Epäilen, että suomalaisten halu varjella yksityisyyttään on moniin muihin kansallisuuksiin verrattuna poikkeuksellisen tiukka. Koska en ole niin "sisällä" muiden maiden menossa, esitän olettamukseni hieman mutu-tuntumalla. Koko nimeä, hyvä jos edes etunimeä - syntymäajasta, perhesuhteista ja työnantajasta tai sen puuttumisesta puhumattakaan - tuntuu olevan todella hankalaa tiedustella monilta ihmisiltä, jotka kuitenkin tuntee. Heidät tuntee vieläpä ihan tosielämässä, eikä vain virtuaalimaailmassa.
Vastaus on, ettei asia kuulu muille. No ei kuulukaan, mutta ei niinkään huikean asian kuin asumismuodon paljastaminen johda yksilön kannalta mihinkään dramaattiseen. Sekoittuuko suomalaisiin turhankin uteliaita - kuten kenties allekirjoittanut - ja toisaalta taas yltiöpäisesti identiteettiään varjelevia kansalaisia?
Itsestään "avautuminen" antaa tietenkin vastapuolelle mahdollisuuden hahmottaa henkilöstä kokonaiskuvaa ja mikäli toiselle kertoo vain joitain tietoja, on jopa todennäköistä, että saavutettava ihmiskuva on virheellinen. Tällöin lienee parempi olla kertomatta itsestään mitään ja ehkä moni ajatteleekin näin. Varovaisena, visuna ja säntillisenä kansana suomalaiset pitävät kaikenlaista avautumista typeränä, lähes luonnottomana käytöksenä.
Varovaisena, visuna ja säntillisenä kansana suomalaisilla lienee laajalti se harhaluulo, että paljastamalla asuinpaikan, koko nimen ja syntymäajan on identiteettivarkaus henkilön itsensä haitaksi suorastaan selviö. Venäjällä esiintyy tuota pikaa Veikka Gustafsson pahojaan tekemässä. Tosiasiassa Google on sellainen velho työkaluna, mikäli sitä osaa käyttää, että todellinen "stalkkaaja" saa sinusta selville juuri edellä mainitut asiat ja enemmänkin, jos vain haluaa.
Identiteetin varjelulla tarkoitan pääosin Facebookin kaltaisia sosiaalisia verkostoja, joissa yksityisyydensuoja on alati keskustelunaiheena ja huolena. Ei tosin täysin aiheetta. En ole keskustelua pintaa syvemmältä seurannut, mutta erityisesti niin sanottujen kolmansien osapuolien mahdollinen väliintulo käyttäjän ja palveluntarjoajan välillä huolestuttaa.
Facebookin yksityisyydensuojasta on syytäkin keskustella, koska nykykehityksen perusteella on muodostettu uhkakuva siitä, että palvelu alkaa esimerkiksi lähetellä kaveripyyntöjä automaattisesti sen sijaan, että ainoastaan ehdottaa niitä tarpeeksi suuren yhteisten kavereiden määrän johdosta. Toinen huolestuttava ominaisuus olisi automaattinen, ei siis erillisen applikaation kautta toimiva, lista profiilissasi käyneistä ihmisistä. Mikäli tällaisia tai edes tämänkaltaisia ominaisuuksia alkaa ilmetä, liityn minäkin yksityisyydensuojan puolesta nillittävien joukkoon.
Monet, tosin veikkaanpa, että harvemmat, lukevat Facebookin kaltaisten palveluiden käyttöehdot ja palveluntarjoajan pidättämät oikeudet, samoin kuin rekisteriselosteet, kokonaisuudessaan ennen rekisteröitymistä. Täytyy myöntää, että itse en ole näin tehnyt ennen rekisteröitymistäni Facebookiin, IRC-Galleriaan, deviantArtiin, MySpaceen, Twitteriin, Flickriin tai lukuisaan määrään eri keskustelufoorumeita. Olen tosin suhteellisen varma, etten löytäisi niistä mitään itseäni järkyttävää, mikäli kahlaisinkin ne läpi.
Vaikka olen käyttänyt eri foorumeilla jo lähemmäs 10 vuotta nimimerkkiäni Chimera, on oikea nimeni helposti googletettavissa ja löytyy nimimerkkiin yhdistettynä vaikkapa tästä blogista. Ei minulla ole mitään niin rankkaa salattavaa, että olisin alusta pitäen pyrkinyt varjelemaan henkilöllisyyttäni.
