I
Tuoreen uutisen mukaan evankelis-luterilaisesta kirkosta erosi vastikään päättyneen vuoden (2008) aikana jopa 50 000 suomalaista, joka on noin 12 000 ihmistä enemmän kuin sitä edeltäneenä vuonna. Minua tämä uutinen lämmittää todella syvästi ja osoittaa pääasiassa sitä, kuinka kansa on viimein havainnut seurakunnan riittämättömyyden, konservatiivisuuden sekä jonkunasteisen tarpeettomuuden. Tapakulttuurina ja lisäksi urheiluseuran tavoin perustettavana, lakkautettavana tai sisältönsä osalta muunneltavana instituutiona uskonto on nimenomaan riittämätön elämän ohjenuoraksi.
Edit 12.1.2009: kotikaupungissani Jyväskylässä kirkosta erosi päättyneenä vuonna 1233 henkilöä. Oikein mukava määrä sekin.
Erotkaa, jos koette, että kirkko ei kannata teille tärkeitä arvoja (tasa-arvo...?) tai kannattaa asioita, jotka eivät vastaa omia ajatuksianne. Erotkaa, jos ette osallistu seurakunnan tapahtumiin ennen omia hautajaisianne ja maksatte kirkollisveroa vain ylläpitääksenne sellaista toimintaa, joka ei ole sydäntänne lähellä. Lähes kirkkohäitä vastaavaa glamouria voidaan järjestää muutenkin kuin jatkamalla tapakulttuurin maksullista jäsenyyttä kannattaen samalla sen ajamia aatteita.
http://eroakirkosta.fi
Loppukevennykseksi Lakupaavia vapaasti muunneltuna ja alta riman menevät loukkaukset sensuroituna:
"Jumala rankaisee:
laillistaa armomurhan
antaa homoille adoptio-oikeuden
sallii naispappeuden
sekä myöskin hedelmöityshoidot
ja tekee pirusti abortteja niitä haluaville."
II
Samaan aikaan uutisoidaan ikävistä tapahtumista, jotka kertovat kaikesta muusta kuin kriittisyydestä uskontoa kohtaan. Viittaan luonnollisesti Gazan tapahtumiin, joista seurasin parhaillaan reportaasia MTV3:n iltauutisista. Reportterille mesoava nainen anoo islamilaisia johtohenkilöitä manaamaan vastapuolen edustajia, vai mitenhän lie mahtoikaan olla.
Vastapuolella tarkoitetaan joka tapauksessa toisella tavalla uskovia ja sama toteutuu lukuisissa muissakin uskonsodissa. Kyseessä on joka tapauksessa äärimmäisen mielenkiintoisia erityispiirteitä heidän kiehtovasta kulttuuristaan. Todella eksoottisen värisyttävää on myös se seikka, että Hamas-järjestö vastustaa peruskirjansa mukaisesti rauhanomaista ratkaisua palestiinalaiskysymykseen.
Esitänpä tässä taas jokaiselle pohdittavaksi jonkun verran kysymyksiä huolimatta siitä, etten kannata mitään uskontokuntaa. Tämä oli toki helppo havaita ensimmäisen osion perusteella.
- Minkä takia protestanttisten kirkkojen jäsenet eivät pommita toisiansa huivit päässä ja konekiväärit hyppysissään?
- Miksi Suomessa saa elää katolisia, evankelis-luterilaisia, ortodokseja ja lukuisten eri herätysliikkeiden edustajia sulassa sovussa yhtenäisen kansan edustajina?
- Miksi asia on näin, eivätkä esimerkiksi ortodoksit tee jatkuvasti aseellisia hyökkäyksiä babtistikirkon jumalanpalveluksiin?
- Lopuksi: minkä pahuksen takia israelilaiset ja palestiinalaiset eivät voi elää kiltisti vaan asioita pitää jatkuvasti "ratkoa" sotilaallisten yhteenottojen avulla?
Tuota kaistapäistä meuhkaamista on länsimaalaisen silmin äärimmäisen vaikea käsittää ja valitettavasti siitä on tullut vähitellen yhtä sidonnainen osa maailmanpoliittista tilannetta kuin Yhdysvallat NATO:n johtajana. Minun piti nimittäin oikein palauttaa mieleeni tätä blogia luonnostellessani, että mistä tuolla Israelin ja Palestiinan välisessä jatkuvassa kriisissä oikein olikaan kysymys. Tätä juuri tarkoitin kappaleen alussa. Uusista käänteistä kerrotaan tv-uutisissa mainitsematta sen kummemmin taustoista, koska on itsestään selvää, että tuolla "ruutitynnyrissä" - kuten aluetta on joskus luonnehdittu - sattuu ja tapahtuu.
Minkä vuoksi Hollannista, Saksasta, Kanadasta, Uudesta-Seelannista tai Islannista ei näytetä uutiskuvia, jossa retuutetaan uskonnollisissa yhteenotoissa haavoittuneita ihmispoloisia? Minkä kumman takia me länsimaalaiset osaamme elää suvaitsevaisesti ja sopuisasti toisin kuin eräät väestöt? Eri etnisten ryhmien keskimääräisten älykkyysosamäärien vertaileminen on tabuista synkin ja tämän osoitti aikoinaan emeritusprofessori Tatu Vanhasen tekemän tutkimuksen aiheuttama kohu. Siltikään televisiokameroiden edessä hullun kiilto silmissään henkiolennon nimeen meuhkaavat ja "vääräoppisille" kuolemaa janoavat ihmiset eivät vastaa käsitystäni tervejärkisestä ihmisestä.
III
Minun on pakko kysyä lisää vanhoja tuttuja kysymyksiä, kuten sitä, miksi Suomen kulttuuria pitäisi rikastaa tällaisilla kiehtovia piirteitä omaavilla kansoilla? Onko eri etnisten ryhmien haalimisen kanssa intoilevilla niin surkea kansallinen identiteetti, ettei suomalaisen kulttuurin omia hienouksia nähdä? Minusta Suomella on omat hienot perinteet, joita ei tarvitsisi muokata tai "rikastaa" mihinkään suuntaan. Joulupöydässä komeileva kinkku tai juhannuksena oven pieleen lykättävät koivut ovat hieno osa meidän omia varsin pitkäaikaisia perinteitämme, eikä niitä pitäisi jalostaa piirun vertaa mihinkään suuntaan - kaikkein vähiten maahanmuuttajien mieltymysten mukaisesti. Mitä todennäköisemmin khambodzalaiset, mayat tai uzbekit eivät haluaisi omaksua suomalaisia kulttuuriperinteitä, kuten Kalevalaa tai juhannustraditioitamme. Tästä eri kulttuurien moninaisessa kirjossa minun mielestäni on kyse: jokaisella etnisellä ryhmällä eri puolilla maapalloa on omansa ja hyvä niin.
perjantaina, tammikuuta 02, 2009
maanantaina, joulukuuta 08, 2008
Tarkista, elätkö juuri SINÄ, kuten kuuluukin!
On edelleen yleinen harhaluulo, että erityisen tavoiteltavaa on elää elämä siten, että 75% hengenheimolaisista on sitä mieltä, että meno on ollut mallikelpoista. Mitään painoarvoa ei ole omilla mieltymyksillä tai maailmankatsomuksellisilla eroilla vaan kuolinvuoteella täytyy iloita, kuinka harjasi hampaansa joka päivä, ei antanut hiustensa rehottaa tai piti aina samaa paria olevia sukkia. On siis taas kerran vietetty oikein poliittisesti korrektia ja yleisten normien, lähestulkoon de facto –lakien statuksen saavuttaneiden sääntöjen mukaista elämää.
Jos suu napsaa olutta kello 15 keskiviikko-iltapäivänä, ei sellaista kuitenkaan rohkene suurin surminkaan korkata, koska naapurin Aarnekaan ei tiettävästi moiseen pahuuteen sorru ennen perjantai-illan maagista kello 18:sta. Ei sekuntiakaan aiemmin. Hieman boheemimpi elämänasenne voisi olla monelle muutenkin mieleinen, mutta koska 75% tuttavapiiristä pukeutuu tahrattomiin vaatteisiin eikä anna yhdenkään partahaivenen törröttää leuassa etenkään kotoaan poistuessaan, ei itsekään uskalla olla se musta lammas, joka erottuu joukosta epäedullisesti.
Kello on aivan käsittämätön asia. Samanaikaisesti helpottava, välttämätön ja aivan helvetin turha sekä ärsyttävä. Moni elää sen näyttämän ajan mukaan aivan joka asiassa, koska sitäkin pidetään jollain tapaa erityisen hyveellisenä. Täsmällisyys toki onkin välttämätöntä, mutta tarkoitan tässä hieman muita asioita. Ruokaa ei syödä liian myöhään ja nukkumaan – tai petiin – mennään tiettyyn kellonaikaan, vaikka ei edes vielä väsyttäisi. Ennemmin pitää pyöriä monta tuntia sängyssä miettimässä asioita ja tylsistymässä. Nukkua ei myöskään saa liian myöhään, vaikka vielä nukuttaisi ja tämä siis pätee nimenomaan siinä tapauksessa, että aamulla ei ole pakko herätä velvollisuuksiaan hoitamaan. Ihminen tekee kellon ja joidenkin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan jatkuvasti niin kuin ei olisi hänelle itselleen mukavinta. Mikään lakihan siis ei kiellä nukkumasta ja syömästä silloin kun huvittaa.
