Yhä kokonaisvaltaisemmin holhoavaksi muuttuvassa yhteiskunnassa mennään nähdäkseni jatkuvasti syvemmälle metsään. Monen muun asian ohella pielessä on se, kuinka lasten kasvatusvastuuta siirretään vanhemmilta valtiolle. Nykyään tuntuu, että lailla pyritään järjestämään kaikkia niitä asioita, joita ihmiset ovat ennen hoitaneet oman harkintakykynsä puitteissa. Sen sijaan, että vanhemmat valistaisivat jälkikasvuaan tupakoinnin vaaroista kasvatuksen yhteydessä, hoidetaan asia tulevaisuudessa lisäämällä lakipykäliä sekä rajoituksia. Perusteet tälle ovat varsin tuttuja, eli ihmisten käyttäytyminen julkisuudessa, elokuvissa, radio-ohjelmissa tai yli päätään astuttuaan ulos kodeistaan.
Sillä, että Ville Valo polttelee tupakkaa verrattain ahnaasti voi toki olla jonkunlainen myötävaikutus siihen, kuinka nuoret itse innostuvat moista kokeilemaan, mutta edelleen on vanhempien eikä lain tehtävänä valistaa ja neuvoa, mikäli katsovat sen tarpeelliseksi. Asiassa täytyy nimittäin muistaa, että joidenkin ihmisten mielestä tupakointi ei ihan oikeasti ole itsearvoisesti maailman pahin synti - toisin kuin yleisimmän mielipiteen mukaan. Entisaikoina animaatiohahmot röyhyttelivät, samoin Winston Churchill, mutta asiaan ei reagoitu yhtä paniikinomaisesti kuin nykyään. Tässä kohden täytyy tietenkin muistaa, että yhteiskunta on muuttunut radikaalisti noista menneistä ajoista ja aikuistuminen alkaa yhä nuoremmalla iällä. Ihmiset alkavat kokeilla uusia asioita yhä aiemmin ja tämä pätee niin terveyden kannalta hyviin kuin huonoihinkin.
Olen pohdiskellut ilmiötä runsaasti ja olen ollut välillä kallistumaisillani sillekin kannalle, että tupakoinnin tulisi olla 18 vuoden ostoikärajasta huolimatta jokaisen nuoren oma asia vaikkapa noin 15 ikävuoden jälkeen. Lukiossamme sai polttaa kaikenikäiset, ja nuorimmillaan siis 15-vuotiaat, määrätyllä alueella eikä asia ketään vaivannut saati sietämätöntä häiriöitä aiheuttanut. Sama pätenee muihinkin toisen asteen kouluihin ja onhan niiden opettajilla parempaakin tekemistä kuin juosta pitkin nurkkapieliä tupakoivien perässä, kuten yläasteella tottui lähes joka välitunti näkemään. Peruskoulussa kyseessä on tietenkin asenneilmapiirin ylläpitäminen, eli osoittaa, ettei oppilaitos ole sauhuttelun kannalla.
En ota tällä kertaa sen ihmeemmin kantaa siihen, ovatko nykypäivien "aikustumisriitit" sekä yhä nuorempana aloitettava itsenäistyminen hyväksi. Sanotaanko vaikka näin, että moni sen piirissä sattuva asia lieveilmiöineen on hyvin ikävää, mutta olen yhtä lailla ylihuolehtivaisia ja jälkikasvuaan pumpulissa pitäviä vanhempia vastaan. Ehkäpä paheksun jopa enemmän jälkimmäisiä muun muassa yhteiskunnallisista syistä, mutta kaikenkaikkiaan toivoisin tässäkin asiassa mentävän sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Ei täysin vapaata kasvatusta – ei myöskään sulkemista pumpulimaailmaan. Ei myöskään valtion puuttumista terveen järjen käyttöön.
Vanhempiensa kasvatuksellisen vastuun alaisuudessa olevat nuoret ovat oma asiansa, mutta myös aikuisten tulisi käyttää vastaisuudessakin omaa harkintakykyään ja maalaisjärkeään. Ainakin tähän pitäisi antaa mahdollisuus sen sijaan, että henkilökohtaista käyttäytymistämme ohjataan uusilla lakipykälillä. Tällä menolla tulevaisuuden ihmiset ovat entistäkin avuttomampia, koska kaiken omaa järjen käyttöä vaativan toiminnan hoitaa valtio asettamine rajoituksineen. Vuorokaudessa poltettavien savukkeiden määrä, lasten netin käyttö sekä kotitehtävien tekoon käyttämä aika, ruokaan käytettävän suolan määrä ja ties mitä vielä. Pahimmassa tapauksessa vieläpä sakon uhalla.
Lasten kotiintuloaika säädettiin Bulgariassa vastikään lailla ja siihen sisältyy parhaimmillaan 500 € sakon uhka. Moinen ei liene ajankohtainen Suomessa vielä pitkään aikaan ja toivottavasti ei koskaan. Kotiintuloaikojen säätäminen on vanhempien tehtävä. Vanhemmat, jotka eivät anna lapsilleen mitään rajoituksia kaupungilla heilumisen suhteen, tulee huomaamaan tekemänsä virheen ennen pitkää. Siperia opettaa – ei valtio.
"Perjantaina hyväksytyn lain mukaan alle 18-vuotiaat eivät saa iltakymmenen jälkeen liikkua ilman aikuista kaduilla tai oleskella ravintoloissa ja baareissa. Alle 14-vuotiaiden pitää olla kotona viimeistään iltakahdeksalta. Jos nuorten seurassa oleva aikuinen ei ole heidän vanhempansa, tarvitaan vanhemmilta kirjoitettu lupalappu."
Lakia perusteltiin ainakin sillä, että nuorten joutumista rikosten uhreiksi koetetaan ehkäistä, joten ottaen huomioon Bulgarian ja Suomen sisäisen turvallisuustilanteen ero, on epätodennäköistä, että moista edes alettaisi harkita maassamme vakavasti. Iltalehden keskustelupalstalla oltiin valitettavasti monin paikoin täysin toista mieltä. Syynä käytettiin muun muassa sitä, etteivät monet vanhemmat kykene huolehtimaan lapsistaan kyllin hyvin ja pilttien varjeleminen olisi näin ollen syytä toteuttaa valtion taholta. Tästähän kärsisivät ne "paremmat nuoret", jotka eivät ole klo. 22.00 jälkeen ympäripäissään remuamassa pitkin ojanpohjia vaan viettämässä aikaansa ulkona ns. normaalisti.
Moni mahtaa ihmetellä, kuinka jaksan murehtia asiasta, vaikka olen saavuttanut täysi-ikäisyyden jo vuosia sitten. Lisäksi voin kertoa itsestäni sen verran, etten harrastanut pussikaljailua tai muuta perinteistä julkista teinisekoilua alle täysi-ikäisenä tipan tippaa. En myöskään hinkunut yömyöhään kirkonkylälle luuhaamaan sen paremmin arkena kuin viikonloppunakaan. Vanhempieni kanssa ei siis ole ollut syytä edes keskustella kotiintuloajoista. Miksikä siis murehtia moisesta?
Kaikissa uusissa turhaksi hyysäämiseksi niputettavissa lakiesityksissä ja ideoissa on kyse paljon muustakin. Kuten aiemmin mainitsin, niillä siirretään pahimmillaan vastuuta kansalaisilta valtiolle ja vieläpä koskien yksilöiden omia valintoja. Olkoonkin, että aikanaan kehitettiin kieltolaki, mutta nykyään pääpaino on toinen toistaan mielikuvituksellisemmissa säännöissä ja rajoituksissa, joilla pyritään korvaamaan ihmisen oma ja varttumisen mukana kehittyvä maalaisjärki, jota käyttäen ihmiset ovat aiemminkin eläneet pitkän ja onnellisen elämän.
Tupakat pitäisi saada kaupoissa pois avohyllyistä houkuttelemasta poloisia ja tulevaisuudessa entistäkin harkintakyvyttömämpiä kansalaisia. Psykologisena kikkana hallitus jätti eduskunnalle viime vuoden loppupuolella lakiehdotuksen siitä, että kymmenen savukkeen askit pitäisi saada kokonaan pois myynnistä ja pienin pakkauskoko olisi siis 20 kappaletta. Mitenkäs sitten käy sille merkille, jota olen itse tavannut poltella ja jota myydään 18 kappaleen askeissa? Kyseinen merkki eli Pall Mall kiellettäneen siis kaiketi kokonaan.
Nuuskan tuonnille kaavaillaan täyttä kieltoa ja pakko on myöntää, että se harmittaa suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että olen siihenkin aineeseen mieltynyt. Terveyshaittoja ajatellen tupakointi on tämänhetkisten tutkimusten valossa melko reilusti nuuskaamista haitallisempaa, mutta koska "biitti" on julistettu jo aikoja sitten pannaan, näkevät tulevienkin sukupolvien päättäjät punaista siitä keskusteltaessa. Koska Suomessa ei ole nuuskan suhteen läheskään Ruotsin veroisia kulttuurillisia perinteitä, on itsestäänselvää, ettei se tule koskaan saamaan ainakaan myönnytyksiä tuonnin suhteen. Tämä on sääli muun muassa siksi, ettei aihepiiriä olla edelleenkään tutkittu kyllin objektiivisesti. Valtaväestön hyväksynnän saamiseksi on helppoa todeta, kuinka kaikki tupakkatuotteet on saatanasta, aiheuttavat suunnattomia kansanterveydellisiä haittoja joka ikinen vuosi ja niiden saantia tulisi näin ollen hankaloittaa millä keinolla tahansa.
Ilotulitteet ovat aivan oma asiansa. On periaatteessa harvinaisen typerä konsepti, että yhtenä iltana vuodessa kansalaiset polttavat miljoonia euroja rahaa savuna ilmaan, mutta tälläkin on satoja vuosia vanhat perinteet. Nykyään olen hiljaa itsekseni sortunut siihen, josta olen muita ihmisiä kritisoinut ja alkaa vastustaa ilotulitteiden myyntiä yksityishenkilöille siksi, etten ole niitä itse ostanut vuosikausiin. Aiemminhan olen hurjistunut alkoholiveron korottamisesta käydyn keskustelun yhteydessä erityisesti niistä ihmisistä, jotka mainitsevat olevansa absolutisteja ja sen vuoksi alkoholiveroa saisi korottaa heidän puolestaan vaikka 400 %. Helppoahan siis on vastustaa asioita, joihin ei ole sidoksissa edes yhtenä päivänä vuodessa ja ajaa niille vaikka kuinka suunnattomia veronkorotuksia tai rajoituksia.
En muista ulkoa, että kuinka monta hoitoa vaatinutta silmä- tai muuta vammaa ilotulitteet viime Uutena vuotena vaativat, mutta useimmiten määrä on ollut jokseenkin marginaalinen. Siltikin jokainen vamma on aivan turha ja saisi jäädä tapahtumatta. Turvavarusteiden saatavuus on ollut jatkuvasti paranemaan päin, joten kaipa kansalaiset ovat yhä huolimattomampia, sillä niin sanottu järeä kalusto, eli tykinkuulat, isot kiinalaiset ja muut räjähtävät tulitteet kiellettiin jo vuosikausia sitten.
