Hyysäämään, hyysäämään, joka päivä sännätään. Osittain tuollainenkin, nykypäivinä jo perinteeksikin asti muodostunut, mielentila iskee päälle, kun lukee, kuinka Kauhajoen ampumatragedian (kutsutaan sitä tällä kertaa vaikka näin) synnyttämän hysterian seurauksena ollaan kieltämässä lapsilta leikkiaseiden vientiä päiväkoteihin.
Iltalehden haastattelema Helsingin kaupungin päivähoidon asiantuntija Pirkko Verta korostaa kuitenkin lelupäivän merkitystä ”päiväkodin ja oman kodin yhteisessä arjessa”, koska sen ”valinnoissa ja lasten leikeissä heijastuu ympäröivä elämä.” Sovitaan sitten vaikka näin, mutta eikö niin sanotusti elämää heijastamaan voisi löytää mitään mukavempia leluja vai onko ase kaikkein paras kuvastamaan asiaa? Heilutellaanko kotopuolessa aseita kaiket päivät tai ovatko ampumavälikohtaukset lasten kuullen kuumin puheenaihe?
Lehtiartikkelin yhteydessä kerrotaan kuvalla höystettynä, kuinka 6-vuotias Aarre-niminen pojannaskali osoittaa leikkiaseella pikkusiskoaan huutaen ”PAM PAM, suhun osui!” Yhtä hyvin hän olisi voinut huutaa ”PAM! Sä kuolit!” Ei tappamisella ja kuolemalla pitäisi leikkiä tuolla tavoin – etenkään, jos kyseessä on oma perheenjäsen. Ei tosin missään nimessä muutenkaan.
Lapset eivät toki vielä tuollaisessa kuuden vuoden iässä sisäistä täysin kuoleman todellista merkitystä siinä missä me aikuiset. Päiväkodin kaltaisen paikan ei mielestäni tulisi ainakaan edesauttaa aseisiin ja niiden käyttöön mahdollisesti kohdistuvaa myönteisyyttä.
”Aseettomia ei saa ampua”, päätti lastentarhanopettaja kaikessa viisaudessaan valistaa pilttejä. Alkaako armeija jo leikkikouluiässä? Kai opettaja muisti myös mainita, että antautuneet viholliset otetaan sotavangeiksi ja rintamakarkurit teloitetaan? Kontekstista erotettuna lause ”samoin sovittiin, että enää ei saanut ampua ’aseettomia’ kavereita” kuulostaa vähintäänkin hurjalta.
Kautta aikain pienet pojat ovat harrastaneet tällaisia aseleikkejä ja samoin allekirjoittanut ystävineen jo varsin nuorena. Siltikään kukaan meistä ei ole (tietääkseni) syyllistynyt henkirikokseen, joten kyllä syyt tällaiseen riskiin löytyvät aivan jostain muualta kuin leikistä, vaikka senkin suhteen on varmasti miettimistä. Onneksi nyt mietitäänkin! Kokonaan aseita tai aseen näköisiä vekottimia ei kuitenkaan toki olla kieltämässä kauppojen leluhyllyistä, mutta näkisin, ettei päiväkodeissa ”haha, sä kuolit” –leikkejä kaivata. Sellaisten on kuitenkin oltava mahdollisia jokaisen omassa kotipiirissä, jos vanhemmat sellaisia lapsilleen sallivat. Lisäksi mielenkiintoinen aspekti on, kuinka päiväkodissa saatetaan tulla loukanneeksi pasifistiperheen vakaumusta, vaikka kerhotäti sanoisi, että pikku-Lassea kohti ei aseella osoitella. No, eipä muuten saatu mekään heitellä talvisin lumipalloja jälki-istunnon uhalla.
Olennainen tekijä on tässäkin (paino lopputavulla ’–kin’) tapauksessa se, kuinka hyysäämiseen taipuvainen yhteiskunta lakaisee ongelmia maton alle kieltämällä sitä, tätä ja tuota. Loppupeleissä tällä tavoin syntyvä tabu saattaa tuntua lapsista entistä kiehtovammalta. Me tiedettiin kyllä juuri ja juuri kouluikäisinä, kuinka väkivaltaiset elokuvat olivat lapsilta kiellettyjä, joten osittain tästä syystä johtuneesta mielenkiinnosta niitä tiirailtiinkin vanhemmilta salaa.
Aikuisten osuutta, kuten yksinkertaisesti läsnäoloa ja vanhoja kunnon perhearvoja korostettiin lasten kasvattamisessa heti tuoreeltaan Jokelan tai Kauhajoen tragedian jälkeen, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun aletaan taas lätkimään kieltoja pöytään. Vanhas-Masa ja kumppanit toki esittivät tarkkuuspistooleihin vaikka mitä kieltoja ja rajoituksia jo suunnilleen samana päivänä. Olen jokseenkin sitä mieltä, että molempien ampumatapausten seurauksena ollaan vieläkin sellaisessa shokissa, että ollaan valmiita keksimään ja myös ratifioimaan vaikka mitä toinen toistaan mielikuvituksellisempia keinoja vastaavien tapahtumien ehkäisemiseksi, vaikka se onkin mahdotonta. Kyllä, luitte oikein: se on mahdotonta.
Pilaan seuraavassa osassa tekstiä yöunenne.
Todella vakavasti mielenterveysongelmainen, mutta kuitenkin jollain tapaa mielenhäiriönsä kanssaihmisiltään piilottanut abiturientti/insinööri/AD/lähihoitaja saattaa ottaa minä tahansa päivänä tuliluikun mukaansa ja laittaa ihmisiä nippuun. Useiden ihmisten onkin todella hankala hahmottaa sitä, että tällainen ihminen on mieleltään häiriintynyt eikä ajattele samalla tavoin kuin tavallaan abstrakti ryhmä nimeltään ”me muut”. Tai ”me terveet”.
Hän ei tunne välttämättä lainkaan empatiaa ja saattaa olla vilpittömän onnellinen siitä, mitä Matti Saari vastikään teki. Tämä tuntuu suurimmasta osasta aivan sairaalta (sairaudestahan tässä tosin suureksi osaksi puhutaankin), mutta moni ihminen saattaa silti aivan oikeasti ajatella yhtä empatiakyvyttömästi. Tällaisia ihmisiä pääsee ääneen erinäisiä tragedoita käsittelevillä keskustelupalstoillakin.
Tämä on mahdollista aivan yhtä hyvin kuin se, että arkkityyppi kadulta tempaistusta tuulipukukansan edustajasta pitää Kauhajoen tapahtumaa vilpittömästi kamalan surullisena. Tai Aurinkorannikolla tapahtunutta bussionnettomuutta järkyttävänä. Tai kaunista syysilmaa mukavana... Voitte nimetä tähän minkä tahansa poliittisesti korrektin perustotuuden.
Ihanan pirtsakan syysilman sekä ruskan mukanaan tuoman kauniin väriloiston on pakko olla kaikkien mielestä aivan ihanaa, koska se on sitä valtaväestön ja myös sinun mielestäsi. Raittiuden, kirjallisuusharrastuksen, huolitellun pukeutumisen ja urheilumenestyksen on ehdottomasti oltava absoluuttisia hyveitä, koska ne ovat perinteisesti olleet niitä aina ja ovat toki edelleenkin ylivoimaisen valtaväestön mielestä.
Murhan tai pienten lasten hengen vaatineen liikenneonnettomuuden on yksinkertaisesti oltava väärin ja surullista, koska se on sitä saman valtaväestön sekä myös sinun mielestäsi. Se ei siis ole ”jonkun mielestä” väärin vaan se _on_ väärin. Tässä kohden monella on oikeasti hankalaa ellei jopa täysin mahdotonta hahmottaa, kuinka jonkun toisen ihmisen pään sisällä vastaava asia voi olla täysin päinvastoin.