Kelloon olennaisesti liittyvä ja ihmisten tekemisiä valitettavan usein rajoittava asia on ikä. Ei sen riittämättömyys vaan sen suuruus. Ryypiskelyä tai lasten tekoa ei saa mielestäni edelleenkään harrastaa liian nuorena normaaleista lain puitteissa määritellyistä ikärajoista puhumattakaan. Yksi taajaan käytetty perustelu asioiden tekemättä jättämiselle on jotakuinkin tällainen: ”No eihän sitä nyt enää tässä iässä...” Jos sinkkumies Heimo, 68 v, lähtee Ibizalle naisiin niin jo kylän akat päivittelevät: ”Ja siinä iässä oikein!” Jotkut ovatkin valitettavasti sitä mieltä, että tietyn iän jälkeen ei saisi enää harrastaa seksiä ja seksuaalisesti aktiiviset, vaikkapa yli 50-vuotiaat avioparit, koetaan jollain tapaa irstaiksi. Kukapa tosin haluaisi ajatella vanhempiaan niissä puuhissa – saatika tietää asiasta. Erityisen surullisia ovat tilanteet, jossa avioparin toinen osapuoli olisi valmis seksuaaliseen kanssakäymiseen jopa peräti vanhemmalla iällä, mutta joutuu elämään selibaatissa, koska toinen osapuoli näkee iän esteenä. K70-tv-ohjelma oli erinomaisen mainio, samoin pelkästään vanhuksista koostuva teatteriporukka, jonka satuin näkemään televisiossa pari päivää sitten. Ne osoittivat vanhoillisille suomalaisille, kuinka ikäihmisetkin osaavat ja ennen kaikkea SAAVAT irroitella sen verran mitä pumppu kestää. Amerikan Talentissa oli räppäävä mummo. Iso käsi hänelle! Monet rauhoittuvat jossain vaiheessa elämäänsä niin perin juurin, etteivät hingu kotoaan mihinkään, mutta jos näin sattuisi käymään niin antaa perkele palaa vaan, kun vielä töppönen liikkuu! Muistakaa, että kohderyhmät ovat vain suuntaa-antavia. Tervetuloa vain eläkeläisetkin katsomaan vaikkapa JYP:n kotipelejä tai Quantum of Solacea, jos kiinnostaa!
Ala-Rantakönkäreen pariskunta, Veikko ja Mielikki, pitävät kotonaan taulujansa niin jämptisti suorassa, että liekö isäntä oikein vatupassilla mitannut. Sohvatyynyjen päälliset ovat mankeloidut ja jääkaapin sisällöstä ei yksikään artikkeli ylitä viimeistä käyttöpäivää. Kuinka heitä nyt siis kehtaa omaan asuntoonsa kutsua, kun pöytäliinalle on läikähtänyt hieman kahvia, seinää koristaa huomattavasti ristipistotöitä enemmän itseä miellyttävä Briana Banksin juliste ja kirjahyllyssä on viisi telamiinan sytytintä sekä täytetty kirahvi mieleistä tunnelmaa luomassa. Kahvitahra ei omaa menoa haittaa tippaakaan, ei myöskään sohvan alle tipahtaneet kalsarit. Ei se ole niin tarkkaa. Heitäpäs jollekin Veikkoa ja Mielikkiä vastaavalle säntillisyyden siniveriselle ehdotus repäistä kerrankin elämässään. ”Voi hyvä tavaton, enhän minä nyt sellaista...!” ”No helvetti minkä takia ei?” ”No kun eihän sitä nyt semmoista rohkene...”
Entäs piereskely sitten? Kyllä minä tuuppaan menemään oikein olan takaa, jos sattuu huvittamaan. Pitäähän oloa saada helpotettua. Siveellisiltä ja kunnollisilta veronmaksajilta se ei onnistu kerrassaan mitenkään. Kyseessä on vieläpä hengittämiseen verrattava luonnollinen asia. Väittäisin, että jokainen maailman ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä pikkuisen rupsauttanut. Allekirjoittanut vieläpä melkoisen reilusti ja yhtä lailla koulussa, töissä ja kaupan kassajonossa.
Minusta suomalaisilla on lisäksi erikoinen mentaliteetti hauskanpidon kanssa. Tuntuu, että ”liiasta” hauskanpidosta podetaan huonoa omaatuntoa. Edelleenkin olen kiinnostunut tietämään, että kuka senkin määrittelee, mikä on liikaa? Sanotaan, että tyypillinen esimerkki ydinperheestä käy keilaamassa ja McDonald’sissa. Hauskaa siis on ja etenkin lapsilla – ei vähiten Happy Mealin mukana tulleen kokoontaitettavan hiukkaskiihdyttimen johdosta. Seuraavan kerran vastaavaa ei sitten harrastetakaan kuin aikaisintaan kuukauden päästä, koska ”eihän sitä nyt koko ajan voi vaan hauskaa olla pitämässä...” Ei mikään laki kiellä käymästä keilaamassa/pelaamassa paintballia/ajamassa kartingia/elokuvissa vaikka pari kertaa viikossa, mikäli rahatilanne sen mahdollistaa. Raha on tietenkin tyypillisin ja varsin pitävä rajoite moisiin aktiviteetteihin. Välillä pitää olla ajanjakso X kurjuutta ja arkea, jolloin jokainen vain odottaa sitä, koska voisi olla sopivaa RAASKIA tehdä jotain mukavaa tässä kurjassa ja stressaavassa elämässä.
Periaatteessa voitaisiin ajatella, että miksei vekaralle voisi antaa karkkia vaikka parina-kolmena päivänä viikossa, mikäli hänen mielensä halajaa. Sunnuntaista perjantaihin hän odottaa kuitenkin vain lauantaita, jolloin on keksitty pitää karkkipäivä. Kyllä ne hampaat saa kunnossa pysymään, kun vain muistaa harjata. Entä jos rattijuoppo ajaa seuraavalla koulumatkalla päälle tai tulee joku vakava sairaus? Kyllä vasta silloin podetaan huonoa omaatuntoa siitä, kun ei Arvi-Joosepille annettu karkkia, vaikka tämä halusi... Elokuvalippu maksaa vain 9 €, pieni hinta siitä, että rakkaan lapsen kanssa olisi saanut viettää laatuaikaa yhdessä, kun se oli vielä mahdollista... Melko tuttua puhetta.
Työ- tai koulupäivän jälkeen moni on tietenkin väsynyt ja siksi rattoisat illanvietot ajoitetaan viikonlopulle, mutta tuntuu vahvasti siltä, että usea tekee niin ihan vain siksi, että se on TAVANOMAISTA. ”Eihän sitä nyt keskellä arkea rohkene rillutella!” Tarkoittaa siis nyt ihan perheen kesken suoritettavia aktiviteetteja eikä baari-iltoja. Meillä koulumaailmassa vapaapäiviä sattuu lukujärjestyksestä riippuen useinkin arkipäiville ja aika monet opiskelijabileet pidetäänkin esimerkiksi keskiviikkona. Mikä tahansa viikonpäivä on ihan hyvä päivä juhlia, jos on fiilis sekä seura kohdallaan. Arki on itse asiassa viikonloppua parempi, kun yöelämässä mahtuu olemaan sekä kulkemaan.
Ihmiset hei, ei se ole ihan oikeasti niin justiinsa! Turhaan te säästätte joka napin, kymmensenttisen ja pesette kertakäyttöastiat. Se saattaa olla kenellä tahansa vaikka huominen kauppareissu, kun aineissa oleva rekkakuski jyrää ylitsenne. Hyödyttikö nyt siis sitten se alituinen kituuttaminen ja hamstraaminen? Häh? Olisitte voineet elää reteästikin siihen mennessä. Pitkän tähtäimen suunnitelmia on tietenkin syytä tehdä myös ja säästäminen vaikkapa suurta ulkomaanmatkaa varten täytyykin aloittaa ajoissa. Tietynlainen carpe diem –asenne ei tee silti pahaa kenellekään.
Aloin tuossa taannoin kasvattaa itselleni partaa ja moni tiedusteli syytä tähän. Niin ikään moni ei tuntunut ymmärtävän, että tein sen ihan vain huvikseni ja kokeilunhalusta. Eihän se häävin näköinen tietenkään ole, mutta jonkunlainen kuitenkin. Kerran olin eriparisukissa liikenteessä ja sehän aiheutti hilpeyttä. Ihan hyvin nekin jalkoja lämmittivät, ei se ole niin justiinsa. Kenkien alta niitä ei sitä paitsi mihinkään näy. Samoin kuin ei college-/kauluspaidan alta sitä, että t-paita on usean vuoden tiiviin käytön seurauksena kulahtanut tai rikki jostain kohtaa. Paljon kiinnostaa sekin, olenko käynyt suihkussa juuri ennen vaikka yöelämään lähtöä. Siellä sitä nuhjaantuu koko ukko kuitenkin illan mittaa. Vähän dödöä kainaloon ja that’s it. Minulla ei ole kaapissani teema-astiastoa ja aterimeni eivät koostu yksinomaan Fiskarsista. Päin vastoin – astiakaapin sisältö on jonkunasteinen sekasikiö ja isäni vanhempien perua. Kummasti olen vain tästäkin huolimatta saanut einekset napaani vedettyä. Olisiko tuota uskonut? Ilman teema-astiastoa!
Ihmiset ovat tietenkin kaikki erilaisia ja monilla on elämässään asioita, jotka määrittelevät – ja objektiivisesti katsottuna kenties rajoittavat – elämistä, eikä moni kerta kaikkiaan kaipaa tai halua elämältään muuta kuin elelyä tutuissa ja turvallisissa oloissa vanhaan malliin sen ihmeempiä repäisemättä. Mummoni (71 v) on asunut koko elämänsä samassa pienessä pitäjässä ja saman pienehkön järven rannalla vain muutamassa eri osoitteessa, joten siinä missä moni kaipaisi pikkuhiljaa maisemanvaihdosta, olisi mummoni muuton edessä todennäköisesti äärimmäisen haikea.