Vaikka foorumeilla olisi toisaalta mukava kirjoitella täysin anonyyminä niinkin henkilökohtaisista asioista, etten kehtaisi niistä Chimerana keskustella, olen ryhtynyt "alterointiin" varsin harvoin. Tunnistettavalla ja henkilööni yhdistettävällä nimimerkillä esiintyminen rajoittaakin sopivasti sitä, ettei mistä tahansa innostu höpöttelemään.
Facebookissa kuviani pystyy muiden lisäämiä lukuunottamatta katselemaan, vaikkei ole edes kavereideni kaveri. Valtavan suuri osa sen sijaan on asettanut käyttäjäprofiilinsa Facebookissa ja muissa sosiaalisissa medioissa niin salaiseksi, että jopa peräti syntymäajan, pari valokuvaa ja asuinpaikan pääsee katsomaan ainoastaan kaveriksi ryhtymällä. Pelkkä palveluun rekisteröityminen ja sisäänkirjautuneena selaileminen ei siis auta. Onpa joku salannut käyttäjäprofiilinsa jopa siten, ettei nimihaulla tule kuin nimi, josta ei tule linkkiä käyttäjän sivulle.
Moni taas ei paljasta syntymäaikaansa, asuinpaikkaansa, seurustelukumppaninsa nimeä tai oikeastaan mitään kiinnostuksen kohteita edes kaverilistalla oleville. Eihän kukaan toki pakotakaan tekemään näin, eikä tämä ole muutenkaan välttämätöntä. Vain osa kokee tarvetta paljastaa itsestään lisätietoja käyttäjäsivulleen eksyville kaverilistalaisille.
Asenne lienee se, että mitä kenellekään kuuluu hänen suosikkiyhtyeensä tai lempielokuvansa. Epäilen silti, että suurella osalla kyse on tarkasta identiteetin varjelusta, jottei mistään vain tihkuisi sellaista tietoa, jonka avulla joku toinen pääsisi tekemään henkilölle hallaa tai muodostamaan omia aikojaan jonkunlaisen kuvan henkilöstä. Ovathan ihmiset voitu jakaa kautta aikain karkeasti intro- ja ekstrovertteihin. No, väliäkös tuolla.
Sosiaalisista medioista kuten Facebookista puhuttaessa tulee aina mieleen suomalaisnuorten lysti ilmiö, katu-uskottavuuteen tähtäävä puritanismi, jonka parissa ei sallita mihinkään trendikkääseen ja tavanomaisuuteen päin kumartelua. Nämä viimeiset mohikaanit pidättäytyvät viimeiseen asti Feisbuukeista sun muista, koska ne ovat turhia trendihömpötyksiä.
Suurta osaa ihmisistä näiden medioiden kokeilu kuitenkin kiinnostaisi, ei tosin kaikkia. Ei siinä minusta ole mitään pahaa. Siitä vain kokeilemaan. Yllätyksekseni moni näistä mohikaanituttavistani on sittemmin, aikansa palvelua boikotoituaan, liittynyt Facebookiin ja alkanutkin käyttää sitä melko aktiivisesti. Enkä usko heidän kokevan menettäneen kasvojaan hairahduksensa johdosta.
Monet perustelivat tai perustelevat edelleen kielteistä päätöstään sillä, että pärjäävät ihan hyvin ilmankin. Eihän tässäkään mitään väärää ole, koska huolimatta siitä, että vaikkapa oman ikäluokkani ylivoimainen enemmistö käyttää kyseistä palvelua, ei se ole mikään itsestäänselvyys tai välttämättömyys. Silti olen sisimmässäni vakaasti sitä mieltä, että monen montaa kiinnostaisi edes kokeilla jotain sellaista, jota kaikki muutkin käyttävät. Monen monella taas juuri puritanismi nostaa päätään tässä vaiheessa ja kokeilemasta pidättäydytään nimenomaan siksi, että joku palvelu on yleinen, trendikäs ja paljon keskustelua herättävä.
