Olen nyt veivannut Bloggerin asetusten kanssa viikkokausia ja juuri tänäkin iltana ainakin tunnin, kunnes sain vihdoinkin kommentoinnin toimimaan. Asetukset olivat tismalleen oikein ja niiden mukaan kaikkien, myös rekisteröitymättömien, piti pystyä kommentoimaan jokaista kirjoitusta sekä lukemaan jo kirjoitettuja kommentteja (joita tosin ei liiaksi ole.) Ainoa mikä puuttui, oli kunkin tekstin omista julkaisuasetuksista löytyvä yksi raksi väärässä ruudussa. Kylläpä oli pienestä kiinni tämäkin ja ihmettelen, miksi tämäkin valinta oli aikoinaan niin kuin pitikin.
Toinen uudistus onkin ulkoasu, koska löysin tällaisen tummemman teeman, joka miellyttää enemmän ainakin omia silmiäni. Lisäksi oletan, että tummalla taustalla olevaa vaaleaa tekstiä on päinvastaista miellyttävämpi lukea. Värit ovat sopivan neutraaleita.
Kolmas ilmoitusluontoinen asia on se, että käyn vähitellen läpi kaikki lisäämäni kirjoitukset parannellakseni niitä hieman. Asiasisällöt eivät muutu, en korjaa jälkeen päin omia ajatuksiani, enkä harrasta mitään muutakaan hämärää tai moraalin vastaista. Korjailen lauseiden rakenteita paremmiksi, laitan kaikki linkitykset kohdalleen (pelkät URL:t suoriksi linkeiksi ja tekstiin mukavasti solutettuina) sekä jäsentelen kappalerakenteet helpommin luettavaksi. Aikoinaan tapana oli kirjoittaa giganttisen mittaisia kappaleita, joita lukiessa saattoi alkaa puuduttaa. Näitä on ollut helppoa jakaa kahteen tai kolmeen osaan, jotta lukeminen helpottuu ja lukija pysyy paremmin perillä, missä oli menossa, mikäli pidemmän tekstin luvun keskeyttää toviksi.
Asiasta olkihattuun. Vaimokkeella on aina lauantai-iltaisin tapana kysellä Ilta-Sanomista 30 kysymystä. Paras tulokseni niistä taitaa olla 6 tai 7 oikeaa vastausta, vaikka pidän itseäni melko yleissivistyneenä. Aihepiirit ovat kulttuuri, viihde ja urheilu. Laadinpa tästä joutessani iltasanomamaiset 30 kysymystä - 10 kustakin aihepiiristä. Katsopa, montako itse tiedät? Eikä saa sitten luntata mistään!
Kulttuuri
1. Montako sivua on Aleksandr Herzenin "Menneitä ja mietteitä" -teoksen toisessa suomennoksessa?
2. Kuinka korkea pino halkoja oli keskimäärin Albert Edelfeltin liiterissä helmikuussa 1887?
3. Mistä sävellajista menee Khambodzan kansallislaulu?
4. Kuka oli Karel Ančerl ja montako tätiä hänellä oli?
5. Kuka oli Adolphe Charles Adam?
6. Tottahan toki tiesit edellisen kysymyksen ja myös sen, että hän oli likinäköinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka paljon hänen vasemmassa silmässään oli hajataittoa?
7. Missä, minä vuonna ja minä päivänä on syntynyt Dinna Bjørn?
8. Tähän väliin helppo. Mitä tekemistä Miguel Fríasilla on Chilen entisen johtajan, Salvador Allenden, kanssa?
9. Yksi yleissivistävä peruskysymys arkkitehtuurista: Minkä niminen on Argentiinan kongressitalon lisärakennus ja minä vuonna se valmistui?
10. Loppukevennykseksi kysymys fiktiivisestä hahmosta: Minä vuonna Jasper Whitlock värväytyi etelävaltioiden armeijaan?
Viihde
1. Manu Dibango on tunnetusti kamerunilainen saksofonisti. Montako levyä hän julkaisi 1980-luvulla?
2. Kuinka monessa vuonna 1955 julkaistussa elokuvassa Brigitte Bardot esiintyi?
3. Kuka soitti bassoa Vjerka Serdjutškan ensilevytyksellä?
4. Kuinka kaukana työpöydästään Jerry Lee Lewis piti paperikoria kirjoittaessaan sanoituksia Baby, Baby, Bye, Bye -albumiaan varten?
5. Montako senttiä filmiä Stanley Kubrick ryhmineen törsäsi Kellopeliappelsiinin kuvaamiseen?
6. Kuinka monta volttia on George Clooneyn partakoneen jännite?
7. Minkä niminen oli 130. elokuva, jossa Florence Lawrence esiintyi?
8. Minkä pituinen ikkunalauta on Sony BMG Music Finland Oy:n pääkonttorin eteisaulassa?
9. Kuka on Mongolian myydyimmän nuortenlehden päätoimittaja?
10. Kuka on Vietnamin menestynein rap-artisti?
Urheilu
1. Mikä on taekwondoka Janne Korhosen kengännumero?
2. Mitä urheiluseuraa edusti Remigius Machura?
3. Mikä oli Tiina Lillakin hauiksen ympärysmitta 70-asteisessa sähkösaunassa vuonna 1988?
4. Montako markkaa Matthias Sammer sai veronpalautusta vuonna 1989?
5. Kuinka pitkälle Jan Zelezny heitti keihästä 11,2-vuotiaana?
6. Kuinka monta pelaajaa kuuluu Feyenoord Rotterdamin organisaatioon kaikki joukkueet mukaan luettuina?
7. Mikä on etelä-afrikkalaisen Rugby-seura Stormersin valmentajan puhelinnumero?
8. Mikä on yleisin veriryhmä Tohmajärven urheilijoiden keskuudessa?
9. Montako kultamitalia Neuvostoliitto voitti olemassaolonsa aikana yhteensä kaikissa olympialaisissa?
10. Montako litraa vettä äyskäröitiin pois veneistä Sulkavan soudussa vuonna 2005?
sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009
lauantaina, lokakuuta 03, 2009
Lisää katalia paljastuksia uskonnoista ja niiden tarpeettomuudesta
Kuuluvatko ruokarukoukset tapakasvatukseen, vai ovatko ne uskonnon pakkosyöttöä? Molemmat pitävät paikkansa. Rukoilu sun muu höpöttely kuuluu uskonto-nimiseen instituutioon, joka on käynyt suomalaisille tavaksi asti. Lisäksi kyseessä on vaihtoehtoja antamatta hävytöntä yhden ainoan elämänkatsomuksen pakkosyöttöä ja alle ymmärrysikäisten lasten törkeää aivopesua.