Minullakin jotain pientä tämänsuuntaista on. Yksi esimerkki kaiketi on se, että ei minulta noin vain onnistuisi ex tempore –lähtö junalla pariksi päiväksi Ouluun, jos joku pyytäisi. Tällainen vaatii hieman pidemmän suunnittelun ja varoitusajan. Muuten olen kyllä melko kokeilunhaluinen, rempseä ja pyrin noudattamaan elämänfilosofiaani, jonka mukaan pitää pyrkiä tekemään haluamiaan asioita silloin ja siten kun on vain itselleen mukavinta. Pitää tosin tietenkin muistuttaa, että Suomen lakia ja vaikkapa taloyhtiön järjestyssääntöjä pitää filosofiassani aina noudattaa. Olisi tosin mielenkiintoista nähdä talonmiehen tai muiden asukkaiden reaktio, mikäli kävisin saunomisen yhteydessä ulkona hangessa kierimässä. Ehkäpä varaan itselleni saunavuoron talven kuluessa ja kokeilen. Tässä talossa tuntuu päällisin puolin asuvan vain oikein viimeisen päälle kelvollisia veronmaksajia, jotka elelevät maltillisesti sekä säntillisesti kunnon kansalaisina.
Alastomuuteenkin suhtautuminen on niin takapajuista, ettei moni asia yllä samalle tasolle tämän päivän sivistyneessä yhteiskunnassa. Jokainen ihminen – mukaanlukien alastomuutta vastustavien lakien raapustajat – ovat alasti vaatteidensa alla. Mikäli pikkulapsi haluaa aiheuttaa itselleen vuosisadan traumat alastonta kroppaa tiirailemalla, riittää siihen kokovartalopeili, jollainen varmasti lähes jokaisesta huushollista löytyy. Käydäänkö sukupuolisiveyttä peräänkuuluttavien ihmisten perheissä saunassa vaatteet päällä vai laitetaanko alle kouluikäiset lapset sinne yksitellen ja erikseen?
En ole nudisti, mutta nähdäkseni vaatteiden olennaisin funktio on lämmittäminen etenkin meidän maassamme. Hei, pieni lapsikin voi olla alaston. Sukupuolisiveyteen liittyvien lakien vuoksi lienee hyväksyttävää, että pienten lasten annetaan juoksennella alasti jopa uimarannoilla. He kun eivät vielä itse täysin tajua asiaa, eli olla häpeissään alastomuudestaan. Pedofiilisetä on tietenkin mielissään tarkkaillessaan tilannetta lähipusikosta. Täytyy sanoa, että nuorempana hieman päivittelin vanhempieni ottamia kuvia, joissa juoksentelin mummolan pihassa muna suorana. Eipä tuo tosin ole niin justiinsa, kun perhealbumistamme pedofiilisetä niitä tuskin tavoittaa.
Jos alastomuus olisi turmiollista, emme olisi tässä. Esi-isillämme ei takuulla ollut samanlaista sukupuolisiveyden normistoa kuin meillä ja tästäkään huolimatta evoluutio ei korjannut noita uljaita karvanaamoja pois päiviltä. Tai siis korjasihan se, mutta tilalle tuli seuraava kehitysaskel. Karvanaamoja täällä päin ei ainakaan ole kuin yksi kappale ja se kurkistaa peilistä joka aamu. Olisi mukava nähdä vaikka virallisesti julistettu viikko ilman mitään sukupuolisiveyttä koskevia järjestyssääntöjä tai lakipykäliä. Millaista esimerkiksi olisi se, jos kassajonossa seisoisi takanani karvainen setä vailla rihmankiertämää? Ehkäpä se noin alkuun hieman ahdistaisi heteromiestä, mutta veikkaan, että siihen voisi ennen pitkää tottuakin. Mitenkä joku kaunosielu sen totesikaan: ”jokainen ihmiskeho on kaunis.” En tosin tiedä allekirjoitanko tuota aivan kirjaimellisesti, mutta mainitsinpa nyt kuitenkin samalla rahalla.
Elämän ainutkertaisuus unohtuu varmasti kaikilta jossain vaiheessa. Se on oikeastaan se asia, jota ajan koko tällä ylipitkällä paatoksella takaa. Elämän ei kuulu olla suoritus, jota voidaan arvioida, kuten matematiikan koetta tai hyppyä Puijon tornista. Elämän kuuluu olla nautintoa ja kokemuksia. Jokaisen maan päällä eläneen ihmisen elämä on ollut ainutkertainen sekä vertaansa vailla oleva kokemus ja tulee olemaan tätä jatkossakin, vaikka siitä yrittäisi tehdä kirjoittamattomien sääntöjen ja rajoitteiden mukaan mahdollisimman ankeaa ja kaavamaista. Ehkä minun on vain hankala ymmärtää ihmisiä, jotka voivat käsi sydämellä vakuuttaa olevansa täydellisen onnellisia elellen mahdollisimman rutinoituneesti, pienissä tutuissa ympyröissään hankkimatta kokemuksia mistään muualta kuin omasta asuinseudustaan. Teen kuitenkin alituisesti parhaani yrittäessäni ymmärtää erilaisia ihmistyyppejä – myös nyt.
Minä sen sijaan haluan nähdä mahdollisimman paljon eri paikkoja ympäri maailmaa, tavata erilaisia ihmisiä ja kokeilla uusia asioita oman uskallukseni sallimissa rajoissa. Voi, kun pääsisin kokeilemaan vaikka mitä hienoja ja erikoisia soittimia, vesihiihtämään, moottorikelkkasafarille Lappiin, sukeltamaan Tyynen valtameren atolleille, esiintymään Hartwall-areenalle, katsomaan maisemia Empire State Buildingin näköalatasanteelta, kaatamaan puita moottorisahalla, ampumaan konekiväärillä, ajamaan vesiskootterilla (täysiä), tapaamaan presidentin ja kirjoittamaan sitten vanhana muistelmateoksen.
Jos suu napsaa olutta kello 15 keskiviikko-iltapäivänä, ei sellaista kuitenkaan rohkene suurin surminkaan korkata, koska naapurin Aarnekaan ei tiettävästi moiseen pahuuteen sorru ennen perjantai-illan maagista kello 18:sta. Ei sekuntiakaan aiemmin. Hieman boheemimpi elämänasenne voisi olla monelle muutenkin mieleinen, mutta koska 75% tuttavapiiristä pukeutuu tahrattomiin vaatteisiin eikä anna yhdenkään partahaivenen törröttää leuassa etenkään kotoaan poistuessaan, ei itsekään uskalla olla se musta lammas, joka erottuu joukosta epäedullisesti.
Kello on aivan käsittämätön asia. Samanaikaisesti helpottava, välttämätön ja aivan helvetin turha sekä ärsyttävä. Moni elää sen näyttämän ajan mukaan aivan joka asiassa, koska sitäkin pidetään jollain tapaa erityisen hyveellisenä. Täsmällisyys toki onkin välttämätöntä, mutta tarkoitan tässä hieman muita asioita. Ruokaa ei syödä liian myöhään ja nukkumaan – tai petiin – mennään tiettyyn kellonaikaan, vaikka ei edes vielä väsyttäisi. Ennemmin pitää pyöriä monta tuntia sängyssä miettimässä asioita ja tylsistymässä. Nukkua ei myöskään saa liian myöhään, vaikka vielä nukuttaisi ja tämä siis pätee nimenomaan siinä tapauksessa, että aamulla ei ole pakko herätä velvollisuuksiaan hoitamaan. Ihminen tekee kellon ja joidenkin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan jatkuvasti niin kuin ei olisi hänelle itselleen mukavinta. Mikään lakihan siis ei kiellä nukkumasta ja syömästä silloin kun huvittaa.
Kelloon olennaisesti liittyvä ja ihmisten tekemisiä valitettavan usein rajoittava asia on ikä. Ei sen riittämättömyys vaan sen suuruus. Ryypiskelyä tai lasten tekoa ei saa mielestäni edelleenkään harrastaa liian nuorena normaaleista lain puitteissa määritellyistä ikärajoista puhumattakaan. Yksi taajaan käytetty perustelu asioiden tekemättä jättämiselle on jotakuinkin tällainen: ”No eihän sitä nyt enää tässä iässä...” Jos sinkkumies Heimo, 68 v, lähtee Ibizalle naisiin niin jo kylän akat päivittelevät: ”Ja siinä iässä oikein!” Jotkut ovatkin valitettavasti sitä mieltä, että tietyn iän jälkeen ei saisi enää harrastaa seksiä ja seksuaalisesti aktiiviset, vaikkapa yli 50-vuotiaat avioparit, koetaan jollain tapaa irstaiksi. Kukapa tosin haluaisi ajatella vanhempiaan niissä puuhissa – saatika tietää asiasta. Erityisen surullisia ovat tilanteet, jossa avioparin toinen osapuoli olisi valmis seksuaaliseen kanssakäymiseen jopa peräti vanhemmalla iällä, mutta joutuu elämään selibaatissa, koska toinen osapuoli näkee iän esteenä. K70-tv-ohjelma oli erinomaisen mainio, samoin pelkästään vanhuksista koostuva teatteriporukka, jonka satuin näkemään televisiossa pari päivää sitten. Ne osoittivat vanhoillisille suomalaisille, kuinka ikäihmisetkin osaavat ja ennen kaikkea SAAVAT irroitella sen verran mitä pumppu kestää. Amerikan Talentissa oli räppäävä mummo. Iso käsi hänelle! Monet rauhoittuvat jossain vaiheessa elämäänsä niin perin juurin, etteivät hingu kotoaan mihinkään, mutta jos näin sattuisi käymään niin antaa perkele palaa vaan, kun vielä töppönen liikkuu! Muistakaa, että kohderyhmät ovat vain suuntaa-antavia. Tervetuloa vain eläkeläisetkin katsomaan vaikkapa JYP:n kotipelejä tai Quantum of Solacea, jos kiinnostaa!
