaa yhteisen kodin kunnossapitoon yhtä paljon ja ilokseni olen havainnut tämän olettamuksen pätevän useimmiten.
Kuulkaas nyt. Isäni on ottanut kaikkina aikoina minun ja sisareni kasvatukseen sekä hoitamiseen osaa niin ruoanlaiton kuin vaippojenkin vaihdon osalta, mutta häntä ei kyllä ruveta kutsumaan miksikään saatanan pehmoisäksi. Hän on tasa-arvoisen perheen kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rakastava isä. Näistä miesten ja naisten arkkityypeistä kertovista, osin halventavista, ilmaisuista pitäisi päästä eroon ensi tilassa. Jos tässä jäi jollekin jotain epäselväksi, niin allekirjoittaneen mielestä journalistit voivat vastedes tunkea pehmoisät hanureihinsa aivan vitun syvälle.
No kas kun muistit. Olen onneksi suhteellisen varma siitä, että nykypäivinä ruoanlaiton ja kodinhoidon suhteen stereotyyppisen toivottomat miehet alkavat olla "kuolemassa sukupuuttoon". Kotitaloutta sentään opiskellaan jo yläasteella, mutta ne tapasivat mennä aika reilusti lekkeriksi, mitä niitä aikoja muistelen. Tässä samalla asiaa miettiessäni tulee melkeinpä epäilys siitä, ovatko täysin ruoanlaittotaidottomat ihmiset menettäneet jossain vaiheessa halun selviytyä, sillä monipuolisen ravinnon hankinta kuuluu tähän alkukantaiseen vaistoon melko olennaisesti. Tällaisen tulkinnan voisi vetää perheistä, joissa lapset hemmotellaan alusta loppuun eikä luontaista halua oppia uusia kansalaistaitoja pystykään kehittymään, kun kengännauhat solmitaan ja perse pyyhitään valmiiksi teini-ikäiseksi asti.
Vihdoin, jos lintukodon ovi aukeaa ja lievästi ilmaistuna ylihuolehtivaiset vanhemmat raaskivat päästää yli 20-vuotiaan pienokaisensa ulos pahaan maailmaan, on moni oman elämänsä rakentamisen aloittava nuori aikuinen ihmeissään, kun kaupassa joutuu asioimaan itse, vaatteet eivät ilmaannu kuin taikaiskusta valmiiksi viikattuina kaappiin ja – mikä kamalinta – ruokaa ei tarjoilla valmiina pöytään. Uusavuttomuudesta voisikin saivarrella sivun poikineen, mutta alkuperäisestä aiheesta jouduttiin jo kyllin reippaaksi erilleen. Jätetään aihe tuonnemmaksi.
Lähteenä yllä oleviin tutkimuksiin toimi hyvin pitkälti Iltalehden rakkaus ja seksi -osio hakemalla otsikoita hakutoiminnolla.
Aiemmin mainitsemillani "paskatutkimuksilla" ei nimittäin olekaan tekemistä varsinaisen seksologian kanssa - etenkään yhtä paljon kuin esimerkiksi parisuhdeterapialla, perhesuunnittelulla tai muiden oikeiden seksiin liittyvien ongelmien ratkaisulla. Viimeiseen kohtaan liittyen olikin taannoin jomman kumman iltapäivälehden verkkosivuilla artikkeli yhdyntäkivuista, jotka kuuluvat nähdäkseni näihin oikeisiin ongelmiin.
Samalla silmiini sattui jälleen usea vähemmän tärkeä parisuhdeasioita sivunnut tutkimus, joista lähes jokainen sai verenpaineeni kohoamaan. Tämän aiheutti erityisesti se, kuinka lähes jokainen oli kohdistettu miehiin ja siihen, kuinka meidän tulisi petrata itseämme ollaksemme tarpeeksi hyviä. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman petrausta emme ole riittäviä.