Valtaväestön poliittisesti korrektin mielipiteen mukaan empatiakyvytön ihminen on joukkomurhatapauksissa ja liikenneonnettomuuksissa jollain tapaa mieleltään sairas. Tässä en siis tarkoita murhaajaa vaan tapahtumaan välinpitämättömästi suhtautuvaa ihmistä. Jollain tapaa pointtini pystynee havainnollistamaan sillä, kuinka homoutta pidettiin ennen sairautena sen ollessa vielä nykyistäkin erilaisempaa väestön ylivoimaiseen enemmistöön verrattuna. Se oli poikkeavaa. Tällainen oikeasta mielipiteestä poikkeava ihminen pitäisi viedä jonnekin parannettavaksi, jotta hänen mielipiteensä saataisiin oikeaksi.
Minä EN pidä liikenneonnettomuuksia tai joukkomurhia oikeana tai hyväksyttävänä. Tarkoitan tällä vain sitä, kuinka asialla on kaksi puolta, joista juuri se toinen on muiden kuin ”meidän” ajattelumalli.
Takaisin kieltoihin ja rajoituksiin. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin verrattain harvinaisissa ampuma-asevälikohtauksissa, joten eikö pikkuautoleikit pitäisi kieltää myös? Eritoten pitäisi kieltää polkuautot ja miksei yksin tein polkupyöräily alle 8-vuotiailta näiden lapsipoloisten ”omaksi parhaaksi.” Tuntuu, että mitä enemmän huolesta soikeat päättäjät kieltävät asioita, sitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja kaikki ovat helisemässä, että mitäs nyt kielletään vai puretaanko joku kielto... Vai nostetaanko kenties veroja jos ei nyt aivan kieltämään innostuta?
Keskusteluissa on otettu esille myös se, kuinka ristiriitaista tällainen aseiden kanssa huolehtiminen on valtiossa, jossa on edelleen käytössä vain toiselle sukupuolelle pakollinen palkaton asevelvollisuus, jota moni kutsuu suorastaan tappokouluksi. Voihan armeijan toki niinkin ajatella, koska maata puolustaessa joudutaan väistämättä listimään vihollisen sotilaita etenkin vanhan mallin mukaisessa sodankäynnissä.
Tämä kuitenkin on edelleen vanha malli. Suomella ei ole ydinasetta ja omistamme noin nelisenkymmentä hävittäjää Venäjän tuhatta vastaan. Venäjänhän toki pelätään alati hyökkäävän Suomeen ja vieläpä vuoden 1939 tapaan maateitse sankoin joukoin rynnistäen. Olkoonkin niin, että maavoimat osallistuvat hyökkäykseen, mutta tällöinkin Venäjältä saattaa löytyä se ”pari ratkaisevaa” (sarkasmia) panssaroitua ajoneuvoa enemmän kuin meiltä poloisilta. Minun näkemykseni mukaan peli on pelattu ennen kuin sitä on ehditty edes aloittaa.
Talvisota oli traaginen ja on edelleen – ehkä valitettavankin – suuri osa suomalaisten kansallista identiteettiä, mutta silti Suomi on nähdäkseni takapajuinen sekä vanhoihin aikoihin kangistunut, koska ei ole siirtynyt lähes jokaisen muun länsivaltion tavoin palkka-armeijaan tai vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Jopa Venäjällä asevelvollisuuden suorittavien miesten määrä on enää siellä 15 % hujakoilla per ikäluokka.
Miten olisi vaikka parin-kolmen kuukauden mittainen molemmille sukupuolille mahdollinen, mutta silti jossain määrin vapaaehtoinen kansalaispalveluskoulutus, jossa opittaisiin niitä useilta hukkuneita selviytymistaitoja, joita käytetään puolustusvoimien tarpeellisuutta puolustaessa? Hauskaahan on muutenkin se, että nuoria miehiä opetetaan tekemään nuotio ja pystyttämään teltta pakollisen asevelvollisuuden luomalla pakolla.
Minä karsastan jyrkästi sitä, että nykyään pohditaan älynystyrät savuten sitä, mistä saataisiin varoja vanhusten (mukaan lukien veteraanit!) auttamiseksi ja osittain jopa peruspalveluihin, mutta kuitenkin ylläpidetään jotain niin turhaa instituutiota kuin sotakoneistoa. Eikö tässä rauhaan pyrkivässä ja kymmenistä sodista sekä konflikteista näennäisen viisastuneessa maailmassa pitäisi kaiken aikaa pyrkiä olemaan omistamatta ajatustakaan sotimiselle? Asevelvollisuuden ymmärrän pakollisena korkeintaan silloin, kun maa on joutunut sotatilaan.
Vaarini opetti minua lapsena, ettei toista ihmistä saa osoittaa aseella, leikkiaseella tai edes puusta vuollulla ”pistoolilla.” Olin tuolloin aivan ihmeissäni siitä, että eikö vaari nyt aavistuksen verran ylireagoi sekä aliarvioi minun – vaikkakin pienen pojan – arviointikykyä hyppysissä olevan esineen suhteen. Nyttemmin olen kyllä ymmärtänyt, mihin hän pyrki etenkin, kun ottaa huomioon vanhan ihmisen huolehtivaisen logiikan.
Samaan sarjaan menee toki sekin tapahtuma, kun ostin 12-vuotiaana legendaarisilta Muuramen markkinoilta leikkisavukkeita, joihin puhaltaessa ilmaan pöllähti vaaleaa jauhetta, joka kieltämättä muistutti tupakansavua. ”Vanhan mummun” (sukumme nimitys edesmenneelle äidin äidin äidilleni) johdolla oli tuota pikaa senioriosasto kauhistelemassa tätä ja huolehtimassa, ettei pikku-Jannen ala tehdä kohta mieli oikeaa tupakkaa. Niinhän siinä sitten noin kuuden vuoden päästä tosin kävikin, että pikku-Janne alkoi polttaa ihka oikeaa tupakkaa vakituisesti, mutta ensisavujen yhteydessä tämä viikari ei kyllä muistanutkaan tuota leikkisavuketta, jonka osti silloisen ykkösidolin, Albert Järvisen, hengessä.
Ehkä syytämmen sitten edesmennyttä kitaravirtuoosi Järvistä nykyisestä paheellisesta tavastani? Johan tupakan esittäminen mainoksissa ja sarjakuvissa on kielletty, eli hyysääjien logiikan mukaisesti asia on pihvi sekä omatunto puhdas. Onneksi Albert Järvisen materiaalia saa edelleen kaupoista, vaikka kansilehdessä hänen suupielestään roikkuisikin itse savuke helvetin kurimuksen lailla punaisena hohkaavan tulipesän kera.
perjantaina, marraskuuta 28, 2008
sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008
Laaja kattaus näkemyksiä liikennekäyttäytymisestä
Olen kirjoittanut rungon tähän minua aina kismittäneeseen aiheeseen jo siellä vuoden 2004 tienoilla, mutta nyt päätin hioa sen julkaisukelpoiseksi muutaman ajankohtaisen tapahtuman innoittamana. Ihmettelen suuresti, miksen ollut aiemmin tullut viimeistelleeksi tätä tekstiä, koska sanottavaa asiasta on totta vie löytynyt jo vuosikausia – etenkin siitä asti, kun sain ajokortin.
I – Moottoriajoneuvot
Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.
Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.
Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.
Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.
En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.
Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.
Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.
Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.
Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.
Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.
Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.
Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.
Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.
En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.
II – Kevyt liikenne
Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.
Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.
Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.
Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.
Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.
Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?
Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.
Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.
Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.
No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.
I – Moottoriajoneuvot
Liikenteessä toimimisessa perusperiaatteisiini kuuluu se, että mikäli sinne lähdetään omalla kulkuneuvolla, täytyy löytyä ajo-osaamisen lisäksi kyllin hyvät refleksit sekä tarpeeksi siviilirohkeutta toimia kaikissa siellä tavattavissa tilanteissa. Toiminnan täytyy luonnollisesti olla sellaista, etteivät sivulliset joudu kärsimään tai jottei heidän liikennöintinsä hankaloidu.
Lienee helppo arvata, että ajan tässä takaa esimerkiksi sellaista yhdistelmää, jossa ikääntyneet tai muuten vain arat autoilijat köröttelevät tien tukkeena lievästi sanottuna epävarmoin elkein. Oletetaan, että 0,8l Fiat Pandaansa kuljettava puolikuuro sekä –sokea ja kunnioitettavaan 80 ikävuoteen ehtinyt Hilma-mummu, ajelee silmät killissä hämärän aikaan ja tielle nelistää hirvi. Melko todennäköisesti Hilma-mummulle sekä hänen uskolliselle ajokilleen käy sangen ohraisesti ja sama lopputulos on varmahko monissa muissakin vaaratilanteissa, jotka vaativat nopeita refleksejä.
Hilma-mummu-poloisella ei enää niska käänny kuin noin viisi astetta suuntaansa ja näkö on ratkaisevasti heikentynyt. Ollaanpa kuultu tapauksista, joissa rahtusen paremmat niskat tai aistit omaava aviopuoliso toimii apukuskin penkillä ikään kuin kuljettajan silminä ja korvina. Onnea vain äkkitilanteisiin moisella menettelyllä.
Hilma-mummun kohtalo olisi vältettävissä vanhusten liikennekelpoisuuden tarkemmalla kontrolloimisella, mikä olisi syytä aloittaa ajokokeen uusinnalla viimeistään 70 vuoden iässä. Ajokokeessa olisi mielestäni käytävä mielellään vähintään viiden vuoden välein siitä eteenkin päin. Liikennettä mahdollisesti vaarantavilta hidasrefleksisiltä vanhuksilta, kuten esimerkkitapauksemme Hilma-mummulta, tulisi näin ollen kyetä ottamaan ajokortti pysyvästi pois, mikäli ajokokeen uusinnalla pystytään osoittamaan hänen liikennöintikyvyttömyytensä. Mikäli tähän taas ei olisi riittäviä perusteita, olisi syytä tähdentää tarjolla olevia joukkoliikennemahdollisuuksia.
En vähättele lainkaan nuorten tai keski-ikäisten uhkarohkeiden kuljettajien osallisuutta absoluuttisen suureen määrään liikenneonnettomuuksia, mutta aika ajoin saadaan lukea jopa 90-vuotiaiden kuljettajien joutuneen – toisinaan erikoisiinkin – onnettomuuksiin. Eräs tällainen tapaus uutisoitiin sunnuntaina 12.10.2008 Iltalehdessä.
Uutisesta ei varsinaisesti käy ilmi mitään sellaista, joka viittaisi erityisesti kuljettajan heikkoihin reflekseihin tai aisteihin, joten uutisen välittömään läheisyyteen laitettu ”Pitäisikö yli 90-vuotiailta evätä ajokortti?” –gallup on tavallaan melko mauton. Saman päivän lehdessä uutisoitiin myös Kajaanissa kilpaa hurjastelleista nuorista miehistä, joista toinen menetti jalon kilvan yhteydessä ajoneuvonsa hallinnan ja aiheutti usean ihmisen loukkaantumisen.
Lisäksi alkoholillakin oli osuutta asiaan ja se on asia, jota en voi suurin surminkaan hyväksyä – samoin kuin moista vastuuttomuutta liikenteessä. Jos kilpaa on pakko ajaa niin sitä voi harrastaa suljetulla alueella ilman, että riskeerataan sivullisia paitsi liikenteessä myös ajoneuvon kyydissä. Kyllä minua mahdollisesti aavistuksen verran vituttaisi, jos kilpaa ajava nuorukainen sinkoaisi autoineen päälleni keskeyttäen rattoisasti alkaneen ostosmatkan.
Siltikään uutisen yhteydessä ei ole ”Pitäisikö alle 25-vuotiailta evätä ajokortti?”/”Pitäisikö ajoluvan ikärajaa nostaa?” –tyyppistä gallupia, joten vanhemman väestön keskustelupalstalla esittämät, vaikkakin tavallaan yliampuvat, ikärasismisyytökset eivät ole täysin perusteettomia. Perustelut nuorempien kuljettajien keskimääräisesti paremmille reflekseille sekä aisteille sen sijaan on helppo osoittaa eikä sitä varmasti kukaan epäilekään.
Melkoisesti vaikeampaa onkin kontrolloida muuten arkoja kuljettajia, jotka istuutuvat penkin ja ratin väliin sanalla sanoen peläten. Toimintavarmuus hätätilanteessa on erittäin hataralla pohjalla, mikäli paskat housussa ajavalla kuljettajalla on täysi keskittyminen siihen, että saa pidettyä autonsa omalla kaistallaan. Ajo-opetusta pitäisikin tehostaa monilta osin, jotta liikenteeseen pääsisi vastaisuudessa huomattavasti nykyistä etevämpiä kuljettajia. Muutama hassu ajotunti ei nähdäkseni anna kelvollisia liikennöintivalmiuksia niin sanotusti nollista ajouraansa aloittavalle kuljettajalle.
Mikäli se auton kiihdyttäminen kunkin tien suurimpaan sallittuun nopeuteen ottaa niin käsittämättömän koville, ettei siihen uskallus riitä sitten kerrassaan millään ilveellä, ovat suosituksia joko kierto sivuteiden kautta tai kyyti joukkoliikennevälineillä. Ei ole kenenkään etujen mukaista körötellä tien tukkeena, sillä riski peräänajoihin ja jopa ketjukolareihin kasvaa huomattavasti, mikäli joku arkajalka kerää peräänsä kymmenien autojen letkan, jossa turvavälit pienenevät. Tämä on täyttä totta, vaikkei siihen tarkoituksellisesti pyrittäisikään.
Ylivoimaisesti suurin osa kuljettajista ajaa vähintään suurinta sallittua nopeutta eikä yksinkertaisesti tule hiljentäneeksi ajonopeuttaan vastaamaan edellä menevää hidastelijaa ennen kuin saavuttuaan turvavälin kannalta liian lähelle. Myönnän toki itsekin sortuneeni tähän ja osasyy on se, että ohitustilannetta jäädään luonnollisesti väijymään mahdollisimman lähelle edelle menevää ajoneuvoa.
Jo ykkösvaiheen ajo-opetusta pitäisi ehdottomasti parannella useammalla liukkaan kelin harjoittelukerralla, sillä se yksi ainoa kerta jolloin radalla käydään, ei todellakaan anna riittäviä avuja toimia hätätilanteissa. Kakkosvaiheessahan siellä käydään toki uudemman kerran, mutta näillä kerroilla on aina vähintään puoli ja korkeintaan kaksi vuotta väliä.
Mikäli liukkaan kelin ajoharjoittelukertoja olisi ykkösvaiheessa vaikkapa kolme tasaisin väliajoin, olisi jo väliaikaisen ajokortin omistajilla huomattavasti paremmat edellytykset hallita ajoneuvoansa talvisissa olosuhteissa. Monet ovat lisäksi tehneet niin, että ovat aloittaneet ajoharjoittelun vasta sulien aikaan, vaikka olisivat voineet aloittaa jo talvisaikaan.