Ala-Rantakönkäreen pariskunta, Veikko ja Mielikki, pitävät kotonaan taulujansa niin jämptisti suorassa, että liekö isäntä oikein vatupassilla mitannut. Sohvatyynyjen päälliset ovat mankeloidut ja jääkaapin sisällöstä ei yksikään artikkeli ylitä viimeistä käyttöpäivää. Kuinka heitä nyt siis kehtaa omaan asuntoonsa kutsua, kun pöytäliinalle on läikähtänyt hieman kahvia, seinää koristaa huomattavasti ristipistotöitä enemmän itseä miellyttävä Briana Banksin juliste ja kirjahyllyssä on viisi telamiinan sytytintä sekä täytetty kirahvi mieleistä tunnelmaa luomassa. Kahvitahra ei omaa menoa haittaa tippaakaan, ei myöskään sohvan alle tipahtaneet kalsarit. Ei se ole niin tarkkaa. Heitäpäs jollekin Veikkoa ja Mielikkiä vastaavalle säntillisyyden siniveriselle ehdotus repäistä kerrankin elämässään. ”Voi hyvä tavaton, enhän minä nyt sellaista...!” ”No helvetti minkä takia ei?” ”No kun eihän sitä nyt semmoista rohkene...”
Entäs piereskely sitten? Kyllä minä tuuppaan menemään oikein olan takaa, jos sattuu huvittamaan. Pitäähän oloa saada helpotettua. Siveellisiltä ja kunnollisilta veronmaksajilta se ei onnistu kerrassaan mitenkään. Kyseessä on vieläpä hengittämiseen verrattava luonnollinen asia. Väittäisin, että jokainen maailman ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä pikkuisen rupsauttanut. Allekirjoittanut vieläpä melkoisen reilusti ja yhtä lailla koulussa, töissä ja kaupan kassajonossa.
Minusta suomalaisilla on lisäksi erikoinen mentaliteetti hauskanpidon kanssa. Tuntuu, että ”liiasta” hauskanpidosta podetaan huonoa omaatuntoa. Edelleenkin olen kiinnostunut tietämään, että kuka senkin määrittelee, mikä on liikaa? Sanotaan, että tyypillinen esimerkki ydinperheestä käy keilaamassa ja McDonald’sissa. Hauskaa siis on ja etenkin lapsilla – ei vähiten Happy Mealin mukana tulleen kokoontaitettavan hiukkaskiihdyttimen johdosta. Seuraavan kerran vastaavaa ei sitten harrastetakaan kuin aikaisintaan kuukauden päästä, koska ”eihän sitä nyt koko ajan voi vaan hauskaa olla pitämässä...” Ei mikään laki kiellä käymästä keilaamassa/pelaamassa paintballia/ajamassa kartingia/elokuvissa vaikka pari kertaa viikossa, mikäli rahatilanne sen mahdollistaa. Raha on tietenkin tyypillisin ja varsin pitävä rajoite moisiin aktiviteetteihin. Välillä pitää olla ajanjakso X kurjuutta ja arkea, jolloin jokainen vain odottaa sitä, koska voisi olla sopivaa RAASKIA tehdä jotain mukavaa tässä kurjassa ja stressaavassa elämässä.
Periaatteessa voitaisiin ajatella, että miksei vekaralle voisi antaa karkkia vaikka parina-kolmena päivänä viikossa, mikäli hänen mielensä halajaa. Sunnuntaista perjantaihin hän odottaa kuitenkin vain lauantaita, jolloin on keksitty pitää karkkipäivä. Kyllä ne hampaat saa kunnossa pysymään, kun vain muistaa harjata. Entä jos rattijuoppo ajaa seuraavalla koulumatkalla päälle tai tulee joku vakava sairaus? Kyllä vasta silloin podetaan huonoa omaatuntoa siitä, kun ei Arvi-Joosepille annettu karkkia, vaikka tämä halusi... Elokuvalippu maksaa vain 9 €, pieni hinta siitä, että rakkaan lapsen kanssa olisi saanut viettää laatuaikaa yhdessä, kun se oli vielä mahdollista... Melko tuttua puhetta.
Työ- tai koulupäivän jälkeen moni on tietenkin väsynyt ja siksi rattoisat illanvietot ajoitetaan viikonlopulle, mutta tuntuu vahvasti siltä, että usea tekee niin ihan vain siksi, että se on TAVANOMAISTA. ”Eihän sitä nyt keskellä arkea rohkene rillutella!” Tarkoittaa siis nyt ihan perheen kesken suoritettavia aktiviteetteja eikä baari-iltoja. Meillä koulumaailmassa vapaapäiviä sattuu lukujärjestyksestä riippuen useinkin arkipäiville ja aika monet opiskelijabileet pidetäänkin esimerkiksi keskiviikkona. Mikä tahansa viikonpäivä on ihan hyvä päivä juhlia, jos on fiilis sekä seura kohdallaan. Arki on itse asiassa viikonloppua parempi, kun yöelämässä mahtuu olemaan sekä kulkemaan.
Ihmiset hei, ei se ole ihan oikeasti niin justiinsa! Turhaan te säästätte joka napin, kymmensenttisen ja pesette kertakäyttöastiat. Se saattaa olla kenellä tahansa vaikka huominen kauppareissu, kun aineissa oleva rekkakuski jyrää ylitsenne. Hyödyttikö nyt siis sitten se alituinen kituuttaminen ja hamstraaminen? Häh? Olisitte voineet elää reteästikin siihen mennessä. Pitkän tähtäimen suunnitelmia on tietenkin syytä tehdä myös ja säästäminen vaikkapa suurta ulkomaanmatkaa varten täytyykin aloittaa ajoissa. Tietynlainen carpe diem –asenne ei tee silti pahaa kenellekään.
Aloin tuossa taannoin kasvattaa itselleni partaa ja moni tiedusteli syytä tähän. Niin ikään moni ei tuntunut ymmärtävän, että tein sen ihan vain huvikseni ja kokeilunhalusta. Eihän se häävin näköinen tietenkään ole, mutta jonkunlainen kuitenkin. Kerran olin eriparisukissa liikenteessä ja sehän aiheutti hilpeyttä. Ihan hyvin nekin jalkoja lämmittivät, ei se ole niin justiinsa. Kenkien alta niitä ei sitä paitsi mihinkään näy. Samoin kuin ei college-/kauluspaidan alta sitä, että t-paita on usean vuoden tiiviin käytön seurauksena kulahtanut tai rikki jostain kohtaa. Paljon kiinnostaa sekin, olenko käynyt suihkussa juuri ennen vaikka yöelämään lähtöä. Siellä sitä nuhjaantuu koko ukko kuitenkin illan mittaa. Vähän dödöä kainaloon ja that’s it. Minulla ei ole kaapissani teema-astiastoa ja aterimeni eivät koostu yksinomaan Fiskarsista. Päin vastoin – astiakaapin sisältö on jonkunasteinen sekasikiö ja isäni vanhempien perua. Kummasti olen vain tästäkin huolimatta saanut einekset napaani vedettyä. Olisiko tuota uskonut? Ilman teema-astiastoa!
Ihmiset ovat tietenkin kaikki erilaisia ja monilla on elämässään asioita, jotka määrittelevät – ja objektiivisesti katsottuna kenties rajoittavat – elämistä, eikä moni kerta kaikkiaan kaipaa tai halua elämältään muuta kuin elelyä tutuissa ja turvallisissa oloissa vanhaan malliin sen ihmeempiä repäisemättä. Mummoni (71 v) on asunut koko elämänsä samassa pienessä pitäjässä ja saman pienehkön järven rannalla vain muutamassa eri osoitteessa, joten siinä missä moni kaipaisi pikkuhiljaa maisemanvaihdosta, olisi mummoni muuton edessä todennäköisesti äärimmäisen haikea.
Minullakin jotain pientä tämänsuuntaista on. Yksi esimerkki kaiketi on se, että ei minulta noin vain onnistuisi ex tempore –lähtö junalla pariksi päiväksi Ouluun, jos joku pyytäisi. Tällainen vaatii hieman pidemmän suunnittelun ja varoitusajan. Muuten olen kyllä melko kokeilunhaluinen, rempseä ja pyrin noudattamaan elämänfilosofiaani, jonka mukaan pitää pyrkiä tekemään haluamiaan asioita silloin ja siten kun on vain itselleen mukavinta. Pitää tosin tietenkin muistuttaa, että Suomen lakia ja vaikkapa taloyhtiön järjestyssääntöjä pitää filosofiassani aina noudattaa. Olisi tosin mielenkiintoista nähdä talonmiehen tai muiden asukkaiden reaktio, mikäli kävisin saunomisen yhteydessä ulkona hangessa kierimässä. Ehkäpä varaan itselleni saunavuoron talven kuluessa ja kokeilen. Tässä talossa tuntuu päällisin puolin asuvan vain oikein viimeisen päälle kelvollisia veronmaksajia, jotka elelevät maltillisesti sekä säntillisesti kunnon kansalaisina.
Alastomuuteenkin suhtautuminen on niin takapajuista, ettei moni asia yllä samalle tasolle tämän päivän sivistyneessä yhteiskunnassa. Jokainen ihminen – mukaanlukien alastomuutta vastustavien lakien raapustajat – ovat alasti vaatteidensa alla. Mikäli pikkulapsi haluaa aiheuttaa itselleen vuosisadan traumat alastonta kroppaa tiirailemalla, riittää siihen kokovartalopeili, jollainen varmasti lähes jokaisesta huushollista löytyy. Käydäänkö sukupuolisiveyttä peräänkuuluttavien ihmisten perheissä saunassa vaatteet päällä vai laitetaanko alle kouluikäiset lapset sinne yksitellen ja erikseen?