Artikkelin otsikko "Päiväkotilasten ruokarukouksista nousi kärhämä" sai minut hyvälle tuulelle. En varsinaisesti kannata anarkiaa tai muuta avointa kapinointia missään mittakaavassa, mutta uskonnoista syntynyt tapakulttuuri, jälki- sekä järkijättöisyys ja normit muodostavat sellaisen poikkeuksen, jonka nimissä olisin valmis liittymään kärhämöitsijöiden joukkoon. En ole tällä hetkellä tyytyväinen Suomen poliittiseen ja byrokraattiseen järjestelmään ja uskontoasiat koskettavat minua luonnollisesti huomattavasti vähemmän. Silti aktivoituisin politiikkaa innokkaammin juuri uskonnonvapauden ja uskontojen täydellisen yhteiskuntariippumattomuuden edestä.
Yhteiskuntariippumattomuus tarkoittaa tässä yhteydessä päiväkerhoa, kaikkia koulutusasteita, puolustusvoimia, hallintoelimiä, perustuslakia ja kaikkea muuta yhteiskuntaa ilman, että uskonnoilla on mitään tekemistä niiden sisällön kanssa. Ei enää auktoriteetin alullepanemia uskonnollisia rituaaleja aamunavauksissa, juhlatilaisuuksissa ja ruokahetkinä.
Pienenä mistään mitään ymmärtämättömänä lapsena tähän kaikkeen tapakulttuuriin rutinoitui. Opettaja käski asettamaan kädet ristiin ja lausumaan hänen perässään mantra. Kenellekään ei luonnollisesti tullut mieleenkään kysyä, että miksi moinen seremonia tähän tarvitaan. Asia yksinkertaisesti on iskostunut kulttuuriin näin - vaihtoehdotta. Onneksi tämä pikku hiljaa tapahtuva murros kriittiseen ajatteluun ja uskontojen aseman uudelleenarviointiin tapahtuu minun elinaikanani. Vielä jokunen kymmentä vuotta aiemmin lehdille ei olisi tullut mieleenkään uutisoida tällaisesta asiasta. Aikanaan uskonnolliset konservatiivit olisivat ärähtäneet niin pahasti, ettei uskonnollinen tasa-arvo olisi nykyisellä tasollaan.
Yhteiskunnalla on mennyt mahdottomasti aikaa havahtuakseen todellisuuteen, joka on objektiivisen rationaalisesti ajatteleville ihmisille ilmiselvää. Tapakulttuurin pakkosyöttöä jo alle kouluikäisille lapsille. Me objektiivisuuteen kykenevät olemme tosin nyt ja vielä pitkään vähemmistössä. Epäobjektiivisuuden ruumiillistuma, eli jokaisesta kunnasta löytyvä muutaman hieman iäkkäämmän seurakuntatäti-ihmisen muodostama iskujoukko, päättänee kerhojen sekä koulujen päivärutiineista vielä pitkän aikaa.
Konservatiivinen ja sentimentaalinen seurakunta-aktiivi ei kykene käsittämään, kuinka näille asioille voisi olla jonkun mielestä toinen vaihtoehto. Asia on taottu sellaisenaan pääkoppaan myös hänenkin lapsuudessa ja vielä tätä päivää vaihtoehdottomammin. Jokin on lisäksi saanut tämän ihmisen hurahtamaan täysin asialleen, eikä ymmärrystä muita elämänkatsomuksia kohtaan löydy sitäkään vähää mitä ehkä joskus aiemmin.
"Päiväkodin johtaja Juhani Rytkönen kertoo Ilta-Sanomissa, että hänen mielestään ruokarukouksen lukeminen on yleissivistävää tapakasvatusta." Mitä halvatun yleissivistävää on oppia lausumaan sananparsi, jonka tavoite on pyytää jotain yliluonnollista siunaamaan, melkeinpä kuin loihtimaan, ruokaan jotain erityistä pyhyyttä? Olisiko yleissivistävää ja kaikille lapsille välttämätöntä hallita kuppausta, manaamista tai muita kansallemme vanhempaa perua olevia kansanparannusrituaaleja? Ei, ei, ei. Päiväkoti-ikäisten lasten olisi tasan yhtä yleissivistävää oikein opettelemalla opetella muutama kuhunkin tarkoitukseen sopiva latteus tästä opuksesta ja muistaa ladella niitä lopun elämäänsä ihan vain tavan vuoksi.
Martti Luther kääntyisi haudassaan kerran jos toisenkin, mikäli tietäisi kuinka kirkko maallistuu. Moni voisi kuvitella, että pitäisin maallistumista hyvänä asiana tai vähintään täysin yhdentekevänä, mutta näinkään asia ei oikein ole. Olen havainnut, kuinka maallistuminen on antanut keskustelutilanteissa kristinuskon puolustajille "pakotien", koska he voivat vedota siihen, ettei uskonto tosiasiassa kosketa heidän elämäänsä niin paljon, että erityistä kiinnostusta keskustelulle tai mietiskelylle löytyisi.
Raamatusta löytyviä raakoja järjettömyyksiä, tolkuttomuuksia ja älyttömyyksiä voi nostaa esiin vaikka millä mitalla, mutta kovinkaan moni luterilainen ei varmasti kannata sitä, että jonkun sortin henkiolento kulkisi syystä tai toisesta Egyptin halki surmaten sen kansaa sekä eläimiä. On helppo puolustautua sanomalla, ettei:
a) Raamatun sana ole tarkoitettu kirjaimellisesti noudatettavaksi
b) henkilö X ole koskaan edes lukenut moista kohtaa monisatasivuisesta kirjasta (joka on toki ymmärrettävää tapakristityille)
c) henkilö X katso olevansa niin tosiuskovainen, että hänen kuuluisi olla tietoinen tuollaisesta sisällöstä puhumattakaan, että noudattaisi sitä.
Minä olisinkin vilpittömän utelias tietämään, että millainen on hierarkia uskon voimakkuudesta. Onko olemassa asteikolla 1-5 tapauskovainen, semiuskovainen, melko uskovainen, tosiuskovainen ja himouskovainen? Luterilaisuuteen tämä ainakin tuntuu pätevän, mutta entäs muihin uskontoihin? Islamissa arvostan sen ON/OFF-asennetta. Joko uskotaan oikein tosissaan tai sitten ei ollenkaan.