En missään nimessä pidä itseäni muita parempana kuljettajana vaan käyttäydyn mielestäni liikenteessä melko maltillisesti ja etenkin muut tiellä liikkujat jatkuvasti huomioon ottaen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin perusteltua kritiikkiä voi antaa, vaikkei itse olekaan vallan erehtymätön asian suhteen. Kyllähän jääkiekkoselostajatkin kritisoivat pelaajien esityksiä, vaikkei osa heistä välttämättä pysy edes pystyssä luistimilla.
II – Kevyt liikenne
Jalkojen käytöstä onkin nillitettävä muutaman sivun... tuota, sanan verran. Kaikenikäisiä kevyen liikenteen kulkijoita, niin pyöräilijöitä, jalankulkijoita kuin rollaattoreilla seilaavia, saa nykyään ohitella kuin pujottelukeppejä, sillä kulkureitiksi on valittu kapean jalkakäytävän tai pyörätien absoluuttinen keskikohta.
Vanhuksilla ja syksyn väriloistoa, katuvaloja tai lintujen muuttoliikennettä päivittelevillä ihme haahuilijoilla taivaltamiseen liittyy myös +/- metrin mutkittelu, jotta takaatulevana saa miettiä sen seitsemän kertaa, että kummalta puolelta lähtee ohittamaan, etteivät olkapäät ota kiinni toisiinsa. Monesti olen meinannut horjahtaa ojaan tai ajoradalle väistöliikkeen seurauksena eikä sekään ole kovin mukava juttu.
Itsekin tosin kuljen tuolla tavalla kolmen promillen humalassa baarista kotiin tullessani, mutta onneksi silloin ei ole kovin paljon muuta liikennettä ja harvemmin menoni on muutenkaan yhtä holtitonta. Siltikään se ei ole tietenkään hieno homma myöskään oman liikenneturvallisuuteni kannalta.
Kaikkein hienoimpia tapauksia ovat rinnat rottingilla puolijoukkueteltan kokoisia lastenvaunuja työntelevät ylpeät äidit, joita on parhaimmillaan pyörätiellä kaksi tai kolme rinnakkain ja hyvässä lykyssä kokonaisuutta täydentää koira viemässä loputkin potentiaaliset tilat sulavalta ohitukselta. Lapsiperheitä houkuttelevassa synnyinkunnassani Muuramessa tähän törmäsi lähes jokaisella koulumatkalla sen 11 vuoden aikana ja tapanani oli ohitella heitä mielenosoituksellisesti ojien ja luiskien kautta, toisinaan myös ajoradan kautta. Toivottavasti viesti meni perille, vaikka rohkenen epäillä.
Yksittäiset koiranulkoiluttajat toimivat usein myös sangen tehokkaana tiesulkuna, mikäli koira menee tien toisessa reunassa ja omistaja toisessa pingottaen siis talutushihnaa väliinsä. Niitäkin on ollut saatanan lysti kierrellä lumipenkkojen kautta ja toisinaan puiden välistä. Kaiken lisäksi jokaisen ikioma hauveli on paitsi yli-inhimillinen ja jumalainen myös niin erinomainen olento, että pirikellon rimpauttaminen moisessa tilanteessa olisi pyhäinhäväistys.
Sama pätee myös siihen, että jos hurtta haluaa vääntää tarpeensa keskelle alikulkutunnelia, on Hänelle suotava siihen oikeus edellä mainituista syistä. Kanssaulkoilijoiden kengänpohjista viis. Talvella lumi (viime aikoina tosin melko harvakseltaan saatu) saattaa kuin saattaakin peittää paskakasat alleen, mutta keväällä tilanne onkin toinen. Pois silmistä – pois mielestä?
Asia erikseen ovat koulumatkalla olevat pikkulasten joukot, jotka itsessään vievät valtaosan tien leveydestä, mutta tönivät toisiaan sinne tänne täysin ennalta arvaamattomasti. Mikä vitun tarve se on muutenkin aina nahistella? Kauppojen ja etenkin automarketien parkkipaikoilla saa todella autoilla kieli keskellä suuta, koska ikinä ei voi tietää, että mistä kolosta ajoväylälle säntää joku pieni pojannassikka vailla määränpäätä. Tuokin on sellainen asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Heti kun ”the devil is unleashed” eli vaahtosammutin on päästetty ulos autosta, iskee aivan välttämätön hinku juosta pää kolmantena jalkana yli ajoradan, vaikkei sinne mitään kiirettä tai tarvetta ole. Parhaimmillaan nämä tormailijat tuovat mieleen jonkun henkisesti jälkeenjääneen. Ei minulla ollut pienenä lapsena mitään tarvetta juosta autojen seassa kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt. Levottomat jalat? Jos havaitsen aikanaan jälkikasvullani moisia taipumuksia, aion tehdä asialle jotain heidän hyvinvointinsa nimissä.
Itseään täynnä olevat teinitytöt ovat vielä oma lukunsa eikä heillekään ole tien reunassa saati edes etäisesti jonoa muistuttavassa muodostelmassa kulkeminen lainkaan tuttu käsite. Pirikello on tietenkin keksitty ja tokihan polkupyörästäni sellainen löytyy, mutta minulla on jonkunasteinen vakaumus olla käyttämättä sitä, koska jokaisen pitäisi tajuta kulkea tien reunassa. Jopa silloin, jos on luomakunnan kaunein ja omistaa prameimman Dolce&Gabbanan veskan.
Ottakaapa talvella kulkiessani huomioon vielä sekin, että polkupyörän hallinta ei ole liukkaalla kokeneemmallekaan yksinkertaista touhua ja lisäksi kevyen liikenteen väylät ovat silloin lumipenkkojen vuoksi huomattavasti sulia aikoja kapeammat. Lumipenkereet ovat tietenkin asfalttia pehmeämpi alusta kaatua jos sen niin haluaa ajatella, mutta soisin kaikkien antavan tilaa takaa tuleville. Niin ainakin itse teen ja kurkistelen tämän tästä taakse päin, josko sieltä olisi tulossa joku minua nopeampi pyöräilijä – etenkin jos leikkaan pyörätien poikki kääntyäkseni. Tämänkin tosin luulisi olevan itsestäänselvyys kaikille, mutta eipä se vain sitä tunnu olevan.
No, ehkä tämä taas riittää tältä erää.
lauantaina, lokakuuta 11, 2008
Eläköön-huuto poikineen Dailyn, Eldoradon, Euroshopperin, Rainbown, Xtran ja Pirkan lanseeraajille!
Otsikossa mainitut ja selvästi suositumpia sekä ns. laadukkaampina pidettyjä tuotemerkkejä halvemmat virkaveljet ansaitsisivat kehittäjineen jonkunlaisen kunniapalkinnon etenkin näinä aikoina, kun useat kulutustavarat ja elintarvikkeet ovat niin järjettömän kalliita. Hyllyssä on samankokoisia tölkkejä tonnikalahiutaleita öljyssä, joista Abban tai John Westin tuote maksaa yli kaksi euroa ja Rainbowin vastaava puolet siitä. Hmm, nytpä ollaan vaikean valinnan edessä: minkähän mahdan ostaa?
Olet säästänyt monen monta euroa, kun valitset edullisemman vaihtoehdon yhden sun toisen muunkin elintarvikkeen kohdalla. Reilumman kokoisten ostosten tapauksessa säästö voi olla hyvinkin vaikka kympin ja murkinoidessasi et mitä todennäköisimmin huomaa mitään eroa. Itse en ainakaan ole isompia eroja havainnut monenkaan ruokatavaran kohdalla, vaikka makuaistissani ei tietääkseni ole mitään vikaa.