Monessa kohtaa tunnuttiin vaihteen vuoksi unohdettavan se, kuinka vastuu yhteisten lemmenhetkien laadusta ja onnistumisesta on sen molemmilla osapuolilla. Olin kovimman tunteenpurkauksen hetkellä aikeissa kirjoittaa tähän 100 kertaa peräjälkeen ja caps lock päällä aikoja sitten toistamani mantran "kahden ihmisen välinen seksi vaatii kaksi ihmistä, joista molemmilla on asiassa yhtä suuri rooli", mutta typerää moinen meuhkaaminen toki olisi. Jos ja kun nämä artikkelit ovat menneet monelta sivu suun – joka ei ole toisaalta ollenkaan huono asia – voisin käsitellä niitä hieman.
"6 virhettä, jotka mies tekee sängyssä"
Artikkeli listaa otsikkonsa mukaisesti virheitä, joita me poloiset miehet naistemme kanssa teemme. Osassa niistä on tietenkin perääkin ja sitä en missään nimessä kiistä. Moni on varmasti sitä mieltä, että nousen tässä ikään kuin takajaloilleni, enkä kestä sitä, että asiasta herätellään keskustelua ja miehiin kohdistetaan kritiikkiä. Voipi toki olla, ettei tätäkään käy kiistäminen. Olen kuitenkin lähestulkoon vakuuttunut, että mikäli naisista julkaistaisiin vastaava "puutoslista", olisi vastaanotto huomattavasti tuomitsevampi.
Perinteisesti juuri naisen täytyy saada olla oma itsensä ja toimia tilanteessa siten kuin parhaaksi näkee ja vaatimusten esittäminen on törkeää yksilön pyhän seksuaalisen identiteetin loukkaamista. Mitäpä minä tuossa aiemmin mainitsinkaan siitä, kuinka kahden henkilön välinen seksi vaatii kahden ihmisen tasaisesti jakautuneen vastuun ja antaumuksen, joten jos jompi kumpi osapuolista kokee vapaaehtoisen seksin epämiellyttäväksi, on useassa tapauksessa syytä katsoa myöskin peiliin, eikä alkaa laatia vikalistoja toisesta osapuolesta. Avoin keskustelu asianosaisten kesken on edelleen paras tapa ruotia latteita kokemuksia - ei iltapäivälehtien puutoslistojen selaaminen.
"Rakkauden voi sytyttää pillerillä"
Lääkkeillä voidaan tuotapikaa hoitaa liki kaikki emotionaalisuus. Vastikään on alettu esittää minua suuresti järkyttäviä tulevaisuudenkuvia pienistä taikapillereistä, joilla saat kiinnostuksesi kohteen olemaan itseesi lääpällään. Minua ainakin lievästi sanottuna ahdistaa ajatus, että yökerhoissa kulkee himokkaita ihmisiä pilleripurkki povarissa sujauttelemassa lemmenlääkettä kiinnostavien ihmisten juomiin huolimatta siitä, etteivät nämä heidän "mielitiettynsä" voisi ilman huumatuksi tulemista kuvitellakaan ryhtyvänsä minkäänlaiseen kanssakäymiseen. Kaipa oikein voimakkailla lääkkeillä olisi mahdollista rikkoa toisen seksuaalinen identiteetti ja esimerkiksi minusta olisi rohtoa syöttämällä mahdollista saada kiihkeää seuraa jollekin miespuoliselle.
"Neurotieteiden professori Larry Young maalailee arvostetussa Nature-lehdessä, että tutkijat pystyvät kehittämään erikoisvahvoja lemmenlääkkeitä; kemikaaleja, jotka saisivat ihmisen rakastumaan ensimmäiseen vastaantulijaan. Epäsopivaan henkilöön langennut voisi päästä kärsimyksistään nauttimalla rakkauden vasta-aineita.