Jos ei tuollaista 1-5-asteikkoa ole mahdollista laatia, voisi asiaa lähteä kartoittamaan vaikkapa seuraavan perusteella:
"Osmo Koskelainen teki vuonna 1968 sosiologian väitöskirjan aiheesta Maallistuva suomalainen suurkaupunki. Hänen suorittamiensa tilastollisten tutkimusten mukaan uskonnollisuus jakautuu seuraaviin osatekijöihin:
1. Usko uskonnon opinkappaleisiin
2. Aatteellinen uskonnollisuus
3. Kirkon kannattaminen
4. Uskonnollisiin menoihin osallistuminen
5. Uskonnollisten elämysten kokeminen
Näistä taas voidaan muodostaa samassa järjestyksessä seuraavia johtopäätöksiä:
* Uskontoon liittyy joukko todellisuuden luonnetta koskevia käsityksiä.
* Uskontoon liittyy joukko yhteisöä ja käyttäytymistä koskevia ohjeita.
* Uskontoon liittyy uskonnollisten laitosten tarpeellisina pitämistä.
* Uskontoon liittyy määrämuotoista toimintaa kuten jumalien palvontaa pyhäköissä, jumalien avuksi kutsumista rukoilemalla ja niin edelleen.
* Uskontoon liittyy uskonnollisia kokemuksia."
Lähde: Wikipedia/Uskonnollisuus
Pitäisikö sopia, että edellämainituista kohdista tulee säännöllisesti noudattaa vaikkapa kolmea, jotta kelpaa instituution kelpo jäseneksi? Tosiasiassahan mitään tällaista ei vaadita. Riittää, että on tullut vastentahtoisesti kastetuksi uskoon, ei ole koskaan sattunut saamaan vaihtoehtoa ja maksaa kiltisti jäsenmaksunsa säilyttäen nimensä instituution jäsenluettelossa.
Mitä Raamatun sanantarkkuuteen ja kirjaimellisesti otettavuuteen tulee, en ymmärrä, kuinka joidenkin kristittyjen omatunto antaa periksi valita vain ne mieluisimmat asiat kirjasta, jonka koko sisältö on Jumalan pyhää sanaa. Yksikään edes tosiuskovainen luterilainen ei taatusti kerää kotikuntansa väkeä kivittämään kuoliaaksi härkää, joka on puskenut hengiltä toisen ihmisen. Tavallaan en ymmärrä myöskään sitä, että kuinka joidenkin itseään kristittyinä pitävien omatunto antaa periksi poimia itselleen niitä mieluisia asioita kirjasta, joka kuitenkin sisältää liki goreksi määriteltävää materiaalia. Varsin suuri osa tämän päivän kristityistä kuitenkin ovat sellaisia, jotka eivät tiedä Raamatun sisällöstä juuri mitään muuta kuin luomiskertomuksen, juhlapäivien tapahtumat päällisin puolin ja kymmenen käskyä, eikä heillä ole aikomustakaan tutustua teokseen enempää.
Tahatonta tai tahallista, mutta uusia muotoja kristinuskosta muodostuu ympäri maailmaa jatkuvalla syötöllä. Uskonnonvapauden vuoksi tämä on tietenkin täysin sallittua ja sen vuoksi jokaisella on mahdollisuus perustaa vaikkapa ikioma uskonto. En tosin tiedä, kumpi on parempi asia: se, että tietyt herätysliikkeet eriytyvät omiksi virallisiksi haaroikseen rekrytoiden saarnaamalla lisää kannattajia vai se, että ihmiset kutsuvat itseään tietyn uskontokunnan edustajaksi, mutta noudattavat sen opeista vain muutamaa, vastustavat osaa niistä ja valitsevat ohjenuoria myös muista uskonnoista.
Monille ainoa kristinuskoon yhdistävä tekijä on usko johonkin korkeampaan voimaan. Jos ja kun jonkun uskonnon tunnustamiselle on pakottava tarve, voi omaa elämänkatsomustaan parhaiten palvelevan vaihtoehdon valita vaikkapa täältä tai lakata kannattamasta jäsenyydellään sitä uskontoa, johon kuuluu ja jonka aatteita vastustaa. Minusta jokaisen naispappeutta, aborttia, aitoa uskonvapautta, eutanasiaa ja/tai homoseksuaalien avio-oikeutta puoltavan tulisi erota ahdasmielisestä ja epätarkoituksenmukaisesta kirkkoinstituutiosta.
Artikkelin otsikko "Päiväkotilasten ruokarukouksista nousi kärhämä" sai minut hyvälle tuulelle. En varsinaisesti kannata anarkiaa tai muuta avointa kapinointia missään mittakaavassa, mutta uskonnoista syntynyt tapakulttuuri, jälki- sekä järkijättöisyys ja normit muodostavat sellaisen poikkeuksen, jonka nimissä olisin valmis liittymään kärhämöitsijöiden joukkoon. En ole tällä hetkellä tyytyväinen Suomen poliittiseen ja byrokraattiseen järjestelmään ja uskontoasiat koskettavat minua luonnollisesti huomattavasti vähemmän. Silti aktivoituisin politiikkaa innokkaammin juuri uskonnonvapauden ja uskontojen täydellisen yhteiskuntariippumattomuuden edestä.
Yhteiskuntariippumattomuus tarkoittaa tässä yhteydessä päiväkerhoa, kaikkia koulutusasteita, puolustusvoimia, hallintoelimiä, perustuslakia ja kaikkea muuta yhteiskuntaa ilman, että uskonnoilla on mitään tekemistä niiden sisällön kanssa. Ei enää auktoriteetin alullepanemia uskonnollisia rituaaleja aamunavauksissa, juhlatilaisuuksissa ja ruokahetkinä.
Pienenä mistään mitään ymmärtämättömänä lapsena tähän kaikkeen tapakulttuuriin rutinoitui. Opettaja käski asettamaan kädet ristiin ja lausumaan hänen perässään mantra. Kenellekään ei luonnollisesti tullut mieleenkään kysyä, että miksi moinen seremonia tähän tarvitaan. Asia yksinkertaisesti on iskostunut kulttuuriin näin - vaihtoehdotta. Onneksi tämä pikku hiljaa tapahtuva murros kriittiseen ajatteluun ja uskontojen aseman uudelleenarviointiin tapahtuu minun elinaikanani. Vielä jokunen kymmentä vuotta aiemmin lehdille ei olisi tullut mieleenkään uutisoida tällaisesta asiasta. Aikanaan uskonnolliset konservatiivit olisivat ärähtäneet niin pahasti, ettei uskonnollinen tasa-arvo olisi nykyisellä tasollaan.