Vammoja on tapahtunut joka Uusi vuosi, mutta useimmat niitä saaneet saavat syyttää itseään, koska ovat pelleilleet tulitteiden kanssa humalassa tai laiminlyöneet pakkauksiin selvällä suomen kielellä painettuja turvallisuusmääräyksiä. Siltikin karsastan jyrkästi yhteiskuntaa, jossa kansalaisilta kielletään kaikki, jonka suhteen he ovat päättäjien tulkinnan mukaan liian tyhmiä tai kauniimmin sanottuna huolimattomia. Tietenkin on ikävää, kuinka niin sanotut kunnon veronmaksajat kustantavat huolimattomampien yksilöiden itselleen hankkimat vammat, maksavat ilotulitteistaan arvonlisäveron, käyttävät niitä viisaasti ja joutuvat kärsimään, kun mielituotteiden myynti saatetaan kieltää tykkänään.
Täytyy kuitenkin muistaa, että osa vammojakin saavista ihmisistä on veronmaksajia. Tämä mielenkiintoinen aspekti tunnutaan sivuutettavan melko usein, kun on puhe itseaiheutetuista vammoista. Erityisesti tämä käy ilmi tupakka- ja alkoholikeskustelussa. Suomen alkoholiverotus on tunnetusti EU:n kärkipäätä, joten kukaan ei voine väittää, etteivätkö viinan käyttäjät maksaisi synnistään myös verojen muodossa.
Osittain saivarrellen näistä keskusteluista voi vetää toinen toistaan mielenkiintoisempia dilemmoja, kuten sen, kuinka terveydenhuoltokäytäntöä tulisi muuttaa selkeästi elintapojen tai oman toiminnan vuoksi aiheutuneiden vammojen tai sairauksien hoidossa. Syy tällaiseen muutokseen on luonnollisesti se, kuinka ensiluokkaisen hyveellistä elämää viettäviä ihmisiä risoo se, että heidän verorahoistaan kustannetaan tupakoitsijoiden, eli yhteiskuntamme pohjasakan, saamia terveysongelmia.
Pitäisikö potilaiden terveyden kustannuksella käyttää entuudestaankin rajallisia resursseja siihen, että tutkitaan, onko heidän keuhkosyöpänsä varmasti aiheutunut tupakoinnista, sepelvaltimotauti epäterveellisestä ruokavaliosta, liikunta- ja tukielinsairaudet liikunnan puutteesta tai sisäelinongelmat alkoholista?
Entäs liikenneonnettomuudet sitten? Kukaan ei voi kiistää, etteikö liikenne olisi vaaroja täynnä ja siellä liikkuminen edes jossain määrin vapaaehtoista. Pitäisikö tutkimusten perusteella oman huolimattomuutensa vuoksi kolarin ajanut ja vakavia vammoja saanut potilas pudottaa typeryytensä vuoksi potilasjonossa 25 % alemmaksi? Entäpä jos hän on ajanut hirvikolarin, mutta ei ole käynyt näöntarkastuksessa silmälasiensa vahvuuksien korjaamiseksi? Tällöin syy voidaan vierittää hänen omalle kontolleen, koska ei havainnut kyllin hyvin tielle nelistänyttä metsien kuningasta ja ihmisarvoa supistetaan 30 %. Jos henkilö on tupakoinut autoillessaan, putoaa sija hoitojonossa välittömästi ainakin 75 %.
Henkilö kävelee talvella ravintolasta kotiinsa, kaatuu ja menettää tajuntansa. Pitäisi tutkia, onko hänet lyöty tainnoksiin, onko mies sammunut, onko hän kompastunut avautuneeseen kengännauhaan vai onko syy liukkaudessa, joka johtuu pyörätien talvikunnossapidon laiminlyönnistä. Millaisella prosentilla hänen arvoaan hoitojonossa tarkistetaan, mikäli syyksi saadaan selvitettyä vaikkapa kahden edellä mainitun seikan yhteisvaikutus? Yksi mahdollinen ratkaisu olisi nauhallisten kenkien käytön kieltäminen anniskeluravintoloissa.
Tässäpä miettimistä itse kullekin, terveisin tupakoitsija. Asiasta en ole ylpeä mutta sen mainitsemisen voisin kuvitella olevan edes jossain määrin relevantti. Pitääkin mainita, että yleinen harhaluulo on, etteivät tupakoitsijat tietäisi mitään koko touhun haittavaikutuksista. Minä tiedän tupakoinnin vaaroista enemmän kuin moni savuton, mutta valintani on silti henkilökohtainen. Tämä voi luonnollisesti olla todella hankala asia käsitettäväksi, mutta silti totta. Onneksi nikotiinin pilaamat aivoni muistavat toistaiseksi mielimerkkini, jotta kykenen pyytämään kaupassa asioidessani haluamani askin tiskin alta piilosta. Poissa tietämättömien ihmispoloisten katseiden tieltä ja viekoittelemasta synnin teille.
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Duologia nykyseksistä 2: Lisää harhaanjohtavia näennäistutkimuksia
Tämä paatos on nimensä mukaisesti jatko-osa edelliseen aihetta käsitelleeseen julkaisuuni. Siihen sainkin asiallisen palautteen, jossa mainittiin osuvasti, kuinka olen närkästynyt nimenomaan iltapäivälehtien julkaisemista skandaalinhakuisista pseudotutkimuksista. En tullutkaan kyllin korostaneeksi niitä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä asioita, joita on syytä tutkia tieteellisesti ihmisten auttamiseksi.
Aiemmin mainitsemillani "paskatutkimuksilla" ei nimittäin olekaan tekemistä varsinaisen seksologian kanssa - etenkään yhtä paljon kuin esimerkiksi parisuhdeterapialla, perhesuunnittelulla tai muiden oikeiden seksiin liittyvien ongelmien ratkaisulla. Viimeiseen kohtaan liittyen olikin taannoin jomman kumman iltapäivälehden verkkosivuilla artikkeli yhdyntäkivuista, jotka kuuluvat nähdäkseni näihin oikeisiin ongelmiin.
Samalla silmiini sattui jälleen usea vähemmän tärkeä parisuhdeasioita sivunnut tutkimus, joista lähes jokainen sai verenpaineeni kohoamaan. Tämän aiheutti erityisesti se, kuinka lähes jokainen oli kohdistettu miehiin ja siihen, kuinka meidän tulisi petrata itseämme ollaksemme tarpeeksi hyviä. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman petrausta emme ole riittäviä.
Monessa kohtaa tunnuttiin vaihteen vuoksi unohdettavan se, kuinka vastuu yhteisten lemmenhetkien laadusta ja onnistumisesta on sen molemmilla osapuolilla. Olin kovimman tunteenpurkauksen hetkellä aikeissa kirjoittaa tähän 100 kertaa peräjälkeen ja caps lock päällä aikoja sitten toistamani mantran "kahden ihmisen välinen seksi vaatii kaksi ihmistä, joista molemmilla on asiassa yhtä suuri rooli", mutta typerää moinen meuhkaaminen toki olisi. Jos ja kun nämä artikkelit ovat menneet monelta sivu suun – joka ei ole toisaalta ollenkaan huono asia – voisin käsitellä niitä hieman.
"6 virhettä, jotka mies tekee sängyssä"
Artikkeli listaa otsikkonsa mukaisesti virheitä, joita me poloiset miehet naistemme kanssa teemme. Osassa niistä on tietenkin perääkin ja sitä en missään nimessä kiistä. Moni on varmasti sitä mieltä, että nousen tässä ikään kuin takajaloilleni, enkä kestä sitä, että asiasta herätellään keskustelua ja miehiin kohdistetaan kritiikkiä. Voipi toki olla, ettei tätäkään käy kiistäminen. Olen kuitenkin lähestulkoon vakuuttunut, että mikäli naisista julkaistaisiin vastaava "puutoslista", olisi vastaanotto huomattavasti tuomitsevampi.
Perinteisesti juuri naisen täytyy saada olla oma itsensä ja toimia tilanteessa siten kuin parhaaksi näkee ja vaatimusten esittäminen on törkeää yksilön pyhän seksuaalisen identiteetin loukkaamista. Mitäpä minä tuossa aiemmin mainitsinkaan siitä, kuinka kahden henkilön välinen seksi vaatii kahden ihmisen tasaisesti jakautuneen vastuun ja antaumuksen, joten jos jompi kumpi osapuolista kokee vapaaehtoisen seksin epämiellyttäväksi, on useassa tapauksessa syytä katsoa myöskin peiliin, eikä alkaa laatia vikalistoja toisesta osapuolesta. Avoin keskustelu asianosaisten kesken on edelleen paras tapa ruotia latteita kokemuksia - ei iltapäivälehtien puutoslistojen selaaminen.
"Rakkauden voi sytyttää pillerillä"
Lääkkeillä voidaan tuotapikaa hoitaa liki kaikki emotionaalisuus. Vastikään on alettu esittää minua suuresti järkyttäviä tulevaisuudenkuvia pienistä taikapillereistä, joilla saat kiinnostuksesi kohteen olemaan itseesi lääpällään. Minua ainakin lievästi sanottuna ahdistaa ajatus, että yökerhoissa kulkee himokkaita ihmisiä pilleripurkki povarissa sujauttelemassa lemmenlääkettä kiinnostavien ihmisten juomiin huolimatta siitä, etteivät nämä heidän "mielitiettynsä" voisi ilman huumatuksi tulemista kuvitellakaan ryhtyvänsä minkäänlaiseen kanssakäymiseen. Kaipa oikein voimakkailla lääkkeillä olisi mahdollista rikkoa toisen seksuaalinen identiteetti ja esimerkiksi minusta olisi rohtoa syöttämällä mahdollista saada kiihkeää seuraa jollekin miespuoliselle.
Joopa joo. Pysytelläänpä vain niissä ostereissa.
"Naisten 10 kuuminta seksifantasiaa – luepa tästä ja poimi itsellesi sopivin!"
En saa jutusta selville sitä, onko kymmenen fantasian kooste saatu kyselemällä niitä erilaisilta naisilta sosioekonomiseen luokkaan katsomatta vai ovatko näitä koonneet rikkiviisaat professorit muiden yhdentekevien pseudotutkimuksiensa varassa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta lista ei myöskään tarjoa mitään uutta. Minulle tulee mieleen lukion kurssitarjottimet, jotka saimme aikoinaan nenän eteen, jotta itsellensä passeleita vaihtoehtoja pääsi valitsemaan. Haen tässä takaa sitä, että asioita helpotetaan taas liikaa. Sen sijaan, että ihmisten tulisi jotain vähemmän analyyttistä referenssimateriaalia hyväksi käyttäen tutkiskella itseään ja omia fantasioitaan, annetaan eteen valmis tarjotin, josta valita päällisin puolin sopiva vaihtoehto.