En ole nudisti, mutta nähdäkseni vaatteiden olennaisin funktio on lämmittäminen etenkin meidän maassamme. Hei, pieni lapsikin voi olla alaston. Sukupuolisiveyteen liittyvien lakien vuoksi lienee hyväksyttävää, että pienten lasten annetaan juoksennella alasti jopa uimarannoilla. He kun eivät vielä itse täysin tajua asiaa, eli olla häpeissään alastomuudestaan. Pedofiilisetä on tietenkin mielissään tarkkaillessaan tilannetta lähipusikosta. Täytyy sanoa, että nuorempana hieman päivittelin vanhempieni ottamia kuvia, joissa juoksentelin mummolan pihassa muna suorana. Eipä tuo tosin ole niin justiinsa, kun perhealbumistamme pedofiilisetä niitä tuskin tavoittaa.
Jos alastomuus olisi turmiollista, emme olisi tässä. Esi-isillämme ei takuulla ollut samanlaista sukupuolisiveyden normistoa kuin meillä ja tästäkään huolimatta evoluutio ei korjannut noita uljaita karvanaamoja pois päiviltä. Tai siis korjasihan se, mutta tilalle tuli seuraava kehitysaskel. Karvanaamoja täällä päin ei ainakaan ole kuin yksi kappale ja se kurkistaa peilistä joka aamu. Olisi mukava nähdä vaikka virallisesti julistettu viikko ilman mitään sukupuolisiveyttä koskevia järjestyssääntöjä tai lakipykäliä. Millaista esimerkiksi olisi se, jos kassajonossa seisoisi takanani karvainen setä vailla rihmankiertämää? Ehkäpä se noin alkuun hieman ahdistaisi heteromiestä, mutta veikkaan, että siihen voisi ennen pitkää tottuakin. Mitenkä joku kaunosielu sen totesikaan: ”jokainen ihmiskeho on kaunis.” En tosin tiedä allekirjoitanko tuota aivan kirjaimellisesti, mutta mainitsinpa nyt kuitenkin samalla rahalla.
Elämän ainutkertaisuus unohtuu varmasti kaikilta jossain vaiheessa. Se on oikeastaan se asia, jota ajan koko tällä ylipitkällä paatoksella takaa. Elämän ei kuulu olla suoritus, jota voidaan arvioida, kuten matematiikan koetta tai hyppyä Puijon tornista. Elämän kuuluu olla nautintoa ja kokemuksia. Jokaisen maan päällä eläneen ihmisen elämä on ollut ainutkertainen sekä vertaansa vailla oleva kokemus ja tulee olemaan tätä jatkossakin, vaikka siitä yrittäisi tehdä kirjoittamattomien sääntöjen ja rajoitteiden mukaan mahdollisimman ankeaa ja kaavamaista. Ehkä minun on vain hankala ymmärtää ihmisiä, jotka voivat käsi sydämellä vakuuttaa olevansa täydellisen onnellisia elellen mahdollisimman rutinoituneesti, pienissä tutuissa ympyröissään hankkimatta kokemuksia mistään muualta kuin omasta asuinseudustaan. Teen kuitenkin alituisesti parhaani yrittäessäni ymmärtää erilaisia ihmistyyppejä – myös nyt.
Minä sen sijaan haluan nähdä mahdollisimman paljon eri paikkoja ympäri maailmaa, tavata erilaisia ihmisiä ja kokeilla uusia asioita oman uskallukseni sallimissa rajoissa. Voi, kun pääsisin kokeilemaan vaikka mitä hienoja ja erikoisia soittimia, vesihiihtämään, moottorikelkkasafarille Lappiin, sukeltamaan Tyynen valtameren atolleille, esiintymään Hartwall-areenalle, katsomaan maisemia Empire State Buildingin näköalatasanteelta, kaatamaan puita moottorisahalla, ampumaan konekiväärillä, ajamaan vesiskootterilla (täysiä), tapaamaan presidentin ja kirjoittamaan sitten vanhana muistelmateoksen.
keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008
Murhaa saa yhä valmistella
Minua kiinnostaisi suuresti tietää, että mitkä asiat ovat tällä haavaa eduskunnan top 10 -prioriteettilistalla, jos ei tällainen asia sinne mahdu. Kyse on vain lakialoitteesta - ei suorasta muutoksesta. Tehkäähän sitä taustatyötä nyt sitten vain hopihop, jos sitä kerta vaaditaan. Maalaisjärki, jota ei tässä tietenkään kuunnella, kuten ei muussakaan poliittisessa päätöksenteossa, kyllä sanoisi ilman sen kummempaa tutkimista, että murhan suunnitteleminen on lievästi sanottuna arveluttavaa touhua.
Tästähän voisi alkaa harrastuksenomaisesti suunnittelemaan murhia ja ilmeisesti kohteen valinta ja nimeäminen ei niin ikään ole laitonta? No jaa, laittoman uhkauksen puolelle homma saattaisi jossain välissä mennä, vaikka hieman vakavampaakin otetta asiaan toivoisi. 93% galluppiin vastanneista on kirjoitushetkellä samaa mieltä perussuomalaisen Raimo Vistbackan kanssa. 7% on samaa mieltä vihreiden Tuija Braxin kanssa. Mitä kansan enemmistö siis haluaa?
"Brax viittaa toimikunnan pohtivan parhaillaan esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistamista.
- Kriminalisoinnin ennakkoedellytyksenä on tarkoituksenmukaista tutkia, ovatko poliisin ennalta ehkäisevät menetelmät ja valtuudet riittäviä keinoja."
No hyvä. Asiaa sentään pohditaan jossain erityishienossa toimikunnassa par'aikaa. Vastaus Braxin kysymykseen on kuitenkin seuraavanlainen: ei, poliisin ennalta ehkäisevät menetelmät ja valtuudet eivät ole tällä hetkellä riittäviä. Miksikö? Siksi, että murhia ja väkivaltarikoksia yli päätään tapahtuu. Asia on kunnossa silloin, kun murhaluku on nolla. Minä ainakaan en näe tällaista lakia minkäänlaisena ylihuolehtivaisuutena. Eikös terrori-iskun suunnittelu ole myös rikos?
"- Toimikunnan ehdotuksia on syytä odottaa ennen kuin voidaan arvioida, millä tavoin henkeen tai terveyteen kohdistuvien rikosten valmistelun rangaistavuudesta tulisi säätää, Brax huomauttaa."
Voisiko joku suomentaa tämän kapulakielen taidonnäytteen minulle? Toimikunta on aikeissa tässä joskus ehdotella jotain ja tämän jälkeen ryhdytään toisessa erityishienossa toimielimessä arvioimaan sopivaa määrää päiväsak... anteeksi, sopivaa rangaistusta?
Mietitäänpäs taas maalaisjärjellä, jolla ei ole tosiaan edelleenkään mitään tekemistä nykypolitiikan kanssa. Mauno Meikäläinen jää kiinni murhasuunnitelminensa, joita oli laatinut ex-vaimonsa nykyistä avomiestä kohtaan. Kumpi säästää avomiehen hengen: 20 päiväsakkoa vai vankeusrangaistus? Ensimmäisessä ja todennäköisesti langetettavassa tapauksessa Mauno laatii uuden suunnitelman ja pitää huolen, että se pysyy salassa edeltäjäänsä paremmin.
Äly hoi, älä jätä meitä... jaa, sä jätit jo.
Tästähän voisi alkaa harrastuksenomaisesti suunnittelemaan murhia ja ilmeisesti kohteen valinta ja nimeäminen ei niin ikään ole laitonta? No jaa, laittoman uhkauksen puolelle homma saattaisi jossain välissä mennä, vaikka hieman vakavampaakin otetta asiaan toivoisi. 93% galluppiin vastanneista on kirjoitushetkellä samaa mieltä perussuomalaisen Raimo Vistbackan kanssa. 7% on samaa mieltä vihreiden Tuija Braxin kanssa. Mitä kansan enemmistö siis haluaa?
"Brax viittaa toimikunnan pohtivan parhaillaan esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistamista.
- Kriminalisoinnin ennakkoedellytyksenä on tarkoituksenmukaista tutkia, ovatko poliisin ennalta ehkäisevät menetelmät ja valtuudet riittäviä keinoja."
No hyvä. Asiaa sentään pohditaan jossain erityishienossa toimikunnassa par'aikaa. Vastaus Braxin kysymykseen on kuitenkin seuraavanlainen: ei, poliisin ennalta ehkäisevät menetelmät ja valtuudet eivät ole tällä hetkellä riittäviä. Miksikö? Siksi, että murhia ja väkivaltarikoksia yli päätään tapahtuu. Asia on kunnossa silloin, kun murhaluku on nolla. Minä ainakaan en näe tällaista lakia minkäänlaisena ylihuolehtivaisuutena. Eikös terrori-iskun suunnittelu ole myös rikos?
"- Toimikunnan ehdotuksia on syytä odottaa ennen kuin voidaan arvioida, millä tavoin henkeen tai terveyteen kohdistuvien rikosten valmistelun rangaistavuudesta tulisi säätää, Brax huomauttaa."
Voisiko joku suomentaa tämän kapulakielen taidonnäytteen minulle? Toimikunta on aikeissa tässä joskus ehdotella jotain ja tämän jälkeen ryhdytään toisessa erityishienossa toimielimessä arvioimaan sopivaa määrää päiväsak... anteeksi, sopivaa rangaistusta?
Mietitäänpäs taas maalaisjärjellä, jolla ei ole tosiaan edelleenkään mitään tekemistä nykypolitiikan kanssa. Mauno Meikäläinen jää kiinni murhasuunnitelminensa, joita oli laatinut ex-vaimonsa nykyistä avomiestä kohtaan. Kumpi säästää avomiehen hengen: 20 päiväsakkoa vai vankeusrangaistus? Ensimmäisessä ja todennäköisesti langetettavassa tapauksessa Mauno laatii uuden suunnitelman ja pitää huolen, että se pysyy salassa edeltäjäänsä paremmin.