Yhteiskunnalla on mennyt mahdottomasti aikaa havahtuakseen todellisuuteen, joka on objektiivisen rationaalisesti ajatteleville ihmisille ilmiselvää. Tapakulttuurin pakkosyöttöä jo alle kouluikäisille lapsille. Me objektiivisuuteen kykenevät olemme tosin nyt ja vielä pitkään vähemmistössä. Epäobjektiivisuuden ruumiillistuma, eli jokaisesta kunnasta löytyvä muutaman hieman iäkkäämmän seurakuntatäti-ihmisen muodostama iskujoukko, päättänee kerhojen sekä koulujen päivärutiineista vielä pitkän aikaa.
Konservatiivinen ja sentimentaalinen seurakunta-aktiivi ei kykene käsittämään, kuinka näille asioille voisi olla jonkun mielestä toinen vaihtoehto. Asia on taottu sellaisenaan pääkoppaan myös hänenkin lapsuudessa ja vielä tätä päivää vaihtoehdottomammin. Jokin on lisäksi saanut tämän ihmisen hurahtamaan täysin asialleen, eikä ymmärrystä muita elämänkatsomuksia kohtaan löydy sitäkään vähää mitä ehkä joskus aiemmin.
"Päiväkodin johtaja Juhani Rytkönen kertoo Ilta-Sanomissa, että hänen mielestään ruokarukouksen lukeminen on yleissivistävää tapakasvatusta." Mitä halvatun yleissivistävää on oppia lausumaan sananparsi, jonka tavoite on pyytää jotain yliluonnollista siunaamaan, melkeinpä kuin loihtimaan, ruokaan jotain erityistä pyhyyttä? Olisiko yleissivistävää ja kaikille lapsille välttämätöntä hallita kuppausta, manaamista tai muita kansallemme vanhempaa perua olevia kansanparannusrituaaleja? Ei, ei, ei. Päiväkoti-ikäisten lasten olisi tasan yhtä yleissivistävää oikein opettelemalla opetella muutama kuhunkin tarkoitukseen sopiva latteus tästä opuksesta ja muistaa ladella niitä lopun elämäänsä ihan vain tavan vuoksi.
Martti Luther kääntyisi haudassaan kerran jos toisenkin, mikäli tietäisi kuinka kirkko maallistuu. Moni voisi kuvitella, että pitäisin maallistumista hyvänä asiana tai vähintään täysin yhdentekevänä, mutta näinkään asia ei oikein ole. Olen havainnut, kuinka maallistuminen on antanut keskustelutilanteissa kristinuskon puolustajille "pakotien", koska he voivat vedota siihen, ettei uskonto tosiasiassa kosketa heidän elämäänsä niin paljon, että erityistä kiinnostusta keskustelulle tai mietiskelylle löytyisi.
Raamatusta löytyviä raakoja järjettömyyksiä, tolkuttomuuksia ja älyttömyyksiä voi nostaa esiin vaikka millä mitalla, mutta kovinkaan moni luterilainen ei varmasti kannata sitä, että jonkun sortin henkiolento kulkisi syystä tai toisesta Egyptin halki surmaten sen kansaa sekä eläimiä. On helppo puolustautua sanomalla, ettei:
a) Raamatun sana ole tarkoitettu kirjaimellisesti noudatettavaksi
b) henkilö X ole koskaan edes lukenut moista kohtaa monisatasivuisesta kirjasta (joka on toki ymmärrettävää tapakristityille)
c) henkilö X katso olevansa niin tosiuskovainen, että hänen kuuluisi olla tietoinen tuollaisesta sisällöstä puhumattakaan, että noudattaisi sitä.
Minä olisinkin vilpittömän utelias tietämään, että millainen on hierarkia uskon voimakkuudesta. Onko olemassa asteikolla 1-5 tapauskovainen, semiuskovainen, melko uskovainen, tosiuskovainen ja himouskovainen? Luterilaisuuteen tämä ainakin tuntuu pätevän, mutta entäs muihin uskontoihin? Islamissa arvostan sen ON/OFF-asennetta. Joko uskotaan oikein tosissaan tai sitten ei ollenkaan.
Jos ei tuollaista 1-5-asteikkoa ole mahdollista laatia, voisi asiaa lähteä kartoittamaan vaikkapa seuraavan perusteella:
"Osmo Koskelainen teki vuonna 1968 sosiologian väitöskirjan aiheesta Maallistuva suomalainen suurkaupunki. Hänen suorittamiensa tilastollisten tutkimusten mukaan uskonnollisuus jakautuu seuraaviin osatekijöihin:
1. Usko uskonnon opinkappaleisiin
2. Aatteellinen uskonnollisuus
3. Kirkon kannattaminen
4. Uskonnollisiin menoihin osallistuminen
5. Uskonnollisten elämysten kokeminen
Näistä taas voidaan muodostaa samassa järjestyksessä seuraavia johtopäätöksiä:
* Uskontoon liittyy joukko todellisuuden luonnetta koskevia käsityksiä.
* Uskontoon liittyy joukko yhteisöä ja käyttäytymistä koskevia ohjeita.
* Uskontoon liittyy uskonnollisten laitosten tarpeellisina pitämistä.
* Uskontoon liittyy määrämuotoista toimintaa kuten jumalien palvontaa pyhäköissä, jumalien avuksi kutsumista rukoilemalla ja niin edelleen.
* Uskontoon liittyy uskonnollisia kokemuksia."
Lähde: Wikipedia/Uskonnollisuus
Pitäisikö sopia, että edellämainituista kohdista tulee säännöllisesti noudattaa vaikkapa kolmea, jotta kelpaa instituution kelpo jäseneksi? Tosiasiassahan mitään tällaista ei vaadita. Riittää, että on tullut vastentahtoisesti kastetuksi uskoon, ei ole koskaan sattunut saamaan vaihtoehtoa ja maksaa kiltisti jäsenmaksunsa säilyttäen nimensä instituution jäsenluettelossa.