No, tämä ei ole todellakaan eniten mieltäni vaivaava asia. Artikkelin tavoitteena oli kaiketi otsikointia myöten saada ihmisten kulmakarvat kohoamaan. Seksifantasioita – whoa! Jollain tapaa niinkin seksuaalisesti takapajuisessa ja varauksellisessa maassa kuin Suomessa moiset otsikot tuntevat purevan kuin häkä. Tämä on suurimmaksi osaksi pelkkä olettamus, mutta pidän huomattavan suurta osaa kansastamme ikään kuin piiloseksuaalisina, jotka saattavat lukea vastaavia artikkeleita, mutta kalpenevat, mikäli heille esitetään kysymyksiä aihepiiriin liittyen. Verkkoliitteen artikkeli oli suppeahko, mutta mikäli siitä oltaisiin laadittu edes jonkunkokoinen otsikko paperiversion lööppiin, olisi se todennäköisesti nostattanut myyntilukuja omalta osaltaan ja ehkä juuri tekikin näin.
"Mies haluaa kodinhengettären"
Iltalehti meni ja kysyi mieslukijoiltaan, mitä naisten pitäisi heidän mielestään ehdottomasti osata. Listaan tulivat seuraavat asiat, mutta valitettavasti en tiedä, oliko kyseessä tärkeysjärjestys. Toisin sanottuna ei liene varmaa, ovatko pullat ja siisti koti miehille eniten mieleen.
Luetelluista asioista lähes jok’ikinen on sellainen, johon toimivan parisuhteen molempien osapuolten pitää ottaa osaa tasapuolisesti. Tähän tulokseen tulimme sekuntiakaan empimättä luettuamme uutisjutun puolisoni kanssa. Perhe-elämä ei ole mistään kotoisin, jos sekä lasten että talouden hoitaminen on pelkästään jomman kumman osapuolen kontolla. Kiire ei ole missään nimessä validi tekosyy. Toivottavasti listauksessa ajateltiinkin sitä, että noita asioita myös vaimon pitää osata, eikä sitä, että miesten ei tarvitsisi osata niitä lainkaan.
Hyvänä esimerkkinä tästä on listan ainoa auton huoltamiseen liittyvä kohta, sillä etenkin miehisestä näkökulmasta yksinkertaisimmat auton huolto- ja kunnostustoimenpiteet ovat niin ylenpalttisen helppoja, että naisenkin soisi osaavan täyttää lasinpesunestesäiliön ihan vaikka siitä syystä, ettei miehen tarvitsisi keskeyttää ruoanlaittoa häntä auttaakseen. Minusta naisen olisi syytä osata vaihtaa autoon renkaat tai edes rengas, vaihtaa uusi ilmanputsari, tarkistaa öljyt, lisätä jäähdytysnestettä tai muita yksinkertaisia perusjuttuja. Kaikki tämä siis aivan siltä varalta, että mies ei ole joka sekunti tavoitettavissa tai hänen ei ole mahdollista lähteä tulemaan paikalle sadan kilometrin päästä vaihtamaan vararengasta rikkoutuneen tilalle.
Näiden sikamaisen sovinististen vaatimusten vastapainoksi minulta luistaa tiskaus, imurointi, lattioiden pesu, mattojen puistelu, ompelukoneen jonkunasteinen käyttö, lasten vanhempainiltoihin osallistuminen tai vaippojen vaihto.
Lisäksi olen kiinnostunut ja aidosti innostunut kokeilemaan uusia asioita ja olen alkanut viime vuosina pitämään ruoanlaitosta todella kovasti. Pullien leipomistakin olisi näin ollen mukava kokeilla joku kaunis päivä, mikäli kylään olisi odotettavissa vieraita. Ohjeita seuraamalla moiset asiat onnistuu ja sama pätee myös auton huoltoon. Haiskahtaa aavistuksen verran homolta myöntää, että pidän myös jossain määrin sisustamisesta. Tähän mennessä mahdollisuudet sisustaa täysin mielensä mukaan ovat toki olleet rajallisia rahan puutteen vuoksi.
Jos minä näen tuttavapariskuntani kodin ensimmäistä kertaa ja siellä on siistiä, oletan heidän parisuhteensa olevan toimiva ja tasa-arvoinen. Toki vaihtoehtona on se, että mies ei lotkauta eväänsä minkään kodin hoitoon liittyvän asian eteen. Kyllä tämän olettamuksen tekee väkisinkin ennemmin kuin että flegmaattisempi osapuoli olisi nainen, mutta ensinnä oletan molempien osapuolten ottavan osaa yhteisen kodin kunnossapitoon yhtä paljon ja ilokseni olen havainnut tämän olettamuksen pätevän useimmiten.
Kuulkaas nyt. Isäni on ottanut kaikkina aikoina minun ja sisareni kasvatukseen sekä hoitamiseen osaa niin ruoanlaiton kuin vaippojenkin vaihdon osalta, mutta häntä ei kyllä ruveta kutsumaan miksikään saatanan pehmoisäksi. Hän on tasa-arvoisen perheen kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rakastava isä. Näistä miesten ja naisten arkkityypeistä kertovista, osin halventavista, ilmaisuista pitäisi päästä eroon ensi tilassa. Jos tässä jäi jollekin jotain epäselväksi, niin allekirjoittaneen mielestä journalistit voivat vastedes tunkea pehmoisät hanureihinsa aivan vitun syvälle.
No kas kun muistit. Olen onneksi suhteellisen varma siitä, että nykypäivinä ruoanlaiton ja kodinhoidon suhteen stereotyyppisen toivottomat miehet alkavat olla "kuolemassa sukupuuttoon". Kotitaloutta sentään opiskellaan jo yläasteella, mutta ne tapasivat mennä aika reilusti lekkeriksi, mitä niitä aikoja muistelen. Tässä samalla asiaa miettiessäni tulee melkeinpä epäilys siitä, ovatko täysin ruoanlaittotaidottomat ihmiset menettäneet jossain vaiheessa halun selviytyä, sillä monipuolisen ravinnon hankinta kuuluu tähän alkukantaiseen vaistoon melko olennaisesti. Tällaisen tulkinnan voisi vetää perheistä, joissa lapset hemmotellaan alusta loppuun eikä luontaista halua oppia uusia kansalaistaitoja pystykään kehittymään, kun kengännauhat solmitaan ja perse pyyhitään valmiiksi teini-ikäiseksi asti.
Vihdoin, jos lintukodon ovi aukeaa ja lievästi ilmaistuna ylihuolehtivaiset vanhemmat raaskivat päästää yli 20-vuotiaan pienokaisensa ulos pahaan maailmaan, on moni oman elämänsä rakentamisen aloittava nuori aikuinen ihmeissään, kun kaupassa joutuu asioimaan itse, vaatteet eivät ilmaannu kuin taikaiskusta valmiiksi viikattuina kaappiin ja – mikä kamalinta – ruokaa ei tarjoilla valmiina pöytään. Uusavuttomuudesta voisikin saivarrella sivun poikineen, mutta alkuperäisestä aiheesta jouduttiin jo kyllin reippaaksi erilleen. Jätetään aihe tuonnemmaksi.
Lähteenä yllä oleviin tutkimuksiin toimi hyvin pitkälti Iltalehden rakkaus ja seksi -osio hakemalla otsikoita hakutoiminnolla.
Aiemmin mainitsemillani "paskatutkimuksilla" ei nimittäin olekaan tekemistä varsinaisen seksologian kanssa - etenkään yhtä paljon kuin esimerkiksi parisuhdeterapialla, perhesuunnittelulla tai muiden oikeiden seksiin liittyvien ongelmien ratkaisulla. Viimeiseen kohtaan liittyen olikin taannoin jomman kumman iltapäivälehden verkkosivuilla artikkeli yhdyntäkivuista, jotka kuuluvat nähdäkseni näihin oikeisiin ongelmiin.
Samalla silmiini sattui jälleen usea vähemmän tärkeä parisuhdeasioita sivunnut tutkimus, joista lähes jokainen sai verenpaineeni kohoamaan. Tämän aiheutti erityisesti se, kuinka lähes jokainen oli kohdistettu miehiin ja siihen, kuinka meidän tulisi petrata itseämme ollaksemme tarpeeksi hyviä. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman petrausta emme ole riittäviä.
Monessa kohtaa tunnuttiin vaihteen vuoksi unohdettavan se, kuinka vastuu yhteisten lemmenhetkien laadusta ja onnistumisesta on sen molemmilla osapuolilla. Olin kovimman tunteenpurkauksen hetkellä aikeissa kirjoittaa tähän 100 kertaa peräjälkeen ja caps lock päällä aikoja sitten toistamani mantran "kahden ihmisen välinen seksi vaatii kaksi ihmistä, joista molemmilla on asiassa yhtä suuri rooli", mutta typerää moinen meuhkaaminen toki olisi. Jos ja kun nämä artikkelit ovat menneet monelta sivu suun – joka ei ole toisaalta ollenkaan huono asia – voisin käsitellä niitä hieman.
"6 virhettä, jotka mies tekee sängyssä"
Artikkeli listaa otsikkonsa mukaisesti virheitä, joita me poloiset miehet naistemme kanssa teemme. Osassa niistä on tietenkin perääkin ja sitä en missään nimessä kiistä. Moni on varmasti sitä mieltä, että nousen tässä ikään kuin takajaloilleni, enkä kestä sitä, että asiasta herätellään keskustelua ja miehiin kohdistetaan kritiikkiä. Voipi toki olla, ettei tätäkään käy kiistäminen. Olen kuitenkin lähestulkoon vakuuttunut, että mikäli naisista julkaistaisiin vastaava "puutoslista", olisi vastaanotto huomattavasti tuomitsevampi.
Perinteisesti juuri naisen täytyy saada olla oma itsensä ja toimia tilanteessa siten kuin parhaaksi näkee ja vaatimusten esittäminen on törkeää yksilön pyhän seksuaalisen identiteetin loukkaamista. Mitäpä minä tuossa aiemmin mainitsinkaan siitä, kuinka kahden henkilön välinen seksi vaatii kahden ihmisen tasaisesti jakautuneen vastuun ja antaumuksen, joten jos jompi kumpi osapuolista kokee vapaaehtoisen seksin epämiellyttäväksi, on useassa tapauksessa syytä katsoa myöskin peiliin, eikä alkaa laatia vikalistoja toisesta osapuolesta. Avoin keskustelu asianosaisten kesken on edelleen paras tapa ruotia latteita kokemuksia - ei iltapäivälehtien puutoslistojen selaaminen.
"Rakkauden voi sytyttää pillerillä"
Lääkkeillä voidaan tuotapikaa hoitaa liki kaikki emotionaalisuus. Vastikään on alettu esittää minua suuresti järkyttäviä tulevaisuudenkuvia pienistä taikapillereistä, joilla saat kiinnostuksesi kohteen olemaan itseesi lääpällään. Minua ainakin lievästi sanottuna ahdistaa ajatus, että yökerhoissa kulkee himokkaita ihmisiä pilleripurkki povarissa sujauttelemassa lemmenlääkettä kiinnostavien ihmisten juomiin huolimatta siitä, etteivät nämä heidän "mielitiettynsä" voisi ilman huumatuksi tulemista kuvitellakaan ryhtyvänsä minkäänlaiseen kanssakäymiseen. Kaipa oikein voimakkailla lääkkeillä olisi mahdollista rikkoa toisen seksuaalinen identiteetti ja esimerkiksi minusta olisi rohtoa syöttämällä mahdollista saada kiihkeää seuraa jollekin miespuoliselle.