- Tunteemme ovat vain sarja kemiallisia reaktioita, vaikka meidän onkin vaikea uskoa sitä, epäromanttinen professori totesi BBC:n haastattelussa.
Rakkauspillereitä odotellessa viettelyä voi tehostaa lemmenruoilla. Vannoihan itse Casanovakin osterien nimeen."
Joopa joo. Pysytelläänpä vain niissä ostereissa.
"Naisten 10 kuuminta seksifantasiaa – luepa tästä ja poimi itsellesi sopivin!"
En saa jutusta selville sitä, onko kymmenen fantasian kooste saatu kyselemällä niitä erilaisilta naisilta sosioekonomiseen luokkaan katsomatta vai ovatko näitä koonneet rikkiviisaat professorit muiden yhdentekevien pseudotutkimuksiensa varassa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta lista ei myöskään tarjoa mitään uutta. Minulle tulee mieleen lukion kurssitarjottimet, jotka saimme aikoinaan nenän eteen, jotta itsellensä passeleita vaihtoehtoja pääsi valitsemaan. Haen tässä takaa sitä, että asioita helpotetaan taas liikaa. Sen sijaan, että ihmisten tulisi jotain vähemmän analyyttistä referenssimateriaalia hyväksi käyttäen tutkiskella itseään ja omia fantasioitaan, annetaan eteen valmis tarjotin, josta valita päällisin puolin sopiva vaihtoehto.
No, tämä ei ole todellakaan eniten mieltäni vaivaava asia. Artikkelin tavoitteena oli kaiketi otsikointia myöten saada ihmisten kulmakarvat kohoamaan. Seksifantasioita – whoa! Jollain tapaa niinkin seksuaalisesti takapajuisessa ja varauksellisessa maassa kuin Suomessa moiset otsikot tuntevat purevan kuin häkä. Tämä on suurimmaksi osaksi pelkkä olettamus, mutta pidän huomattavan suurta osaa kansastamme ikään kuin piiloseksuaalisina, jotka saattavat lukea vastaavia artikkeleita, mutta kalpenevat, mikäli heille esitetään kysymyksiä aihepiiriin liittyen. Verkkoliitteen artikkeli oli suppeahko, mutta mikäli siitä oltaisiin laadittu edes jonkunkokoinen otsikko paperiversion lööppiin, olisi se todennäköisesti nostattanut myyntilukuja omalta osaltaan ja ehkä juuri tekikin näin.
"Mies haluaa kodinhengettären"
Iltalehti meni ja kysyi mieslukijoiltaan, mitä naisten pitäisi heidän mielestään ehdottomasti osata. Listaan tulivat seuraavat asiat, mutta valitettavasti en tiedä, oliko kyseessä tärkeysjärjestys. Toisin sanottuna ei liene varmaa, ovatko pullat ja siisti koti miehille eniten mieleen.
1. Leipoa pullaa
2. Pitää koti siistinä
3. Tehdä hyvää ruokaa
4. Ommella napit kiinni, parsia ratkenneet saumat
5. Hoitaa lapsia, vaihtaa vaippoja
6. Silittää ja prässätä vaatteita, mankeloida lakanoita
7. Tankata auto, täyttää pissapoika
8. Sisustaa
9. Organisoida perheen asiat: muistaa lasten harrastukset, vanhempainillat ja muut menot
10. Huolehtia laskujen maksusta ja perheen talouden tasapainosta
Luetelluista asioista lähes jok’ikinen on sellainen, johon toimivan parisuhteen molempien osapuolten pitää ottaa osaa tasapuolisesti. Tähän tulokseen tulimme sekuntiakaan empimättä luettuamme uutisjutun puolisoni kanssa. Perhe-elämä ei ole mistään kotoisin, jos sekä lasten että talouden hoitaminen on pelkästään jomman kumman osapuolen kontolla. Kiire ei ole missään nimessä validi tekosyy. Toivottavasti listauksessa ajateltiinkin sitä, että noita asioita myös vaimon pitää osata, eikä sitä, että miesten ei tarvitsisi osata niitä lainkaan.