Vielä lukiossakin osa porukasta katseli ylimielisesti tuhahdellen meitä, jotka vietimme hyppytunteja ATK-luokassa. Sitä aikaisemmin nörtiksi leimaaminen kävi kätevämmin, koska tietotekniikka oli tuolloin, sanotaan, että vielä 2000-luvun taitteessa, melko harvojen kiinnostuksen kohde. Niin ne ajat muuttuvat, koska nykyään nörtit eivät enää olekaan säälittäviä luusereita vaan valtaisan tarpeellisia yksilöitä, joilta toistaitoiset tulevat itku silmässä kysymään neuvoa tietokoneiden kanssa syntyvissä pulmatilanteissa. Nörttejäpä ei enää pilkatakaan luusereiksi kynäniskoiksi vaan osaamistamme arvostetaan.
Arvatkaapa käyttävätkö nämä aikoinaan nokkiaan tuhautelleet henkilöt nykyään Facebookia ja internetiä yleensäkin päivittäin? Pitkän linjan tietokoneharrastajien keskuudesta onkin kantautunut närkästyneitä soraääniä, koska enää ei ole nörtteyttä tietotekniikan valtavirtaistuttua kattamaan kansalaiset vauvoista vaariin. Paavo Väyrynen pitää blogia ja teinitytötkin harrastavat verkkopelaamista siinä missä se oli ennen lähinnä poikien harrastus.
Uskokaa tai älkää, mutta niin paljon kuin nörttejä aikoinaan halveksuttiinkin, pidimme me itse omaa kynäniskaisuuttamme hohdokkaana. Kaihollahan tässä muistelee aikoja, kun uusiin ja uraa uurtaviin järjestelmiin pääsivät tutustumaan vain harvat. Sisäpiirihuumori omine slangeineen kukoisti ennen kuin nuoriso laajemmin alkoi lainata sitäkin sinne tänne jopa puhekielessä. Sekös meitä puritaaneja kismitti.
Mainitsemani soraäänet käsittelevätkin sitä, että jopa nörtteydestä, sikäli kuin sellaista hienoa alakulttuuria nyt tosiaan on enää olemassakaan, on tullut tavallaan trendikästä. Yömyöhään "datailua" ja tietokoneen hiplaamista ennen seksiä hehkuttavat yhteisöt kuuluvat IRC-Gallerian suosituimpiin! Ennen se oli meidän hc-ihmisten hommia, ei enää.
Paljastettakoon täällä, että ujutin tarkoituksella kirjoitukseen varsinaisen asian lisäksi erään rivien välistä luettavan teeman, ohuen punaisen langan niin sanoakseni. Katsotaan, keksiikö sitä kukaan.
VastaaPoistaVinkkinä: tekstistä voi löytää pienoisen ristiriidan, mutta se on tarkoituskin. Paljastan sen viimeistään silloin, kun joku alkaa syyttää minua siitä voitonriemuisena.
Olipa mielenkiintoinen kirjoitus ja sellaisesta aiheesta, joka on itseäni mietityttänyt viime aikoina. Tosin oma näkökulmani asiaan on juurikin tuon ”yksityisyyttään suojelevan suomalaisen”.
VastaaPoistaOmalla facebook-sivullani on näkyvillä ainoastaan yksi kuva, nimeni, sekä syntymäaikani. Tietoja työnantajista, siviilisäädystä tai siitä, ketä täydellisten naisten hahmoa muistutan, ei sivuiltani löydy. Syynä tähän ei kuitenkaan ole se, että pelkäisin identiteettivarkautta vaan lähinnä se, etten halua paljastaa mahdollisesti kerran samoissa illanistujaisissa törmätylle henkilölle liikaa elämästäni. Sen sijaan jos joku on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä teen, missä asun tai mistä pidän, hän voi kysyä sitä minulta ja vastaan mielelläni. Mitään erityisen salaisia asioita nuo eivät ole, en vain näe tarpeelliseksi ilmoittaa niistä automaattisesti kaikille. Ehkä pidän itseäni sitten sen verran erityisenä, että haluan ihmisten näkevän vaivaa tutustuakseen minuun.
Ihmisillä tuntuu nykyään olevan ihmeellinen tarve elää jotain kummallista oman elämänsä big brotheria, jossa kaikki on julkista, eikä mikään ole enää henkilökohtaista. Olipa kyse siitä, mitä ruokaa on syönyt, minkä tuloksen koira juoksi agilityssä tai montako seksikumppania ihmisella on, on ihmisillä jostain syystä tarve ilmoittaa siitä kaikille. Mikäpä onkaan tähän parempi foorumi kuin facebook. En tiedä onko kyse narsismista vai mistä, mutta en ymmärrä kuvittelevatko ihmiset, että muita ihmisiä oikeasti kiinnostaa, onnistuivatko heidän chateaubriandit ja kuinka monta olutta siihen päälle juotiin ja tuliko kokeesta kymppi.