"Neurotieteiden professori Larry Young maalailee arvostetussa Nature-lehdessä, että tutkijat pystyvät kehittämään erikoisvahvoja lemmenlääkkeitä; kemikaaleja, jotka saisivat ihmisen rakastumaan ensimmäiseen vastaantulijaan. Epäsopivaan henkilöön langennut voisi päästä kärsimyksistään nauttimalla rakkauden vasta-aineita.
- Tunteemme ovat vain sarja kemiallisia reaktioita, vaikka meidän onkin vaikea uskoa sitä, epäromanttinen professori totesi BBC:n haastattelussa.
Rakkauspillereitä odotellessa viettelyä voi tehostaa lemmenruoilla. Vannoihan itse Casanovakin osterien nimeen."
Joopa joo. Pysytelläänpä vain niissä ostereissa.
"Naisten 10 kuuminta seksifantasiaa – luepa tästä ja poimi itsellesi sopivin!"
En saa jutusta selville sitä, onko kymmenen fantasian kooste saatu kyselemällä niitä erilaisilta naisilta sosioekonomiseen luokkaan katsomatta vai ovatko näitä koonneet rikkiviisaat professorit muiden yhdentekevien pseudotutkimuksiensa varassa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta lista ei myöskään tarjoa mitään uutta. Minulle tulee mieleen lukion kurssitarjottimet, jotka saimme aikoinaan nenän eteen, jotta itsellensä passeleita vaihtoehtoja pääsi valitsemaan. Haen tässä takaa sitä, että asioita helpotetaan taas liikaa. Sen sijaan, että ihmisten tulisi jotain vähemmän analyyttistä referenssimateriaalia hyväksi käyttäen tutkiskella itseään ja omia fantasioitaan, annetaan eteen valmis tarjotin, josta valita päällisin puolin sopiva vaihtoehto.
No, tämä ei ole todellakaan eniten mieltäni vaivaava asia. Artikkelin tavoitteena oli kaiketi otsikointia myöten saada ihmisten kulmakarvat kohoamaan. Seksifantasioita – whoa! Jollain tapaa niinkin seksuaalisesti takapajuisessa ja varauksellisessa maassa kuin Suomessa moiset otsikot tuntevat purevan kuin häkä. Tämä on suurimmaksi osaksi pelkkä olettamus, mutta pidän huomattavan suurta osaa kansastamme ikään kuin piiloseksuaalisina, jotka saattavat lukea vastaavia artikkeleita, mutta kalpenevat, mikäli heille esitetään kysymyksiä aihepiiriin liittyen. Verkkoliitteen artikkeli oli suppeahko, mutta mikäli siitä oltaisiin laadittu edes jonkunkokoinen otsikko paperiversion lööppiin, olisi se todennäköisesti nostattanut myyntilukuja omalta osaltaan ja ehkä juuri tekikin näin.
"Mies haluaa kodinhengettären"
Iltalehti meni ja kysyi mieslukijoiltaan, mitä naisten pitäisi heidän mielestään ehdottomasti osata. Listaan tulivat seuraavat asiat, mutta valitettavasti en tiedä, oliko kyseessä tärkeysjärjestys. Toisin sanottuna ei liene varmaa, ovatko pullat ja siisti koti miehille eniten mieleen.
1. Leipoa pullaa
2. Pitää koti siistinä
3. Tehdä hyvää ruokaa
4. Ommella napit kiinni, parsia ratkenneet saumat
5. Hoitaa lapsia, vaihtaa vaippoja
6. Silittää ja prässätä vaatteita, mankeloida lakanoita
7. Tankata auto, täyttää pissapoika
8. Sisustaa
9. Organisoida perheen asiat: muistaa lasten harrastukset, vanhempainillat ja muut menot
10. Huolehtia laskujen maksusta ja perheen talouden tasapainosta
Luetelluista asioista lähes jok’ikinen on sellainen, johon toimivan parisuhteen molempien osapuolten pitää ottaa osaa tasapuolisesti. Tähän tulokseen tulimme sekuntiakaan empimättä luettuamme uutisjutun puolisoni kanssa. Perhe-elämä ei ole mistään kotoisin, jos sekä lasten että talouden hoitaminen on pelkästään jomman kumman osapuolen kontolla. Kiire ei ole missään nimessä validi tekosyy. Toivottavasti listauksessa ajateltiinkin sitä, että noita asioita myös vaimon pitää osata, eikä sitä, että miesten ei tarvitsisi osata niitä lainkaan.
Hyvänä esimerkkinä tästä on listan ainoa auton huoltamiseen liittyvä kohta, sillä etenkin miehisestä näkökulmasta yksinkertaisimmat auton huolto- ja kunnostustoimenpiteet ovat niin ylenpalttisen helppoja, että naisenkin soisi osaavan täyttää lasinpesunestesäiliön ihan vaikka siitä syystä, ettei miehen tarvitsisi keskeyttää ruoanlaittoa häntä auttaakseen. Minusta naisen olisi syytä osata vaihtaa autoon renkaat tai edes rengas, vaihtaa uusi ilmanputsari, tarkistaa öljyt, lisätä jäähdytysnestettä tai muita yksinkertaisia perusjuttuja. Kaikki tämä siis aivan siltä varalta, että mies ei ole joka sekunti tavoitettavissa tai hänen ei ole mahdollista lähteä tulemaan paikalle sadan kilometrin päästä vaihtamaan vararengasta rikkoutuneen tilalle.
Näiden sikamaisen sovinististen vaatimusten vastapainoksi minulta luistaa tiskaus, imurointi, lattioiden pesu, mattojen puistelu, ompelukoneen jonkunasteinen käyttö, lasten vanhempainiltoihin osallistuminen tai vaippojen vaihto.
Lisäksi olen kiinnostunut ja aidosti innostunut kokeilemaan uusia asioita ja olen alkanut viime vuosina pitämään ruoanlaitosta todella kovasti. Pullien leipomistakin olisi näin ollen mukava kokeilla joku kaunis päivä, mikäli kylään olisi odotettavissa vieraita. Ohjeita seuraamalla moiset asiat onnistuu ja sama pätee myös auton huoltoon. Haiskahtaa aavistuksen verran homolta myöntää, että pidän myös jossain määrin sisustamisesta. Tähän mennessä mahdollisuudet sisustaa täysin mielensä mukaan ovat toki olleet rajallisia rahan puutteen vuoksi.
Moni ajattelee vielä nykyäänkin, että miehellä, jonka koti ja keittiö ovat siistit, on hyvä vaimo.
Jos minä näen tuttavapariskuntani kodin ensimmäistä kertaa ja siellä on siistiä, oletan heidän parisuhteensa olevan toimiva ja tasa-arvoinen. Toki vaihtoehtona on se, että mies ei lotkauta eväänsä minkään kodin hoitoon liittyvän asian eteen. Kyllä tämän olettamuksen tekee väkisinkin ennemmin kuin että flegmaattisempi osapuoli olisi nainen, mutta ensinnä oletan molempien osapuolten ottavan osaa yhteisen kodin kunnossapitoon yhtä paljon ja ilokseni olen havainnut tämän olettamuksen pätevän useimmiten.
Nykymiehet ovat onneksi vallanneet kotona uusia alueita ja uskaltavat myös olla pehmo-isiä.
Kuulkaas nyt. Isäni on ottanut kaikkina aikoina minun ja sisareni kasvatukseen sekä hoitamiseen osaa niin ruoanlaiton kuin vaippojenkin vaihdon osalta, mutta häntä ei kyllä ruveta kutsumaan miksikään saatanan pehmoisäksi. Hän on tasa-arvoisen perheen kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rakastava isä. Näistä miesten ja naisten arkkityypeistä kertovista, osin halventavista, ilmaisuista pitäisi päästä eroon ensi tilassa. Jos tässä jäi jollekin jotain epäselväksi, niin allekirjoittaneen mielestä journalistit voivat vastedes tunkea pehmoisät hanureihinsa aivan vitun syvälle.
Naisilta odotetaan ruoanlaittotaitoa ehkä siksi, että oman äidin herkkuruoat ovat miehillä hyvässä muistissa. Kukapa ei arvostaisi sitä, että saa einesten sijaan hyvää ja terveellistä ruokaa? On kuitenkin muistettava, että myös miehet osaavat tänä päivänä kokata.
No kas kun muistit. Olen onneksi suhteellisen varma siitä, että nykypäivinä ruoanlaiton ja kodinhoidon suhteen stereotyyppisen toivottomat miehet alkavat olla "kuolemassa sukupuuttoon". Kotitaloutta sentään opiskellaan jo yläasteella, mutta ne tapasivat mennä aika reilusti lekkeriksi, mitä niitä aikoja muistelen. Tässä samalla asiaa miettiessäni tulee melkeinpä epäilys siitä, ovatko täysin ruoanlaittotaidottomat ihmiset menettäneet jossain vaiheessa halun selviytyä, sillä monipuolisen ravinnon hankinta kuuluu tähän alkukantaiseen vaistoon melko olennaisesti. Tällaisen tulkinnan voisi vetää perheistä, joissa lapset hemmotellaan alusta loppuun eikä luontaista halua oppia uusia kansalaistaitoja pystykään kehittymään, kun kengännauhat solmitaan ja perse pyyhitään valmiiksi teini-ikäiseksi asti.
Vihdoin, jos lintukodon ovi aukeaa ja lievästi ilmaistuna ylihuolehtivaiset vanhemmat raaskivat päästää yli 20-vuotiaan pienokaisensa ulos pahaan maailmaan, on moni oman elämänsä rakentamisen aloittava nuori aikuinen ihmeissään, kun kaupassa joutuu asioimaan itse, vaatteet eivät ilmaannu kuin taikaiskusta valmiiksi viikattuina kaappiin ja – mikä kamalinta – ruokaa ei tarjoilla valmiina pöytään. Uusavuttomuudesta voisikin saivarrella sivun poikineen, mutta alkuperäisestä aiheesta jouduttiin jo kyllin reippaaksi erilleen. Jätetään aihe tuonnemmaksi.
Lähteenä yllä oleviin tutkimuksiin toimi hyvin pitkälti Iltalehden rakkaus ja seksi -osio hakemalla otsikoita hakutoiminnolla.
maanantaina, helmikuuta 09, 2009
Läskiahdistus
Tämä video kertoo anoreksian kavaluudesta enemmän kuin tuhat sanaa. Videosta tekee tilannetta hyvin kuvaavaan juuri se, että tyttö näkee kroppansa peilistä ainakin minun silmääni todella terveenä ja sopusuhtaisena, mutta kauhistelee, kuinka on lihava.