Äly hoi, älä jätä meitä... jaa, sä jätit jo.
perjantaina, marraskuuta 28, 2008
Päiväkoteihin puuhataan leikkiasekieltoa, juttua myös asevelvollisuudesta
Hyysäämään, hyysäämään, joka päivä sännätään. Osittain tuollainenkin, nykypäivinä jo perinteeksikin asti muodostunut, mielentila iskee päälle, kun lukee, kuinka Kauhajoen ampumatragedian (kutsutaan sitä tällä kertaa vaikka näin) synnyttämän hysterian seurauksena ollaan kieltämässä lapsilta leikkiaseiden vientiä päiväkoteihin.
Iltalehden haastattelema Helsingin kaupungin päivähoidon asiantuntija Pirkko Verta korostaa kuitenkin lelupäivän merkitystä ”päiväkodin ja oman kodin yhteisessä arjessa”, koska sen ”valinnoissa ja lasten leikeissä heijastuu ympäröivä elämä.” Sovitaan sitten vaikka näin, mutta eikö niin sanotusti elämää heijastamaan voisi löytää mitään mukavempia leluja vai onko ase kaikkein paras kuvastamaan asiaa? Heilutellaanko kotopuolessa aseita kaiket päivät tai ovatko ampumavälikohtaukset lasten kuullen kuumin puheenaihe?
Lehtiartikkelin yhteydessä kerrotaan kuvalla höystettynä, kuinka 6-vuotias Aarre-niminen pojannaskali osoittaa leikkiaseella pikkusiskoaan huutaen ”PAM PAM, suhun osui!” Yhtä hyvin hän olisi voinut huutaa ”PAM! Sä kuolit!” Ei tappamisella ja kuolemalla pitäisi leikkiä tuolla tavoin – etenkään, jos kyseessä on oma perheenjäsen. Ei tosin missään nimessä muutenkaan.
Lapset eivät toki vielä tuollaisessa kuuden vuoden iässä sisäistä täysin kuoleman todellista merkitystä siinä missä me aikuiset. Päiväkodin kaltaisen paikan ei mielestäni tulisi ainakaan edesauttaa aseisiin ja niiden käyttöön mahdollisesti kohdistuvaa myönteisyyttä.
”Aseettomia ei saa ampua”, päätti lastentarhanopettaja kaikessa viisaudessaan valistaa pilttejä. Alkaako armeija jo leikkikouluiässä? Kai opettaja muisti myös mainita, että antautuneet viholliset otetaan sotavangeiksi ja rintamakarkurit teloitetaan? Kontekstista erotettuna lause ”samoin sovittiin, että enää ei saanut ampua ’aseettomia’ kavereita” kuulostaa vähintäänkin hurjalta.
Kautta aikain pienet pojat ovat harrastaneet tällaisia aseleikkejä ja samoin allekirjoittanut ystävineen jo varsin nuorena. Siltikään kukaan meistä ei ole (tietääkseni) syyllistynyt henkirikokseen, joten kyllä syyt tällaiseen riskiin löytyvät aivan jostain muualta kuin leikistä, vaikka senkin suhteen on varmasti miettimistä. Onneksi nyt mietitäänkin! Kokonaan aseita tai aseen näköisiä vekottimia ei kuitenkaan toki olla kieltämässä kauppojen leluhyllyistä, mutta näkisin, ettei päiväkodeissa ”haha, sä kuolit” –leikkejä kaivata. Sellaisten on kuitenkin oltava mahdollisia jokaisen omassa kotipiirissä, jos vanhemmat sellaisia lapsilleen sallivat. Lisäksi mielenkiintoinen aspekti on, kuinka päiväkodissa saatetaan tulla loukanneeksi pasifistiperheen vakaumusta, vaikka kerhotäti sanoisi, että pikku-Lassea kohti ei aseella osoitella. No, eipä muuten saatu mekään heitellä talvisin lumipalloja jälki-istunnon uhalla.
Olennainen tekijä on tässäkin (paino lopputavulla ’–kin’) tapauksessa se, kuinka hyysäämiseen taipuvainen yhteiskunta lakaisee ongelmia maton alle kieltämällä sitä, tätä ja tuota. Loppupeleissä tällä tavoin syntyvä tabu saattaa tuntua lapsista entistä kiehtovammalta. Me tiedettiin kyllä juuri ja juuri kouluikäisinä, kuinka väkivaltaiset elokuvat olivat lapsilta kiellettyjä, joten osittain tästä syystä johtuneesta mielenkiinnosta niitä tiirailtiinkin vanhemmilta salaa.
Aikuisten osuutta, kuten yksinkertaisesti läsnäoloa ja vanhoja kunnon perhearvoja korostettiin lasten kasvattamisessa heti tuoreeltaan Jokelan tai Kauhajoen tragedian jälkeen, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun aletaan taas lätkimään kieltoja pöytään. Vanhas-Masa ja kumppanit toki esittivät tarkkuuspistooleihin vaikka mitä kieltoja ja rajoituksia jo suunnilleen samana päivänä. Olen jokseenkin sitä mieltä, että molempien ampumatapausten seurauksena ollaan vieläkin sellaisessa shokissa, että ollaan valmiita keksimään ja myös ratifioimaan vaikka mitä toinen toistaan mielikuvituksellisempia keinoja vastaavien tapahtumien ehkäisemiseksi, vaikka se onkin mahdotonta. Kyllä, luitte oikein: se on mahdotonta.
Pilaan seuraavassa osassa tekstiä yöunenne.
Todella vakavasti mielenterveysongelmainen, mutta kuitenkin jollain tapaa mielenhäiriönsä kanssaihmisiltään piilottanut abiturientti/insinööri/AD/lähihoitaja saattaa ottaa minä tahansa päivänä tuliluikun mukaansa ja laittaa ihmisiä nippuun. Useiden ihmisten onkin todella hankala hahmottaa sitä, että tällainen ihminen on mieleltään häiriintynyt eikä ajattele samalla tavoin kuin tavallaan abstrakti ryhmä nimeltään ”me muut”. Tai ”me terveet”.
Hän ei tunne välttämättä lainkaan empatiaa ja saattaa olla vilpittömän onnellinen siitä, mitä Matti Saari vastikään teki. Tämä tuntuu suurimmasta osasta aivan sairaalta (sairaudestahan tässä tosin suureksi osaksi puhutaankin), mutta moni ihminen saattaa silti aivan oikeasti ajatella yhtä empatiakyvyttömästi. Tällaisia ihmisiä pääsee ääneen erinäisiä tragedoita käsittelevillä keskustelupalstoillakin.
Tämä on mahdollista aivan yhtä hyvin kuin se, että arkkityyppi kadulta tempaistusta tuulipukukansan edustajasta pitää Kauhajoen tapahtumaa vilpittömästi kamalan surullisena. Tai Aurinkorannikolla tapahtunutta bussionnettomuutta järkyttävänä. Tai kaunista syysilmaa mukavana... Voitte nimetä tähän minkä tahansa poliittisesti korrektin perustotuuden.
Ihanan pirtsakan syysilman sekä ruskan mukanaan tuoman kauniin väriloiston on pakko olla kaikkien mielestä aivan ihanaa, koska se on sitä valtaväestön ja myös sinun mielestäsi. Raittiuden, kirjallisuusharrastuksen, huolitellun pukeutumisen ja urheilumenestyksen on ehdottomasti oltava absoluuttisia hyveitä, koska ne ovat perinteisesti olleet niitä aina ja ovat toki edelleenkin ylivoimaisen valtaväestön mielestä.
Murhan tai pienten lasten hengen vaatineen liikenneonnettomuuden on yksinkertaisesti oltava väärin ja surullista, koska se on sitä saman valtaväestön sekä myös sinun mielestäsi. Se ei siis ole ”jonkun mielestä” väärin vaan se _on_ väärin. Tässä kohden monella on oikeasti hankalaa ellei jopa täysin mahdotonta hahmottaa, kuinka jonkun toisen ihmisen pään sisällä vastaava asia voi olla täysin päinvastoin.
Valtaväestön poliittisesti korrektin mielipiteen mukaan empatiakyvytön ihminen on joukkomurhatapauksissa ja liikenneonnettomuuksissa jollain tapaa mieleltään sairas. Tässä en siis tarkoita murhaajaa vaan tapahtumaan välinpitämättömästi suhtautuvaa ihmistä. Jollain tapaa pointtini pystynee havainnollistamaan sillä, kuinka homoutta pidettiin ennen sairautena sen ollessa vielä nykyistäkin erilaisempaa väestön ylivoimaiseen enemmistöön verrattuna. Se oli poikkeavaa. Tällainen oikeasta mielipiteestä poikkeava ihminen pitäisi viedä jonnekin parannettavaksi, jotta hänen mielipiteensä saataisiin oikeaksi.
Minä EN pidä liikenneonnettomuuksia tai joukkomurhia oikeana tai hyväksyttävänä. Tarkoitan tällä vain sitä, kuinka asialla on kaksi puolta, joista juuri se toinen on muiden kuin ”meidän” ajattelumalli.
Takaisin kieltoihin ja rajoituksiin. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin verrattain harvinaisissa ampuma-asevälikohtauksissa, joten eikö pikkuautoleikit pitäisi kieltää myös? Eritoten pitäisi kieltää polkuautot ja miksei yksin tein polkupyöräily alle 8-vuotiailta näiden lapsipoloisten ”omaksi parhaaksi.” Tuntuu, että mitä enemmän huolesta soikeat päättäjät kieltävät asioita, sitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja kaikki ovat helisemässä, että mitäs nyt kielletään vai puretaanko joku kielto... Vai nostetaanko kenties veroja jos ei nyt aivan kieltämään innostuta?
Keskusteluissa on otettu esille myös se, kuinka ristiriitaista tällainen aseiden kanssa huolehtiminen on valtiossa, jossa on edelleen käytössä vain toiselle sukupuolelle pakollinen palkaton asevelvollisuus, jota moni kutsuu suorastaan tappokouluksi. Voihan armeijan toki niinkin ajatella, koska maata puolustaessa joudutaan väistämättä listimään vihollisen sotilaita etenkin vanhan mallin mukaisessa sodankäynnissä.