Keräilläänpä tähän nyt joitain vastaan tulleita säästöesimerkkejä sekä kunnianosoituksia. Rainbowin tortillapohjat ovat hinnaltaan reilun euron luokkaa ja moni muu näennäisesti laadukkaampi, kuten nyt vaikka Old El Paso, muistaakseni noin pari euroa, ellei hieman päällekin. Maussa en ole yllättäen mitään sen suurempaa eroa huomannut. Ostin pitkään über-luksus Uncle Bensin pitkäjyväistä riisiä, kunnes havaitsin suureksi riemukseni vieressä vanhan kunnon Rainbowin vastaavaa tuotetta ja aivan samaa tavaraahan se. Hinnasta löytyi kyllä eroa viimeksi mainitun hyväksi. Samanlaisista pelloistahan ne tulevat. Tuskinpa kvintiljoonaa riisinjyvää seulotaan erikseen ykkös- ja kakkoslaatuisiinkaan.
Eipä ole tullut ostettua kalleimpia mahdollisia Fairyn astianpesuaineita tai Sinin siivousrättejä, kun "suureksi ihmeekseni" huomasin Xtrankin tuotteiden tekevän puhdasta jälkeä. Xtran, Rainbowin ja Eldoradon perunalastutkin ovat ihan hyviä ja luonnollisesti Taffelin vastaavan kokoisia pakkauksia rutkasti edullisempia. Todellinen aarre on myös Rainbown hiusgeeli, jonka hinta on ehkäpä noin kolmannes L'órealin, Garnierin tai muiden samankokoisista pakkauksista. Jos minä saan sangen jäykän hiuspehkoni niillä ojennukseen niin uskallan suositella kyseistä tuotetta kenelle tahansa muullekin. Toinen oiva löytö oli niin ikään Rainbowin suihkushampoo hinnan ollessa myöskin noin kolmannes-neljännes Axen vastaavasta trendituotteesta.
Kaikissa elintarvikkeissa en tietenkään halvimpiin tuotemerkkeihin tyydy, kuten olen aiemminkin maininnut ruoan hintaa päivitellessäni. Otsikossa mainitut oivat brandit eivät tosin jauhelihaa tai kanasuikaleita tuotakaan ja etenkin viimeksi mainituissa tutkin melko tarkoin valmistusmaan, jonka soisin olevan Suomi. Pakasteissa esimerkiksi Rainbown katkaravut ja kalapuikot ovat paitsi edullisia myös oikein hyvin asiansa ajavia. Kaiken kaikkiaan luotan myös siihen, että elintarvikeviranomaiset ovat Suomen kaltaisessa valtiossa sen verran hereillä, ettei markkinoille esimerkiksi ravintoarvoiltaan mitä tahansa tavaraa päästetä. Saman uskoisin ja toivoisin ulottuvan myös muuhun läntiseen maailmaan.
Saatan sanoa rumasti, mikäli alati nykynuorisoa paitsi läpeensä kelvottomana myös nirsona pitävät vanhat mummut tulevat minulle motkottamaan. Rainbown päänsärkylääkeen sekä CD-R-levyjen, Dailyn valmistamien sähkökitaran kielien, Eldorado-hiusvärien ja Euroshopperin 95E-polttoaineen tuomia edullisempia päiviä odotellessa...
Olet säästänyt monen monta euroa, kun valitset edullisemman vaihtoehdon yhden sun toisen muunkin elintarvikkeen kohdalla. Reilumman kokoisten ostosten tapauksessa säästö voi olla hyvinkin vaikka kympin ja murkinoidessasi et mitä todennäköisimmin huomaa mitään eroa. Itse en ainakaan ole isompia eroja havainnut monenkaan ruokatavaran kohdalla, vaikka makuaistissani ei tietääkseni ole mitään vikaa.
Keräilläänpä tähän nyt joitain vastaan tulleita säästöesimerkkejä sekä kunnianosoituksia. Rainbowin tortillapohjat ovat hinnaltaan reilun euron luokkaa ja moni muu näennäisesti laadukkaampi, kuten nyt vaikka Old El Paso, muistaakseni noin pari euroa, ellei hieman päällekin. Maussa en ole yllättäen mitään sen suurempaa eroa huomannut. Ostin pitkään über-luksus Uncle Bensin pitkäjyväistä riisiä, kunnes havaitsin suureksi riemukseni vieressä vanhan kunnon Rainbowin vastaavaa tuotetta ja aivan samaa tavaraahan se. Hinnasta löytyi kyllä eroa viimeksi mainitun hyväksi. Samanlaisista pelloistahan ne tulevat. Tuskinpa kvintiljoonaa riisinjyvää seulotaan erikseen ykkös- ja kakkoslaatuisiinkaan.
Eipä ole tullut ostettua kalleimpia mahdollisia Fairyn astianpesuaineita tai Sinin siivousrättejä, kun "suureksi ihmeekseni" huomasin Xtrankin tuotteiden tekevän puhdasta jälkeä. Xtran, Rainbowin ja Eldoradon perunalastutkin ovat ihan hyviä ja luonnollisesti Taffelin vastaavan kokoisia pakkauksia rutkasti edullisempia. Todellinen aarre on myös Rainbown hiusgeeli, jonka hinta on ehkäpä noin kolmannes L'órealin, Garnierin tai muiden samankokoisista pakkauksista. Jos minä saan sangen jäykän hiuspehkoni niillä ojennukseen niin uskallan suositella kyseistä tuotetta kenelle tahansa muullekin. Toinen oiva löytö oli niin ikään Rainbowin suihkushampoo hinnan ollessa myöskin noin kolmannes-neljännes Axen vastaavasta trendituotteesta.
Kaikissa elintarvikkeissa en tietenkään halvimpiin tuotemerkkeihin tyydy, kuten olen aiemminkin maininnut ruoan hintaa päivitellessäni. Otsikossa mainitut oivat brandit eivät tosin jauhelihaa tai kanasuikaleita tuotakaan ja etenkin viimeksi mainituissa tutkin melko tarkoin valmistusmaan, jonka soisin olevan Suomi. Pakasteissa esimerkiksi Rainbown katkaravut ja kalapuikot ovat paitsi edullisia myös oikein hyvin asiansa ajavia. Kaiken kaikkiaan luotan myös siihen, että elintarvikeviranomaiset ovat Suomen kaltaisessa valtiossa sen verran hereillä, ettei markkinoille esimerkiksi ravintoarvoiltaan mitä tahansa tavaraa päästetä. Saman uskoisin ja toivoisin ulottuvan myös muuhun läntiseen maailmaan.
Saatan sanoa rumasti, mikäli alati nykynuorisoa paitsi läpeensä kelvottomana myös nirsona pitävät vanhat mummut tulevat minulle motkottamaan. Rainbown päänsärkylääkeen sekä CD-R-levyjen, Dailyn valmistamien sähkökitaran kielien, Eldorado-hiusvärien ja Euroshopperin 95E-polttoaineen tuomia edullisempia päiviä odotellessa...
keskiviikkona, syyskuuta 24, 2008
Kauhajoen ampumavälikohtauksesta ja vähän muustakin
Aluksi haluan ilmaista eturivin poliitikkojemme tapaan suruni tapahtuneen johdosta. Sen tasoon vaikuttaa paljolti se, että se oli näinkin lyhyessä ajassa jo toinen yhtä vakava, vaikkei vastaavaa toki olekaan Jokelan tragediaa aiemmin maassamme tapahtunut. Siltikin tulee hieman typerä olo, kuinka tällaisiin käsittämättömänkin hirveisiin tapahtumiin on jo turtunut, eikä niiden johdosta ole mitenkään erityisen järkyttynyt.