Minulla ei ole lääketieteellistä asiantuntemusta saati kokemusta syömishäiriöistä lähipiirissäni. Tämän vuoksi olen varautunut myös siihen, että minua syytetään aiheen käsittelystä tietämättömyyteni vuoksi. Syömishäiriöt ovat kaikkien mielenterveysongelmien tavoin äärimmäisen viheliäisiä. Harmittelin juuri muutamaa IRC-galleriayhteisöä katsellessani, kuinka niihin kommentoiminen on kielletty muilta kuin niiden jäseniltä. Toisaalta mieleeni muistui saman tien se, kuinka yhdentekevää kommentointi edes olisi, koska vakuuttelut itseään liikalihavina pitävien (ajoittain jopa sairaalloisesta) laihuudesta eivät asiassa auta.
Ihmisen mielessä on vain yksi asia, joka on läski, vaikka henkilö olisi kuinka laiha. Siihen ei muiden puheet auta - niin surullista kuin se onkin. Alkoholistin päässä pyörii vain yksi asia, joka on viina. Kuten lähes kaikki tietävät, on molemmissa tapauksissa olennaista, että henkilö itse tiedostaa ongelmansa ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa kun ei tietääkseni ole mahdollista ohjata läheistään hoitoon väkipakolla kuin äärimmäisissä tapauksissa ja tässä on hyvät sekä huonot puolensa. Ylireagoinnin seurauksena katkaisuhoitoon ei passiteta alkoholin viihdekäyttäjiä, mutta ongelman itseltään kieltävät ihmiset saattavat jäädä hoidotta.
Olisin kiinnostunut tietämään, mistä lähtien syömishäiriöistä on raportoitu. Wikipedian pelkistetty lista tunnetuista syömishäiriöisistä kattaa lähinnä 1900-luvun loppupuolella eläneitä henkilöitä, joten olen suhteellisen vakuuttunut median osuudesta sairauden yleistymiseen. Nykyään joka toista TV-tähteä mollataan jäätävän kokoisissa otsikoissa pulskaksi/läskiksi/valaaksi, vaikka tosiasiassa reiden ympäri saisi yhteen peukalon ja etusormen. Mitähän itseään etsivät nuoret mahtavat tässä tilanteessa ajatella?
Janice Dickinsonin mallikoulu on tähän mennessä suurimpia rimanalituksia kaikessa televisiosta tulevassa roskassa. Aivan kertakaikkisen hoikkia ja seksikkäitä naisia haukuttiin surutta läskeiksi, jos pinseteillä sai napattua ihosta kiinni (kärjistettyä). Yksinkertainen voisi ajatella, että anoreksia ei ole mielenterveydellinen ongelma vaan verkkokalvoille vääristymiä aiheuttava sairaus, josta kärsivät paitsi osa nuorista tytöistä, myös _suuri_ osa viihdetoimittajista sekä muotieksperteistä. Vastikään paljastettiin kuinka Jessica Albaa oltiin digitaalisesti käsitelty entistäkin hoikemmaksi Camparin mainoskuviin. Lisää moisia uutisia. Olen varma, että niitä löytyisi.
Tunnetuista anorektikoista tiedän parhaiten Karen Carpenterin tapauksen mainion elämänkerrallisen elokuvan ansiosta ja vielä hänen kuollessaan 4.2.1983 anoreksiasta tiedettiin melko vähän. Sairauden puhkeamiseen kuitenkin vaikutti tiettävästi viihdeuutinen, jossa kerrottiin nousevista tähdistä: "Richard Carpenterista ja hänen pullukasta pikkusiskostaan".
Törmäsin tässä hieman referenssimateriaalia etsiessäni kokonaan uuteen termiin, wannareksiaan, eli haluun olla anorektikko tai uskotella itselleen olevansa sellainen, vaikkei se siis alkuunkaan pitäisi paikkaansa. Tätä en kyllä suurin surminkaan ymmärrä. Muistakaa etenkin te, että oikeasti ylipainoisista tuntuu entistä pahemmalta, kun normaali- tai jopa alipainoiset valittavat olevansa läskejä silkkaa huomionkipeyttään. Oikeasti syömishäiriöistä kärsiville toivon paranemista. Asia on vakava.
Syyttäkää minua vain oman elämän puutteesta, kuten tehtiin Teinivanhemmuus ja -kihlat -kirjoitukseni tiimoilta, mutta minusta ympärilleen katseleminen ja huolestuttavien ilmiöiden pohtiminen on lähimmäisenrakkauden nimissä vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä.
Minulla ei ole lääketieteellistä asiantuntemusta saati kokemusta syömishäiriöistä lähipiirissäni. Tämän vuoksi olen varautunut myös siihen, että minua syytetään aiheen käsittelystä tietämättömyyteni vuoksi. Syömishäiriöt ovat kaikkien mielenterveysongelmien tavoin äärimmäisen viheliäisiä. Harmittelin juuri muutamaa IRC-galleriayhteisöä katsellessani, kuinka niihin kommentoiminen on kielletty muilta kuin niiden jäseniltä. Toisaalta mieleeni muistui saman tien se, kuinka yhdentekevää kommentointi edes olisi, koska vakuuttelut itseään liikalihavina pitävien (ajoittain jopa sairaalloisesta) laihuudesta eivät asiassa auta.
Ihmisen mielessä on vain yksi asia, joka on läski, vaikka henkilö olisi kuinka laiha. Siihen ei muiden puheet auta - niin surullista kuin se onkin. Alkoholistin päässä pyörii vain yksi asia, joka on viina. Kuten lähes kaikki tietävät, on molemmissa tapauksissa olennaista, että henkilö itse tiedostaa ongelmansa ennen kuin on liian myöhäistä. Suomessa kun ei tietääkseni ole mahdollista ohjata läheistään hoitoon väkipakolla kuin äärimmäisissä tapauksissa ja tässä on hyvät sekä huonot puolensa. Ylireagoinnin seurauksena katkaisuhoitoon ei passiteta alkoholin viihdekäyttäjiä, mutta ongelman itseltään kieltävät ihmiset saattavat jäädä hoidotta.
Olisin kiinnostunut tietämään, mistä lähtien syömishäiriöistä on raportoitu. Wikipedian pelkistetty lista tunnetuista syömishäiriöisistä kattaa lähinnä 1900-luvun loppupuolella eläneitä henkilöitä, joten olen suhteellisen vakuuttunut median osuudesta sairauden yleistymiseen. Nykyään joka toista TV-tähteä mollataan jäätävän kokoisissa otsikoissa pulskaksi/läskiksi/valaaksi, vaikka tosiasiassa reiden ympäri saisi yhteen peukalon ja etusormen. Mitähän itseään etsivät nuoret mahtavat tässä tilanteessa ajatella?
Janice Dickinsonin mallikoulu on tähän mennessä suurimpia rimanalituksia kaikessa televisiosta tulevassa roskassa. Aivan kertakaikkisen hoikkia ja seksikkäitä naisia haukuttiin surutta läskeiksi, jos pinseteillä sai napattua ihosta kiinni (kärjistettyä). Yksinkertainen voisi ajatella, että anoreksia ei ole mielenterveydellinen ongelma vaan verkkokalvoille vääristymiä aiheuttava sairaus, josta kärsivät paitsi osa nuorista tytöistä, myös _suuri_ osa viihdetoimittajista sekä muotieksperteistä. Vastikään paljastettiin kuinka Jessica Albaa oltiin digitaalisesti käsitelty entistäkin hoikemmaksi Camparin mainoskuviin. Lisää moisia uutisia. Olen varma, että niitä löytyisi.
Tunnetuista anorektikoista tiedän parhaiten Karen Carpenterin tapauksen mainion elämänkerrallisen elokuvan ansiosta ja vielä hänen kuollessaan 4.2.1983 anoreksiasta tiedettiin melko vähän. Sairauden puhkeamiseen kuitenkin vaikutti tiettävästi viihdeuutinen, jossa kerrottiin nousevista tähdistä: "Richard Carpenterista ja hänen pullukasta pikkusiskostaan".
Törmäsin tässä hieman referenssimateriaalia etsiessäni kokonaan uuteen termiin, wannareksiaan, eli haluun olla anorektikko tai uskotella itselleen olevansa sellainen, vaikkei se siis alkuunkaan pitäisi paikkaansa. Tätä en kyllä suurin surminkaan ymmärrä. Muistakaa etenkin te, että oikeasti ylipainoisista tuntuu entistä pahemmalta, kun normaali- tai jopa alipainoiset valittavat olevansa läskejä silkkaa huomionkipeyttään. Oikeasti syömishäiriöistä kärsiville toivon paranemista. Asia on vakava.
Syyttäkää minua vain oman elämän puutteesta, kuten tehtiin Teinivanhemmuus ja -kihlat -kirjoitukseni tiimoilta, mutta minusta ympärilleen katseleminen ja huolestuttavien ilmiöiden pohtiminen on lähimmäisenrakkauden nimissä vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä.
sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009
Duologia nykyseksistä 1: Numeroita ja diagrammeja
Nykypäivän seksi on numeroita ja diagrammeja. Tilastoja ja analyysejä. Seksologit laativat läpileikkauksia näinkin emotionaalisista asioista täysin samaan malliin kuin ekonomit finansseista. Erityisesti seksi tuntuu olevan orgasmikilpailua, kuten muistelen jonkun viisaan ihmisen kirjoittaneen vastikään. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä, mikäli lukaisee läpi edes lehtien seksipalstojen otsikot.
Eikö joku ole oikeasti hieman pielessä?
Vanha tuttu tiedonkulun airue, keltainen lehdistö, tuo nämä viiltävät analyysit lehtihyllyyn ja kuluttaja saa seuraavaksi tehdä omat johtopäätöksensä. Asiaan kuuluu luonnollisesti laatia analyysi omasta parisuhteesta. Löytyykö keskivertopariskunnan yöpöydän laatikosta vastaisuudessa kondomipaketin vierestä seksiopas, diagrammeja, sekuntikello ja kämmenmikro? Täytetäänkö yhdynnän jälkeen kumppanille ojennettava palautelomake?
Seksuaaliterapeuteille ja –oppaille on ollut kysyntää iät ja ajat, mutta minun nähdäkseni koko hieno "tieteenala" on muuttunut viime vuosina yhä kurjemmaksi ottaen huomioon, että kyseessä on kahden ihmisen lämmin ja useimmiten rakkauteen pohjautuva vuorovaikutussuhde. Hei, mutta tässähän se minäkin analysoin seksiä... Onko se nykyään jo oikeasti tiedettä?
Puhekielessä seksiä harrastetaan, muttei sen pitäisi vaatia samanlaista strategista analyysiä kuin tennis tai shakki. Edelleenkään ei olla kaukana siitä, että seksi on molemmilta osapuolilta mahdollisimman oppikirjan mukaiseen lopputulokseen pyrkivä suoritus. Seksiä suoritetaan eikä harrasteta.