Mitä Raamatun sanantarkkuuteen ja kirjaimellisesti otettavuuteen tulee, en ymmärrä, kuinka joidenkin kristittyjen omatunto antaa periksi valita vain ne mieluisimmat asiat kirjasta, jonka koko sisältö on Jumalan pyhää sanaa. Yksikään edes tosiuskovainen luterilainen ei taatusti kerää kotikuntansa väkeä kivittämään kuoliaaksi härkää, joka on puskenut hengiltä toisen ihmisen. Tavallaan en ymmärrä myöskään sitä, että kuinka joidenkin itseään kristittyinä pitävien omatunto antaa periksi poimia itselleen niitä mieluisia asioita kirjasta, joka kuitenkin sisältää liki goreksi määriteltävää materiaalia. Varsin suuri osa tämän päivän kristityistä kuitenkin ovat sellaisia, jotka eivät tiedä Raamatun sisällöstä juuri mitään muuta kuin luomiskertomuksen, juhlapäivien tapahtumat päällisin puolin ja kymmenen käskyä, eikä heillä ole aikomustakaan tutustua teokseen enempää.
Tahatonta tai tahallista, mutta uusia muotoja kristinuskosta muodostuu ympäri maailmaa jatkuvalla syötöllä. Uskonnonvapauden vuoksi tämä on tietenkin täysin sallittua ja sen vuoksi jokaisella on mahdollisuus perustaa vaikkapa ikioma uskonto. En tosin tiedä, kumpi on parempi asia: se, että tietyt herätysliikkeet eriytyvät omiksi virallisiksi haaroikseen rekrytoiden saarnaamalla lisää kannattajia vai se, että ihmiset kutsuvat itseään tietyn uskontokunnan edustajaksi, mutta noudattavat sen opeista vain muutamaa, vastustavat osaa niistä ja valitsevat ohjenuoria myös muista uskonnoista.
Monille ainoa kristinuskoon yhdistävä tekijä on usko johonkin korkeampaan voimaan. Jos ja kun jonkun uskonnon tunnustamiselle on pakottava tarve, voi omaa elämänkatsomustaan parhaiten palvelevan vaihtoehdon valita vaikkapa täältä tai lakata kannattamasta jäsenyydellään sitä uskontoa, johon kuuluu ja jonka aatteita vastustaa. Minusta jokaisen naispappeutta, aborttia, aitoa uskonvapautta, eutanasiaa ja/tai homoseksuaalien avio-oikeutta puoltavan tulisi erota ahdasmielisestä ja epätarkoituksenmukaisesta kirkkoinstituutiosta.
Pieni pyyntö
Minulla olisi esittää pieni pyyntö. Olkaa kilttejä ja kotiuttakaa 200 miestämme Afganistanista ja kaikki loputkin muualta päin maailmaa olemasta järjettömien alkuasukkaiden tapettavina. Tällöin uhreiksi päätyvät kenties toiset höyrypäät eivätkä ihmiset, jotka ovat maassa auttamassa.
Valitettava tosiseikkahan kuitenkin on, kuten aikoja sitten on tullut todettua, ettei noita asioita saa kohennettua millään ilveellä. Hyvät naiset ja herrat, tämä on 1980-2000-lukujen darwinismia. Älykääpiöt räjäyttelevät toisiansa taruolennon nimiin niin että huivit vain pöllyävät ja unikkopellot havisevat paineaallon puhaltaessa.
Mikseivät norjalaiset, australialaiset, puolalaiset tai irlantilaiset virittele kaiket viikot pommeja pitkin teiden varsia tai vyötäröitänsä muita tappaakseen? Voisiko olla mahdollista, että meitä onnekkaita on paiskottu sen verran reilummalla kädellä tervettä järkeä, että osaamme elää sopuisasti?
Kaikelle pyritään aina löytämään joku perustavanlaatuinen syy. Tällaista en muista ainakaan pitkään aikaan kuulleeni tai lukeneeni mitä pommien kanssa pelleilyyn tulee. En näe todisteiden puuttuessa jatkuvalle posauttelulle mitään muuta syytä kuin järjen puuttuessa ja veren maku suussa suoritetun fanaattisen hihhuloinnin, jonka ainoat funktiot ovat tuho ja kaaos.
Valitettava tosiseikkahan kuitenkin on, kuten aikoja sitten on tullut todettua, ettei noita asioita saa kohennettua millään ilveellä. Hyvät naiset ja herrat, tämä on 1980-2000-lukujen darwinismia. Älykääpiöt räjäyttelevät toisiansa taruolennon nimiin niin että huivit vain pöllyävät ja unikkopellot havisevat paineaallon puhaltaessa.
Mikseivät norjalaiset, australialaiset, puolalaiset tai irlantilaiset virittele kaiket viikot pommeja pitkin teiden varsia tai vyötäröitänsä muita tappaakseen? Voisiko olla mahdollista, että meitä onnekkaita on paiskottu sen verran reilummalla kädellä tervettä järkeä, että osaamme elää sopuisasti?
Kaikelle pyritään aina löytämään joku perustavanlaatuinen syy. Tällaista en muista ainakaan pitkään aikaan kuulleeni tai lukeneeni mitä pommien kanssa pelleilyyn tulee. En näe todisteiden puuttuessa jatkuvalle posauttelulle mitään muuta syytä kuin järjen puuttuessa ja veren maku suussa suoritetun fanaattisen hihhuloinnin, jonka ainoat funktiot ovat tuho ja kaaos.
perjantaina, lokakuuta 02, 2009
Taas mennään politiikassa farssin puolelle
Kuun juuri vaihduttua päähän ottaa vaihteen vuoksi korotettu alkoholivero, mutta kaikki tietänevät jo, että mitä mieltä asiasta olen. Nimimerkillä juuri iltaoluet hakenut ja niistä vaaditun hinnan maksanut. Muistutan kuitenkin itse itseäni siteeraten, että Suomessa on edelleenkin EU:n keskiarvoon nähden aivan järjettömän korkea alkoholiveroprosentti (lieneekö tällä hetkellä jotakuinkin 1,4-kertainen) ja panimotuotteille on omat törkeän korkeat valmisteverot.
No, se on tätä tuttua suomalaista politiikkaa. Hintoja ylös ja jos ei piisaa niin lisää vain veroja toisten perään. Farssiksi alkaisin pikkuhiljaa kutsua yhä vellovaa vaalirahakohua. Tiedän, ettei kukaan lue näitä tekstejä, ja ihmetyksekseni kommentointimahdollisuuskin on kadonnut johonkin, mutta mikäli joku näitä säännöllisesti lukisi, saattaisi hän ihmetellä, miksen ole aiemmin ottanut vaalirahaskandaaliin kantaa.