Laajalti uutisoituja murhenäytelmiä on tietenkin perinteisesti ollut useita vuodessa kaiken aikaa (enkä tarkoita nyt Madeleine McCannin katoamistapausta, vaikka se ikävää olikin), mutta median tapa uutisoida niitä on muuttunut viime vuosien aikana. Se on muuttunut mässäileväksi, ajoittain lähes kaunokirjallisuudeksi.
Samalla, kun se on kaikessa tekopyhyydessään tarjoamassa virtuaalikynttilöitä sytytettäviksi, myisivät toimittajat sisäelimiäsä tai vaikka lähiomaisiansa, jos saisivat haastatella yksinoikeudella tragedian uhreja laatiakseen veretseisauttavan KAUHAJOKI EXTRA-JÄTTIPAKETIN eurojen kuvat silmissään.
Muistellaanpa: Jyväskylän junaturma, Konginkankaan bussiturma, tsunamikatastrofi, Jokelan tapahtumat ja Espanjan bussionnettomuus. Jokaisesta on saatu alta aikayksikön sivutolkulla extra-über-jättiluettavaa toinen toistaan veretseisauttavammilla otsikoilla varustettuna. Sitähän kansa toki haluaa. Tietoa. Vaan millä tavoin esitettyä, on asia erikseen.
Se siitä. Jo Jokelan tapahtumien aikaan mielessäni alkoi kyteä ajatus, josko misantrofiaan taipuvaisilla Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren kaltaisilla ihmisillä olisi Internetissä kenties maailmanlaajuinenkin verkosto, jossa he suunnittelevat säännöllisin väliajoin toteutettavia iskuja. Lisäpontta tälle - tietysti täysin hypoteettiselle - epäilykselle antoi amerikkalainen poika, jonka epäiltiin olleen yhteydessä Auviseen ennen tämän verityötä.
Saaren tekoa pidän täysin yhden miehen tekona, joka on tosin epäilemättä saanut rohkaisua Jokelan tapahtumista. Minäkin pidän ihmisrotua pohjimmiltaan varsin heikkona, mutta tällainen olettama on äärimmäisen löyhä peruste murhata kymmenkunta opiskelijaa, joilla on vielä elämä edessään. Elämä, jossa he voivat tehdä jotain ihmiskunnan hyväksi ja vahvistamiseksi. Kateus elämäntilanteesta tai vakava mielenterveysongelma ovat todennäköisempiä syitä.
Pääministeri Vanhanen esitti jo tapahtumapäivänä tiukennuksia aselakiin, joka on ehdottomasti hyvä asia. Se voi ehkäistä vastaavia tapahtumia jatkossa, mutta tälläkin hetkellä monella häiriintyneellä ihmisellä voi olla hallussaan ampuma-ase. Käytäntö on ollut vuosikausia se, ettei viranomaisten ole ollut pakollista passittaa ampuma-aseharrastuksesta kiinnostunutta aseluvan hakijaa mielentilatutkimukseen.
Keskustelupalstoilla esitettiin, että jatkossa alan harrastajien tulisi jättää aseensa ampumaseuran tiloihin lukkojen taakse, joka olisi mielestäni oikein erinomainen ratkaisu, ja on melkeinpä erikoista, ettei se ole jo virallinen käytäntö. Matti Saari ei tosin kuulunut tapahtumahetkellä mihinkään ampumaseuraan, joten tulisiko ase takavarikoida välittömästi jäsenen erotessa seurastaan? Tämäkin on mielenkiintoinen kysymys, kun esitetään spekulaatioita ehkä liiankin holhoavaksi ajatuvasta yhteiskuntamallistamme.
Vielä tähän päivään mennessä ei ole julkisesti esitetty, että Matti Saari olisi ollut koulukiusattu, mutta keskustelu kiusaamisestakin on jälleen virinnyt viimesyksyiseen tapaan. On spekuloitu, että kiusatut olisivat jotenkin luonnostaan psyykkeeltään heikompia ihmisiä ja että kiusatuksi tuleminen olisi vain viimeinen pisara tähän asiaan. Totuus on kuitenkin se, että jos kiusaaminen jatkuu pitkään, tulee normaalistakin psyykkeestä heikko.
Psyykkeen kehitykseen vaikuttaa muun ympäristön ohella kasvatus ja vanhempien kannustuksen määrä. Implisiittisesti voidaan myös sanoa, että vanhempien oma psyyke ja elämänasenne vaikuttaa lapsien maailmankuvan muokkautumiseen, mutta edellä mainittu on silti täysin totta. Jollain tapaa "poikkeavilla" (ylipainoinen, silmälasipäinen, pisamanaamainen... mistä nyt yleensä kiusataan) lapsilla voi hyvinkin olla ns. normaali psyyke, mutta sen mureneminen alkaa opintien alettua. Sille ei voi olla kuin yksi syy.
Luokkakoot tullee muuttumaan suuremmiksi jatkuvan tehostamisen ja keskittämisen seurauksena, vaikka nimenomaan päinvastainen olisi olennaisempaa kiusaamisen ehkäisemiseksi. Mihin siirtyy aiemmin pienempien luokkakokojen nielemät varat, jos pula-aikoinakin oli mahdollista ylläpitää useita kyläkouluja? Koko maan väkiluku tietenkin oli pienempi, mutta onko sen kasvu ainoa asia, joka on "ajanut" päättäjät jatkuviin keskitys-, tehostus- ja säästötoimiin niin terveydenhuollossa kuin koulumaailmassakin?
Opetushallituksen puheenjohtaja Timo Lankinen ehti jo tapahtumailtana antamaan oman lausuntonsa asiaan. Hän epäilee vartioinnin ja turvatoimien tehoa kouluväkivallan ehkäisyssä ja korostaa väkivallan tunkevan kouluihin ympäröivästä yhteiskunnasta, joka on tietenkin itsestäänselvää. Väkivalta tulee yksilöön ympäristöstä. Yksilö imee sen uutisista, sen olomuodot ja esiintyminen sen sijaan käyvät ilmi historiasta. Yksilöt taas muodostavat yhteisön. Moni mielisairaus taas puhkeaa ihmiselle jokseenkin ympäristöstä riippumatta, koska niillä on usein tutkitusti tapana periytyä.
Lankisen mukaan tilanteen rauhoittamiseen tarvitaan viranomaisten laajaa yhteistyötä, mutta tällä hetkellä tilanne on se, että poliisin, terveydenhuollon ja muiden instanssien tiedonjako on varsin estynyttä erinäisten vaitiolovelvollisuutta ja yksilöä suojaavien lakipykälien johdosta. Mikseivät tiedot voisi olla vapaasti saatavilla niiden jakoa erityisesti vaativissa tilanteissa, koska joka instanssi on kuitenkin erikseen vaitiolovelvollinen ja yksilö on näin ollen suojassa? Vapaamman tiedonjaon vuoksi moni ikävä tapaus olisi saatettu kyetä ehkäisemään.
"Yhteiskunnassa sallitaan liian väkivaltainen ilmapiiri", sanoo Lankinen STT:n haastattelussa. Yhteiskunta on itsessään läpeensä väkivaltainen sen yksilöiden vuoksi eikä siihen vaikuta se, ovatko viranomaiset sallivalla kannalla. Yksilöihin tietenkin vaikuttaa media ja kun tälle tielle on lähdetty, pitäisi ennaltaehkäisevästi lätkäistä tv-uutistenkin päälle K18-leima, koska sieltä voi imeä yhtä hyvin vaikutteita ja lisäksi ennakkotapauksia kuin elokuvistakin.