Hyvänä esimerkkinä tästä on listan ainoa auton huoltamiseen liittyvä kohta, sillä etenkin miehisestä näkökulmasta yksinkertaisimmat auton huolto- ja kunnostustoimenpiteet ovat niin ylenpalttisen helppoja, että naisenkin soisi osaavan täyttää lasinpesunestesäiliön ihan vaikka siitä syystä, ettei miehen tarvitsisi keskeyttää ruoanlaittoa häntä auttaakseen. Minusta naisen olisi syytä osata vaihtaa autoon renkaat tai edes rengas, vaihtaa uusi ilmanputsari, tarkistaa öljyt, lisätä jäähdytysnestettä tai muita yksinkertaisia perusjuttuja. Kaikki tämä siis aivan siltä varalta, että mies ei ole joka sekunti tavoitettavissa tai hänen ei ole mahdollista lähteä tulemaan paikalle sadan kilometrin päästä vaihtamaan vararengasta rikkoutuneen tilalle.
Näiden sikamaisen sovinististen vaatimusten vastapainoksi minulta luistaa tiskaus, imurointi, lattioiden pesu, mattojen puistelu, ompelukoneen jonkunasteinen käyttö, lasten vanhempainiltoihin osallistuminen tai vaippojen vaihto.
Lisäksi olen kiinnostunut ja aidosti innostunut kokeilemaan uusia asioita ja olen alkanut viime vuosina pitämään ruoanlaitosta todella kovasti. Pullien leipomistakin olisi näin ollen mukava kokeilla joku kaunis päivä, mikäli kylään olisi odotettavissa vieraita. Ohjeita seuraamalla moiset asiat onnistuu ja sama pätee myös auton huoltoon. Haiskahtaa aavistuksen verran homolta myöntää, että pidän myös jossain määrin sisustamisesta. Tähän mennessä mahdollisuudet sisustaa täysin mielensä mukaan ovat toki olleet rajallisia rahan puutteen vuoksi.
Moni ajattelee vielä nykyäänkin, että miehellä, jonka koti ja keittiö ovat siistit, on hyvä vaimo.
Jos minä näen tuttavapariskuntani kodin ensimmäistä kertaa ja siellä on siistiä, oletan heidän parisuhteensa olevan toimiva ja tasa-arvoinen. Toki vaihtoehtona on se, että mies ei lotkauta eväänsä minkään kodin hoitoon liittyvän asian eteen. Kyllä tämän olettamuksen tekee väkisinkin ennemmin kuin että flegmaattisempi osapuoli olisi nainen, mutta ensinnä oletan molempien osapuolten ottavan osaa yhteisen kodin kunnossapitoon yhtä paljon ja ilokseni olen havainnut tämän olettamuksen pätevän useimmiten.
Nykymiehet ovat onneksi vallanneet kotona uusia alueita ja uskaltavat myös olla pehmo-isiä.
Kuulkaas nyt. Isäni on ottanut kaikkina aikoina minun ja sisareni kasvatukseen sekä hoitamiseen osaa niin ruoanlaiton kuin vaippojenkin vaihdon osalta, mutta häntä ei kyllä ruveta kutsumaan miksikään saatanan pehmoisäksi. Hän on tasa-arvoisen perheen kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rakastava isä. Näistä miesten ja naisten arkkityypeistä kertovista, osin halventavista, ilmaisuista pitäisi päästä eroon ensi tilassa. Jos tässä jäi jollekin jotain epäselväksi, niin allekirjoittaneen mielestä journalistit voivat vastedes tunkea pehmoisät hanureihinsa aivan vitun syvälle.