Rehellisesti sanottuna en ole onnistunut pysymään asiassa perillä kyllin tarkasti. Aikomuksenani on ollut perehtyä koko vaaliraha-asiaan ja eilisessä uutislähetyksessä "Vanhasen talojupakaksi" nimettyyn skandaaliin, jotta niistä osaisi olla jotain perustavanlaatuista mieltä. Koko sotku on ikävä ja päällisin puolin tarkasteltuna se syö runsaasti uskottavuutta maamme eturivin poliitikoilta. Vanhasen Matti ärähti tosin jo jokunen päivä sitten siitä, miksi hänen tulisi ottaa eroamisella vastuu siitä, millaiseksi suomalainen vaalijärjestelmä on jo vuosikymmenten aikana kehittynyt.
Vanhasen pahaksi onneksi kupla puhkesi juuri tällä hallituskaudella. Mikäli asioita alettaisiin tonkia oikein perin pohjin, ovat kenties Ahti Karjalainen tai Kalevi Sorsakin ottaneet aikoinaan vastaan vaalirahoitusta vastaavin keinoin.
Poliitikon tai virkamiehen ero onkin näissä asioissa minun mielestäni heikko tapa kantaa vastuuta. Sisäministeriäkin vaadittiin eroamaan Kauhajoen ampumavälikohtauksen aikaan, ellen väärin muista. Mitä se oikeasti auttaisi? Ainoa oikea tapa on pysyä virassaan ja edesauttaa epäkohtien korjaamista omalla panoksellaan. Kokonaan eri asia onkin henkilökohtaiseen elämään liittyvät asiat, kuten Esko Kiesin tai Ilkka Kanervan tapaukset.
Tähän lahjusjupakan asteelle päätyneeseen kohuun palatakseni "Pääministeri totesi aamullaan kiukustaan huolimatta, ettei hänellä ole vaatimuksia Ylen suhteen. Hän odottaa Tekniikan Maailman lehden tutkimusta taloonsa, ja vakuutti ohjelmassa, ettei hänen taloistaan löydy väitettyä puumateriaalia.
- Asiantuntijat näkevät materiaalien läpi, hän vakuutti kivitalon tarkastuksen sujuvuutta."
Tämä on sitä, mitä kutsuin jo otsikossa farssiksi. Vanhasen taloon passitetaan joukko asiantuntijoita ja tiedemiehiä tutkimaan, sisältääkö sen rakenteet sellaisia puumateriaaleja, joita hänen on väitetty vastaanottaneen epäilyttävän edullisesti. Minusta tällainen toiminta sopisi b-luokan komediaelokuvan juoneen. Suomen vaikutusvaltaisin mies ei onnistu todistamaan talonsa rakennusmateriaaleja mitenkään muuten kuin hankkimalla paikalle pataljoonan Tekniikan Maailman asiantuntijoita. Isäni on rakentanut omakotitalonsa lähes kokonaan omin käsin. Eiköhän hän osaa melko suoralta kädeltä kertoa uteliaille sen, millaista puumateriaalia sieltä sun täältä löytyy.
SAK:n jäsenenä minua harmittaa vain hieman se, että jäsenmaksuista ollaan kustannettu Tarja Halosen vaalikampanjaa, koska hän oli minunkin ehdokkaani edellisissä vaaleissa. Niin paljon kuin häntä jatkuvasti arvostellaankin, hoiti hän mielestäni jo ulkoministerinä sekä ensimmäisellä presidenttikaudellaan Suomen asioita kyllin hyvin, jotta ansaitsi ääneni molemmilla kierroksilla. Presidentin tehtävähän kun on nykyään olla lähinnä edustajana kissanristiäisissä ympäri maailmaa.
Kaikesta huolimatta olen tietenkin vaalirahoituslainsäädännön uudistuksen kannalla. Suurin syy lienee se, että vaalien rahoitukseen päätyy kansalaisilta kenties vasten heidän tahtoaan lähtöisin olevia rahoja. Toinen taas on se, että valtapuolueet saavuttavat kampanjoinnissaan eriarvoisen aseman, mikäli heillä on mahdollisuus saada toimintaansa pienempiä ja myös vaikuttamaan haluavia puolueita enemmän rahoitusta. Eipä edellisten kunnallis- tai eduskuntavaalien aikaan televisiossa pahemmin RKP:n, perussuomalaisten tai vihreiden mainokset pyörineet. No, kahdella edellisistä on sentään ministeri nykyisessä hallituksessa.
No, se on tätä tuttua suomalaista politiikkaa. Hintoja ylös ja jos ei piisaa niin lisää vain veroja toisten perään. Farssiksi alkaisin pikkuhiljaa kutsua yhä vellovaa vaalirahakohua. Tiedän, ettei kukaan lue näitä tekstejä, ja ihmetyksekseni kommentointimahdollisuuskin on kadonnut johonkin, mutta mikäli joku näitä säännöllisesti lukisi, saattaisi hän ihmetellä, miksen ole aiemmin ottanut vaalirahaskandaaliin kantaa.
Rehellisesti sanottuna en ole onnistunut pysymään asiassa perillä kyllin tarkasti. Aikomuksenani on ollut perehtyä koko vaaliraha-asiaan ja eilisessä uutislähetyksessä "Vanhasen talojupakaksi" nimettyyn skandaaliin, jotta niistä osaisi olla jotain perustavanlaatuista mieltä. Koko sotku on ikävä ja päällisin puolin tarkasteltuna se syö runsaasti uskottavuutta maamme eturivin poliitikoilta. Vanhasen Matti ärähti tosin jo jokunen päivä sitten siitä, miksi hänen tulisi ottaa eroamisella vastuu siitä, millaiseksi suomalainen vaalijärjestelmä on jo vuosikymmenten aikana kehittynyt.
Vanhasen pahaksi onneksi kupla puhkesi juuri tällä hallituskaudella. Mikäli asioita alettaisiin tonkia oikein perin pohjin, ovat kenties Ahti Karjalainen tai Kalevi Sorsakin ottaneet aikoinaan vastaan vaalirahoitusta vastaavin keinoin.
Poliitikon tai virkamiehen ero onkin näissä asioissa minun mielestäni heikko tapa kantaa vastuuta. Sisäministeriäkin vaadittiin eroamaan Kauhajoen ampumavälikohtauksen aikaan, ellen väärin muista. Mitä se oikeasti auttaisi? Ainoa oikea tapa on pysyä virassaan ja edesauttaa epäkohtien korjaamista omalla panoksellaan. Kokonaan eri asia onkin henkilökohtaiseen elämään liittyvät asiat, kuten Esko Kiesin tai Ilkka Kanervan tapaukset.