Tähän väliin voin tietenkin edelleen muistuttaa rangaistuslainsäädännöstä ja siitä, kuinka sen kiristämistä voitaisiin käyttää varsin tehokkaana pelotteenomaisena väkivaltatapausten ennaltaehkäisijänä muitakaan rikostyyppejä unohtamatta. Laki on tietenkin olemassa juuri tästä syystä, mutta se ei tällä hetkellä palvele alkuunkaan sille annettua tarkoitusta, koska väkivaltarikoksia paitsi ilmenee, niiden määrä lisääntyy vuosittain. Laki ei ehkäise Jokelan tai Kauhajoen kaltaisia tapauksia, koska murhaajalla on ollut alun pitäenkin tarkoitus ottaa nirri pois myös itseltään, mutta kunnon pelote olisi omiaan muissa tapauksissa.
Laajalti uutisoituja murhenäytelmiä on tietenkin perinteisesti ollut useita vuodessa kaiken aikaa (enkä tarkoita nyt Madeleine McCannin katoamistapausta, vaikka se ikävää olikin), mutta median tapa uutisoida niitä on muuttunut viime vuosien aikana. Se on muuttunut mässäileväksi, ajoittain lähes kaunokirjallisuudeksi.
Samalla, kun se on kaikessa tekopyhyydessään tarjoamassa virtuaalikynttilöitä sytytettäviksi, myisivät toimittajat sisäelimiäsä tai vaikka lähiomaisiansa, jos saisivat haastatella yksinoikeudella tragedian uhreja laatiakseen veretseisauttavan KAUHAJOKI EXTRA-JÄTTIPAKETIN eurojen kuvat silmissään.
Muistellaanpa: Jyväskylän junaturma, Konginkankaan bussiturma, tsunamikatastrofi, Jokelan tapahtumat ja Espanjan bussionnettomuus. Jokaisesta on saatu alta aikayksikön sivutolkulla extra-über-jättiluettavaa toinen toistaan veretseisauttavammilla otsikoilla varustettuna. Sitähän kansa toki haluaa. Tietoa. Vaan millä tavoin esitettyä, on asia erikseen.
Se siitä. Jo Jokelan tapahtumien aikaan mielessäni alkoi kyteä ajatus, josko misantrofiaan taipuvaisilla Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren kaltaisilla ihmisillä olisi Internetissä kenties maailmanlaajuinenkin verkosto, jossa he suunnittelevat säännöllisin väliajoin toteutettavia iskuja. Lisäpontta tälle - tietysti täysin hypoteettiselle - epäilykselle antoi amerikkalainen poika, jonka epäiltiin olleen yhteydessä Auviseen ennen tämän verityötä.
Saaren tekoa pidän täysin yhden miehen tekona, joka on tosin epäilemättä saanut rohkaisua Jokelan tapahtumista. Minäkin pidän ihmisrotua pohjimmiltaan varsin heikkona, mutta tällainen olettama on äärimmäisen löyhä peruste murhata kymmenkunta opiskelijaa, joilla on vielä elämä edessään. Elämä, jossa he voivat tehdä jotain ihmiskunnan hyväksi ja vahvistamiseksi. Kateus elämäntilanteesta tai vakava mielenterveysongelma ovat todennäköisempiä syitä.
Pääministeri Vanhanen esitti jo tapahtumapäivänä tiukennuksia aselakiin, joka on ehdottomasti hyvä asia. Se voi ehkäistä vastaavia tapahtumia jatkossa, mutta tälläkin hetkellä monella häiriintyneellä ihmisellä voi olla hallussaan ampuma-ase. Käytäntö on ollut vuosikausia se, ettei viranomaisten ole ollut pakollista passittaa ampuma-aseharrastuksesta kiinnostunutta aseluvan hakijaa mielentilatutkimukseen.
Keskustelupalstoilla esitettiin, että jatkossa alan harrastajien tulisi jättää aseensa ampumaseuran tiloihin lukkojen taakse, joka olisi mielestäni oikein erinomainen ratkaisu, ja on melkeinpä erikoista, ettei se ole jo virallinen käytäntö. Matti Saari ei tosin kuulunut tapahtumahetkellä mihinkään ampumaseuraan, joten tulisiko ase takavarikoida välittömästi jäsenen erotessa seurastaan? Tämäkin on mielenkiintoinen kysymys, kun esitetään spekulaatioita ehkä liiankin holhoavaksi ajatuvasta yhteiskuntamallistamme.
Vielä tähän päivään mennessä ei ole julkisesti esitetty, että Matti Saari olisi ollut koulukiusattu, mutta keskustelu kiusaamisestakin on jälleen virinnyt viimesyksyiseen tapaan. On spekuloitu, että kiusatut olisivat jotenkin luonnostaan psyykkeeltään heikompia ihmisiä ja että kiusatuksi tuleminen olisi vain viimeinen pisara tähän asiaan. Totuus on kuitenkin se, että jos kiusaaminen jatkuu pitkään, tulee normaalistakin psyykkeestä heikko.
Psyykkeen kehitykseen vaikuttaa muun ympäristön ohella kasvatus ja vanhempien kannustuksen määrä. Implisiittisesti voidaan myös sanoa, että vanhempien oma psyyke ja elämänasenne vaikuttaa lapsien maailmankuvan muokkautumiseen, mutta edellä mainittu on silti täysin totta. Jollain tapaa "poikkeavilla" (ylipainoinen, silmälasipäinen, pisamanaamainen... mistä nyt yleensä kiusataan) lapsilla voi hyvinkin olla ns. normaali psyyke, mutta sen mureneminen alkaa opintien alettua. Sille ei voi olla kuin yksi syy.
Luokkakoot tullee muuttumaan suuremmiksi jatkuvan tehostamisen ja keskittämisen seurauksena, vaikka nimenomaan päinvastainen olisi olennaisempaa kiusaamisen ehkäisemiseksi. Mihin siirtyy aiemmin pienempien luokkakokojen nielemät varat, jos pula-aikoinakin oli mahdollista ylläpitää useita kyläkouluja? Koko maan väkiluku tietenkin oli pienempi, mutta onko sen kasvu ainoa asia, joka on "ajanut" päättäjät jatkuviin keskitys-, tehostus- ja säästötoimiin niin terveydenhuollossa kuin koulumaailmassakin?
Opetushallituksen puheenjohtaja Timo Lankinen ehti jo tapahtumailtana antamaan oman lausuntonsa asiaan. Hän epäilee vartioinnin ja turvatoimien tehoa kouluväkivallan ehkäisyssä ja korostaa väkivallan tunkevan kouluihin ympäröivästä yhteiskunnasta, joka on tietenkin itsestäänselvää. Väkivalta tulee yksilöön ympäristöstä. Yksilö imee sen uutisista, sen olomuodot ja esiintyminen sen sijaan käyvät ilmi historiasta. Yksilöt taas muodostavat yhteisön. Moni mielisairaus taas puhkeaa ihmiselle jokseenkin ympäristöstä riippumatta, koska niillä on usein tutkitusti tapana periytyä.
Lankisen mukaan tilanteen rauhoittamiseen tarvitaan viranomaisten laajaa yhteistyötä, mutta tällä hetkellä tilanne on se, että poliisin, terveydenhuollon ja muiden instanssien tiedonjako on varsin estynyttä erinäisten vaitiolovelvollisuutta ja yksilöä suojaavien lakipykälien johdosta. Mikseivät tiedot voisi olla vapaasti saatavilla niiden jakoa erityisesti vaativissa tilanteissa, koska joka instanssi on kuitenkin erikseen vaitiolovelvollinen ja yksilö on näin ollen suojassa? Vapaamman tiedonjaon vuoksi moni ikävä tapaus olisi saatettu kyetä ehkäisemään.