Naisilta odotetaan ruoanlaittotaitoa ehkä siksi, että oman äidin herkkuruoat ovat miehillä hyvässä muistissa. Kukapa ei arvostaisi sitä, että saa einesten sijaan hyvää ja terveellistä ruokaa? On kuitenkin muistettava, että myös miehet osaavat tänä päivänä kokata.
No kas kun muistit. Olen onneksi suhteellisen varma siitä, että nykypäivinä ruoanlaiton ja kodinhoidon suhteen stereotyyppisen toivottomat miehet alkavat olla "kuolemassa sukupuuttoon". Kotitaloutta sentään opiskellaan jo yläasteella, mutta ne tapasivat mennä aika reilusti lekkeriksi, mitä niitä aikoja muistelen. Tässä samalla asiaa miettiessäni tulee melkeinpä epäilys siitä, ovatko täysin ruoanlaittotaidottomat ihmiset menettäneet jossain vaiheessa halun selviytyä, sillä monipuolisen ravinnon hankinta kuuluu tähän alkukantaiseen vaistoon melko olennaisesti. Tällaisen tulkinnan voisi vetää perheistä, joissa lapset hemmotellaan alusta loppuun eikä luontaista halua oppia uusia kansalaistaitoja pystykään kehittymään, kun kengännauhat solmitaan ja perse pyyhitään valmiiksi teini-ikäiseksi asti.
Vihdoin, jos lintukodon ovi aukeaa ja lievästi ilmaistuna ylihuolehtivaiset vanhemmat raaskivat päästää yli 20-vuotiaan pienokaisensa ulos pahaan maailmaan, on moni oman elämänsä rakentamisen aloittava nuori aikuinen ihmeissään, kun kaupassa joutuu asioimaan itse, vaatteet eivät ilmaannu kuin taikaiskusta valmiiksi viikattuina kaappiin ja – mikä kamalinta – ruokaa ei tarjoilla valmiina pöytään. Uusavuttomuudesta voisikin saivarrella sivun poikineen, mutta alkuperäisestä aiheesta jouduttiin jo kyllin reippaaksi erilleen. Jätetään aihe tuonnemmaksi.
Lähteenä yllä oleviin tutkimuksiin toimi hyvin pitkälti Iltalehden rakkaus ja seksi -osio hakemalla otsikoita hakutoiminnolla.
maanantaina, helmikuuta 09, 2009
Läskiahdistus
Tämä video kertoo anoreksian kavaluudesta enemmän kuin tuhat sanaa. Videosta tekee tilannetta hyvin kuvaavaan juuri se, että tyttö näkee kroppansa peilistä ainakin minun silmääni todella terveenä ja sopusuhtaisena, mutta kauhistelee, kuinka on lihava.
Minulla ei ole lääketieteellistä asiantuntemusta saati kokemusta syömishäiriöistä lähipiirissäni. Tämän vuoksi olen varautunut myös siihen, että minua syytetään aiheen käsittelystä tietämättömyyteni vuoksi. Syömishäiriöt ovat kaikkien mielenterveysongelmien tavoin äärimmäisen viheliäisiä. Harmittelin juuri muutamaa IRC-galleriayhteisöä katsellessani, kuinka niihin kommentoiminen on kielletty muilta kuin niiden jäseniltä. Toisaalta mieleeni muistui saman tien se, kuinka yhdentekevää kommentointi edes olisi, koska vakuuttelut itseään liikalihavina pitävien (ajoittain jopa sairaalloisesta) laihuudesta eivät asiassa auta.
Ihmisen mielessä on vain yksi asia, joka on läski, vaikka henkilö olisi kuinka laiha. Siihen ei muiden puheet auta - niin surullista kuin se onkin. Alkoholistin päässä pyörii vain yksi asia, joka on viina. Kuten lähes kaikki tietävät, on molemmissa tapauksissa olennaista, että henkilö itse tiedostaa ongelmansa ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa kun ei tietääkseni ole mahdollista ohjata läheistään hoitoon väkipakolla kuin äärimmäisissä tapauksissa ja tässä on hyvät sekä huonot puolensa. Ylireagoinnin seurauksena katkaisuhoitoon ei passiteta alkoholin viihdekäyttäjiä, mutta ongelman itseltään kieltävät ihmiset saattavat jäädä hoidotta.