Tähän lahjusjupakan asteelle päätyneeseen kohuun palatakseni "Pääministeri totesi aamullaan kiukustaan huolimatta, ettei hänellä ole vaatimuksia Ylen suhteen. Hän odottaa Tekniikan Maailman lehden tutkimusta taloonsa, ja vakuutti ohjelmassa, ettei hänen taloistaan löydy väitettyä puumateriaalia.
- Asiantuntijat näkevät materiaalien läpi, hän vakuutti kivitalon tarkastuksen sujuvuutta."
Tämä on sitä, mitä kutsuin jo otsikossa farssiksi. Vanhasen taloon passitetaan joukko asiantuntijoita ja tiedemiehiä tutkimaan, sisältääkö sen rakenteet sellaisia puumateriaaleja, joita hänen on väitetty vastaanottaneen epäilyttävän edullisesti. Minusta tällainen toiminta sopisi b-luokan komediaelokuvan juoneen. Suomen vaikutusvaltaisin mies ei onnistu todistamaan talonsa rakennusmateriaaleja mitenkään muuten kuin hankkimalla paikalle pataljoonan Tekniikan Maailman asiantuntijoita. Isäni on rakentanut omakotitalonsa lähes kokonaan omin käsin. Eiköhän hän osaa melko suoralta kädeltä kertoa uteliaille sen, millaista puumateriaalia sieltä sun täältä löytyy.
SAK:n jäsenenä minua harmittaa vain hieman se, että jäsenmaksuista ollaan kustannettu Tarja Halosen vaalikampanjaa, koska hän oli minunkin ehdokkaani edellisissä vaaleissa. Niin paljon kuin häntä jatkuvasti arvostellaankin, hoiti hän mielestäni jo ulkoministerinä sekä ensimmäisellä presidenttikaudellaan Suomen asioita kyllin hyvin, jotta ansaitsi ääneni molemmilla kierroksilla. Presidentin tehtävähän kun on nykyään olla lähinnä edustajana kissanristiäisissä ympäri maailmaa.
Kaikesta huolimatta olen tietenkin vaalirahoituslainsäädännön uudistuksen kannalla. Suurin syy lienee se, että vaalien rahoitukseen päätyy kansalaisilta kenties vasten heidän tahtoaan lähtöisin olevia rahoja. Toinen taas on se, että valtapuolueet saavuttavat kampanjoinnissaan eriarvoisen aseman, mikäli heillä on mahdollisuus saada toimintaansa pienempiä ja myös vaikuttamaan haluavia puolueita enemmän rahoitusta. Eipä edellisten kunnallis- tai eduskuntavaalien aikaan televisiossa pahemmin RKP:n, perussuomalaisten tai vihreiden mainokset pyörineet. No, kahdella edellisistä on sentään ministeri nykyisessä hallituksessa.
maanantaina, syyskuuta 21, 2009
Nuoret miehet ja auto
Annos Fifth Gearia, 2 Fast and 2 Furiousia ja/tai Need For Speediä tekevät tehtävänsä nopeista autoista innostuneisiin nuorukaisiin. Ajokortti-iän lähestyessä tietämys tarjolla olevien ajopelien tehomääristä sekä niihin saatavista tuningvarusteista lisääntyy ja nälkä kasvaa nopeammin kuin kupu vetää. Lopulta alla on se budjettiin mitoitettu unelma-auto, jolla kelpaa kyyditä kavereita sekä kenties hyvännäköisiä autoista tykkääviä nuoria naisia.
Kyydissä istuvien ei tarvitse välttämättä edes stereotyyppisesti yllyttää posottamaan ylinopeutta vaan tarve moiseen saattaa tulla kuin itsestään silloin kun ihanteellisen auton on saanut hankittua. Lisänä saattavat olla vielä reilun kokoiset kevytmetallivanteet, spoileri, helmalevikkeet, efektori ja lisävalot. Ainoa mikä puuttuu on ajokokemus.
Sunnuntaipäivän aikana on mietityttänyt sekä surettanut tässä Jyväskylän liepeillä, Kirrissä, edellisyönä sattunut ja kaksi henkeä vaatinut raju ulosajo. Yksikään kyytiläisistä ei ainakaan tiettävästi ollut tuttavapiiriä, mutta nämä uutiset pistävät aina miettimään etenkin, mikäli onnettomuus on ensimmäinen asia, jonka lukee klikattuaan itsensä uutissivustoille.
Eipä ole aikaakaan, kun kirjoitin siitä, kuinka useilla autoilevilla miehillä on haaveissa mahdollisimman tehokas auto, jollaiselle ei ole tämän maan nopeusrajoitukset huomioon otettuina mitään järkevää perustetta. Nykyään sellaisen saa hankittua vaikkapa Saksasta tuotuna varsin edullisesti, mutta useammassa vanhemmassa yksilössä noin 200 hevosvoiman kylkiäisenä on hankala ohjattavuus.
Kävin uteliaana paskiaisena katsastamassa onnettomuuspaikan ja mikäli olisin osannut yhdistää tien nimen oikein, olisin voinut osata veikata sen sijainnin tismalleen oikein. Tieosuudella on jyrkkiä mäkiä sekä melko kiperiä mutkia. Paikka oli näistä nyppylöistä kenties jyrkin ja sitä seuraa loiva vasemmalle kaartuva mutka. Olen jo vuosikausia sitten katsonut tuota pätkää ja tuuminut, ettei liian suurella tilannenopeudella ole hyvää jälkeä luvassa. Lisäksi tie oli juuri päällystetty ja sateella tai syysyön kostealla sekä kolealla kelillä yllättävän liukas.
Harjanteen kohdalle tultaessa auto kevenee vähänkään liian suurella nopeudella kummasti ja sitä mukaa pienenevät hallintamahdollisuudet etenkin liukkaalla asfaltilla. Eiväthän ralliautot muuten mäennyppylöiden kohdalta ilmaan singahtaisi. Hallinnan menetyksen jälkeen auto on pyörinyt useita kertoja katon kautta ympäri niin pitkälle peltoa, ettei laonneen viljan takaa nähnyt iltahämärässä kuin hiljaiseksi vetävän kynttilämeren sekä surevia nuoria. Tällä kertaa he eivät surreet sitä, etteivät mahtuneet lähipiirin komeimman sekä tehokkaimman tuningauton kyytiin.
Minä en ole mikään Jeesus tässä asiassa. Olen saanut yhdet sakot (STOP-merkin huomiotta jättäminen) ja kolaroinut ensimmäisen autoni kaksi viikkoa ajokortin saannin jälkeen. Tämä tapahtui soratiellä 50 km/h vauhdissa, eikä itselleni käynyt kuinkaan. 2000 euron korjauslasku päin puita menneen ajopelin kunnostamiseen sen sijaan laittoi kummasti malttia takaraivoon. Kantapään kautta asioita ei mielellään oppisi, mutta ilmeisesti se kuuluu ihmisen perusluonteeseen.