Nappaanpa tähän pari tunteitani kuohauttanutta lehtiartikkelia. Kaiken kaikkiaan minua ärsyttää lähes joka lehden erityinen "parisuhteet & seksi" –osio, jonne näitä aihepiiriä loputtomiin puivia artikkeleita kootaan. Usea niistä vaikuttaa aikamoisesti tekemällä tehdyltä. Mediaa ei voi tietenkään syyttää loputtomasti, koska ajan kuluessa on havaittu, kuinka nämä asiat kiinnostavat kansaa ja lisäävät myyntilukuja.
Miten tämän uutisen vastaanottavat vähävaraiset miehet? Entä hyväuskoiset naiset? Tällaiset paskatutkimukset lisäävät parisuhteissa valitettavan usein vallitsevaa epävarmuutta sekä yksilöiden heikentynyttä itsetuntoa. Miehet alkavat itsekin arvioida sitä, ovatko kyllin laadukkaita. Seuraavaksi nainen havaitsee miehessä epävarmuutta, lukee lehdestä artikkelin, jossa kehoitetaan valitsemaan itsevarma mies ja tekee lisää johtopäätöksiä. Phuyack!
Onko orgasmin tuottaminen ainoa tapa viestiä olevansa kelvollinen aviomies ja isä? Onko yöpöydällä pullottava lihava lompakko se lopullinen niitti, jolla nainen saadaan vakuuttuneeksi omasta erinomaisuudesta? Varsinaiset toimet isänä ja puolisona ovat siis toissijaisia – riittää, kun osaa tuottaa orgasmeja. Hyvätuloinen vakanssi pitää kuitenkin saada ennen kuin viitsii edes yrittää moista urotekoa.
Allekirjoittaneen mielestä Pollett ja Buss saisivat käyttää tarmoansa tekemällä tarpeellisia tutkimuksia ja nauttimalla ylisuurta palkkaansa työstä, josta on jotain hyötyä. 1500 kiinalaisnaista on lisäksi varsin heikko otanta ja toivottavasti kukaan ei ota koko paskaa vakavasti.
Artikkeli julkaistiin siis Sinkkuelämää-elokuvan ilmestymisen tienoilla ja käsittelee miesten lisääntyneitä suorituspaineita. Tämä oli oikeasti hyvä uutinen, koska se ottaa pöydälle melko vanhan tabun. Toivottavasti mahdollisimman usea nainen, ja miksei mieskin, ymmärtää nyt sen, että mieskin on elävä olento, joka tuntee (omaa tunteita), pahoittaa mielensä, kokee epävarmuutta, arvioi itseään, haluaa tuottaa naiselleen mahdollisimman paljon hyvää oloa sänkypuuhissa ja imee vaikutteita ympäriltään. Pahaksi onnekseen myös mies osaa lukea, kuunnella naisia ja tehdä johtopäätöksiä.
Aina puhutaan vain siitä, kuinka monet ns. ihannenaiset lietsovat epävarmuutta ns. normaaleissa naisissa. Tällä kertaa kyseessä ei siis tietenkään ollut se, kuinka ihanteelliset miehet voisivat lisätä tavanomaisempien suoristus...suorituspaineita. Naisten (muka?) esittämien vaatimusten lista on kuitenkin yhtä relevantti "uhka". 79 % ohesta löytyneeseen kyselyyn vastanneista oli onneksi sitä mieltä, etteivät "vahvat naiset" ole uhka miehuudelle ja miksi olisivatkaan. Saahan sitä vaatia. Ei tämä ole ensimmäinen asia, jossa ihmisten realiteetit horjuvat.
Ei voi olla sattumaa, kuinka avioerojen määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt tiedonkulun muututtua yhä enemmän nykyisen kaltaiseen suuntaan. Verrataanpa tilannetta vaikka 1900-luvun alkuun, jolloin kansalla oli tavoitteena löytää itselleen elämänkumppani, jonka kanssa asettua perustamaan perhe ja jatkamaan sukua. En jaksa uskoa, että painetta tunnettiin orgasmien tuottamisesta, siittimen pituudesta, kuppikoosta, viikottaisesta yhdyntöjen määrästä, niiden kestosta tai laadusta jollain muulla tapaa arvioituna.
Pohjimmiltaan kyseessä lienee jälleen yhteiskunnan ja länsimaisen sukupuolikulttuurin radikaali muutos. Sitä ovat muovanneet viihde- ja vapaa-aikakulttuurin muuttuminen, jonka aistii parhaiten TV:n ohjelmatarjonnasta ja nuorison sekä nuorten aikuisten suhdekäyttäytymisestä. Sinkkuuden ylistys, yhden illan suhteet, jatkuva seuran metsästäminen yökerhoista, vakiintumisen pelko sekä välttely.
Yhteiskunnassa tähän ollaan sopeuduttu melko kollektiivisesti ja näin kai kuuluisikin tehdä aina, kun uusi tilanne ottaa niskalenkin. Minulle sopeutuminen tähän kaikkeen ottaa kuitenkin jokseenkin koville. Joissain asioissa minäkin olen siis vanhanaikainen. En pidä kuitenkaan kohtuuttomana, että edes yksi asia, eli seksi, jätettäisiin vastaisuudessa rauhaan syväluotaavilta analyyseiltä.
Eikö joku ole oikeasti hieman pielessä?
Vanha tuttu tiedonkulun airue, keltainen lehdistö, tuo nämä viiltävät analyysit lehtihyllyyn ja kuluttaja saa seuraavaksi tehdä omat johtopäätöksensä. Asiaan kuuluu luonnollisesti laatia analyysi omasta parisuhteesta. Löytyykö keskivertopariskunnan yöpöydän laatikosta vastaisuudessa kondomipaketin vierestä seksiopas, diagrammeja, sekuntikello ja kämmenmikro? Täytetäänkö yhdynnän jälkeen kumppanille ojennettava palautelomake?
Seksuaaliterapeuteille ja –oppaille on ollut kysyntää iät ja ajat, mutta minun nähdäkseni koko hieno "tieteenala" on muuttunut viime vuosina yhä kurjemmaksi ottaen huomioon, että kyseessä on kahden ihmisen lämmin ja useimmiten rakkauteen pohjautuva vuorovaikutussuhde. Hei, mutta tässähän se minäkin analysoin seksiä... Onko se nykyään jo oikeasti tiedettä?
Puhekielessä seksiä harrastetaan, muttei sen pitäisi vaatia samanlaista strategista analyysiä kuin tennis tai shakki. Edelleenkään ei olla kaukana siitä, että seksi on molemmilta osapuolilta mahdollisimman oppikirjan mukaiseen lopputulokseen pyrkivä suoritus. Seksiä suoritetaan eikä harrasteta.
Nappaanpa tähän pari tunteitani kuohauttanutta lehtiartikkelia. Kaiken kaikkiaan minua ärsyttää lähes joka lehden erityinen "parisuhteet & seksi" –osio, jonne näitä aihepiiriä loputtomiin puivia artikkeleita kootaan. Usea niistä vaikuttaa aikamoisesti tekemällä tehdyltä. Mediaa ei voi tietenkään syyttää loputtomasti, koska ajan kuluessa on havaittu, kuinka nämä asiat kiinnostavat kansaa ja lisäävät myyntilukuja.
Rahalla orgasmeja – 19.1.2009 11:19
Tuoreen tutkimuksen mukaan naisen seksuaalisen nautinnon määrä on suoraan verrannollinen partnerin varallisuuteen.
- Naisen orgasmitiheys kasvaa kumppanin tulojen noustessa, Newscastlen yliopiston psykologi Thomas Pollett tiivistää tulokset tuoreesta tutkimuksesta, johon osallistui yli 1500 miehen kanssa parisuhteessa elävää kiinalaisnaista.
Polletin mukaan ilmiön selitys on evoluution aiheuttamassa sopeutumisessa, joka on saanut naiset suosimaan laadukkaiksi tulkitsemiaan miehiä. Selitys myötäilee aikaisempia tutkimuksia, joiden mukaan sekä miehet että naiset käyttävät vastakkaista sukupuolta hyväkseen taatakseen geeniensä säilymiselle parhaat mahdolliset edellytykset.
Teksasin yliopiston psykologian professorin David Bussin mukaan naisen orgasmin viesti on selvä.
- Se kertoo miehelle, että nainen on tyytyväinen saamaansa seksiin ja siksi uskollinen, joten miehen kannattaa panostaa naiseen ja heidän yhteisiin lapsiinsa, Buss selittää Timesin haastattelussa.
Miten tämän uutisen vastaanottavat vähävaraiset miehet? Entä hyväuskoiset naiset? Tällaiset paskatutkimukset lisäävät parisuhteissa valitettavan usein vallitsevaa epävarmuutta sekä yksilöiden heikentynyttä itsetuntoa. Miehet alkavat itsekin arvioida sitä, ovatko kyllin laadukkaita. Seuraavaksi nainen havaitsee miehessä epävarmuutta, lukee lehdestä artikkelin, jossa kehoitetaan valitsemaan itsevarma mies ja tekee lisää johtopäätöksiä. Phuyack!
Onko orgasmin tuottaminen ainoa tapa viestiä olevansa kelvollinen aviomies ja isä? Onko yöpöydällä pullottava lihava lompakko se lopullinen niitti, jolla nainen saadaan vakuuttuneeksi omasta erinomaisuudesta? Varsinaiset toimet isänä ja puolisona ovat siis toissijaisia – riittää, kun osaa tuottaa orgasmeja. Hyvätuloinen vakanssi pitää kuitenkin saada ennen kuin viitsii edes yrittää moista urotekoa.
Allekirjoittaneen mielestä Pollett ja Buss saisivat käyttää tarmoansa tekemällä tarpeellisia tutkimuksia ja nauttimalla ylisuurta palkkaansa työstä, josta on jotain hyötyä. 1500 kiinalaisnaista on lisäksi varsin heikko otanta ja toivottavasti kukaan ei ota koko paskaa vakavasti.
He pilasivat seksin miehiltä – 10.7.2008 2:18
Nyt nuoret miehet nappailevat potenssilääkkeitä ja teeskentelevät orgasmeja.
Jopa nuoret miehet pelkäävät, etteivät he pysty vastaamaan Sinkkuelämää-elokuvan päähenkilöiden kaltaisten nykynaisten vaatimuksiin sängyssä, tuore brittitutkimus paljastaa.
Pelko saa miehet myös turvautumaan potenssilääkkeisiin yhä varhaisemmalla iällä.
- Lääkkeiden käyttö liittyy osin suorituspaineisiin, osin pelkoihin. Miehet varmistavat, ettei mieskunto petä, pari- ja seksuaaliterapeutti Teija-Liisa Ranta selittää.
Artikkeli julkaistiin siis Sinkkuelämää-elokuvan ilmestymisen tienoilla ja käsittelee miesten lisääntyneitä suorituspaineita. Tämä oli oikeasti hyvä uutinen, koska se ottaa pöydälle melko vanhan tabun. Toivottavasti mahdollisimman usea nainen, ja miksei mieskin, ymmärtää nyt sen, että mieskin on elävä olento, joka tuntee (omaa tunteita), pahoittaa mielensä, kokee epävarmuutta, arvioi itseään, haluaa tuottaa naiselleen mahdollisimman paljon hyvää oloa sänkypuuhissa ja imee vaikutteita ympäriltään. Pahaksi onnekseen myös mies osaa lukea, kuunnella naisia ja tehdä johtopäätöksiä.