Olisin kiinnostunut tietämään, mistä lähtien syömishäiriöistä on raportoitu. Wikipedian pelkistetty lista tunnetuista syömishäiriöisistä kattaa lähinnä 1900-luvun loppupuolella eläneitä henkilöitä, joten olen suhteellisen vakuuttunut median osuudesta sairauden yleistymiseen. Nykyään joka toista TV-tähteä mollataan jäätävän kokoisissa otsikoissa pulskaksi/läskiksi/valaaksi, vaikka tosiasiassa reiden ympäri saisi yhteen peukalon ja etusormen. Mitähän itseään etsivät nuoret mahtavat tässä tilanteessa ajatella?
Janice Dickinsonin mallikoulu on tähän mennessä suurimpia rimanalituksia kaikessa televisiosta tulevassa roskassa. Aivan kertakaikkisen hoikkia ja seksikkäitä naisia haukuttiin surutta läskeiksi, jos pinseteillä sai napattua ihosta kiinni (kärjistettyä). Yksinkertainen voisi ajatella, että anoreksia ei ole mielenterveydellinen ongelma vaan verkkokalvoille vääristymiä aiheuttava sairaus, josta kärsivät paitsi osa nuorista tytöistä, myös _suuri_ osa viihdetoimittajista sekä muotieksperteistä. Vastikään paljastettiin kuinka Jessica Albaa oltiin digitaalisesti käsitelty entistäkin hoikemmaksi Camparin mainoskuviin. Lisää moisia uutisia. Olen varma, että niitä löytyisi.
Tunnetuista anorektikoista tiedän parhaiten Karen Carpenterin tapauksen mainion elämänkerrallisen elokuvan ansiosta ja vielä hänen kuollessaan 4.2.1983 anoreksiasta tiedettiin melko vähän. Sairauden puhkeamiseen kuitenkin vaikutti tiettävästi viihdeuutinen, jossa kerrottiin nousevista tähdistä: "Richard Carpenterista ja hänen pullukasta pikkusiskostaan".
Törmäsin tässä hieman referenssimateriaalia etsiessäni kokonaan uuteen termiin, wannareksiaan, eli haluun olla anorektikko tai uskotella itselleen olevansa sellainen, vaikkei se siis alkuunkaan pitäisi paikkaansa. Tätä en kyllä suurin surminkaan ymmärrä. Muistakaa etenkin te, että oikeasti ylipainoisista tuntuu entistä pahemmalta, kun normaali- tai jopa alipainoiset valittavat olevansa läskejä silkkaa huomionkipeyttään. Oikeasti syömishäiriöistä kärsiville toivon paranemista. Asia on vakava.
Syyttäkää minua vain oman elämän puutteesta, kuten tehtiin Teinivanhemmuus ja -kihlat -kirjoitukseni tiimoilta, mutta minusta ympärilleen katseleminen ja huolestuttavien ilmiöiden pohtiminen on lähimmäisenrakkauden nimissä vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä.
Minulla ei ole lääketieteellistä asiantuntemusta saati kokemusta syömishäiriöistä lähipiirissäni. Tämän vuoksi olen varautunut myös siihen, että minua syytetään aiheen käsittelystä tietämättömyyteni vuoksi. Syömishäiriöt ovat kaikkien mielenterveysongelmien tavoin äärimmäisen viheliäisiä. Harmittelin juuri muutamaa IRC-galleriayhteisöä katsellessani, kuinka niihin kommentoiminen on kielletty muilta kuin niiden jäseniltä. Toisaalta mieleeni muistui saman tien se, kuinka yhdentekevää kommentointi edes olisi, koska vakuuttelut itseään liikalihavina pitävien (ajoittain jopa sairaalloisesta) laihuudesta eivät asiassa auta.