Tämä kuitenkin on edelleen vanha malli. Suomella ei ole ydinasetta ja omistamme noin nelisenkymmentä hävittäjää Venäjän tuhatta vastaan. Venäjänhän toki pelätään alati hyökkäävän Suomeen ja vieläpä vuoden 1939 tapaan maateitse sankoin joukoin rynnistäen. Olkoonkin niin, että maavoimat osallistuvat hyökkäykseen, mutta tällöinkin Venäjältä saattaa löytyä se ”pari ratkaisevaa” (sarkasmia) panssaroitua ajoneuvoa enemmän kuin meiltä poloisilta. Minun näkemykseni mukaan peli on pelattu ennen kuin sitä on ehditty edes aloittaa.
Talvisota oli traaginen ja on edelleen – ehkä valitettavankin – suuri osa suomalaisten kansallista identiteettiä, mutta silti Suomi on nähdäkseni takapajuinen sekä vanhoihin aikoihin kangistunut, koska ei ole siirtynyt lähes jokaisen muun länsivaltion tavoin palkka-armeijaan tai vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Jopa Venäjällä asevelvollisuuden suorittavien miesten määrä on enää siellä 15 % hujakoilla per ikäluokka.
Miten olisi vaikka parin-kolmen kuukauden mittainen molemmille sukupuolille mahdollinen, mutta silti jossain määrin vapaaehtoinen kansalaispalveluskoulutus, jossa opittaisiin niitä useilta hukkuneita selviytymistaitoja, joita käytetään puolustusvoimien tarpeellisuutta puolustaessa? Hauskaahan on muutenkin se, että nuoria miehiä opetetaan tekemään nuotio ja pystyttämään teltta pakollisen asevelvollisuuden luomalla pakolla.
Minä karsastan jyrkästi sitä, että nykyään pohditaan älynystyrät savuten sitä, mistä saataisiin varoja vanhusten (mukaan lukien veteraanit!) auttamiseksi ja osittain jopa peruspalveluihin, mutta kuitenkin ylläpidetään jotain niin turhaa instituutiota kuin sotakoneistoa. Eikö tässä rauhaan pyrkivässä ja kymmenistä sodista sekä konflikteista näennäisen viisastuneessa maailmassa pitäisi kaiken aikaa pyrkiä olemaan omistamatta ajatustakaan sotimiselle? Asevelvollisuuden ymmärrän pakollisena korkeintaan silloin, kun maa on joutunut sotatilaan.
Vaarini opetti minua lapsena, ettei toista ihmistä saa osoittaa aseella, leikkiaseella tai edes puusta vuollulla ”pistoolilla.” Olin tuolloin aivan ihmeissäni siitä, että eikö vaari nyt aavistuksen verran ylireagoi sekä aliarvioi minun – vaikkakin pienen pojan – arviointikykyä hyppysissä olevan esineen suhteen. Nyttemmin olen kyllä ymmärtänyt, mihin hän pyrki etenkin, kun ottaa huomioon vanhan ihmisen huolehtivaisen logiikan.
Samaan sarjaan menee toki sekin tapahtuma, kun ostin 12-vuotiaana legendaarisilta Muuramen markkinoilta leikkisavukkeita, joihin puhaltaessa ilmaan pöllähti vaaleaa jauhetta, joka kieltämättä muistutti tupakansavua. ”Vanhan mummun” (sukumme nimitys edesmenneelle äidin äidin äidilleni) johdolla oli tuota pikaa senioriosasto kauhistelemassa tätä ja huolehtimassa, ettei pikku-Jannen ala tehdä kohta mieli oikeaa tupakkaa. Niinhän siinä sitten noin kuuden vuoden päästä tosin kävikin, että pikku-Janne alkoi polttaa ihka oikeaa tupakkaa vakituisesti, mutta ensisavujen yhteydessä tämä viikari ei kyllä muistanutkaan tuota leikkisavuketta, jonka osti silloisen ykkösidolin, Albert Järvisen, hengessä.
Ehkä syytämmen sitten edesmennyttä kitaravirtuoosi Järvistä nykyisestä paheellisesta tavastani? Johan tupakan esittäminen mainoksissa ja sarjakuvissa on kielletty, eli hyysääjien logiikan mukaisesti asia on pihvi sekä omatunto puhdas. Onneksi Albert Järvisen materiaalia saa edelleen kaupoista, vaikka kansilehdessä hänen suupielestään roikkuisikin itse savuke helvetin kurimuksen lailla punaisena hohkaavan tulipesän kera.
Iltalehden haastattelema Helsingin kaupungin päivähoidon asiantuntija Pirkko Verta korostaa kuitenkin lelupäivän merkitystä ”päiväkodin ja oman kodin yhteisessä arjessa”, koska sen ”valinnoissa ja lasten leikeissä heijastuu ympäröivä elämä.” Sovitaan sitten vaikka näin, mutta eikö niin sanotusti elämää heijastamaan voisi löytää mitään mukavempia leluja vai onko ase kaikkein paras kuvastamaan asiaa? Heilutellaanko kotopuolessa aseita kaiket päivät tai ovatko ampumavälikohtaukset lasten kuullen kuumin puheenaihe?
Lehtiartikkelin yhteydessä kerrotaan kuvalla höystettynä, kuinka 6-vuotias Aarre-niminen pojannaskali osoittaa leikkiaseella pikkusiskoaan huutaen ”PAM PAM, suhun osui!” Yhtä hyvin hän olisi voinut huutaa ”PAM! Sä kuolit!” Ei tappamisella ja kuolemalla pitäisi leikkiä tuolla tavoin – etenkään, jos kyseessä on oma perheenjäsen. Ei tosin missään nimessä muutenkaan.
Lapset eivät toki vielä tuollaisessa kuuden vuoden iässä sisäistä täysin kuoleman todellista merkitystä siinä missä me aikuiset. Päiväkodin kaltaisen paikan ei mielestäni tulisi ainakaan edesauttaa aseisiin ja niiden käyttöön mahdollisesti kohdistuvaa myönteisyyttä.
”Aseettomia ei saa ampua”, päätti lastentarhanopettaja kaikessa viisaudessaan valistaa pilttejä. Alkaako armeija jo leikkikouluiässä? Kai opettaja muisti myös mainita, että antautuneet viholliset otetaan sotavangeiksi ja rintamakarkurit teloitetaan? Kontekstista erotettuna lause ”samoin sovittiin, että enää ei saanut ampua ’aseettomia’ kavereita” kuulostaa vähintäänkin hurjalta.
Kautta aikain pienet pojat ovat harrastaneet tällaisia aseleikkejä ja samoin allekirjoittanut ystävineen jo varsin nuorena. Siltikään kukaan meistä ei ole (tietääkseni) syyllistynyt henkirikokseen, joten kyllä syyt tällaiseen riskiin löytyvät aivan jostain muualta kuin leikistä, vaikka senkin suhteen on varmasti miettimistä. Onneksi nyt mietitäänkin! Kokonaan aseita tai aseen näköisiä vekottimia ei kuitenkaan toki olla kieltämässä kauppojen leluhyllyistä, mutta näkisin, ettei päiväkodeissa ”haha, sä kuolit” –leikkejä kaivata. Sellaisten on kuitenkin oltava mahdollisia jokaisen omassa kotipiirissä, jos vanhemmat sellaisia lapsilleen sallivat. Lisäksi mielenkiintoinen aspekti on, kuinka päiväkodissa saatetaan tulla loukanneeksi pasifistiperheen vakaumusta, vaikka kerhotäti sanoisi, että pikku-Lassea kohti ei aseella osoitella. No, eipä muuten saatu mekään heitellä talvisin lumipalloja jälki-istunnon uhalla.
Olennainen tekijä on tässäkin (paino lopputavulla ’–kin’) tapauksessa se, kuinka hyysäämiseen taipuvainen yhteiskunta lakaisee ongelmia maton alle kieltämällä sitä, tätä ja tuota. Loppupeleissä tällä tavoin syntyvä tabu saattaa tuntua lapsista entistä kiehtovammalta. Me tiedettiin kyllä juuri ja juuri kouluikäisinä, kuinka väkivaltaiset elokuvat olivat lapsilta kiellettyjä, joten osittain tästä syystä johtuneesta mielenkiinnosta niitä tiirailtiinkin vanhemmilta salaa.
Aikuisten osuutta, kuten yksinkertaisesti läsnäoloa ja vanhoja kunnon perhearvoja korostettiin lasten kasvattamisessa heti tuoreeltaan Jokelan tai Kauhajoen tragedian jälkeen, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun aletaan taas lätkimään kieltoja pöytään. Vanhas-Masa ja kumppanit toki esittivät tarkkuuspistooleihin vaikka mitä kieltoja ja rajoituksia jo suunnilleen samana päivänä. Olen jokseenkin sitä mieltä, että molempien ampumatapausten seurauksena ollaan vieläkin sellaisessa shokissa, että ollaan valmiita keksimään ja myös ratifioimaan vaikka mitä toinen toistaan mielikuvituksellisempia keinoja vastaavien tapahtumien ehkäisemiseksi, vaikka se onkin mahdotonta. Kyllä, luitte oikein: se on mahdotonta.
Pilaan seuraavassa osassa tekstiä yöunenne.
Todella vakavasti mielenterveysongelmainen, mutta kuitenkin jollain tapaa mielenhäiriönsä kanssaihmisiltään piilottanut abiturientti/insinööri/AD/lähihoitaja saattaa ottaa minä tahansa päivänä tuliluikun mukaansa ja laittaa ihmisiä nippuun. Useiden ihmisten onkin todella hankala hahmottaa sitä, että tällainen ihminen on mieleltään häiriintynyt eikä ajattele samalla tavoin kuin tavallaan abstrakti ryhmä nimeltään ”me muut”. Tai ”me terveet”.