Aina puhutaan vain siitä, kuinka monet ns. ihannenaiset lietsovat epävarmuutta ns. normaaleissa naisissa. Tällä kertaa kyseessä ei siis tietenkään ollut se, kuinka ihanteelliset miehet voisivat lisätä tavanomaisempien suoristus...suorituspaineita. Naisten (muka?) esittämien vaatimusten lista on kuitenkin yhtä relevantti "uhka". 79 % ohesta löytyneeseen kyselyyn vastanneista oli onneksi sitä mieltä, etteivät "vahvat naiset" ole uhka miehuudelle ja miksi olisivatkaan. Saahan sitä vaatia. Ei tämä ole ensimmäinen asia, jossa ihmisten realiteetit horjuvat.
Ei voi olla sattumaa, kuinka avioerojen määrä on räjähdysmäisesti lisääntynyt tiedonkulun muututtua yhä enemmän nykyisen kaltaiseen suuntaan. Verrataanpa tilannetta vaikka 1900-luvun alkuun, jolloin kansalla oli tavoitteena löytää itselleen elämänkumppani, jonka kanssa asettua perustamaan perhe ja jatkamaan sukua. En jaksa uskoa, että painetta tunnettiin orgasmien tuottamisesta, siittimen pituudesta, kuppikoosta, viikottaisesta yhdyntöjen määrästä, niiden kestosta tai laadusta jollain muulla tapaa arvioituna.
Pohjimmiltaan kyseessä lienee jälleen yhteiskunnan ja länsimaisen sukupuolikulttuurin radikaali muutos. Sitä ovat muovanneet viihde- ja vapaa-aikakulttuurin muuttuminen, jonka aistii parhaiten TV:n ohjelmatarjonnasta ja nuorison sekä nuorten aikuisten suhdekäyttäytymisestä. Sinkkuuden ylistys, yhden illan suhteet, jatkuva seuran metsästäminen yökerhoista, vakiintumisen pelko sekä välttely.
Yhteiskunnassa tähän ollaan sopeuduttu melko kollektiivisesti ja näin kai kuuluisikin tehdä aina, kun uusi tilanne ottaa niskalenkin. Minulle sopeutuminen tähän kaikkeen ottaa kuitenkin jokseenkin koville. Joissain asioissa minäkin olen siis vanhanaikainen. En pidä kuitenkaan kohtuuttomana, että edes yksi asia, eli seksi, jätettäisiin vastaisuudessa rauhaan syväluotaavilta analyyseiltä.
Propagandaa lapsille
I
En vaivaudu kaivamaan mitään linkkiä lähteeksi, koska jokainen vähänkään tiedoitusvälineitä seuraava tietää tarkalleen, että mistä "Kuukauden Kujallaolo" -kunniapalkintoon oikeuttavasta julkilausumasta tässä on kyse. Nina Mikkonen on joka tapauksessa hieno nainen ja minulla on hänen logiikkansa mukaan huonot vanhemmat, koska olemme viettäneet siskoni kanssa lapsena aikaa perhepäivähoidossa. Sieltä saimme molemmat sosiaalisia kontakteja ja leikkikavereita. Näin ei ollut ennen kuin minut sinne vietiin. Olin lapsena melko ujo vietettyäni aikaa lähinnä aikuisten kanssa.
Jos minut olisi naulittu sisälle melkein 6-vuotiaaksi asti äidin halittavaksi ja pusuteltavaksi aamusta iltaan, olisin taatusti ollut huomattavasti ujompi peruskouluun mennessäni. Olisin päätynyt kenties koulukiusatuksi, koska en olisi sopeutunut toisten peleihin ja leikkeihin, koska en olisi osannut mitään. Olin siis vajaa 6-vuotias silloin, kun siskoni syntyi, eikä meistä tietenkään ollut leikkikavereiksi vielä pariin vuoteen, kun toinen ei osannut edes kävellä tai puhua.
Nina Mikkonen ei ole ensimmäinen julkisuudessa suunsa avannut ihminen, jolla realiteetit horjuvat pahemman kerran. Timo T.A. Mikkosella on varmasti sen verran mainiot tulot, ettei puolison tarvitse edes harkita töiden tekoa, jos veri vetää vähääkään jäämään kotiin hyysäämään lapsia. Tässä tapauksessa tuo määrä ei luonnollisesti ollut aivan vähäinen.
Monella keskivertokansalaisella tilanne ei kuitenkaan ole yhtä auvoinen, jos haluaa saada rakastamilleen lapsille voita leivän päälle. Moni rouva Mikkosen kanssa samoilla linjoilla oleva saivartelee herkästi siitä, kuinka raha tai materia ei korvaa vanhemman välitöntä läheisyyttä ja olen luonnollisesti samaa mieltä. Kotiäidin (täydellinen vanhempi) lailla lastaan rakastava isä/äiti kasvattaa kuitenkin lapsensa mielellään muualla kuin sillan alla, vaatettaa hänet ehjiin vaatteisiin, mahdollistaa hänelle terveellisen ja monipuolisen ruokavalion sekä virikkeitä. Virikkeillä en tarkoita uusimpia ja kalleimpia leluja vaan esimeriksi opettavaisia kirjoja. Minä opin lukemaan reilusti ennen esikoulukerhoa lähinnä Aku Ankkojen avulla.
Kuinkahan lie siinä sitten kävi niin, että meistä on kasvanut sisareni kanssa itsenäisiä, hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia sekä kelvollisia kansalaisia ja olemme lisäksi erinomaisen loistavissa väleissä vanhempiemme kanssa? En nyt tosin muista tarkalleen, että mitä uhkakuvia Nina Mikkonen antoi (jos antoi) lapsista, jotka laitetaan päivähoitoon. Onneksi todennäköisesti noin 99,9 % kansasta osaa jättää moisen pölvästin sanomiset täysin omaan arvoonsa. Eikä ainoa syy ole todellakaan moiset lausunnot, vaan hullun lailla studiossa meuhkaaminen ja keskustelukumppanin sekä juontajan "jyrääminen".
Siis: kuka edes harkitsee ottavansa vakavissaan "täydellisen kotiäidin arkkityypin", joka kuitenkin vaahtoaa hullun kiilto silmissä ja savu korvista nousten siitä, kuinka päivähoito on Natsi-Saksan tai Fasisti-Italian aikaista totalitarismia? Teesi itsessään on yhtä naurettava kuin väittää Nalle Luppakorvaa saatananpalvojaksi tai Pikku Myytä kommunistiksi (mekon väri). Ei päiväkerhossa minun tietääkseni mitään poliittista propagandaa syötetä, jotta vertaukseen ”lasten koulintaan heti pienestä pitäen” olisi edes pienenpieniä perusteita.
II
Ainoa propaganda, jota lapsiin upotetaan jo lähes syntymästä asti on kunkin perheen tunnustama uskonto. Minäkin olin seurakunnan järjestämässä esikoulukerhossa, jossa laulettiin virsiä, höpöteltiin ummet ja lammet Jeesuksesta kumppaneineen sekä käytiin läpi evankeliumia. Siis noin 6-vuotiaille lapsille, joista suurin osa uskoo vielä joulupukkiin ja hammaskeijuunkin, opetetaan mitään vaihtoehtoisia ajatusmalleja tarjoamatta, kuinka kaikki heidän näkemänsä on tänne ilmestynyt. Nämä asiat kun on alle kouluikäisenä otsaluuhun taottu niin kuinka niihin osaa enää tulevaisuudessa kriittisesti suhtautua? Eikö se ole jonkun asteista totalitarismia, että joissain uskontokunnissa suljetaan koko yhteisön (perhe, suku) ulkopuolelle, jos heilastelee siihen kuulumattoman vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa tai osoittaa oppeja kohtaan kritiikkiä?
Olenko oikeasti ainoa ihminen, jonka mielestä touhussa on yhtä sun toista epäilyttävää? Jos minä saisin päättää, ei lasta saisi kastaa mihinkään uskontokuntaan ennen 15. ikävuotta, koska siihen mennessä lapsi on todennäköisemmin osannut muodostaa valtaosan maailmankatsomuksestaan omien kokemustensa eikä kerhotädin ja uskonnon opettajan opetusten perusteella. Ei elämänkatsomusta voi muutenkaan opettaa.
Onko siis epäselvyyttä, kuinka valtionkirkko tapauskovaisineen syntyy?
Minusta olisi paitsi mielenkiintoista myös oikein, jos luterilaisesta kirkosta potkittaisiin pois ne, jotka eivät käy jumalanpalveluksessa tiettyä määrää, kuten kerran neljännesvuodessa. Ei menisi montakaan vuotta, kun tapakristityt olisivat poissa kirkon kirjoista. Tämä olisi paras keino osoittaa se, kuinka yhdentekevää johonkin uskontokuntaan kuuluminen valtaosalle kansastamme on.
Pidän melko epätodennäköisenä, että usean vuoden hiljaiselon jälkeen kirkossa käynti räjähdysmäisesti lisääntyisi ihmisten halutessa yhtäkkiä säilyttää jäsenyytensä tuossa instituutiossa. Jos näin taas kävisi, osoittaisi se ihmisten tekopyhyyden. Kirkonhan pitäisi olla kelpo kristitylle se tärkeä paikka, jossa käydään aina silloin tällöin tunnustamassa elämän- ja maailmankatsomustaan maailmankaikkeuden tärkeimmälle olennolle, joka tuolla yläkerrassa asustelee. Siltikään siellä ei käydä kuin hautajaisissa, häissä tai konfirmaatiossa silloin tällöin. Parhaimmillaan niistä voi tulla se kymmenen vuoden tauko, jonka aikana jumalanpalveluksessa vierailua ei tule edes harkinneeksi.
Onhan mahdollista, että tällaisen säännön voimaan tullessa kaikki Suomen luterilaiset kirkot alkaisivatkin olla joka sunnuntaiaamu ääriään myöten täynnä pelästyneitä tapauskovaisia, jotka haluavat saada ne kirkkohäät (koska vanhemmat/tädit/sedät/isovanhemmat/isoisovanhemmatkin viettivät sellaisia) ja haluavat tulla haudatuksi seurakunnan maalle jäsenyytensä myötä. Kymmenen edellisen vuoden aikana nämä ihmiset eivät ole tehneet kirkon läheisyydessä muuta kuin käyneet kenties näyttämässä sen arkkitehtuuria ulkopaikkakuntalaisille vierailleen. Ymmärtänette mitä tarkoitan tässä yhteydessä tekopyhyydellä.