Ihmisen mielessä on vain yksi asia, joka on läski, vaikka henkilö olisi kuinka laiha. Siihen ei muiden puheet auta - niin surullista kuin se onkin. Alkoholistin päässä pyörii vain yksi asia, joka on viina. Kuten lähes kaikki tietävät, on molemmissa tapauksissa olennaista, että henkilö itse tiedostaa ongelmansa ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa kun ei tietääkseni ole mahdollista ohjata läheistään hoitoon väkipakolla kuin äärimmäisissä tapauksissa ja tässä on hyvät sekä huonot puolensa. Ylireagoinnin seurauksena katkaisuhoitoon ei passiteta alkoholin viihdekäyttäjiä, mutta ongelman itseltään kieltävät ihmiset saattavat jäädä hoidotta.
Olisin kiinnostunut tietämään, mistä lähtien syömishäiriöistä on raportoitu. Wikipedian pelkistetty lista tunnetuista syömishäiriöisistä kattaa lähinnä 1900-luvun loppupuolella eläneitä henkilöitä, joten olen suhteellisen vakuuttunut median osuudesta sairauden yleistymiseen. Nykyään joka toista TV-tähteä mollataan jäätävän kokoisissa otsikoissa pulskaksi/läskiksi/valaaksi, vaikka tosiasiassa reiden ympäri saisi yhteen peukalon ja etusormen. Mitähän itseään etsivät nuoret mahtavat tässä tilanteessa ajatella?
Janice Dickinsonin mallikoulu on tähän mennessä suurimpia rimanalituksia kaikessa televisiosta tulevassa roskassa. Aivan kertakaikkisen hoikkia ja seksikkäitä naisia haukuttiin surutta läskeiksi, jos pinseteillä sai napattua ihosta kiinni (kärjistettyä). Yksinkertainen voisi ajatella, että anoreksia ei ole mielenterveydellinen ongelma vaan verkkokalvoille vääristymiä aiheuttava sairaus, josta kärsivät paitsi osa nuorista tytöistä, myös _suuri_ osa viihdetoimittajista sekä muotieksperteistä. Vastikään paljastettiin kuinka Jessica Albaa oltiin digitaalisesti käsitelty entistäkin hoikemmaksi Camparin mainoskuviin. Lisää moisia uutisia. Olen varma, että niitä löytyisi.
Tunnetuista anorektikoista tiedän parhaiten Karen Carpenterin tapauksen mainion elämänkerrallisen elokuvan ansiosta ja vielä hänen kuollessaan 4.2.1983 anoreksiasta tiedettiin melko vähän. Sairauden puhkeamiseen kuitenkin vaikutti tiettävästi viihdeuutinen, jossa kerrottiin nousevista tähdistä: "Richard Carpenterista ja hänen pullukasta pikkusiskostaan".
Törmäsin tässä hieman referenssimateriaalia etsiessäni kokonaan uuteen termiin, wannareksiaan, eli haluun olla anorektikko tai uskotella itselleen olevansa sellainen, vaikkei se siis alkuunkaan pitäisi paikkaansa. Tätä en kyllä suurin surminkaan ymmärrä. Muistakaa etenkin te, että oikeasti ylipainoisista tuntuu entistä pahemmalta, kun normaali- tai jopa alipainoiset valittavat olevansa läskejä silkkaa huomionkipeyttään. Oikeasti syömishäiriöistä kärsiville toivon paranemista. Asia on vakava.
Syyttäkää minua vain oman elämän puutteesta, kuten tehtiin Teinivanhemmuus ja -kihlat -kirjoitukseni tiimoilta, mutta minusta ympärilleen katseleminen ja huolestuttavien ilmiöiden pohtiminen on lähimmäisenrakkauden nimissä vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)