Syy, miksi purnauksestani huolimatta kuulun facebookiin on sen tarjoama helppous pitää yhteyttä kavereihin ja toisaalta se, joka ei facebookissa ole, jää helposti monesta paitsi. Myönnettäköön myös, että myös itselläni on tietty määrä uteliaisuutta ja on kiinnostavaa nähdä, mitä kukakin puuhaa. Facebook-päivitykset parhaimmillaan ovat sitä paitsi todellisia päivän piristyksiä. Kun vain saisi karsittua sieltä nämä kehuja kerjäävät ja omaa elämäänsä facebookin avulla pönkittävät 1500 kaveria keräävät henkilöt pois.
Yksi huono puoli myös siinä, että kaikki tietävät toistensa asiat on se, että kun pitkästä aikaa tapaa kadulla vaikkapa vanhan luokkakaverin, jota ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen, olisi jollain tapaa mukava yllättyä siitä, miten ollaan muututtu ja ai sulla onkin jo lapsi ja jaa sä ootkin töissä siellä. Nyt nämä kaikki tiedot on jo nähty facebookista.
Jako intro- ja ekstrovertteihin oli sinänsä mielenkiintoinen näkökulma, että itse pidän itseäni livenä ekstroverttinä, mutta ehkä sitten olen virtuaalinen introvertti. En vain oikein ymmärrä, että jos minulla on jotain henkilökohtaista asiaa jollekin ystävälleni, miksi laittaisin viestin siitä hänen seinälleen kaikkien ihmeteltäväksi, enkä inboxiin. Toki lyhyitä ”hauskoja” kommentteja voin heittää, mutta eipä ole kovin epätavallista, että joku tilittää parisuhteen päättymistä kaverinsa seinällä. Miksi? Kaipaako hän sääliä, sympatiaa, empatiaa, huomiota, tarvetta ilmoittaa, että on jälleen vapaalla jalalla vai mitä? Missä sitten menee yksityisyyden raja? Mikä on omaa ja mikä yhteistä?
Tässä siis yhden yksityisyyttään suojelevan syitä moiselle käytökselle, ja kirjoituksen päätän kuinkas muuten, kuin nimettömänä.
Jopas jotakin. Vastauksesi, arvon herra/rouva/neiti anonyymi olisi täyttänyt kepeästi oman blogikirjoituksen mitat.
VastaaPoistaKaiken tiedon jakamisen helpottuminen ja ylipäätään mahdollistaminen on mielestäni yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista karhunpalveluksista. Minustakin olisi mukava saada tietää entisen koulukaverin tai muun tuttavan nykyisestä elämänmenosta tuosta noin ohimennen jossain päin tavatessamme.
Niin ikään hyvä esimerkki nykymenosta lienee se, että vaihdamme vanhempieni kanssa kuulumisia Facebookin keskustelutoiminnolla. Useammin tosin soitamme keskenämme. Tämän mainitsin ikään kuin puolustuksena lipsumiselle yhä enemmän kohti virtuaalimaailmaa, jossa mikään ei ole enää pyhää.
Pidän siis lähtökohtaisesti negatiivisena asiana sitä, että henkilökohtaisiksi luokiteltavia asioita saa selville tästä internet-maailmasta. Vaikka olen alan opiskelija ja jonkun sortin asiantuntija, äimistelen yhä uusimpia innovaatioita, koska olen onnekseni sen ikäinen, että olen saanut elää tietotekniikan revoluution aikakautta kukkeimmillaan.
Ei kaiken tarvitsisi olla näin helppoa. Liiaksi ihmisten elämää näennäisesti helpottavat ratkaisut passivoivat näitä ihmisiä. Tämä on mielestäni ihan selkeä fakta. Liian helpottamisen vuoksi syntyvä passivointi (vai voisiko oikea termi olla passivaatio?) elämänhallintaan ja velvollisuuksiin koituu jo yhteiskunnallekin kalliiksi.