"Yhteiskunnassa sallitaan liian väkivaltainen ilmapiiri", sanoo Lankinen STT:n haastattelussa. Yhteiskunta on itsessään läpeensä väkivaltainen sen yksilöiden vuoksi eikä siihen vaikuta se, ovatko viranomaiset sallivalla kannalla. Yksilöihin tietenkin vaikuttaa media ja kun tälle tielle on lähdetty, pitäisi ennaltaehkäisevästi lätkäistä tv-uutistenkin päälle K18-leima, koska sieltä voi imeä yhtä hyvin vaikutteita ja lisäksi ennakkotapauksia kuin elokuvistakin.
Tähän väliin voin tietenkin edelleen muistuttaa rangaistuslainsäädännöstä ja siitä, kuinka sen kiristämistä voitaisiin käyttää varsin tehokkaana pelotteenomaisena väkivaltatapausten ennaltaehkäisijänä muitakaan rikostyyppejä unohtamatta. Laki on tietenkin olemassa juuri tästä syystä, mutta se ei tällä hetkellä palvele alkuunkaan sille annettua tarkoitusta, koska väkivaltarikoksia paitsi ilmenee, niiden määrä lisääntyy vuosittain. Laki ei ehkäise Jokelan tai Kauhajoen kaltaisia tapauksia, koska murhaajalla on ollut alun pitäenkin tarkoitus ottaa nirri pois myös itseltään, mutta kunnon pelote olisi omiaan muissa tapauksissa.
lauantaina, syyskuuta 13, 2008
Taas uusi liikaa valtaa saanut ihminen, jota saa pelätä
En edes halua tietää, että mistä näitä ihmisiä jatkuvasti sikiää, mutta ihmettelen suuresti, kuinka pirussa heitä pääsee jatkuvasti noin isoihin ja vastuullisiin tehtäviin? No, Yhdysvallat on tunnetusti vahvasti uskonnollinen valtio. Olen tunnetusti uskontojen vastustaja (erityisesti niiden ja politiikan yhdistämisen) ja jos Sarah Palin, "uskomaton ylipapitar", on joku kaunis päivä maansa puikoissa ja näkee unta, kuinka Jumala käskee Yhdysvaltoja lähtemään rauhan, vapauden ja jalon pyhyyden nimissä ristiretkelle sotaan Pohjois-Koreaa ja/tai Venäjää vastaan niin allekirjoittanutta ei ainakaan paljon naurata. Tuollaisen tyypin vuoksi kolmas maailmansotakin saattaa olla joskus lähellä. Vastahan tämä otti ja julisti, kuinka Yhdysvallat ovat valmis tiukkoihinkin toimiin Venäjän suhteen.
"Meidän on pidettävä silmällä Venäjää, Alaskan kuvernööri sanoi, mutta lisäsi samalla toivovansa Yhdysvaltain välttävän uuden kylmän sodan aikakauden.
Kysymykseen lähtisikö Yhdysvallat sotimaan Venäjää vastaan, jos Georgia olisi Naton jäsen ja Venäjä miehittäisi sen, Palin vastasi: "Ehkä niin."
- Tarkoitan, että Nato-sopimuksen mukaan Yhdysvalloilla olisi velvollisuus puolustaa Georgiaa, jopa ryhtymällä sotaan Venäjää vastaan, Palin selitti.
Palinilta tivattiin selitystä myös hänen aikaisempiin kommentteihinsa siitä, että Irakin sota olisi Jumalalta saatu tehtävä. Palinin Track-poika lähtee ensi viikolla sotimaan Irakiin.
- Uskon, että tälle maailmalle on suunnitelma ja se on hyvä maailman kannalta, Palin vastasi."
Pelottavaa tekstiä, kuten sanottua.
Seurakuntaviestiä tungetaan postiluukustani edelleen, vaikka olen laittanut asuntoni oveen lapun "Ei mainoksia." Keräyspaperipussille kävellessä silmiini sattui kuitenkin mielenkiintoinen otsikko: "USA:n epä-älyllinen kristillinen oikeisto" ja tarkennus "se on ehkä sittenkin toista maata kuin eurooppalainen media sen esittää. Mutta ratkaiseekö uskonto lähestyvät presidentinvaalit?" Seurakuntaviesti kapsahti nyt kyllä katajaan Sarah Palinin loikattua otsikoihin, sillä mikäli Suomen kristityt pitävät järkevänä, että sotimista oikeutetaan "Jumalan antamana pyhänä tehtävänä", ovat he ainakin minun kirjoissani yhtä epä-älyllisiä kuin Atlantin takaiset virkaveljensä.
George W. Bush oli toki samaa sarjaa ja lehden artikkeli myöntääkin, että "Bush petti heidät." Samaan kastiin Palinkin on kovaa kyytiä menossa. Hänkin kaiketi pettää parhaillaan edustamaansa kristillistä oikeistoa, sillä tohtori Markku Ruotsilan mukaan he eivät koskaan ole olleet pohjimmiltaan suvaitsematonta, epä-älyllistä, väkivaltaan taipuvaista tai jotenkin vaarallista. Ruotsila väittää, että valtamedia kertoo meille koko ajan virheellistä tarinaa Yhdysvalloista ja etenkin sen "kristilliseksioikeistoksi" nimetystä, vaikutusvaltaisesta uskonnollisesta ryhmittymästä. Mitähän tämä virheellinen tieto on? Onko Iltalehti kenties keksinyt omasta päästään Sarah Palinin hihhulilausunnot? (Lähde: Seurakuntaviesti - Jyväskylän seurakuntalehti nro. 13 27.8.2008.)
Tässä pari Iltalehden artikkelissa (linkki siis alussa) mainittua poimintaa Palinin puheista:
"Rukoilkaa, että maamme johtajat lähettävät sotilaita suorittamaan Jumalan antamaa tehtävää." Kesäkuussa 2008 puheessaan Irakin sodasta.
"Uskon, että on Jumalan tahto yhdistää ihmiset ja yritykset samaan rintamaan, jotta saamme kaasuputken rakennettua." Kesäkuussa 2008 Alaskaan suunniteltavasta kaasuputkihankkeesta.
Kaasuputki on toki hieno homma, että sen kun rukoilevat vaan. Toivottavasti ei käy kuitenkaan aika pitkäksi odotellessa, koska taivaalta tipahtaa putkenpätkiä, klemmareita sekä popniittejä.
Yli päätään raivostuttaa, kuinka USA:n kaltaisessa mahtivaltiossa uskonnoilla on niin suuri vaikutus politiikkaan. Valtapuolueita leimaa nimenomaan heidän uskonnollinen agendansa. Suomessa puolueet erotellaan sentään heidän poliittisen agendansa perusteella - paljolti tosin siksi, että lähes jokainen ministeri ja kansanedustaja on yksinkertaisesti luterilainen. Yhdysvalloissa Jumalalta sotakäskyjä saavia hihhuleita pääsee valtaan ja saa lisäksi kaiken kansan hyväksynnän sen vahvan uskonnollisuuden vuoksi. Kaikki, mihin vedetään vähänkään Jumalaa ja Jeesusta mukaan uppoaa jenkkeihin kuin häkä ja kaikki ovat haltioituneita tästä suuresta tehtävästä jolle he ovat vapauden, kunnian ja Jumalan sanan nimissä lähdössä. Muistuttaa toki hieman islamin toimia ja heidän pyhiä sotiaan, joihin lähdetään tietääkseni niin ikään heidän jumalansa nimissä.
Ei tässä hyvin tule käymään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)