Tiedetään: kirkko/moskeija/synagoga/temppeli ei ole ainoa paikka, jossa palvoa jumalaansa, mutta tuskinpa ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, pitävät hartaustilaisuuksia kodeissaan. Ilta- ja ruokarukouksen ehkäpä latelevat. Tästä ja monesta muusta asiaan liittyvästä pitäisi saada kattava gallup. Omista kokemuksistanne voitte mainita blogin kommenttiosioon. Olen vilpittömän utelias tietämään suomalaisten uskonnollisesta aktiivisuudesta, koska kirkossa käy vuosittain taatusti vähemmän kuin 80,7 % kansasta, joka on siis kirkkoon kuuluvien osuus.
Moni saattaa ajatella ehdotuksestani, että miksi säännöllistä kirkossa käyntiä vaadittaisiin ihmisiltä, jotka kuitenkin maksavat kiltisti kirkollisveroa seurakuntaan kuulumisestaan. Urheiluseuran jäsenmaksua voi maksaa, vaikkei kävisi koskaan harrastamassa mitään lajia sen tiloissa ja kaikki seuran johdossa ovat tyytyväisiä. Puolueen/AY-liikkeen/kirjakerhon jäsenmaksua voit maksaa, vaikket ota toimintaan osaa mitenkään muuten. Miksi? Tienestit eivät tee koskaan pahaa yhteisön tai instituution toiminnan ylläpitämiseen, olipa kyseessä mikä tahansa. Minäpä kysynkin, että mikä elämänkatsomus ja vakaamus se sellainen on, jonka tunnustamisesta maksetaan jäsenmaksua?
En vaivaudu kaivamaan mitään linkkiä lähteeksi, koska jokainen vähänkään tiedoitusvälineitä seuraava tietää tarkalleen, että mistä "Kuukauden Kujallaolo" -kunniapalkintoon oikeuttavasta julkilausumasta tässä on kyse. Nina Mikkonen on joka tapauksessa hieno nainen ja minulla on hänen logiikkansa mukaan huonot vanhemmat, koska olemme viettäneet siskoni kanssa lapsena aikaa perhepäivähoidossa. Sieltä saimme molemmat sosiaalisia kontakteja ja leikkikavereita. Näin ei ollut ennen kuin minut sinne vietiin. Olin lapsena melko ujo vietettyäni aikaa lähinnä aikuisten kanssa.
Jos minut olisi naulittu sisälle melkein 6-vuotiaaksi asti äidin halittavaksi ja pusuteltavaksi aamusta iltaan, olisin taatusti ollut huomattavasti ujompi peruskouluun mennessäni. Olisin päätynyt kenties koulukiusatuksi, koska en olisi sopeutunut toisten peleihin ja leikkeihin, koska en olisi osannut mitään. Olin siis vajaa 6-vuotias silloin, kun siskoni syntyi, eikä meistä tietenkään ollut leikkikavereiksi vielä pariin vuoteen, kun toinen ei osannut edes kävellä tai puhua.
Nina Mikkonen ei ole ensimmäinen julkisuudessa suunsa avannut ihminen, jolla realiteetit horjuvat pahemman kerran. Timo T.A. Mikkosella on varmasti sen verran mainiot tulot, ettei puolison tarvitse edes harkita töiden tekoa, jos veri vetää vähääkään jäämään kotiin hyysäämään lapsia. Tässä tapauksessa tuo määrä ei luonnollisesti ollut aivan vähäinen.
Monella keskivertokansalaisella tilanne ei kuitenkaan ole yhtä auvoinen, jos haluaa saada rakastamilleen lapsille voita leivän päälle. Moni rouva Mikkosen kanssa samoilla linjoilla oleva saivartelee herkästi siitä, kuinka raha tai materia ei korvaa vanhemman välitöntä läheisyyttä ja olen luonnollisesti samaa mieltä. Kotiäidin (täydellinen vanhempi) lailla lastaan rakastava isä/äiti kasvattaa kuitenkin lapsensa mielellään muualla kuin sillan alla, vaatettaa hänet ehjiin vaatteisiin, mahdollistaa hänelle terveellisen ja monipuolisen ruokavalion sekä virikkeitä. Virikkeillä en tarkoita uusimpia ja kalleimpia leluja vaan esimeriksi opettavaisia kirjoja. Minä opin lukemaan reilusti ennen esikoulukerhoa lähinnä Aku Ankkojen avulla.
Kuinkahan lie siinä sitten kävi niin, että meistä on kasvanut sisareni kanssa itsenäisiä, hyvin käyttäytyviä, sosiaalisia sekä kelvollisia kansalaisia ja olemme lisäksi erinomaisen loistavissa väleissä vanhempiemme kanssa? En nyt tosin muista tarkalleen, että mitä uhkakuvia Nina Mikkonen antoi (jos antoi) lapsista, jotka laitetaan päivähoitoon. Onneksi todennäköisesti noin 99,9 % kansasta osaa jättää moisen pölvästin sanomiset täysin omaan arvoonsa. Eikä ainoa syy ole todellakaan moiset lausunnot, vaan hullun lailla studiossa meuhkaaminen ja keskustelukumppanin sekä juontajan "jyrääminen".
Siis: kuka edes harkitsee ottavansa vakavissaan "täydellisen kotiäidin arkkityypin", joka kuitenkin vaahtoaa hullun kiilto silmissä ja savu korvista nousten siitä, kuinka päivähoito on Natsi-Saksan tai Fasisti-Italian aikaista totalitarismia? Teesi itsessään on yhtä naurettava kuin väittää Nalle Luppakorvaa saatananpalvojaksi tai Pikku Myytä kommunistiksi (mekon väri). Ei päiväkerhossa minun tietääkseni mitään poliittista propagandaa syötetä, jotta vertaukseen ”lasten koulintaan heti pienestä pitäen” olisi edes pienenpieniä perusteita.
II
Ainoa propaganda, jota lapsiin upotetaan jo lähes syntymästä asti on kunkin perheen tunnustama uskonto. Minäkin olin seurakunnan järjestämässä esikoulukerhossa, jossa laulettiin virsiä, höpöteltiin ummet ja lammet Jeesuksesta kumppaneineen sekä käytiin läpi evankeliumia. Siis noin 6-vuotiaille lapsille, joista suurin osa uskoo vielä joulupukkiin ja hammaskeijuunkin, opetetaan mitään vaihtoehtoisia ajatusmalleja tarjoamatta, kuinka kaikki heidän näkemänsä on tänne ilmestynyt. Nämä asiat kun on alle kouluikäisenä otsaluuhun taottu niin kuinka niihin osaa enää tulevaisuudessa kriittisesti suhtautua? Eikö se ole jonkun asteista totalitarismia, että joissain uskontokunnissa suljetaan koko yhteisön (perhe, suku) ulkopuolelle, jos heilastelee siihen kuulumattoman vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa tai osoittaa oppeja kohtaan kritiikkiä?
Olenko oikeasti ainoa ihminen, jonka mielestä touhussa on yhtä sun toista epäilyttävää? Jos minä saisin päättää, ei lasta saisi kastaa mihinkään uskontokuntaan ennen 15. ikävuotta, koska siihen mennessä lapsi on todennäköisemmin osannut muodostaa valtaosan maailmankatsomuksestaan omien kokemustensa eikä kerhotädin ja uskonnon opettajan opetusten perusteella. Ei elämänkatsomusta voi muutenkaan opettaa.
Onko siis epäselvyyttä, kuinka valtionkirkko tapauskovaisineen syntyy?
Minusta olisi paitsi mielenkiintoista myös oikein, jos luterilaisesta kirkosta potkittaisiin pois ne, jotka eivät käy jumalanpalveluksessa tiettyä määrää, kuten kerran neljännesvuodessa. Ei menisi montakaan vuotta, kun tapakristityt olisivat poissa kirkon kirjoista. Tämä olisi paras keino osoittaa se, kuinka yhdentekevää johonkin uskontokuntaan kuuluminen valtaosalle kansastamme on.
Pidän melko epätodennäköisenä, että usean vuoden hiljaiselon jälkeen kirkossa käynti räjähdysmäisesti lisääntyisi ihmisten halutessa yhtäkkiä säilyttää jäsenyytensä tuossa instituutiossa. Jos näin taas kävisi, osoittaisi se ihmisten tekopyhyyden. Kirkonhan pitäisi olla kelpo kristitylle se tärkeä paikka, jossa käydään aina silloin tällöin tunnustamassa elämän- ja maailmankatsomustaan maailmankaikkeuden tärkeimmälle olennolle, joka tuolla yläkerrassa asustelee. Siltikään siellä ei käydä kuin hautajaisissa, häissä tai konfirmaatiossa silloin tällöin. Parhaimmillaan niistä voi tulla se kymmenen vuoden tauko, jonka aikana jumalanpalveluksessa vierailua ei tule edes harkinneeksi.
Onhan mahdollista, että tällaisen säännön voimaan tullessa kaikki Suomen luterilaiset kirkot alkaisivatkin olla joka sunnuntaiaamu ääriään myöten täynnä pelästyneitä tapauskovaisia, jotka haluavat saada ne kirkkohäät (koska vanhemmat/tädit/sedät/isovanhemmat/isoisovanhemmatkin viettivät sellaisia) ja haluavat tulla haudatuksi seurakunnan maalle jäsenyytensä myötä. Kymmenen edellisen vuoden aikana nämä ihmiset eivät ole tehneet kirkon läheisyydessä muuta kuin käyneet kenties näyttämässä sen arkkitehtuuria ulkopaikkakuntalaisille vierailleen. Ymmärtänette mitä tarkoitan tässä yhteydessä tekopyhyydellä.
Tiedetään: kirkko/moskeija/synagoga/temppeli ei ole ainoa paikka, jossa palvoa jumalaansa, mutta tuskinpa ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, pitävät hartaustilaisuuksia kodeissaan. Ilta- ja ruokarukouksen ehkäpä latelevat. Tästä ja monesta muusta asiaan liittyvästä pitäisi saada kattava gallup. Omista kokemuksistanne voitte mainita blogin kommenttiosioon. Olen vilpittömän utelias tietämään suomalaisten uskonnollisesta aktiivisuudesta, koska kirkossa käy vuosittain taatusti vähemmän kuin 80,7 % kansasta, joka on siis kirkkoon kuuluvien osuus.
Moni saattaa ajatella ehdotuksestani, että miksi säännöllistä kirkossa käyntiä vaadittaisiin ihmisiltä, jotka kuitenkin maksavat kiltisti kirkollisveroa seurakuntaan kuulumisestaan. Urheiluseuran jäsenmaksua voi maksaa, vaikkei kävisi koskaan harrastamassa mitään lajia sen tiloissa ja kaikki seuran johdossa ovat tyytyväisiä. Puolueen/AY-liikkeen/kirjakerhon jäsenmaksua voit maksaa, vaikket ota toimintaan osaa mitenkään muuten. Miksi? Tienestit eivät tee koskaan pahaa yhteisön tai instituution toiminnan ylläpitämiseen, olipa kyseessä mikä tahansa. Minäpä kysynkin, että mikä elämänkatsomus ja vakaamus se sellainen on, jonka tunnustamisesta maksetaan jäsenmaksua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)