Hän ei tunne välttämättä lainkaan empatiaa ja saattaa olla vilpittömän onnellinen siitä, mitä Matti Saari vastikään teki. Tämä tuntuu suurimmasta osasta aivan sairaalta (sairaudestahan tässä tosin suureksi osaksi puhutaankin), mutta moni ihminen saattaa silti aivan oikeasti ajatella yhtä empatiakyvyttömästi. Tällaisia ihmisiä pääsee ääneen erinäisiä tragedoita käsittelevillä keskustelupalstoillakin.
Tämä on mahdollista aivan yhtä hyvin kuin se, että arkkityyppi kadulta tempaistusta tuulipukukansan edustajasta pitää Kauhajoen tapahtumaa vilpittömästi kamalan surullisena. Tai Aurinkorannikolla tapahtunutta bussionnettomuutta järkyttävänä. Tai kaunista syysilmaa mukavana... Voitte nimetä tähän minkä tahansa poliittisesti korrektin perustotuuden.
Ihanan pirtsakan syysilman sekä ruskan mukanaan tuoman kauniin väriloiston on pakko olla kaikkien mielestä aivan ihanaa, koska se on sitä valtaväestön ja myös sinun mielestäsi. Raittiuden, kirjallisuusharrastuksen, huolitellun pukeutumisen ja urheilumenestyksen on ehdottomasti oltava absoluuttisia hyveitä, koska ne ovat perinteisesti olleet niitä aina ja ovat toki edelleenkin ylivoimaisen valtaväestön mielestä.
Murhan tai pienten lasten hengen vaatineen liikenneonnettomuuden on yksinkertaisesti oltava väärin ja surullista, koska se on sitä saman valtaväestön sekä myös sinun mielestäsi. Se ei siis ole ”jonkun mielestä” väärin vaan se _on_ väärin. Tässä kohden monella on oikeasti hankalaa ellei jopa täysin mahdotonta hahmottaa, kuinka jonkun toisen ihmisen pään sisällä vastaava asia voi olla täysin päinvastoin.
Valtaväestön poliittisesti korrektin mielipiteen mukaan empatiakyvytön ihminen on joukkomurhatapauksissa ja liikenneonnettomuuksissa jollain tapaa mieleltään sairas. Tässä en siis tarkoita murhaajaa vaan tapahtumaan välinpitämättömästi suhtautuvaa ihmistä. Jollain tapaa pointtini pystynee havainnollistamaan sillä, kuinka homoutta pidettiin ennen sairautena sen ollessa vielä nykyistäkin erilaisempaa väestön ylivoimaiseen enemmistöön verrattuna. Se oli poikkeavaa. Tällainen oikeasta mielipiteestä poikkeava ihminen pitäisi viedä jonnekin parannettavaksi, jotta hänen mielipiteensä saataisiin oikeaksi.
Minä EN pidä liikenneonnettomuuksia tai joukkomurhia oikeana tai hyväksyttävänä. Tarkoitan tällä vain sitä, kuinka asialla on kaksi puolta, joista juuri se toinen on muiden kuin ”meidän” ajattelumalli.
Takaisin kieltoihin ja rajoituksiin. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin verrattain harvinaisissa ampuma-asevälikohtauksissa, joten eikö pikkuautoleikit pitäisi kieltää myös? Eritoten pitäisi kieltää polkuautot ja miksei yksin tein polkupyöräily alle 8-vuotiailta näiden lapsipoloisten ”omaksi parhaaksi.” Tuntuu, että mitä enemmän huolesta soikeat päättäjät kieltävät asioita, sitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja kaikki ovat helisemässä, että mitäs nyt kielletään vai puretaanko joku kielto... Vai nostetaanko kenties veroja jos ei nyt aivan kieltämään innostuta?
Keskusteluissa on otettu esille myös se, kuinka ristiriitaista tällainen aseiden kanssa huolehtiminen on valtiossa, jossa on edelleen käytössä vain toiselle sukupuolelle pakollinen palkaton asevelvollisuus, jota moni kutsuu suorastaan tappokouluksi. Voihan armeijan toki niinkin ajatella, koska maata puolustaessa joudutaan väistämättä listimään vihollisen sotilaita etenkin vanhan mallin mukaisessa sodankäynnissä.
Tämä kuitenkin on edelleen vanha malli. Suomella ei ole ydinasetta ja omistamme noin nelisenkymmentä hävittäjää Venäjän tuhatta vastaan. Venäjänhän toki pelätään alati hyökkäävän Suomeen ja vieläpä vuoden 1939 tapaan maateitse sankoin joukoin rynnistäen. Olkoonkin niin, että maavoimat osallistuvat hyökkäykseen, mutta tällöinkin Venäjältä saattaa löytyä se ”pari ratkaisevaa” (sarkasmia) panssaroitua ajoneuvoa enemmän kuin meiltä poloisilta. Minun näkemykseni mukaan peli on pelattu ennen kuin sitä on ehditty edes aloittaa.
Talvisota oli traaginen ja on edelleen – ehkä valitettavankin – suuri osa suomalaisten kansallista identiteettiä, mutta silti Suomi on nähdäkseni takapajuinen sekä vanhoihin aikoihin kangistunut, koska ei ole siirtynyt lähes jokaisen muun länsivaltion tavoin palkka-armeijaan tai vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Jopa Venäjällä asevelvollisuuden suorittavien miesten määrä on enää siellä 15 % hujakoilla per ikäluokka.
Miten olisi vaikka parin-kolmen kuukauden mittainen molemmille sukupuolille mahdollinen, mutta silti jossain määrin vapaaehtoinen kansalaispalveluskoulutus, jossa opittaisiin niitä useilta hukkuneita selviytymistaitoja, joita käytetään puolustusvoimien tarpeellisuutta puolustaessa? Hauskaahan on muutenkin se, että nuoria miehiä opetetaan tekemään nuotio ja pystyttämään teltta pakollisen asevelvollisuuden luomalla pakolla.
Minä karsastan jyrkästi sitä, että nykyään pohditaan älynystyrät savuten sitä, mistä saataisiin varoja vanhusten (mukaan lukien veteraanit!) auttamiseksi ja osittain jopa peruspalveluihin, mutta kuitenkin ylläpidetään jotain niin turhaa instituutiota kuin sotakoneistoa. Eikö tässä rauhaan pyrkivässä ja kymmenistä sodista sekä konflikteista näennäisen viisastuneessa maailmassa pitäisi kaiken aikaa pyrkiä olemaan omistamatta ajatustakaan sotimiselle? Asevelvollisuuden ymmärrän pakollisena korkeintaan silloin, kun maa on joutunut sotatilaan.
Vaarini opetti minua lapsena, ettei toista ihmistä saa osoittaa aseella, leikkiaseella tai edes puusta vuollulla ”pistoolilla.” Olin tuolloin aivan ihmeissäni siitä, että eikö vaari nyt aavistuksen verran ylireagoi sekä aliarvioi minun – vaikkakin pienen pojan – arviointikykyä hyppysissä olevan esineen suhteen. Nyttemmin olen kyllä ymmärtänyt, mihin hän pyrki etenkin, kun ottaa huomioon vanhan ihmisen huolehtivaisen logiikan.
Samaan sarjaan menee toki sekin tapahtuma, kun ostin 12-vuotiaana legendaarisilta Muuramen markkinoilta leikkisavukkeita, joihin puhaltaessa ilmaan pöllähti vaaleaa jauhetta, joka kieltämättä muistutti tupakansavua. ”Vanhan mummun” (sukumme nimitys edesmenneelle äidin äidin äidilleni) johdolla oli tuota pikaa senioriosasto kauhistelemassa tätä ja huolehtimassa, ettei pikku-Jannen ala tehdä kohta mieli oikeaa tupakkaa. Niinhän siinä sitten noin kuuden vuoden päästä tosin kävikin, että pikku-Janne alkoi polttaa ihka oikeaa tupakkaa vakituisesti, mutta ensisavujen yhteydessä tämä viikari ei kyllä muistanutkaan tuota leikkisavuketta, jonka osti silloisen ykkösidolin, Albert Järvisen, hengessä.
Ehkä syytämmen sitten edesmennyttä kitaravirtuoosi Järvistä nykyisestä paheellisesta tavastani? Johan tupakan esittäminen mainoksissa ja sarjakuvissa on kielletty, eli hyysääjien logiikan mukaisesti asia on pihvi sekä omatunto puhdas. Onneksi Albert Järvisen materiaalia saa edelleen kaupoista, vaikka kansilehdessä hänen suupielestään roikkuisikin itse savuke helvetin kurimuksen lailla punaisena hohkaavan tulipesän kera.
sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008
Laaja kattaus näkemyksiä liikennekäyttäytymisestä
Olen kirjoittanut rungon tähän minua aina kismittäneeseen aiheeseen jo siellä vuoden 2004 tienoilla, mutta nyt päätin hioa sen julkaisukelpoiseksi muutaman ajankohtaisen tapahtuman innoittamana. Ihmettelen suuresti, miksen ollut aiemmin tullut viimeistelleeksi tätä tekstiä, koska sanottavaa asiasta on totta vie löytynyt jo vuosikausia – etenkin siitä asti, kun sain ajokortin.
I – Moottoriajoneuvot
Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.
Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.
Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.
Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.
En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.
Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.
Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.
Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.
Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.
Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.
Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.
Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.
Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.
En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.
II – Kevyt liikenne
Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.
Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.
Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.
Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.
Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.
Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?
Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.
Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.
Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.
No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.
I – Moottoriajoneuvot
Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.
Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.
Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.
Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.
En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.
Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.
Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.
Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.
Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.
Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.
Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.
Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.
Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.
En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.
II – Kevyt liikenne
Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.
Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.
Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.
Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.
Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.
Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?
Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.
Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.
Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.
No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)