Hyvä ystäväni ei päässyt yhtä helpolla vaan menehtyi tolkuttomasta ylinopeudesta johtuneessa kolarissa vain 18-vuotiaana. Viime aikoina nuorten onnettomuudet ovat tuntuneet yleistyneen dramaattisesti, mutta pelkät otsikot lehtien kansissa eivät valitettavasti riitä hillitsemään menohaluja. Niin ikään valitettavaa on, kuinka ainoa riittävän suuri "paukku" tuntuu olevan onnettomuus lähipiirissä. Meidän kaveriporukallemme Iivarin (nimi muutettu) onnettomuus oli juuri sellainen tapaus, joka varmasti kevensi jokaisen kaasujalkaa.
Olen melko vakuuttunut, ettei tilannetta korjaa peltipoliisit tai nopeusrajoitusten laskeminen. 80 km/h lätkä on myös yhdentekevä niin kauan kun kukaan ei aja perässä. Joku onnistuu aina purkamaan ajokistaan nopeusrajoittimen, mikäli sellaisia aletaan jakamaan alkolukon tavoin. Täysin yhdentekevää on myös alkaa kieltää alle 18-vuotiailta Need For Speedin tai Richard Burns Rallyn pelaaminen. Ihmisen perusluonteeseen kuulunee uhmakkuuden lisäksi myös tarve vaihtaa maisemaa mahdollisimman rivakasti.
Kyydissä istuvien ei tarvitse välttämättä edes stereotyyppisesti yllyttää posottamaan ylinopeutta vaan tarve moiseen saattaa tulla kuin itsestään silloin kun ihanteellisen auton on saanut hankittua. Lisänä saattavat olla vielä reilun kokoiset kevytmetallivanteet, spoileri, helmalevikkeet, efektori ja lisävalot. Ainoa mikä puuttuu on ajokokemus.
Sunnuntaipäivän aikana on mietityttänyt sekä surettanut tässä Jyväskylän liepeillä, Kirrissä, edellisyönä sattunut ja kaksi henkeä vaatinut raju ulosajo. Yksikään kyytiläisistä ei ainakaan tiettävästi ollut tuttavapiiriä, mutta nämä uutiset pistävät aina miettimään etenkin, mikäli onnettomuus on ensimmäinen asia, jonka lukee klikattuaan itsensä uutissivustoille.
Eipä ole aikaakaan, kun kirjoitin siitä, kuinka useilla autoilevilla miehillä on haaveissa mahdollisimman tehokas auto, jollaiselle ei ole tämän maan nopeusrajoitukset huomioon otettuina mitään järkevää perustetta. Nykyään sellaisen saa hankittua vaikkapa Saksasta tuotuna varsin edullisesti, mutta useammassa vanhemmassa yksilössä noin 200 hevosvoiman kylkiäisenä on hankala ohjattavuus.
Kävin uteliaana paskiaisena katsastamassa onnettomuuspaikan ja mikäli olisin osannut yhdistää tien nimen oikein, olisin voinut osata veikata sen sijainnin tismalleen oikein. Tieosuudella on jyrkkiä mäkiä sekä melko kiperiä mutkia. Paikka oli näistä nyppylöistä kenties jyrkin ja sitä seuraa loiva vasemmalle kaartuva mutka. Olen jo vuosikausia sitten katsonut tuota pätkää ja tuuminut, ettei liian suurella tilannenopeudella ole hyvää jälkeä luvassa. Lisäksi tie oli juuri päällystetty ja sateella tai syysyön kostealla sekä kolealla kelillä yllättävän liukas.
Harjanteen kohdalle tultaessa auto kevenee vähänkään liian suurella nopeudella kummasti ja sitä mukaa pienenevät hallintamahdollisuudet etenkin liukkaalla asfaltilla. Eiväthän ralliautot muuten mäennyppylöiden kohdalta ilmaan singahtaisi. Hallinnan menetyksen jälkeen auto on pyörinyt useita kertoja katon kautta ympäri niin pitkälle peltoa, ettei laonneen viljan takaa nähnyt iltahämärässä kuin hiljaiseksi vetävän kynttilämeren sekä surevia nuoria. Tällä kertaa he eivät surreet sitä, etteivät mahtuneet lähipiirin komeimman sekä tehokkaimman tuningauton kyytiin.
Minä en ole mikään Jeesus tässä asiassa. Olen saanut yhdet sakot (STOP-merkin huomiotta jättäminen) ja kolaroinut ensimmäisen autoni kaksi viikkoa ajokortin saannin jälkeen. Tämä tapahtui soratiellä 50 km/h vauhdissa, eikä itselleni käynyt kuinkaan. 2000 euron korjauslasku päin puita menneen ajopelin kunnostamiseen sen sijaan laittoi kummasti malttia takaraivoon. Kantapään kautta asioita ei mielellään oppisi, mutta ilmeisesti se kuuluu ihmisen perusluonteeseen.
Hyvä ystäväni ei päässyt yhtä helpolla vaan menehtyi tolkuttomasta ylinopeudesta johtuneessa kolarissa vain 18-vuotiaana. Viime aikoina nuorten onnettomuudet ovat tuntuneet yleistyneen dramaattisesti, mutta pelkät otsikot lehtien kansissa eivät valitettavasti riitä hillitsemään menohaluja. Niin ikään valitettavaa on, kuinka ainoa riittävän suuri "paukku" tuntuu olevan onnettomuus lähipiirissä. Meidän kaveriporukallemme Iivarin (nimi muutettu) onnettomuus oli juuri sellainen tapaus, joka varmasti kevensi jokaisen kaasujalkaa.
Olen melko vakuuttunut, ettei tilannetta korjaa peltipoliisit tai nopeusrajoitusten laskeminen. 80 km/h lätkä on myös yhdentekevä niin kauan kun kukaan ei aja perässä. Joku onnistuu aina purkamaan ajokistaan nopeusrajoittimen, mikäli sellaisia aletaan jakamaan alkolukon tavoin. Täysin yhdentekevää on myös alkaa kieltää alle 18-vuotiailta Need For Speedin tai Richard Burns Rallyn pelaaminen. Ihmisen perusluonteeseen kuulunee uhmakkuuden lisäksi myös tarve vaihtaa maisemaa mahdollisimman rivakasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)